Tavoitteena kuolemantuomio

Lauri Moilanen tutkii satojen vuosien takaisia suisidaalimurhia. Epätoivoiset ihmiset eivät voineet tappaa itseään, joten kärsimään joutuivat sivulliset. Puukot ja kirveet heiluivat erityisesti Pohjanmaalla.

TEKSTI Kalle Parviainen

KUVAT Maiju Putkonen

Syksyllä 1797 sotilaat Simo Storm ja Henric Qvist tunkeutuivat Launolan (nyk. Laakkola) kylässä olleeseen Kankaanpään taloon. He murhasivat talon kymmenvuotiaan tytön lyömällä tätä kirveellä päähän useita kertoja. Miesten tavoitteena oli saada kuolemantuomio eli tehdä niin kutsuttu suisidaalimurha.

Väitöskirjatutkija Lauri Moilanen on tutkinut tällaisia hirmutekoja vuodesta 2020 alkaen tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Hän kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa.

Moilasen määritelmän mukaan ”suisidaalimurha oli 1600- ja 1700-luvuilla yleistynyt rikostyyppi, jossa tekijä murhasi viattoman sivullisen tavoitteenaan tulla tuomituksi kuolemaan.”

Mistä Moilasen kiinnostus näin makaaberiin aiheeseen heräsi? ”Olin töissä Puolanka-lehdessä vuonna 2016 ja haastattelin tietokirjailija Mikko Moilasta. Hän on tutkinut kuolemantuomioita Suomessa ja vihjasi minulle löytämästään erikoisesta tapauksesta: aihetta ei ollut tutkittu Suomessa ja aineisto oli valmiina, joten olisi ollut hölmöä olla ottamatta sitä vastaan. Samalla tiellä ollaan edelleen”, kertoo Moilanen.

Historian opiskelu kiinnosti Moilasta jo yläasteikäisenä, ja yliopiston perustutkinto-opintojen alkuvaiheessa väitöskirja oli ajatuksissa. Maisteriksi valmistumisen jälkeen Moilasen tutkijan ura humanistisessa tiedekunnassa on ollut varsin suoraviivainen. ”Moni tähti osui kohdilleen, kun sain Suomen kulttuurirahastolta rahoituksen vuodelle 2020 ja sen jälkeen pääsin Oulun yliopiston tutkijakoulun palkoille.”

Moilasen tutkimusaineisto koostuu oikeudenkäyntien taltioinneista eli tuomiokirjoista. Käsin kirjoitettujen ja ruotsinkielisten tuomiokirjojen tutkiminen edellytti vanhojen käsialojen sekä vanhan ruotsin kielen opettelua. “Kursseista ei ollut juuri hyötyä, sillä jokaisella kirjurilla on erilainen käsiala. Tuomiokirjat noudattavat tietynlaista kaavaa, joten ajan myötä ja riittävästi lukemalla niistä oppii tunnistamaan oleelliset asiat”, Moilanen avaa työtään. Käännöstyössä Moilasella on ollut apunaan antikvariaatista hankittu 1800-luvun alun sanakirja sekä erilaiset käännösohjelmat. Tulevan väitöskirjan aineistona on vajaan neljänkymmenen oikeudenkäynnin tuomiokirjat – sivumäärässä puhutaan pitkälle kahdestatuhannesta asiakirjasivusta. “Yhden oikeudenkäynnin aineiston laajuus vaihtelee 20—80 sivun välillä, joten tutkittavaa on riittänyt”, Moilanen sanoo.

Naiset murhaajina, arjen työkalut tekovälineinä

Moilasen yhtenä päätutkimuskysymyksenä on, liittyivätkö Suomen alueen suisidaalimurhat Euroopassa esiintyneisiin vastaaviin tekoihin. Teoissa on monia samankaltaisuuksia kuin Saksassa, Tanskassa ja Tukholmassa tehdyissä suisidaalimurhissa. “Teot olivat suunniteltuja ja uhrina oli useimmiten pikkulapsi. Lisäksi noin 60 prosenttia tekijöistä oli naisia, mikä on henkirikollisuuden historian kontekstissa poikkeuksellista.”

Myös tekijöiden yhteiskuntaluokka näkyy selkeästi: tuomittujen joukossa on paljon piikoja ja sotilaita, kun taas papit, aateliset ja porvarit puuttuvat lähes kokonaan.

Moilasen aineiston perusteella suisidaalimurhia tehtiin erityisesti Pohjanmaalla. “Suisidaalimurhista tulee yksi luku alueen erikoiseen rikoshistoriaan.” Moilanen mainitsee muina alueen erityispiirteinä Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvun lopulta 1800-luvun lopulle vaikuttaneet puukkojunkkarit sekä lukuisat noitaoikeudenkäynnit 1600-luvulla. Syytä rikosten painottumisesta alueelle Moilanen tutkii parhaillaan. “Syyt voivat liittyä Pohjanmaan uskonnolliseen ja sosiaaliseen kulttuuriin sekä siihen, että alueella oli läheiset kaupalliset ja kulttuuriset yhteydet emämaahan, erityisesti Tukholmaan, jossa suisidaalimurhia tehtiin hälyttävän paljon 1680–1720-luvuilla.”

Yhtenä Suomen suisidaalimurhien erikoispiirteenä Moilanen mainitsee tekoaseet: kaikkialla on käytetty paljon puukkoja, mutta Suomessa surmatöissä käytettiin usein kirveitä. Murha-aseen valinta kertoo hänen mukaansa maaseutuyhteiskunnan piirteestä: “Meillä on tarvittu arkielämässä enemmän kirveitä kuin suurissa kaupungeissa, Tukholmassa, Hampurissa ja Kööpenhaminassa. Sekin erikoisuus Suomen tapauksissa on, että kirvestä käytettiin aikuisten surmaamiseen kun taas puukkoa lasten. Se viittaa siihen, että tekijät halusivat olla varmoja murhatyön onnistumisesta.”

Suisidaalimurhien tekotapoja saatettiin kuvata hyvinkin tarkasti oikeudenkäynneistä laadituissa tuomiokirjoissa. 1700-luvun loppua kohden kuolinsyyntutkinta ammattimaistui, ja oikeudenkäynneissä konsultoitiin yhä useammin myös lääkäreitä, kun aiemmin todistajina olivat toimineet maallikot ja korkeintaan välskärit. Uhrin kuolinsyyn selvittäminen oli mukana jokaisessa tuomiokirjassa. “En toista väitöskirjassa erityisen tarkkaan näitä poikkeuksellisen raakoja tekoja, mutten toisaalta piilottelekaan.”

Historiantutkimuksessa lainataan usein näkökulmia muista tieteistä. Moilasen väitöskirjassa yhdistyy näkökulmia historiallisesta kriminologiasta, sosiologiasta ja kulttuurihistorian tutkimuksesta. ”Suisidaalimurhien tutkimisessa – kuten rikollisuuden historian tutkimuksessa yleensäkin – risteää moni tutkimushaara. Tutkin näitä rikoksia rikollisuuden ilmiönä kriminologisesta näkökulmasta, mutta myös sosiaalisena ilmiönä sosiaalihistorian sekä sosiologian avulla. Kulttuurihistoriallisesti kiinnostaa erityisesti rikosten yhteys uskonnollisuuteen. Syytettyjen mielentilan tutkimisesta puolestaan voidaan vetää linjoja oikeuspsykiatrian varhaishistoriaan.”

Moilanen on kansainvälisestikin harvalukuisessa joukossa. “Olen ensimmäinen kotimaassamme, joka näitä rikoksia on syvällisemmin tutkinut. Maailmallakin aihetta on tutkinut vain kourallinen tutkijoita, joten saan olla hyvässä seurassa.”

Lauri Moilanen kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa. Kuva: Kalle Parviainen.

Tutkimusalan suppeudessa on sekä hyvät että huonot puolet. ”Tunnen aika lailla kaikki muut alan tutkijat ja teemme yhteistyötä. Toki tässähän voi mennä ihan puihin, jos tekee jonkun karmean virhetulkinnan.” Moilanen toteaakin historian tutkimuksen olevan aina tulkintaa. “Tärkeintä on pyrkiä ymmärtämään, millaisessa maailmassa nämä ihmiset ovat eläneet. Menneisyydenkin ihminen toimi rationaalisesti omassa ympäristössään, vaikka se meistä voikin kuulostaa hassulta. He toimivat oman kulttuurisen koodinsa mukaan.”

Yhteyksiä nykyaikaan

Artikkelin alussa mainitut sotilaat Storm ja Qvist olivat aiemmin pahoinpidelleet komppaniansa korpraalin. He eivät halunneet kohdata pahoinpitelystä seuraavaa rangaistusta, vaan päättivät tehdä paljon pahemman rikoksen, josta saisi varmasti ja nopeasti kuolemantuomion. Tuomiokirjojen mukaan miehet saivat lopulta haluamansa: molempien maallinen taival päättyi teloitukseen.

1700-luvulla kuolemaantuomitun teloitustapahtuma oli Moilasen mukaan kansanjuhla. “Koko kylä kutsuttiin paikalle vauvasta vaariin. Teloitukset olivat jopa hurmoshenkisiä tapahtumia varsinkin 1700-luvun Ruotsissa: siellä veisattiin virsiä, saarnattiin ja jotkut saattoivat olla hurmoksellisissa olotiloissa. Mestattavaa rikollista verrattiin pyhyydessä jopa Jeesukseen, joka sovitti ristillä synnit ihmiskunnan puolesta. Tämä saattoi houkutella joitakin elämäänsä väsyneitä ja itsetuhoisia ihmisiä hakemaan huomiota elämänsä päätökseen.”

Moilanen näkee suisidaalimurhissa yhteneväisyyksiä nykypäivän tekoihin ja mainitsee poliisiavusteisen itsemurhan. ”Suicide by cop on rikostyyppi, jossa pyritään käyttäytymään aggressiivisesti poliisia kohtaan, tavoitteena saada poliisi ampumaan.” Lisäksi esimerkiksi joukkoampumisissa saatetaan hakea huomiota medialta. Osan suisidaalimurhista voi tulkita myös laajennetuiksi itsemurhiksi, joissa tekijä halusi ulottaa oman itsetuhoisuutensa johonkin toiseen, kuten omaan lapseen.

Suisidaalimurhaa on rikostyyppinä selitetty monella tapaa, esimerkiksi uskonnollisilla syillä. “Jotkut ihmiset olivat äärimmäisen epätoivoisia, mutta eivät valmiita tappamaan itseään joko uskonnollisista tai inhimillisistä syistä. Itsensä tappaminen voi olla monesta syystä vaikeaa, joten oli helpompaa, mikäli sen tekisi joku muu”, Moilanen pohtii. Viime kädessä kuolemantuomio mahdollistaa suisidaalimurhan olemassaolon. ”Yhteiskunnissa, joissa kuolemantuomioita pannaan toteen, on mahdollista tehdä itsemurha mestauksen avulla.”

Moilanen paljastaa suisidaalimurhien käytännössä loppuneen Suomessa viimeistään vuoteen 1825, kun kuolemanrangaistus poistui rangaistuskäytännöistä, ja kuolemaantuomittuja alettiin lähettää Siperiaan. Myös Euroopassa ilmiö hiipui 1800-luvun edetessä. ”Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa kuolemantuomion sallivissa osavaltioissa suisidaalimurhiksi luokiteltavia tekoja on tapahtunut näihin päiviin saakka.”

“Voisin miettiä jotain muutakin”

Suisidaalimurhat ovat olleet Moilasen tutkimusaiheena kandidaatintyöstä lähtien. ”Nyt alkaa tuntua siltä, että voisin miettiä jotain muutakin”, hän sanoo. “Kahdeksan vuotta olen ajatellut näitä asioita päivittäin.” Irtaantuminen vaikeista aiheista oli väitöskirjan kirjoittamisen alkuvaiheessa haastavaa. Syiksi hän mainitsee koronapandemian ja kotona tehdyn etätyön, minkä seurauksena hän joutui työskentelemään, harrastamaan ja nukkumaan samassa huoneessa.

Taide toimii Moilaselle vastapainona väitöskirjatyölle. Hän toimii laulunkirjoittajana, laulajana ja kitaristina Leskentuska-nimisessä black metal -yhtyeessä, joka keikkailee useita kertoja vuodessa. ”Musiikki on hyvä väylä käsitellä näitä asioita.”

Väitöskirjamonografian on tarkoitus valmistua keväällä 2025. Moilanen ei kuitenkaan halua suunnitella tulevaisuutta liian pitkälle. “Ajatukset ovat väitöskirjassa ja myöhempää vaihetta ei tule ajateltua. Kirjoittaminen on lähellä sydäntä, mutta sen ei tarvitse olla akateemista. Haluan tutkia väitöskirjan aiheen loppuun ja katsoa sitten, mitä tulee eteen.”

Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi Lauri Moilasen artikkelia ”Murha jumalanpelosta. Varoitus papeille.” Uskonnollisten käsitysten rooli pohjoispohjalaisissa suisidaalimurhissa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

”Hyvällä opettajalla on luovuutta ja motivaatiota opettaa” – Elina Niemitalo-Haapola on vuoden 2021 Jäätävän hyvä opettaja

Vuoden 2021 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu Elina Niemitalo-Haapola työskentelee logopedian yliopistonlehtorina ja tutkinto-ohjelma vastaavana. Luento-opetuksen ohella Niemitalo-Haapola ohjaa opiskelijoiden kandidaatintutkielmia ja graduja. Lisäksi hän ohjaa logopedian opintoihin kuuluvia terapiajaksoja. Valinnan Jäätävän hyvästä opettajasta teki Oulun Yliopiston ylioppilaskunnan hallitus. Palkinnon saajaksi sai ehdottaa opettajaa miltä tahansa koulutusalalta. Kaikkiaan ehdotuksia tuli 25, joista OYY:n karsinnan jälkeen jatkoon […]

TEKSTI Waltteri Niiranen

KUVAT Tuuli Heikura

Vuoden 2021 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu Elina Niemitalo-Haapola työskentelee logopedian yliopistonlehtorina ja tutkinto-ohjelma vastaavana. Luento-opetuksen ohella Niemitalo-Haapola ohjaa opiskelijoiden kandidaatintutkielmia ja graduja. Lisäksi hän ohjaa logopedian opintoihin kuuluvia terapiajaksoja.

Valinnan Jäätävän hyvästä opettajasta teki Oulun Yliopiston ylioppilaskunnan hallitus. Palkinnon saajaksi sai ehdottaa opettajaa miltä tahansa koulutusalalta. Kaikkiaan ehdotuksia tuli 25, joista OYY:n karsinnan jälkeen jatkoon valikoitui seitsemän kandidaattia. OYY:n hallitus teki valinnan 3.3.2022 pitämässään kokouksessa ja se julkistettiin OYY:n Annos-vuosijuhlilla 9. huhtikuuta.

Niemitalo-Haapola on opiskellut ja valmistunut itsekin Oulun yliopistosta. Kiimingin lukiosta ylioppilaaksi kirjoittaneelle Oulussa opiskelu oli aikoinaan luontainen vaihtoehto. Alavalinta ei kuitenkaan ollut itsestään selvä. Logopediaan hän päätyi omien sanojensa mukaan, koska häntä kiinnostivat alan opiskelussa sopiva yhdistelmä logopedian, psykologian, lääketieteen ja fonetiikan opintoja.

Niemitalo-Haapola koki alan ihmisläheiseksi ja sopivan siksi myös kaltaiselleen vuorovaikutuksesta pitävälle ihmiselle. Alan ydin onkin hänen mukaansa juuri vuorovaikutuksessa. Niemitalo-Haapolan ura on kulkenut sittemmin myös suuntaan, jota hän ei aluksi osannut ennustaa.

Jäätävän hyvä opettaja Elina Niemitalo-Haapola

“Muistan silloin aikoinaan ne keskustelut äitini kanssa. Nuoren lukiolaisen ehdottomuudella ajattelin, että opettajaa minusta ei ainakaan tule.”, hän naurahtaa.

Niemitalo-Haapola on työskennellyt kliinisissä puheterapeutin tehtävissä erilaisissa työyksiköissä ja sivutoimisena tuntiopettajana Oulun seudun ammattiopistossa. Lopulta hän halusi kuitenkin katsoa alaansa “eri vinkkelistä” ja pitää pienen tauon. Hän päätyi hakemaan yliopisto-opettajan paikkaa.

“Nyt sitä taukoa onkin kestänyt jo 14 vuotta”.

Niemitalo-Haapola kiitteleekin työnantajaansa mahdollisuudesta suorittaa kaikkiaan 60 opintopisteen verran pedagogisia opintoja, joka hänen mukaansa on antanut toisaalta kykyä teoreettiseen pedagogiseen ajatteluun, mutta myös konkreettisia käytännön ajatuksia. 

“Kyllä sieltä on paljon siihen omaan työkalupakkiin tullut”.

Ajattelin, että opettajaa minusta ei ainakaan tule.

Niemitalo-Haapola kokee monipuolisen työnsä rikkautena. Työviikon aikana on mahdollisuus tehdä hyvin erilaisia työtehtäviä. Hän kuvaa olevansa kuin jonglööri, jolla on jatkuvasti useampi pallo ilmassa samaan aikaan. 

Liikaa rikkonaisuutta hän kuitenkin pitää työssään riskinä, jota tulee välttää: “Mitä enemmän on palloja, sitä suurempi on myös riski pallojen tipahtamiseen”, hän toteaa. Periodirakenne yliopistossa helpottaa työn järjestelyä.

Logopedia on varsin nuori ala ja Oulun yliopiston logopedian tutkimusyksikkö juhlii tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan. Sinä aikana on saatu paljon uutta tutkimustietoa. Niemitalo-Haapolan aloittaessa työuransa 2000-luvun alussa painottui vahvasti terapeutin ja asiakkaan välinen yksilöterapia. Sen jälkeen alalla on alettu puhua aikaisempaa enemmän yhteisön ohjaamisesta ja osallistamisesta sekä ennaltaehkäisyn tärkeydestä. Yhä enemmän puhutaan myös näyttöön perustuvasta päätöksenteosta ja työskentelystä sekä toimintakyvystä ja elämänlaadusta.

Opettajan työssä Elina Niemitalo-Haapola nostaa esille tavoitteellisuuden. Opettajan tulee tietää mitä on tekemässä ja miksi. Myös opetuksen linjakkuus on hänelle tärkeää. Suunnitelman, toteutuksen ja arvioinnin on oltava linjassa keskenään. Tärkeimmäksi asiaksi työssään hän kokee vuorovaikutuksen opiskelijoihin riippumatta siitä tapahtuuko se ohjaustilanteessa tai luennolla.

“Olen itse kokenut todella raskaana tämän etäopetusajan. Kun olen läppärilleni luennoinut, niin ei se ole minulle paljoa palautetta ja feedbackia antanut.”

Entä minkälainen persoona Niemitalo-Haapola on opettajana? 

“Haluaisin nähdä itseni helposti lähestyttävänä. Toisaalta haluan olla opettajana looginen. Haluan tuoda esille taustat opettamissani asioissa.”

Opetusmetodeista oleellinen on tavoitteellisuus. Kurssille ja oppimistehtäville on luennon alussa on selvitettävä oppimistavoitteet. 

“Ohjaustilanteissa ajattelen, että olen mukana tukemassa opiskelijaa. Vaikka välillä neuvotuttaa hiukan liikaa, niin tärkeää on viedä opiskelijan omaa ajatusta ja oivallusta eteenpäin.”

Opiskelijoiltaan Niemitalo-Haapola odottaa oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta.

“Vaikka olen ollut yliopistolla jo vuosia, niin minulla on vahva puheterapeutti-identiteetti. Ajattelen, että opiskelijani ovat tulevia kollegoitani. Yliopistosta valmistutaan pääasiassa vaativiin asiantuntijatehtäviin ja niissä tarvitaan aktiivista otetta.”

Pedagogiset taidot ja empatia puhuvat puolestaan

Oulun yliopiston ylioppilaskunta painotti Jäätävän hyvän opettajan valinnassa muun muassa opettajan innostavuutta, ammattitaitoa, loogisesti etenevää opetusta, moninaisia arviointimenetelmiä ja kykyä ottaa opiskelijoiden tarpeet huomioon joustavasti.

Ei siis ihme, että Niemitalo-Haapola on se keneen valinta lopulta osui. Valintaa varten kerätyssä opiskelijapalautteessa Niemitalo-Haapolaa kuvattiin innostavaksi lueonnoijaksi ja asiantuntevaksi logopediksi. Hänen kuvattiin hyödyntävän monipuolisesti moderneja opetusmenetelmiä. Erityisesti kiitosta hän sai erilaisten opiskelijoiden huomioon ottamisesta, joka koettiin korona aikana tärkeäksi ominaisuudeksi.

Opiskelijoiden mielestä hän on opiskelijalähtöinen opettaja, joka kehittää kursseja opiskelijapalautteen pohjalta. Arvostusta keräsivät oppimistehtävien monipuolisuus ja mahdollisuus päästä hyödyntämään osaamista käytännössä. Niemitalo-Haapolaa pidetään pedagogisesti korkeatasoinen opettaja, joka auttaa opiskelijaa oman tiensä löytämisessä.

Vapaa-ajalla perhearkea ja liikuntaa

Mutta opettajatkaan eivät ole vain opettajia. Miten Niemitalo-Haapola palautuu työpäivästään? Hän kertoo, että työstä palautumisessa Niemitalo-Haapolaa auttavat järjestötoiminta, normaali perheenäidin arki ja liikunta. Ulkona luonnossa liikkuminen, laskettelu talvisin ja pitkäaikainen rakas harrastus tanssillinen voimistelu auttavat jaksamaan.

Entä ketkä Elina Niemitalo-Haapolaa ovat inspiroineet eniten? Oman alansa logopedian kentältä hän nimeää väitöskirjaohjaajansa Eira Jansson-Verkasalon ja Teija Kujalan

“Väitöskirjaohjauksen lisäksi heiltä sai paljon kokemuksellista oppia opiskelijan kohtaamisesta, palautteen antamisesta, prosessin eteenpäin viemisestä ja kannustamisesta vaikeina hetkinä”, hän toteaa.

Henkilökohtaisessa elämässään Niemitalo-Haapolaa on inspiroinut eniten oma mummo, jolla on yli 90 vuoden iästä huolimatta ennakkoluuloton asenne oppimista kohtaan. “Kun mahdollisuus tuli, hän osallistui iPadin käyttökoulutukseen ja seuraa edelleen laitteella sisältöjä aktiivisesti. Hänellä on ollut 1920-luvulla syntyneenä melkoinen oppimisen taival yhteiskunnan muuttuessa.”

Mitä mieltä Elina Niemitalo-Haapola on valinnastaan Jäätävä hyväksi opettajaksi?

“Onhan tämä todella hieno ja upea palkinto ja olen otettu siitä, että opiskelijat ovat tätä halunneet minulle ehdottaa. Tämä on suuri kunnia myös koko logopedian yksikölle ja opetustyölle, jota teemme, sillä ideoimme ja toteutamme kursseja usean opettajan voimin. Mielettömän hienoa, että tällainen palaute ja tunnustus tulee. Ja iso kiitos kuuluu tietysti logopedian opiskelijoille, joiden kanssa on ilo tehdä töitä.”

Millainen sitten on hyvä opettaja? Elina Niemitalo-Haapolan mielestä resepti löytyy opetusmotivaatiosta, loogisuudesta ja luovuudesta:

“Hyvällä opettajalla on motivaatio opettaa ja loogista ajattelukykyä, jotta pystyy oivaltamaan, mikä on keskeistä. Tarvitaan myös luovuutta, jotta on kykyä käyttää erilaisia menetelmiä. Me ihmiset olemme vuorovaikutustavoiltamme erilaisia, joten ei ole yhtä oikeaa tapaa opettaa, mutta on hyvä olla tietoinen omasta tavastaan opettaa ja omasta vuorovaikutuksesta. Että on pysähtynyt välillä miettimään tätä.”

Kuka?

» Elina Niemitalo-Haapola.

» Logopedian yliopistonlehtori ja tutkinto-ohjelmavastaava Oulun yliopistossa.

» Kotoisin Kiimingistä

» Toiminut yliopisto-opettajana vuodesta 2008 lähtien.

Mikä?

» Jäätävän hyvä opettaja palkittiin Annos 62-vuosijuhlilla 9. huhtikuuta.

» Valintakriteereinä olivat innostavuus, asiantuntevuus, loogisesti etenevä opetus, osaamistavoitteiden selittäminen, opiskelijoiden tarpeiden huomioiminen ja monipuolisten arviointimenetelmien hyödyntäminen.

» Palkinto jaettiin kuudennen kerran. Aikaisemmin se on myönnetty Katja Sutelalle, Vesa-Matti Pohjaselle, Oliver Jardelle, Matti Niemelälle, ja Matti Kangaspuoskarille.

» Palkinnon saajaksi sai esittää ketä tahansa Oulun yliopiston opettajaa.

» Oulun yliopiston Ylioppilaskunnan hallitus teki valinnan kokouksessaan 3. maaliskuuta.

Waltteri Niiranen

Filosofian maisteri pääaineena yleinen historia. Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Tulevaisuuden odotukset vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin – Oululaistutkimus auttaa ymmärtämään syitä näköalattomuuden taustalla

Sanna Huikari tutki väitöskirjassaan alkoholin käytön vaikutusta avioeroihin sekä työttömyyden ja taloudellisten kriisien yhteyttä itsemurhiin. Huikarin mukaan sosiaalisella normilla on suuri vaikutus siihen, miten elämän vastoinkäymiset otetaan vastaan. Lisäksi näköalattomuus on myös osaltaan itseään ruokkiva kehä: jatkuva puhe epävarmuudesta synnyttää edelleen epävarmuutta. Syyskuussa väitellyt tuore tohtori vannoo monitieteellisyyden nimiin, ja toivoo, ettei tiedeyhteisössä kaivauduttaisi poteroihin.

Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Eppu Normaalin laulun sanoihin kiteytyy suomalaisen kansanluonteen karikatyyrin lisäksi myös Sanna Huikarin väitöskirjan, Empiirisiä tutkimuksia itsemurhien ja avioerojen taloustieteestä, teemat.

Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun tutkija tarkasteli syyskuun puolivälissä julkaistussa väitöksessään alkoholin käytön vaikutusta avioeroihin sekä työttömyyden ja taloudellisten kriisien yhteyttä itsemurhiin.

Huikarin väitöskirja koostuu kolmesta artikkelista. Ensimmäisessä hän tutki alkoholinkäyttöä ja sen yhteyttä avioeroihin 23 OECD-maassa.

”Aineistona meillä oli tilastoja aina vuodesta 1960 vuoteen 2010, joten puhutaan aika laajasta tutkimuksesta.”

Tutkimuksessa selvisi, että alkoholin käytöllä on tutkituissa OECD-maissa sekä lyhyen että pitkän aikavälin yhteys avioeroihin.

”Toki voidaan ajatella, että avioerot nostavat alkoholin kulutusta, mutta meidän aineistomme mukaan näin päin asioiden välillä ei kausaalisuhdetta löytynyt.”

Työttömyys yhteydessä itsemurhiin

Huikarin tutkimuksessa käytiin läpi myös työttömyyden ja itsemurhien yhteyttä. Hänen mukaansa työttömyys on usein esimerkiksi bruttokansantuotetta parempi mittari talouden tutkimiseen.

Tutkimusaineistona olleesta Tilastokeskuksen kuluttajabarometristä selvisi myös työllisyysodotukset. Tutkimuksen mukaan ympäröivän yhteiskunnan odotuksilla on selkeä yhteys itsemurhiin.

”Työllisyyden nousun vaikutusta itsemurhiin on tutkittu ennenkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun tutkittiin myös ihmisten työllisyysodotusten vaikutusta itsemurhiin.”

Huikarin mukaan sosiaalisella normilla on suuri vaikutus siihen, miten elämän vastoinkäymiset otetaan vastaan. Syvässä istuva ajatus siitä, että “meni, miten meni, kunhan menee paremmin kuin naapurilla” voi elämän aallonpohjalla olla kova pala purtavaksi.

Tutkimuksessa Huikari yhdisti myös sosiaalisen normin käsitteen työttömyyteen. Hän jakoi aineiston perusteella Suomen matalan ja korkean työttömyyden alueisiin, joilla tarkasteli työttömyyden vaikutusta itsemurhiin.

”Niillä alueilla missä työttömyys oli alkujaan matala, työttömyyden noustessa sen vaikutus itsemurhiin oli suurempi.”

Huikarin mukaan sosiaalisella normilla on siis suuri vaikutus siihen, miten elämän vastoinkäymiset otetaan vastaan. Syvässä istuva ajatus siitä, että “meni, miten meni, kunhan menee paremmin kuin naapurilla” voi elämän aallonpohjalla olla kova pala purtavaksi.

”On helpompi jäädä työttömäksi, jos ympärillä on muitakin työttömiä. Jos on itse se kaveripiirin ainoa työtön, niin kyllähän se voi ottaa koville.”

Huikarin mukaan esimerkiksi valtiollisia tukitoimia voisi tulevaisuudessa kuvitella kohdennettavan tämän kaltaisten tutkimustulosten pohjalta.

Talouskriisien luonteella on väliä

Väitöskirjansa viimeisessä osassa Sanna Huikari tutki talouskriisien vaikutusta itsemurhiin. Niiden vaikutuksia itsemurhiin on tutkittu ennenkin, mutta Huikarin tutkimuksessa käsiteltiin ensimmäistä kertaa sitä, vaikuttaako talouskriisin luonne jotenkin itsemurhien määrään.

“Talouskriisejä on erilaisia. Esimerkiksi vuoden 2008 pankkikriisi oli luonteeltaan hyvin erilainen verrattuna vaikkapa vuonna 1973 maailmanmarkkinoita ravistelleeseen öljykriisiin.”

Tutkimuksessa selvisi, että vuosien 2001, 2008 ja 2011 talouskriisit näkyivät aikaisempaa suurempina piikkeinä itsemurhatilastoissa. Tilastojen tulkinnassa pitää kuitenkin olla tarkkana.

“Vaikka luvut olivat määrällisesti isompia kuin edellisten kriisien yhteydessä, niin suhteutettuna väestönkasvuun ero käytännössä katosi.”

Itsemurhien määrä on myös hyvin kulttuurisidonnaista. Huikarin mukaan yksittäisistä kriiseistä parhaiten jäi mieleen Japanin vuoden 1997 talouskriisi. Tuolloin maassa tehtiin vuoden aikana kymmenentuhatta itsemurhaa enemmän kuin edellisinä vuosina.

“Niitä tilastoja katsellessa piti useaan kertaa tarkistaa lähdeaineistosta lukujen oikeellisuus. Niin hurjia ne olivat.”

Kriisityypeistä itsemurhatilastojen mukaan vakavimpia olivat osakemarkkina- ja pankkikriisit. Huikarin mukaan kriisi on itsemurhatilastojen valossa sitä vakavampi, mitä enemmän se kohdistuu yksilöön.

“Esimerkiksi Suomessa 1990-luvun alun laman seurauksena yhden ihmisen henkilökohtainen velkataakka saattoi kriisin seurauksena kasvaa yhdessä yössä sellaiseksi, että siitä oli mahdoton selvitä.”

Tutkittu tieto tärkeää yhteiskunnallisesti

Itsemurhat, työttömyys ja avioerot eivät ole kevyimpiä aiheita tutkittavaksi. Mikä sai Huikarin kiinnostumaan aiheista?

”Vuonna 2012 British Medical Journalissa julkaistiin tutkimus, jonka mukaan vuoden 2008 finanssikriisi näkyi piikkinä Iso-Britannian itsemurhatilastoissa. Luin tutkimuksen ja innostuin.”

Brittitutkimuksen lisäksi Huikaria motivoi Suomen korkeat itsemurhatilastot.

”Tuolloin Suomi oli vielä itsemurhatilastojen kärkimaita Euroopassa. Ajattelin, että samantyyppinen tutkimus olisi hyvä toteuttaa myös kotimaisesta aineistosta.”

Synkät tutkimusteemat ovat Huikarin mielestä tärkeitä myös yhteiskunnalliselta kannalta. Hänen mukaansa kaikki uusi tieto, joka voi valottaa mekanismeja esimerkiksi itsemurhien taustalta, vie eteenpäin ja voi osaltaan auttaa tulevaisuudessa vähentämään itsemurhia.

”Uskon, että näissä asioissa kaikki tieto on askel parempaan.”

Huikarin tutkimusintressit eivät ole aivan perinteisiä taloustieteen aiheita. Hänen tutkimustensa teemat liikkuvat alueilla, jotka on perinteisesti mielletty esimerkiksi sosiologian tai lääketieteen osaamisalueeksi.

Pahimmillaan taloustieteilijöitä on Huikarin mukaan syytetty jopa “taloustieteen imperialismista” eli ilmiöstä, jossa taloustiede tunkeutuu omine tutkimusmetodeineen muille tieteenaloille ja yrittää tehdä tieteenalan omat metodit ja käytänteet tarpeettomiksi.

”Eihän tässä olla kertomassa, miten lääketiedettä tai sosiologiaa tulisi tutkia, vaan tuoda osaltaan lisävalaisua näihin teemoihin. Uskon, että tällainen toiminta on kaikkien etu.”

Silpputyö ja sukupolven tuska

Huikarin tutkimuksista nousee esille yksi teema: tulevaisuuden odotukset, tai niiden puute, vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin. Näköalattomuudesta on puhuttu niin sanotun Y-sukupolven kohdalla, joka joutuu painimaan yhteiskunnan odotusten kanssa historiallisessa tilanteessa, jossa työ on muuttunut pätkäksi ja silpuksi. Eläkevirkoja on tarjolla vain harvoille ja valituille.

”Näköalattomuus on myös osaltaan itseään ruokkiva kehä: jatkuva puhe epävarmuudesta synnyttää epävarmuutta.”

”Siinä mielessä nämä ajatukset ovat huolestuttavia, että meillä menee materiaalisessa mielessä nyt paremmin kuin koskaan.”

Oman tutkimuksensa valossa Huikari haluaa laittaa ajatukset näköalattomasta tulevaisuudesta perspektiiviin.

”Jos tarkastellaan niin radikaaleja toimia kuin itsemurhia, niin niiden määrä on viime vuodet ollut selvässä laskussa. Näköalattomuus on myös osaltaan itseään ruokkiva kehä: jatkuva puhe epävarmuudesta synnyttää epävarmuutta.”

Monitieteellisyyden puolestapuhuja

Tulevaisuudessa Sanna Huikari suunnittelee tutkimusta lääketieteen kentällä. Hän on mukana Pohjois-Suomen syntymäkohorttia tutkivassa työryhmässä.

“Kohortissa on laaja aineisto vuosina 1966 ja 1986 syntyneistä suomalaisista. Näiden tilastojen pohjalta olisi tarkoitus tutkia muun muassa ihmisten liikuntatottumuksia ja niiden kustannuksia yhteiskunnalle.”

Yhdestä asiasta Huikari on kuitenkin varma. Hän haluaa tehdä monitieteellistä ja yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta myös tulevaisuudessa.

“Toivon, että tiedeyhteisössä voitaisiin vielä avoimemmin mielin miettiä, mitä toisella tieteenalalla olisi annettavaa, ja lähdettäisiin rohkeasti tekemään yhteistyötä. Jos toinen tieteenala voi antaa edes ripauksen jotain uutta tietoa esimerkiksi itsemurhista, on se silloin myös yhteiskunnallisesti merkittävää.”

 

Lue lisää Huikarin tutkimusaiheista: Viikon 39 tutkijatapaaminen: Sosiaalisia normeja ja virtasvaikutusta.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Väikkäri – Pesti hulluuteen?

Eräs tuttavistani kuvasi väitöskirjaprosessiaan pitkäksi ihmissuhteeksi narsistin kanssa. Yksi teki omansa kuin ohimennen työn lomassa. Joku sai tehdä työnsä turvallisesti neljän vuoden kokonaisrahoituksella, toinen kitkutteli stressin kourissa puolen vuoden rahoituspätkissä. Tasapainottelen kahden vaiheilla: olisiko yliopistoon palaaminen ihaninta vai sittenkin hulluinta, mitä voi tehdä, kysyy Kaisa Vainio.

Valmistumisesta alkaa olla reilu vuosi aikaa. Ikätoverit ja opiskelukaverit raportoivat menneensä elämässä eteenpäin. Osa on tehnyt väitöskirjan, osa lapsen, jotkut aikaansaavimmat jo molemmat – tai useita.

Lapsen hankkiminen ei ole käynyt mielessäkään, mutta yliopistoon palaaminen houkuttelee.

Tasapainottelen kahden vaiheilla: onko yliopistoon palaaminen ihaninta vai hulluinta, mitä voi tehdä?

 

Olen keskustellut tohtorituttavien kanssa mietteistäni koskien väitöskirjan aloittamista. Usein olen saanut vastaukseksi saman kysymyksen: “Mutta etkö ole ajatellut hankkia lapsia?”

Liekö niin, että lapsen ja väitöskirjan tekemisessä on paljon samaa? Molempiin kai ajaa jonkinlainen idealistinen ajatus siitä, että voimme tehdä jotain tärkeää, kehittyä ihmisenä, jättää jälkemme maailmaan.

Helsingin Sanomien (15.1.2018) mukaan tohtoriopintojen suosio on kaksinkertaistunut 15 vuodessa. Aiemmin väitöskirjan teki vain harva, monelle se oli eläkeprojekti.

Väitöskirjan asema on muuttunut tohtorintutkintojen määrän kasvun myötä: nyt joillain aloilla väitöskirja on ennemminkin henkilökohtainen meriitti kuin työllistymistä edistävä urapolku.

“Taloudellisesti tai edes uran kannalta siitä ei ole yhtään mitään iloa, ellei sitten halua tutkijaksi hinnalla millä hyvänsä. Enimmäkseen saa itte maksaa, että pääsee tekemään yliopiston hyväksi tutkimusta”, kertoi väitöskirjan kesken jättänyt ja alaa vaihtanut kielitieteilijä.

Moni kuitenkin hakeutuu tutkimuksen pariin. Myönnän itsekin, olisi upeaa olla tutkija! Olisi mielenkiintoista tuottaa uutta tietoa, tulla todelliseksi asiantuntijaksi jossain asiassa. Kai tohtorinarvo antaisi myös lisää uskottavuutta ja kykyä asiantuntijatyöhön? 

Parasta olisi tietenkin vapaus tehdä työtä siten kuin itse haluaa – vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu! Uskon myös vakaasti siihen, että tutkijana voi olla mukana parantamassa maailmaa. 

Mutta millainen juuri minun väitöskirjaprosessini sitten olisi? Liian ruusuisten kuvien välttämiseksi kannattaa kysyä oman alan tutkijoilta totuutta siitä, mitä tohtoriopinnot ja tutkijan työ alallasi oikeasti ovat.

“Kokemukseni mukaan vauva-aikana nukkuu paremmin kuin väitöskirjaa tehdessä”, kommentoi pienen lapsen äiti.

Eräs tuttavista taas kuvasi väitöskirjaprosessiaan pitkäksi ihmissuhteeksi narsistin kanssa. Yksi teki omansa kuin ohimennen työn lomassa. Joku sai tehdä työnsä turvallisesti neljän vuoden kokonaisrahoituksella, toinen kitkutteli stressin kourissa puolen vuoden rahoituspätkissä.

Tarinat ovat erilaisia, mutta harva rohkaisee seuraamaan esimerkkiään. Sen sijaan saan kuulla kauhukertomuksia tutkijoiden palkkakuopasta, vaikeasta rahoituskilpailusta omia kollegoja vastaan, epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja sosiaalisten ja taloudellisten turvaverkkojen puutteesta. Listalle kuuluvat myös burn-out, avioero, masennus ja laitoshoito.

Varoituslista onkin niin pitkä, että näyttäisi aiheelliselta laatia varoituslista (tai kirja) tohtoriopintoja suunnittelevalle.

 

Mutta entä se tutkimisen ilo? Palava kiinnostus aiheeseen, tieteeseen, se onni, kun näet oman työsi kypsyvän?

Monelle väitöskirja näyttää olevan paljon enemmän kuin projekti, työ tai tehtävä. Siihen suhtaudutaan omistautuen, intohimolla.

Parhaimmillaan väitöskirjan tekeminen on tosi kivaa, ja silloin tuntuu, että nämä voivat ehkä olla parhaita vuosia työuralla, vastaavaa vapautta ei ehkä enää koskaan tule eteen”, intoili viime vuonna kirjallisuuden väitöskirjansa aloittanut tohtorikoulutettava.

Mietin maailmaa, jossa innostuneet tutkijat käyvät tieteellistä debattia kansainvälisissä kongresseissa. Ja sitten saa uppoutua tutkimuksen kiemuroihin ylhäisessä yksinäisyydessä. Ihanaa!

“Moni nuori idealisti ajattelee, että tekee väitöskirjan millä vain ehdoilla ihan rakkaudesta tieteeseen, mutta siinä nyt ei ole mitään järkeä”, muistuttaa väitöskirjansa kaksi vuotta sitten valmiiksi kirjoittanut tohtori.

Väitöskirjaan kannattaisi siis suhtautua niin kuin mihin tahansa työhön – työhön jossa on työajat, aikataulut ja kohtuus. Yliopistomaailmasta kantautuvat kaiut kuitenkin paljastavat, että kohtuus on kadonnut kauan sitten. Odotukset ja vaatimukset yhdistettynä olemattomiin puitteisiin uuvuttavat, väsyttävät, tuntuvat kovilta. Harva saa kirjoittaa työnsä rauhassa valmiiksi.

Raskaalta kuulostaa. Ja mitä jos kyllästyy kesken matkan?

“Kannattaa myös hyväksyä se, että toisilla motivaatio kestää korkealla läpi prosessin, ja toisilla se voi muuttua vuosien varrella, ja sekin on ihan ok – itseä ei kannata syyllistää jos tutkimus ei aina ja koko ajan innosta. Väikkäri on vain työtä siinä missä muukin työ – ja harva työ jaksaa innostaa ihan koko ajan sataprosenttisesti”, kertoi eräs omaa motivaatiotaan pitkään etsinyt tohtoriopiskelija.

Hälyttävää on, että iso osa tutkijoista ottaa hatkat yliopistolta, joko kesken väitöskirjan tai sen valmistuttua. Osa menee työttömyyskortistoon, osa koulun penkille ja osa mihin tahansa normaaleihin palkkatöihin. Nämähän ovat niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet puurtaa koko koulutustaipaleensa ahkerina ja parhain arvosanoin. Miten tässä näin kävi?

Väitöskirjapolulle lähtiessä kannattaa pohtia, miksi tahtoo käyttää vuosia näin hullulla tavalla. Ja mitä aikoo väitöskirjan jälkeen?

Jos tosissaan haluaa tutkijan uralle, väitöskirja on välttämätön, neuvoo valintaansa tyytyväinen tutkijatohtori.

Kyllä mä nyt varmaan oisin tän polun valinnu, mutta enpähän vaan tienny etukäteen, mitä se sisältää”, hän kertoi viitaten tutkijan pätkärahoituksiin ja työttömyysjaksoihin.

 

Tutkijan tie on haluttu, mutta epävarma. Vakaata elämää kaipaavalle tätä tietä ei suositella.

Kaikille ei riitä töitä yliopistolla, eivätkä kaikki eivät niitä edes tavoittele: iso osa tohtoreista työllistyy muualle kuin yliopistolle.

Sain neuvon, että väitöskirjan ohessa kannattaa jo suunnitella plan B:tä ja C:tä jos tutkijanura ei urkene, kannattaa olla taskussa jo joku muu osaamisala.

Hienolta kuulostavasta tutkinnosta ei siis välttämättä jää paljoa käteen.

“Tiedostan, että jos päätän väitöksen jälkeen palata pysyvästi Suomeen, ainoa hyöty tästä tutkinnosta saattaa olla henkinen rikkaus ja uudet kokemukset, joita humanisti tietysti arvostaa“, sanoi väitöskirjatutkija, joka lähti ulkomaiseen yliopistoon kun Suomesta ei löytynyt töitä tai tutkimusrahoitusta.

“Vois sanoa että omaan tutkimukseen pitää rakastua, että sitä jaksaa tehdä, mutta pitää olla realisti. Siitä ei välttämättä jää käteen kuin jännetupentulehdus ja muutama mukava muisto”, kertoi puolestaan eräs entinen tohtoriopiskelija.

 

Onko järkee vai ei? Onko järkee vai ei? Onko tässä väikkärissä mitään järkee?

Tarkemmin ku aattelee käy päätä särkee – lauloi Sleepy Sleepers synnyinvuosikymmenelläni kahdeksankymmentäluvulla, väikkärin sijaan kylläkin elämästä.

Onko siis niin että vain hullu tarttuu väikkäriin? Ainakaan varoitukset eivät tunnu lannistavan intomielisiä tutkijanalkuja.

Tähän oman alani tohtorin kommenttiin yhtyi moni muukin:

“Voin toki kertoa kokemuksia, mutta vaikutus lienee yhtä vähäinen kuin ex-narkkarin neuvoilla. Ne jotka ovat päättäneet aloittaa, tekevät sen joka tapauksessa.”

 

*Kolumnia varten 14 tohtoria ja tohtoriopiskelijaa eri aloilta vastasi otsikon kysymykseen.

Kaisa Vainio

Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio

Lue lisää:

Viikon 41 tutkijatapaaminen: Kuulovika voi haitata lapsen kykyä kommunikoida sosiaalisissa tilanteissa

Puhumaan oppiminen vaatii kuuloa. Mutta kuinka lapset, joilla on kuulovika oppivat oikein puhumaan ja kuinka he pärjäävät arjen kommunikointitilanteissa? Kuinka lapsen kykyä käyttää kieltä sosiaalisissa tilanteissa parhaiten tuetaan?

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Mitä tutkit tällä hetkellä, logopedian tohtorikoulutettava Krista Wallenius?

Tutkin sitä, miten sisäkorvaistutteita tai korvantauskuulokojeita käyttävien ja puhuttua suomea omaksuvien kuulovikaisten lasten sosiaalinen kielenkäyttö kehittyy 4-6 vuoden iässä, ja mitkä asiat ovat siihen yhteydessä. Aiheen tutkiminen on tärkeää, koska sosiaalisen kielenkäytön taidot eli pragmaattiset taidot ovat yhteydessä esimerkiksi siihen, miten lapsi pystyy solmimaan ystävyyssuhteita.

Miten kuulovikaisia lapsia autetaan kielen oppimisessa?

Yli 95 % kuulovikaisista lapsista syntyy kuuleville vanhemmille, joiden äidinkieli on jokin puhuttu kieli. Lapsen kuulovika voi tulla vanhemmille yllätyksenä eivätkä he välttämättä tunne ihmisiä, joilla olisi synnynnäinen kuulovika. Jos lapsella on erittäin vaikea kuulovika, lapsi ei voi kuulla puhetta. Jos lapsen kuulovika on lievempi, lapsi voi kuulla puhetta, mutta epätarkasti. Koska puhetta kuullaan epätarkasti, puhutun kielen oppiminen voi olla tavanomaista hitaampaa.

Jos lapsella on vaikea tai erittäin vaikea kuulovika, hän voi saada vanhempien niin halutessa sisäkorvaistutteen tai kaksi. Sisäkorvaistutteet asennetaan leikkauksessa. Sisäkorvaistute stimuloi kuulohermoa sähköisesti, mikä saa aikaan kuuloaistimuksia. Sisäkorvaistutteiden avulla lapsi ei kuule täysin normaalisti, mutta niin hyvin, että puhutun kielen omaksuminen on mahdollista. Jos lapsella on lievä tai keskivaikea kuulovika, hän saa yleensä korvantauskuulokojeet, jotka vahvistavat ääntä. Apuvälineiden lisäksi kuulovikaiset lapset tarvitsevat usein puheterapeuttista kuntoutusta.

Miten kuulovika vaikuttaa lasten sosiaaliseen kielenkäyttöön?

Kuulovika voi vaikuttaa sekä lapsen puheen tuoton kehitykseen että kykyyn ymmärtää puhetta. Esimerkiksi uusien sanojen oppiminen voi olla hidasta, jos sanoja ei kuule tarkasti. Sen lisäksi, että lapsen tulee oppia kielen äänteet, sanat ja rakenteet, hänen täytyy myös ymmärtää, kuinka kieltä käytetään sopivasti erilaisissa kommunikointitilanteissa. Tämän taidon kehittymiseen vaikuttavat esimerkiksi erilaisista kommunikointitilanteista saadut kokemukset ja se, miten muut ihmiset pukevat sanoiksi näitä tilanteita.

Kuulovian ja siitä usein seuraavien kielellisten vaikeuksien vuoksi syvällinen keskustelu siitä, miksi ihmiset tuntevat, ajattelevat tai käyttäytyvät tietyllä tavalla erilaisissa tilanteissa voi olla vaikeaa. Tämä on ehkä yksi syy sille, miksi kuulevien vanhempien kuulovikaisilla lapsilla voi olla sosiaalisen kielenkäytön vaikeuksia. Aihetta on tutkittu erittäin vähän, joten siitä tarvitaan lisää tietoa.

Osaatko sanoa, miten kuulovikaisten lasten sosiaalinen kielenkäyttö kehittyy? 

Kuulovikaisten lasten sosiaalisen kielenkäytön taidot kehittyvät hyvin vaihtelevasti. Osalla kuulovikaisista lapsista nämä taidot kehittyvät kuten normaalikuuloisilla lapsilla. Osalla taas ne kehittyvät viiveellä. Yritän selvittää, mistä tämä johtuu ja tapahtuuko jossain vaiheessa kiinniottamista. Haluaisin myös selvittää, millaisesta sosiaalisen kielenkäytön kuntoutuksesta nämä lapset hyötyisivät.

Miksi valitsit kyseisen tutkimuksen väitöskirjasi aiheeksi?

Sain vuonna 2011 logopedian professori Sari Kunnarilta puhelun, jossa hän tiedusteli, kiinnostaisiko minua tulla töihin hankkeeseen, jossa tutkitaan kuulovikaisten lasten kielellistä kehitystä. Innostuin tästä mahdollisuudesta, ja aloitin työskentelyn hankkeessa. Olin jo opiskeluaikoina kiinnostunut sosiaalisesta kielenkäytöstä, ja aloin miettiä, miten siihen liittyvät taidot kehittyvät kuulovikaisilla lapsilla. Sosiaalisen kielenkäytön taidoilla on keskeinen merkitys lapsen selviytymiseen arjessa ja sosiaalisen kielenkäytön ongelmat voivat vaikuttaa kielteisesti lapsen minkäkuvaan. Siksi koin tämän aiheen tutkimisen tärkeäksi.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Viikon 38 tutkijatapaaminen: Susien genetiikka mikroskoopin alla

Sudet kirvoittavat monenlaista keskustelua Suomessa ja maailmalla. Usein puhe susista on negatiivista ja stereotyyppista. Yksi Oulun yliopistossa tehtävän tutkimuksen tarkoituksena on saada tieteellistä tukea susikeskusteluihin mielipiteiden sijaan.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Mitä aihetta tutkit väitöskirjassasi, genetiikan ja fysiologian yksikön tohtorikoulutettava Jenni Harmoinen?

Väitöskirjani aiheina ovat susien populaatiohistoria, sosiaalinen rakenne ja hybridisaatio. Olen geneetikko, eli tutkin näitä aiheita pääasiassa geneettisillä menetelmillä.

Millainen on susien populaatiohistoria?

Ensinnäkin biologiassa sana populaatio tarkoittaa tietyllä alueella asuvia saman lajin yksilöitä. Tässä osatyössä tutkin Suomen susikannan geneettistä historiaa. Tutkimukseen kerättiin susinäytteitä museoista viimeisten 150 vuoden ajalta. DNA:n määrä ja laatu ovat heikkoja tälläisissä vanhoissa luunäytteissä, joten käsittelimme näytteitä Oulun yliopiston mikroskopian ja nanoteknologian keskuksen puhdastiloissa omien laboratoriotilojemme sijaan. Näin vältimme vanhoista näytteistä peräisin olevan DNA:n kontaminoitumisen tuoreista kudosnäytteistä peräisin olevalla DNA:lla.

Tiedämme, että susi hävitettiin maastamme lähes kokonaan 1800-luvun lopulla ja pysyvä lisääntyvä susikanta saatiin maahamme uudelleen vasta 1990-luvulla. Voimme nähdä tämän kannan romahduksen museonäytteistä. Suomen susikannasta on hävinnyt suurin osa aikaisemmin tyypillisiä mitokondrio-DNA-sekvenssejä ja myös tuman DNA:ssa voidaan havaita asteittaisia geneettisiä muutoksia.

Millainen susien sosiaalinen rakenne on?

Sudet elävät laumoissa, jotka koostuvat johtajaparista (alfapari) ja näiden eri ikäisistä jälkeläisistä. Yksinäiset sudet ovat yleensä nuoria yksilöitä, jotka vielä etsivät puolisoa ja omaa reviiriä. Tarkoituksenani tässä osatyössä on koostaa käytössä olevista susinäytteistämme sukupuu, jonka avulla selvitän vielä tarkemmin susien lisääntymistä.

Mitä hybridisaatio tarkoittaa?

Hybridisaatio, eli risteytyminen, tarkoittaa eri lajeiksi tai roduiksi luokiteltujen eläinten lisääntymistä keskenään. Väitöskirjassani käsittelen suden ja koiran välistä risteytymistä. Koira ei tarkkaan ottaen ole oma lajinsa, vaan sudesta kesyyntynyt alalaji. Susia ja koiria on risteytetty myös ihmisen toimesta susikoirarotujen aikaansaamiseksi. Väitöskirjassani keskityn kuitenkin luonnosta löytyviin risteymiin, jotka ovat onneksi harvinaisia Suomessa.

Olemme tähän mennessä geneettisesti todistaneet vain muutaman tällaisen tapauksen. Koiraperimänsä takia risteymien selviytyminen luonnossa on oletettavasti heikompaa kuin susien, ja lisäksi niiden lisääntymisajankohta voi olla mihin tahansa aikaan vuodesta. Susien lisääntyminen ajoittuu aina kevääseen, jotta pennuille on ravintoa ja ne ehtivät kasvaa ennen talven tuloa. Siitä huolimatta pentukuolleisuus on suurta, joten talvella syntyvillä pennuilla ei olisi mahdollisuuksia jäädä henkiin. Kehitän parhaillaan risteymien luotettavaa tunnistamismenetelmää kansainvälisessä yhteistyössä, ja hankkeessa ovat mukana Princetonin yliopisto USA:sta sekä tutkimusryhmät Saksasta ja Puolasta.

Miksi tutkit aihetta?

Keskustelu susista käy kuumana Suomen lisäksi myös muissa maissa. Koska susikanta hävitettiin monin paikoin joko kokonaan tai lähes kokonaan 1800-luvulla, ihmiset unohtivat kuinka eletään rinta rinnan susien kanssa. Nyt kun suojelutoimien ansiosta susikannat ovat elpymässä, niiden takaisintulo ei ole kaikkien mielestä toivottua. Etenkin metsästäjät suhtautuvat susiin usein negatiivisesti, sillä luonnossa susi häätää tai jopa tappaa reviirilleen tulevan toisen suden, jollaisena se näkee metsästyskoiran. Suomessa karhuihin suhtaudutaan yleisesti ottaen paremmin, vaikka karhuja on Suomessa moninkertaisesti enemmän (v. 2015 1450–1590 yksilöä) kuin susia (v. 2015 220–245 yksilöä). Haluan omalta osaltani tuottaa lisää tutkimuksiin perustuvaa tietoa, jotta keskustelua voitaisiin käydä myös tutkimustulosten pohjalta pelkkien mielipiteiden sijaan.

Millaisia vaikutuksia uskot tutkimuksellasi olevan?

Toivon tutkimustulosteni tuovan lisää tärkeää tietoa suden suojelusta päättäville tahoille, mutta toivon niiden vaikuttavan myös yleiseen keskusteluun susista, jotta tietoa olisi tarjolla kaikille asiasta kiinnostuneille. Menetelmät, joita tutkimuksiini olen käyttänyt, ovat käyttökelpoisia mille tahansa eliölajille, joten toivon tulosten olevan sovellettavissa myös laajemmalti.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: