Linnanmaan kampuksen tulevaisuudesta päätös ensi viikolla

Yliopiston mukaan kiinteistöstrategian selvitystyön perusteella "todella vahvaksi vaihtoehdoksi" nousee uuden kampuksen rakentaminen Oulun keskustan läheisyyteen. Hallitus päättää asiasta kokouksessaan 28. huhtikuuta.

Oulun yliopiston hallitus käsittelee yliopiston kiinteistöstrategian selvitystyötä kokouksessaan 28. huhtikuuta. Kokouksessa selviää siis, onko Linnanmaan kampuksella edessä muutto lähemmäs Oulun keskustaa.

Yliopisto käynnisti marraskuussa 2019 kiinteistöstrategian selvityksen, jonka tarkoituksena oli määritellä yliopistolle optimaalisin pitkän aikavälin kiinteistöstrategia. Selvitystyön vaihtoehtoina Linnanmaan kampuksen tulevaisuudelle ovat olleet peruskorjaaminen, uudisrakentaminen tai muutto. Selvityksen syiksi kerrottiin ikääntyvä kampus ja korkeat tilavuokrat, jotka nousisivat entisestään remonttien myötä. Yliopiston kokonaiskustannuksista kiinteistökustannukset ovat toiseksi suurin kustannuserä ja merkittävä osa yliopiston taloutta. Yliopiston tiedotteen mukaan selvitystyön aikana talouden ohella arvioitavaksi tulivat myös vaikutukset hiilijalanjälkeen, saavutettavuuteen ja vetovoimaan.

Kiinteistöstrategian selvitystyössä on yliopiston oman työn lisäksi käytetty apuna rakennuttajakonsulttitoimistojen kustannuslaskennan asiantuntemusta sekä arkkitehtitoimiston näkemyksiä uuden kampuksen sijoittumisen realistisuudesta keskustaympäristöön.  Yliopiston mukaan selvityksen perusteella uuden kampuksen rakentaminen Oulun keskustan läheisyyteen nousee ”todella vahvaksi vaihtoehdoksi”.

Hallituksen kokouksen esityslistalla päätösesityksenä on, että hallitus päättää hankesuunnittelun käynnistämisestä kaupungin keskustan läheisyyteen sijoittuvan kampuksen ensimmäisen vaiheen rakentamiseksi. Päätösesityksen mukaan hallitus valtuuttaa yliopiston rehtorin Jouko Niinimäen päättämään ja sopimaan hankesuunnittelun yksityiskohdista. Jos muutto toteutuu, uuden kampuksen rakentaminen voisi tapahtua vaiheittain seuraavien 5-20 vuoden kuluessa.

Yliopisto tiedotti muuttosuunnitelmista ensimmäisen kerran 13. marraskuuta 2019 Kalevassa julkaistussa jutussa. Oulun ylioppilaslehti on aiemmin kirjoittanut suunnitelmien taustoista, Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kannanotosta suunnitelmiin ja rehtori Jouko Niinimäen perusteluista muutolle.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Nyt sen sanon: vittu, että mulla on huono päivä

"Uskon, että myös koronteenin kolmannesta vaiheesta selvitään. En usko, että siihen löytyy ratkaisua 12h live zumba -maratoneiden ja origamiohjeiden avulla, vaan jakamalla tunteita suomalaisen yhteisön ytimestä", kirjoittaa Essi Erkkilä kolumnissaan.

Koronakriisin seurauksena moni asia on otettu tarkasteltavaksi täysin uudesta tai odottamattomasta näkökulmasta. Yksi näistä uudella lailla tarkastelluista asioista on yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Uudenlaista yhteisöllisyyttä on syntynyt esimerkiksi naapurustoihin ja erilaisten ammattiryhmien välille. Taloyhtiöissä ja paikallisissa Facebook-yhteisöissä on perustettu naapuriapua tarjoavia ryhmiä. Yhdessä on pohdittu, kuka voisi tarjota omaa työpanostaan, jos joku lähellä asuva tuttu tai tuntemattomampikin jäisi kotikaranteeniin. Yrittäjät ja kulttuurialan toimijat puolestaan ovat kehitelleet nopealla tahdilla vaihtoehtoisia toimeentulohankinnan muotoja. Keikkoja esimerkiksi livestriimataan ja pääsyn striimiin voi lunastaa ikään kuin ostaisi lipun livekeikalle. 

Tällainen uudenlainen luovuus on ollut raikasta tuuletusta aiemmin hieman tunkkaiselle ja unohtuneelle yhteisöllisyyden konseptille. Rappukäytäväkyräilyn ja kiireisten happamien hissinaamojen takaa on kuoriutunut empaattinen tiimi, jossa naapurin aiemmin vittumainen karaoke-Paavo onkin paljastunut yllättävän mukavaksi ihmiseksi. 

Ihmisten jäädessä valmiuslain edessä kotiin, on koko kiireinen suoritusyhteiskunta saanut pakotettuna syleilyn pullantuoksuista hyggeilyä. Sosiaalinen media onkin täyttynyt laavukahvi-postauksista ja kotijumppavinkeistä – ja kas, hiivatkin on myyty kaupoista loppuun. Koko Suomi kotoilee 2020 on realiajassa tapahtuva tosielämän näytös. Mutta mitä tapahtuu viimeisessä näytöksessä? Siitä käsikirjoitus ei sano vielä mitään.

Historiantutkija Samu Nyström kertoo Ylen reportaasissa poikkeusolojen kolmesta vaiheesta. Alussa vasta kriisin uhka leijuu ilmassa painostavana, toisessa vaiheessa puolestaan uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi. Jatkumon kolmannessa vaiheessa ihmiset sopeutuvat poikkeuksellisiin olosuhteisiin ja aikaa myöten sitoutuminen rajoituksiin alkaa lipsua. Mureneeko siis orastavan uuden kansakunnallisen yhteisöllisyyden unelma, kun kriisistä tulee uusi normi ja uutuudenviehätys kotoiluun, sormivirkkaukseen ja laavuiluun hiipuu? Jaksavatko suomalaiset pysytellä kotona ja siten puhaltaa yhteen hiileen vielä viikkoja tai jopa kuukausia, vai aletaanko säännöistä pikkuhiljaa lipsua?

Tilanteessa tarvitaan järkkymätöntä yhteisöllisyyttä. Yhteisö voi muodostua jonkin alueen, asian tai vaikkapa aatteen ympärille, joka on tämän ryhmän jäsenille yhteinen. Tämä yhdistävä tekijä voi olla esimerkiksi jaettu tehtävä tai päämäärä. Koronakriisissä yhteiskunnallisen yhteisön päämäärä tiivistyy pääministeri Sanna Marinin (sdp) sanomaan kansalle: “Jokainen meistä joutuu nyt omassa elämässään sietämään epämukavuutta ja epävarmuutta, mutta hyvä myös muistaa minkä takia me tämän teemme. Me teemme — sen takia, että me haluamme suojella kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä tämän epidemian edetessä”. 

Tämä on äärimmäisen tärkeä ja hienosti muotoiltu virke, joka saattaa tavalliseksi muuttuneessa ja pitkittyvässä koronteeniarjessa tuntua hetkittäin kaukaiselta motiivilta jaksamiselle. Ainakaan omassa mielenmaisemassani jatkuvaan kotiarestiin eivät ihan ensimmäisenä yhdisty enää sellaiset mielikuvat kuin aurinkoinen Kundalini-joogailu aamun sarasteessa olkkarissa ja ihana livelovelaugh-kotoilu. Itseasiassa en näe itseäni lainkaan viihtymässä seesteisenä, “positive vibes only”, kodinhengettärenä vielä kuukausia. Olisin aika lailla valmis myymään toisen munuaiseni siitä mahdollisuudesta, että voisin istua kahvilassa ja vierailla kirjastossa. Olen myös aivan varma, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Siksi suosittelenkin nyt hieman käytännönläheisempää lähestymistapaa. 

Uskon, että myös koronteenin kolmannesta vaiheesta selvitään. En usko, että siihen löytyy ratkaisua 12h live zumba -maratoneiden ja origamiohjeiden avulla, vaan jakamalla tunteita suomalaisen yhteisön ytimestä – jaetulla vitutuksella. Jaettu vitutus nimittäin yhdistää vähintään yhtä hyvin kuin jaettu ilo. Yleensä vielä niin, että ensimmäisestä seuraa jälkimmäistä. Jos siis sinuakin vituttaa jo ihan perkeleesti vessapaperihaaste, ammattihaaste, keppijumppahaaste ja IG-livet, ei hätää. Niin meitä muitakin. 

Suomalaisen yhteiskunnan arvoja ovat vastuunkanto ja toisistamme välittäminen, totesi valtiovarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) poikkeusolojen astuessa voimaan maaliskuussa. Siitähän suomalaisessa yhteisössä pohjimmiltaan on kyse: kaveria ei jätetä. Koronakriisissä tämä voidaan varmistaa pitämällä fyysistä etäisyyttä ja pysymällä kotona, mutta pitämällä lisäksi henkistä läheisyyttä. 

Henkisen läheisyyden ei kuitenkaan tarvitse olla pelkkää positiivisuutta, vaan joskus on ihan okei todeta, että “vittu, mulla on huono päivä”. Yleensä sen jälkeen helpottaa. Henkinen läheisyys on tunteiden jakamista ja siten yhteisen jaetun todellisuuden luomista. Se on yhteisöllisyyden luomista.

Kyllä tämä tästä.

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Vaikka lapsi saattoi kuolla jo varhain, häntä rakastettiin ja kaivattiin, sanoo menneisyyden hautoja tutkiva Sanna Lipkin

Suomessa lapsikuolleisuus oli aina 1900-luvulle saakka korkea. Lasten hautoja ja hautatekstiilejä tutkiva arkeologi Sanna Lipkin kertoo, että vaikka lapsen kuolemaan suhtauduttiin eri tavoin huolimatta lasten arkkuihin ja hautatekstiileihin panostettiin paljon.

Lapsikuolleisuus oli korkea Suomessa aina 1900-luvulle saakka. Oli tavallista, että lapsia sekä syntyi että kuoli paljon. Nykyisin Suomen imeväiskuolleisuus on YK:n mukaan maailman alhaisin.

Lapsikuolleisuutta ja siihen liitettyjä tunteita tutkineen arkeologi Sanna Lipkinin mukaan lapsia surtiin ja menetys tuntui vanhemmista kovalta korkeasta lapsikuolleisuudesta huolimatta. Kuolema oli osa arkipäiväistä elämää, sillä lasten ruumiit valmistettiin hautaan ja arkut koristeltiin kyläyhteisössä.

Lipkin tutkii menneisyyden lasten hautoja ja niistä löytyviä hautatekstiilejä, jotka hänen mukaansa kertovat lasten kuolemaan liittyvistä tunteista.

Tutkija jo lapsesta alkaen

Sanna Lipkinin polku arkeologian tutkijaksi oli hyvin päämäärätietoinen. Hän toteaa tietäneensä jo lukiossa arkeologin olevan hänen unelma-ammattinsa. Syyksi hän mainitsee kiinnostuksen menneisyyden ihmisen käyttäytymiseen.

“Arkeologiassa tutkimme sitä, miksi ihminen tekee tietynlaisia valintoja. Omassa tutkimuksessani tutkin ihmisten tunteita”, Lipkin sanoo,

Lipkin piti lukion jälkeen välivuoden, jonka aikana hän esimerkiksi opiskeli avoimessa yliopistossa sosiologiaa ja luki pääsykokeisiin. Seuraavana keväänä hänet valittiin opiskelemaan arkeologiaa Oulun yliopistoon. Jo opiskelujen alussa Lipkin tiesi haluavansa tehdä tulevaisuudessa tutkijan työtä, ja heti maisteriksi valmistumisen jälkeen hän alkoikin työstää väitöskirjaa.

Lipkin pitää tutkijan uran alkuna Oulun normaalikoulua. Erityisesti hänen mieleensä ovat painuneet normaalikoulun tiedekurssit, joissa koululaiset saivat opetella tutkimuksen tekemistä. 

Ala-asteella Lipkiniä opetti lasten luovuutta tutkinut opettaja. Lipkin oli itse mukana tutkimusryhmässä. Hänen mukaansa sama opettaja laittoi jo kuudennella luokalla koululaiset tekemään tutkielman baletista.

“Luulen, että jo sieltä on peräisin tutkijan siemen.”

Sanna Lipkin sanoo innostuneensa ala-asteella tutkimuksen tekemisestä niin paljon, että alkoi työstää itsenäisesti tutkielmaa. 

“Kävin hakemassa kirjastosta lasten tiedekirjoja ja kirjoitin varmaan kaksikymmentä sivua Egyptin pyramideista.”

Mitä haudat ja tekstiilit paljastavat?

Tällä hetkellä Sanna Lipkin tutkii Oulun yliopistossa lasten kuolemaa ja lasten kuolemaan liittyneitä tunteita. Ajallisesti Lipkinin tutkimus sijoittuu aikavälille 1500-luvulta 1800-luvun loppuun asti. Aikarajaus on aineistojen määräämä, mutta Lipkin sanoo laajentaneensa aikarajausta koskemaan myös varhaisempia hautoja.

Lipkin mainitsee yhdeksi tutkimusalueeksensa lasten haudat, joita on löydetty Oulun ja lähikaupunkien kirkkojen lattioiden alta. Kirkkojen lattioiden alle on hänen mukaansa haudattu lapsia eri ikä- ja yhteiskuntaluokista.

Tutkimuskohteena ovat arkut ja haudasta löytyvät hautatekstiilit, kuten hautavaatteet ja -koristukset, esimerkiksi pienet silkkikukat. Tekstiilit ovat tärkeässä osassa tunteiden tutkimusta, sillä niitä ompelivat nuoret tytöt ja vanhemmat naiset käsin juuri kyseistä lasta varten.

“Olen miettinyt, miltä ompelijasta on tuntunut sekä mitä fyysisiä aistikokemuksia tämä on kokenut, kun on käsitellyt tekstiilejä esimerkiksi pukiessaan kuollutta lasta.”

Erityisen kiinnostavaa Lipkinin mukaan on se, miten käsitys lapsuudesta on muuttunut vuosisatojen aikana. Esimerkiksi lasten kuolemaan suhtauduttiin aiemmin eri tavoin kuin nykyään.

“Koska lapsikuolleisuus oli niin suuri verrattuna nykyaikaan, myös suhtautuminen siihen oli hyvin erilainen. Kyllähän lapsi on silloinkin ollut rakastettu ja kaivattu, mutta kuolemaa on jo jollain tavalla odotettu.”

Tutkimuksessaan Lipkin haluaisi laajentaa aineistoaan ja tutkia myös muuta kuin hautojen tekstiilejä ja materiaaleja. Mahdollisiksi tutkimuksen kannalta kiinnostaviksi paikoiksi hän mainitsee entisten koulujen ja asumusten pihat. 

“Haluan selvittää, löytyykö sieltä jotain lapsiin selvästi liitettävää esineistöä. Tiedän esimerkiksi, että koulujen pihalta on löydetty mustepulloja, rihvelitaulujen kappaleita ja tikkuja, joilla niihin on kirjoitettu.”

Erityisen mielenkiintoista Lipkinin mukaan olisi löytää lasten leluja. Hän pohtii, että kenties juuri lelujen ja muiden käyttötavaroiden pohjalta myös lasten tuntemuksia pystytään tutkimaan.

Lapsuuden omaa ääntä etsimässä

Lipkinin mukaan lasten hautoja on tutkittu jo aikaisemmin, mutta hänen näkökulmansa on erityinen. Hänen mukaansa historiallisissa lähteissä on hankalaa löytää äidin tai lapsen oma ääni, sillä lähteet ovat usein miesten tuottamia. Arkeologiset lähteiden kautta äänettömät lähteet, kuten tässä tapauksessa lapset, saavat äänensä kuuluville.

“Lapsuutta, eikä tämän aikakauden lapsuutta ole Suomessa tutkittu paljon arkeologisesta näkökulmasta”, Lipkin perustelee.

“Lapsuutta on tutkittu paljon koulutuksen näkökulmasta, yleensä opettajan näkökulmasta. Meillä on tarkoituksena nähdä tämä kaikki lapsien näkökulmasta.”

Hauta- ja tekstiilitutkimus Lipkinin mukaan osoittaa, että vaikka lapsia kuoli paljon, heitä surtiin, sillä lasten haudat olivat kauniisti somistettuja ja vaatteet olivat usein huolella ommeltuja.

“Lisäksi ne kertovat sen, että lapsella oli erityinen asema yhteisössä. Ei aikuisten haudoista ole löydettävissä samanlaisia kukkakoristeita, eikä niissä ole käytetty yhtä paljon silkkiä tai kultareunuskoristeita.”

Hänen mukaansa haudat osoittavat myös sen, että lapsia pidettiin hyvin viattomina. He olivat puhtauden symboleita, joita synti ei ollut vielä koskenut. Nuorten haudat alkoivat jo näyttämään aikuisten haudoilta, joten voidaan olettaa, että viattomuus ja puhtaus eivät jatkuneet aina aikuisuuteen saakka.

Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen aiheeksi Lipkin mainitsee haudatut keskoset.

“Keminmaan kirkosta on löydettävissä lattian alta keskosten hautoja. Se osoittaa sen, että vaikka heillä ei ole ollut minkäänlaisia elämisen vaihtoehtoja, heitä on odotettu ja heitä on surtu.”

Lasten haudat kertovat myös ajallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, kuten esimerkiksi protestanttisesta uskonkuvasta. 

“Pitkään menneisyydessä keskusteltiin esimerkiksi siitä, saako kastamatonta lasta haudata kirkkomaalle. Tässäkin näkyy ajallinen muuttuvaisuus ja monesti myös kirkkoherran henkilökohtainen päätös.”

Lasten hautapaikat ovat myös heijastelleet vanhempien, erityisesti isän sosiaalista asemaa. Kaikki eivät päässeet haudattavaksi kirkon lattian alle. 

Kuolema ei ole enää samalla lailla läsnä

Lapsen kuolemaan suhtaudutaan nykyään hyvin eri tavoin, sillä se ei ole enää osa jokapäiväistä elämää. Muutos on vaikuttanut myös hautauskulttuuriin. Siinä konkreettisena muutoksena Lipkin näkee sen, että hautajaisissa arkut eivät ole enää auki. 

Hautajaiset ovat hänen mukaansa myös kaupallistuneet, sillä kuolema ja kuolleen käsittely eivät ole enää samalla lailla läsnä yhteisössä.

“Arkkua ei enää tehdä itse eivätkä yhteisön jäsenet laita lasta itse valmiiksi hautaan. Päätökset tehdään yhdessä hautausurakoitsijan kanssa.”

Lipkinin mukaan lasten vanhemmat eivät ennenkään laittaneet lasta valmiiksi hautaan, sillä sen uskottiin tarkoittavan sitä, etteivät lapsi ja tämän vanhemmat pystyisi kohtaamaan taivaassa. Muunkinlaiset uskomukset rajoittivat sitä, kuka sai valmistella lapsen ruumiin hautaan.

“Pukeminen oli menopaussin ohittaneen naisen tehtävä, koska kuolleen käsittely uskottiin olevan vahingoittavaa sikiölle ja hedelmällisessä iässä olevalle naiselle.” 

Yleensä nuoret ompelivat lapsille vaatteita ja vanhemmat naiset pukivat heidät hautaan.

Tutkimusta, jolla on merkitystä

Kysyttäessä mistä hän unelmoi, Lipkin vastaa haluavansa tehdä tutkimusta, jolla on merkitystä. Hänen mukaansa yksi tärkeistä tieteen tavoitteista on tieteen yleistajustaminen. Hän on esiintynyt esimerkiksi Oulun tiedepäivillä, jossa hän oli kertomassa nykyisestä tutkimuksestaan. 

Toinen Lipkinin tavoitteista on puhua tutkimuksestaan tutkimuksen keskiössä olevalle kohdeyleisölle. Hänen mukaansa lapsille ja nuorille olisi hyvä kertoa menneisyyden lapsuudesta, johon kuuluu myös kuoleman läsnäolo. 

Kuolemaan liitettyjen tunteiden tutkiminen hautatekstiilien ja arkkujen kautta saa hiljennettyjen äänet kuuluville. Lipkin toteaa naurahtaen menneisyyden ihmisten tutkimuksessa olevan se hankaluus, että heitä ei voi mennä haastattelemaan. Lapsen luut ja se, miten hänet on haudattu, kertovat kuitenkin elämästä ja kuolemasta yllättävän paljon yhä nykypäivänä.

Kuka?
Sanna Lipkin

» Syntynyt Kajaanissa, mutta kokee olevansa oululainen.
» Opiskeli Oulun yliopistossa pääaineenaan arkeologiaa. Valmistunut vuonna 2004.
»
Harrastuksiin kuuluu maastopyöräily ja kaikenlainen käsityö, kuten pitsin nyplääminen.
»
Unelmana on tehdä työtä, jolla on merkitystä.
»
Pitää yhtenä tutkijan tärkeimpänä piirteenä päämäärätietoisuutta.
»
Oman tutkimuksen lisäksi Lipkin johtaa tutkimusprojektia, jossa tutkitaan menneisyyden lapsuutta ja imettämistä.

Lue lisää: “Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Unirestan ruoka-auto aloittaa 15. huhtikuuta – opiskelijalounaita toimittava auto kulkee kahdella eri reitillä viitenä päivänä viikossa

Alustavien suunnitelmien mukaan auto kulkee maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin reittiä Linnanmaa – Syynimaa – Alppila – Toppila, ja tiistaisin ja torstaisin reittiä Kontinkangas – Peltola – Raksila – Tuira.

In English

Unirestan opiskelijalounaita toimittava ruoka-auto aloittaa kulkemisen pääsiäispyhien jälkeen. Ensimmäiseksi kuljetuspäiväksi yritys kertoo verkkosivuillaan keskiviikon 15. huhtikuuta.

Oulun ylioppilaslehti kirjoitti Unirestan ruoka-autoa koskevista suunnitelmista 3.4. julkaistussa jutussa. Uuden palvelun kehittämisen taustalla on koronavirustilanne: Oulun yliopiston ylioppilaskunnan ja Oulun ylioppilasavun omistaman yrityksen opiskelijaravintolat on suljettu niin Linnanmaan kuin Kontinkankaan kampuksilla, ja vain Oulun keskustassa sijaitseva ravintola Vanilla on edelleen auki. Valtaosaa Linnanmaan kampuksen ravintoloista ylläpitävä Juvenes kertoo verkkosivuillaan tilapäisesti sulkeneen kaikkien Oulun kampusravintoloidensa ovet.

Unirestan ruoka-autosta saa ostettua opiskelijahintaisen (2,60 euroa) lounaan voimassa olevaa opiskelijakorttia näyttämällä. Poikkeuksellisesti lounaita voi ostaa samalla kerralla kahdelle päivälle. Poikkeustilanteen aikana opiskelija voi ostaa opiskelijalounaan myös kaverille, joka ei oireidensa vuoksi voisi itse käydä ruokaa hakemassa, ja viedä opiskelijalounaan myös hänelle. Tällöin mukaan tarvitaan myös kaverin opiskelijakortti. Lounasostos maksetaan kortilla. Muille kuin opiskelijoille lounas maksaa 5,20 euroa.

Tarkat kuljetusaikataulut päivittyvät Unirestan sivuille. Alustavien suunnitelmien mukaan auto kulkee maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin reittiä Linnanmaa (yliopiston iso parkkipaikka) – Syynimaa – Alppila – Toppila, ja tiistaisin ja torstaisin reittiä Kontinkangas – Peltola – Raksila – Tuira.

Samankaltainen opiskelijahintaisten lounaiden kuljetuspalvelu on otettu käyttöön tänä keväänä jo ainakin Jyväskylässä, Turussa ja Helsingissä. Jyväskylässä Semma Delivery on aloittanut kiertämisen 19. maaliskuuta, Turussa Unican myyntiauto on aloittanut 24. maaliskuuta ja UniCafen Foodvan on aloittanut Viikin ja Kumpulan kampuksilla 2. huhtikuuta.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Kulttuurista oli tulla uhanalaista juuri silloin, kun sitä eniten kaipaamme 

“On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Vallitsevan poikkeustilan aikana olen uneksinut paljon. Olen uneksinut yliopiston ikkunoista valtaville peikonlehdille lankeavasta valosta. Olen uneksinut pitkistä illoista ystävien kanssa lempibaareissa, oluttuopeista ja viinipulloista. Junalipuista Helsinkiin, herkullisista lounaista ravintoloissa, kakkupalasista vitriineissä ja puheensorinasta.

Mutta ennen kaikkea olen uneksinut –  ei –  suorastaan haaveillut hitaasta vaeltelusta museoiden käytävillä ja kirjojen selkämysten sormeilusta kaupunginkirjaston hyllyjen välissä. Puutuneesta perseestä hieman liian pitkän teatteriesityksen katsomossa. Holtittomasta reivaamisesta keikoilla ja kesän festivaaleilla. Rauhoittumisesta, vaikuttumisesta ja juhlimisesta taiteen ja kulttuurin äärellä. Arjen yläpuolelle kohottavien hetkien kokemisesta yksin ja yhdessä, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa.

Onneksi koronapandemia ei estä meitä kokemasta kulttuuria. Kotiin linnoittautuneina etsimme viihdytystä musiikin, elokuvien, pelien, kirjojen ja TV-sarjojen tarjoamista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Moni tarttuu myös itse kynään, siveltimeen tai soittimeen. Parhaimmassa tapauksessa hidas eristyselämä auttaa luomaan yhteyden kulttuuriin ja taiteeseen uudelleen. Kulutamme tällä hetkellä asunnoissamme valtavan määrän kulttuurin tuotteita, ja hyvä niin. Vaikka emme voi jalkautua taide-elämysten pariin, ovat ne silti jatkuvasti käsiemme ulottuvilla.

On silti selvää, että kulttuuri-, tapahtuma- ja taidealat ovat tällä hetkellä kriisissä. Aloilla, joilla vapaa tekijyys on enemmän sääntö kuin poikkeus ja tulot perustuvat paitsi avustuksiin, myös vahvasti ihmisten mahdollisuuteen kokoontua samaan fyysiseen paikkaan, eletään poikkeuksellista hätätilaa. Taidekenttä on reagoinut tilanteeseen ilahduttavalla luovuudella: esimerkkinä tästä on vaikkapa joukko ammattinäyttelijöitä, jotka perustivat kotisohville esityksiä livestreamaavan Karanteeniteatterin. Jyväskyläläinen Teatterikone taas kiertää palvelukoteja uudella ikkunateatteri-konseptillaan, jonka esityksiä seurataan nimensä mukaisesti ikkunaruutujen läpi. Lukuisat klubit, yhtyeet ja artistit lähettävät keikkojaan internetin välityksellä kotoa käsin nautittaviksi. Internetin kautta voi kokea jopa kokonaisia taidefestivaaleja etänä. Omista karanteenikulttuurikokemuksistani ehkäpä sykähdyttävin oli jyväskyläläisen Runoklubi 6:n Facebookin kautta seuraamani etärunoilta.

Konstit poikkeustilan kanssa menettelyyn ovat siis monet. Uudet ratkaisut kulttuuritapahtumien kokemisessa värittävät etäolosuhteita, ja erilaisiin mahdollisuuksiin kannattaa tutustua. Facebook ja Instagram livet kukkivat tällä hetkellä toinen toistaan mielenkiintoisimmista livelähetyksistä.

On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta. Millaista olisi etäilyaika ilman taiteen ja kulttuurin tuotteita ympärillämme? Mielikuvitusta käyttämättäkin voi päätellä, että hyvin ankeaa. 

Kulttuurin, tapahtumien ja taiteen ammattilaiset ovat menettäneet yöuniaan jo kuukauden ajan oman toimeentulon ollessa uhattuna. Aloilla tienestit ovat muutenkin tiukassa ja epävarmoja, ja koronapandemia on laittanut toiminnan normaalissa muodossaan lähes täydellisesti jäihin.

Eilen keskiviikkona päästiin kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta: Suomen hallitus teki kehysriihessään esityksen 40 miljoonan euron lisärahoituksen myöntämisestä kulttuuri- ja taidealojen pandemian seurauksena kärsimien tappioiden paikkaamiseen. Tämä on valtiolta valtava ja erittäin merkityksellinen kädenojennus, joka osoittaa arvostuksen kulttuurikenttää kohtaan.

Myös kulttuurialan omat rakenteet ovat reagoineet muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti, ja esimerkiksi Taiteen edistämiskeskus myöntää ylimääräisiä korona-apurahoja. Koko pandemia ja sen vaikutukset kulttuuri- ja taidealoihin haastavat entisestään kyseenalaistamaan alojen rahoitus- ja työllisyysmalleja. Näiden alojen ammattilaisten toimeentulo on valtavan epävarmaa, vaikka ilman heidän työtään elämästämme katoaisi huomattava määrä värisävyjä.

Vaikka hallituksen esittämä avustussumma onkin mittava, nähtäväksi jää, miten se tavoittaa erityisesti pienemmät toimijat. Siksi kannustankin edelleen löytämään omia tapoja tukea kulttuurityöläisiä poikkeusolosuhteiden hetkellä. Miten juuri minä voisin maksaa edes hieman kuluttamastani kulttuurista, miten taiteilija saisi korvauksen työstään? Miten voin olla mukana varmistamassa, että suosikkitapahtumani järjestetään myös jatkossa? Voisinko kenties ostaa lahjakortteja klubeille ja teattereihin jo ennakkoon? Mitäpä jos tilaisin itselleni levyn tai bändipaidan? Sallisiko kukkaroni jättää palauttamatta peruuntuneen konsertin liput? Moni tapahtuma ja toimija on myös lanseerannut mesenointikampanjoita mukavilla vastikkeilla, joiden kautta tukeminen on helppoa ja opiskelijabudjetille armeliasta.

Vastuuta kulttuuri- ja taidekentän kannattelusta ei tietenkään voi – eikä onneksi tarvitse – sysätä yksilöiden harteille, mutta myös meillä on mahdollisuus osoittaa solidaarisuutta ja tukea. Pienilläkin teoilla on vaikutusta siihen, että pääsemme nauttimaan kulttuuritapahtumista ja taiteesta elävänä myös koronarajoitteiden purkauduttua. 

Vallitseva pandemia häiritsee valtavasti jokaisen elämää. Monet jokapäiväiset toiminnot ovat muuttuneet vaikeiksi, osa mahdottomiksi. Elämä neljän seinän sisässä on monelle uutta ja ahdistavaakin. Poikkeuksellisessa tilanteessa on tärkeää löytää omat hyvinvoinnin lähteet – ja tarpeen vaatiessa myös pakokeinot arkitodellisuudesta.

Siksipä ainakin minä aion jatkaa uneksimista hyvällä omallatunnolla. Laittaa ilahduttavaa musiikkia soimaan, huojua päiväauringon paisteessa olohuoneessa ja kuvitella itseni festareille. Sillä vielä tulee se päivä, kun me astumme festivaalien porteista sisään, kohotamme muovituopit ilmaan ja nautimme taiteen parantavasta voimasta. Yhdessä.

Siihen asti pitäkäämme huoli itsestämme, toisistamme ja kulttuurialan elinvoimaisuudesta.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Korkeakoulut eivät järjestä tänä keväänä perinteisiä valintakokeita – hakijoille lisää tietoa muuttuneista valintatavoista huhtikuun loppuun mennessä

Muutokset eivät edellytä hakijoilta tässä vaiheessa toimenpiteitä. Yliopistot kertovat muuttuneista valintatavoista huhtikuulle suunniteltujen valintakokeiden osalta mahdollisimman pian ja muutoin 30. huhtikuuta mennessä.

Suomalaisyliopistot ovat linjanneet, että perinteisiä valintakokeita ei ole koronatilanteen vuoksi mahdollista järjestää turvallisesti. Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi tiedotti asiasta torstaina 9. huhtikuuta.

Syiksi ratkaisuun ilmoitetaan pandemiatilanteen vakavuus, riskiryhmien luotettavan tunnistamisen vaikeus sekä liikkumiseen ja itse koetilanteeseen liittyvät riskit.

Myös ammattikorkeakoulut tiedottivat torstaina, että kevään toisen yhteishaun AMK-valintakoe järjestetään kesäkuun alussa etäkokeena poikkeusolojen takia. Muutoksen syyksi kerrotaan sekä hakijoiden että henkilökunnan terveyden turvaaminen.

Unifin mukaan yliopistoilla on yhteensä satoja valintakokeita, jotka koskettavat kymmeniätuhansia hakijoita ja aiheuttavat suurten massojen liikkumista sekä eri alueilta saapuvien ihmisten kohtaamisia. Siksi yliopistojen opetusvararehtorit ovat päättäneet, että valinnat järjestetään kevään ja kesän 2020 aikana vaihtoehtoisilla, fyysistä kontaktia välttävillä tavoilla.

”Ymmärrämme hakijoiden vaikean tilanteen ja epävarmuuden, mutta terveys ei voi olla panoksena. Yksittäisiin koetilanteisiin osallistuu jopa tuhansia hakijoita, ja varotoimenpiteistä huolimatta kokeisiin liikkumisesta ja koetilanteista seuraa väistämättä huomattava määrä ihmiskontakteja. Hakijoiden ja yliopistojen henkilökunnan turvallisuutta ei näissä olosuhteissa pystytä takaamaan”, Unifin opetusvararehtorikokousten puheenjohtaja Petri Suomala totesi tiedotteessa.

Perinteisen kokeen sijaan vaihtoehtoina vaikka verkkokurssi tai todistusvalinta

Unifin mukaan yliopistot toteuttavat opiskelijavalinnat huomioiden kunkin alan erityispiirteet ja pitäen kiinni alakohtaisista yhteisvalinnoista. Perinteisten kokeiden sijasta voidaan käyttää muita valinnan menettelyjä, kuten digitaalisia valintatapoja, verkkokursseja, todistusvalintaa tai avoimen yliopiston väylän valintaa. Unifi katsoo, että pieniä valintakokeita voidaan tarkoin varotoimenpitein toteuttaa.

Unifin mukaan yliopistojen yhteisenä tavoitteena on, että lukuvuosi 2020–2021 saadaan käynnistettyä syksyllä tavanomaisen aikataulun mukaisesti.

”Muutokset eivät edellytä hakijoilta tässä vaiheessa toimenpiteitä. Vaihtoehtoisissa tavoissa huomioidaan hakijan näkökulma ja kaikkien hakukelpoisten mahdollisuus tulla valituksi”, Suomala toteaa tiedotteessa.

Suomen yliopistot kertovat muuttuneista valintatavoista huhtikuulle suunniteltujen valintakokeiden osalta mahdollisimman pian ja muutoin 30. huhtikuuta mennessä. Tarkemmista koejärjestelyistä tiedotetaan ennen suunniteltuja kokeita.

Oulun yliopiston koulutusrehtori Helka-Liisa Hentilä totesi lehdelle, että myös Oulu tiedottaa valintakoejärjestelyistä lisää 30. huhtikuuta mennessä ja huhtikuun kokeiden osalta jo sitä ennen.

Muutoksista viestitään Opintopolussa sekä yhteisvalintojen ja korkeakoulujen omilla verkkosivuilla. Lisäksi hakijoita pyydetään seuraamaan Opintopolussa ilmoittamaansa sähköpostiosoitetta.

Unifi on koonnut verkkosivuilleen myös vastauksia opiskelijavalintaa koskeviin kysymyksiin.

Yhteishaussa ennätykselliset hakijamäärät

Korkeakoulupaikkaa on tänä vuonna voinut hakea kahdessa erillisessä yhteishaussa. Kevään hakukerroilla on ollut ennätysmäärä hakijoita. Ensimmäisessä, Taideyliopistoon ja vieraskielisiin koulutuksiin kohdistuneessa haussa hakijoita oli yli 20 000, ja toisessa, viime viikolla päättyneessä kevään päähaussa 151 700. Ensimmäisessä haussa opiskelupaikkoja oli jaossa 4700 ja toisessa 46 600.

Oulun yliopiston suomenkielisiin kandidaatti- ja maisteriohjelmiin haki 1. huhtikuuta päättyneessä yhteishaussa yhteensä 17 095 hakijaa, joka oli ennätyksellisen paljon. Hakijoista 5 643 eli 33 prosenttia haki ensisijaisesti Oulun yliopistoon. 

Tänä keväänä Suomessa astui voimaan todistusvalintauudistus. Muutos tarkoittaa, että yliopistoon voi päästä ylioppilastutkinnon arvosanoilla ja ammattikorkeakouluun joko ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon arvosanoilla. Se, kuinka iso osuus uusista opiskelijoista valitaan todistuksen perusteella, vaihtelee aloittain ja hakukohteittain. Opetushallituksen mukaan tyypillisimmin todistuksen perusteella hyväksytään 51–60 prosenttia hakijoista, mutta osuudet vaihtelevat 25 prosentin ja 100 prosentin välillä. Myös valintakoe säilyy uudistuksenkin jälkeen edelleen merkittävänä valintatapana.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: