Murtakaa aamuvirkkujen tyrannia!

"Kahdeksan aamut ovat iltaihmisille painajainen", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Kun herätyskello aamuvarhaisella soi ja unenpöpperössä raahaudun pystyyn, ajattelen, että tänään menen nukkumaan huomattavasti aiemmin kuin edellisiltana menin.

Niin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Repsahdan aina.

Iltakymmenen jälkeen keksin mielenkiintoista puuhaa ja saan ideoita. Tämän kolumninkin hahmottelin keskiyön jälkeen.

Vain harvinaisessa poikkeustapauksessa olen unessa ennen vuorokauden vaihtumista – ja seuraavana aamuna olen entistä väsyneempi.

Suomalaisessa kahdeksasta neljään -yhteiskunnassa eläminen on kaltaisilleni iltavirkuille kärsimystä.

 

Lukiolaisten liitto otti hiljattain kantaa sen puolesta, että lukiolaisten oppitunnit alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä aamulla. Myöhäisemmän koulunaloituksen puolestapuhujana on tunnettu myös professori Markku Partinen Uniklinikalta.

Hän perustelee kantansa sillä, että murrosikäisten biologinen rytmi siirtyy joitakin tunteja myöhemmäksi, eikä uni tule niin aikaisin kuin lapsena.

Oppimistulokset paranisivat, jos koululaiset eivät nuokkuisi rättiväsyneinä ja unenpuutteessa oppitunneilla.

Muistan kyllä, minkälaista kidutusta aamutunnit yläasteella saattoivat olla. Esimerkiksi kemian hienous meni minulta ohi, kun kahdeksalta alkaneilla tunneilla keskityin lähinnä estämään silmiäni sulkeutumasta. Olin sen verran huonossa hapessa, että ainoa olomuoto, jota pystyin ajattelemaan, oli syvä uni.

 

Päivärytmin mullistamista kaipaa koulumaailman lisäksi myös työelämä. Ainakin tietotyössä aamujen aloittaminen kello kahdeksan on puhdasta hölmöyttä, sillä ihmisten vireys eri vuorokaudenaikoina vaihtelee yksilöllisesti.

Äärimmäiset aamuvirkut saattavat olla tehokkaimmillaan kello kahdeksan, kun vahvasti iltavirkut pääsevät vauhtiin vasta puolenpäivän jälkeen.

Yhteiskuntamme on perinteisesti pyörinyt aamuvirkkujen ehdoilla. He ovat olleet voittava enemmistö.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mukaan aamuihmisiä on suomalaisista joka viides, iltaihmisiä joka kahdeksas. Loput sijoittuvat välimaastoon.

Partonen sanoo, että iltaihmisten määrä on jostain syystä lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Kun he yrittävät ahtautua aamuihmisille luotuun muottiin, epäterveellinen univaje on taattu.

 

Onneksi työaikojen liukuma alkaa olla yhä useamman työntekijän etu. Ei ennen aamukymmentä tehty työ ole sen arvokkaampaa kuin päivällä tehty.

Syntyisikö tuottavuusloikka viimein, jos liukumat olisivat lakisääteisiä? Mitä luksusta olisi, jos jokainen työntekijä saisi kuunnella sisäistä kelloaan ja aloittaa työt, kun se kullekin tuntuu fyysisesti oikealta.

Tärkeä kysymys on sekin, olisiko työaikaa järkevä lyhentää. Harva tietotyöläinen kykenee olemaan oikeasti tuottelias kahdeksan tuntia yhteen menoon. Univajeisina uuvutaan ja työnjälki hapertuu.

Tehokas kuuden tunnin päivä saattaisi olla sekä tietotyöläisen terveyden että hänen työnantajansa rahapussin kannalta fiksuin vaihtoehto.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Täydellisyys ei toimi työelämässä

Työstä on tullut meille onnellisuuden ja omanarvontunnon lähde. Suuret odotukset voivat polttaa loppuun, kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Vai että alle kolmikymppisenä voisi saada burnoutin!

Tämä ajatus jäi jäytämään mieltäni, kun luin Helsingin Sanomien artikkelin nuorten työuupumuksesta.

Lehtijutusta virisi keskusteluja lähipiirissäni. Moni löysi artikkelista itsensä.

Jutussa tutkija Charlotta Niemistö kutsuu alle kolmikymppisten uupumista jo ilmiöksi. Niemistö erottaa nuorista aikuisista kaksi ryhmää.

Ensimmäisen muodostavat individualistit, jotka haluavat lähteä välillä reppureissaamaan ja luottavat, että töitä riittää paluun jälkeen.

Toiseen ryhmään kuuluvat uupujat, jotka ajautuvat liiallisen puurtamisen ja osaamisensa todistelun oravanpyörään heti työuransa alkajaisiksi.

Useimmat artikkelin lukeneet tuttavani tuntuivat samaistuvan jälkimmäiseen ryhmään.

 

Kun juttelen ensimmäisissä opiskelun jälkeisissä työpaikoissaan ahertavien ystävieni kanssa, monet sanovat olevansa työpäivien jälkeen aivan puhki.

Niin minäkin. Työ imaisee mehut – ja varsinkin silloin, kun työtehtävien rinnalla on myös omaksuttava valtavasti uutta työn tekemiseen liittyvää tietoa.

On kummallinen luulo, että työelämän rytmiin ja rutiineihin sujahdettaisiin noin vain. Nuoret aikuiset ottavat työnsä vakavasti ja vatvovat siihen liittyviä asioita vapaa-ajallaan. Se, mikä on itselle tärkeää, menee tunteisiin ja stressaa.

Mukana on myös kilpailuasetelman tuoma lisä. Me noviisit yritämme todistella korvaamattomuuttamme, vaikka varsin hyvin tiedämme, ettei kukaan ole korvaamaton. Paikkojamme kysellään.

 

Samaisessa artikkelissa johtamistieteiden tutkijatohtori Ilona Suojanen kertoo, että nuorilla aikuisilla on korostunut vaatimus onnellisuudesta.

Työn merkityksellisyyttä pidetään onnellisuuden ja omanarvontunnon lähteenä. Kuulostaa tutulta. Kukapa korkeakoulutettu ei toivoisi, että työ olisi innostavaa, henkisesti palkitsevaa ja tärkeää?

Aikamme ihanne on, että työssä pääsisi toteuttamaan itseään. Onnekkaimmat sanovat työtä intohimokseen. Identiteetin jatkeena työ on omiaan uuvuttamaan ja aiheuttamaan riittämättömyyden tunnetta, jos itselle asetetut – ehkä epärealistiset – tavoitteet eivät täytykään.

 

Onneksi on se Charlotta Niemistön mainitsema ensimmäinen ryhmä: reppureissaajat, joille työssä suorittaminen ei ole aivan koko elämä.

Ovatko nuoruusvuodet muka niin arvottomia, että ne kannattaisi hukata superihmistä leikkien? Vaikka työ on tärkeää, se ei ole maailman vakavin asia.

Hiljattain kuulin eräältä entiseltä kympin tytöltä, mitä hän on oppinut työelämässä. Kuulemma sen, ettei kympintyttöys toimi enää. Työssä tulee vastaan niin monenlaisia ja ennalta arvaamattomia tilanteita, ettei läksyjä lukemalla pärjää.

Joskus vasemmalla kädellä tehty voi olla kelvollinen. Entinen stressaaja on henkisesti muuttunut reppureissaajaksi.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Oikeita ja vääriä töitä

Henna Määtän polku kasvatustieteiden maisteriksi on ollut mutkia täynnä. Yhtäkään mutkaa hän ei suoristaisi. "Jokainen työni on ollut merkityksellistä, jokaisessa työssä olen kerryttänyt osaamistani. Koskaan en ole kokenut tekeväni hanttihommia", hän kirjoittaa kolumnissaan.

Minä kuulun heihin, jotka on kasvatettu arvostamaan työtä, oli kyse sitten fyysisestä tai ajattelua vaativasta työstä. Lapsena istutettiin puita ja rämmittiin suolla keräämässä hilloja. Kun perheeseen perustettiin yritys, olin alusta lähtien mukana toiminnassa.

Sen jälkeen kun täytin 18 vuotta, ei ole ollut yhtään vuorokautta jolloin en olisi ollut työsuhteessa. Sen suhteen voin sanoa olevani onnekas – töitä on ollut aina tarjolla.

Kun puhumme tekemäni työn arvostuksesta, on tarina vallan toinen.

Olen tehnyt yhden pienen uran ravintola-alalla. Työskentelin kahdentoista vuoden ajan erilaisissa anniskeluravintoloissa ruoka- ja baaritarjoilijana sekä vuoropäällikkönä. Vaikka työ oli kuormittavaa, pidin siitä todella paljon. Mutta lähes joka viikko minulta kysyttiin: “Milloin sä lähdet oikeisiin töihin?

Vaikka kysymyksellä oli varmaan hyvä tarkoitusperä ja kysyjä oli kiinnostunut esimerkiksi siitä, olinko opiskelija, koin kysymykset kiusallisiksi. Eikö tekemäni työ ollutkaan oikeaa työtä?

 

Ravintola-alalla vietettyjen vuosien aikana opin paljon esimerkiksi asiakaspalvelusta, erilaisten ihmisten kohtaamisesta, markkinoinnista, työn organisoinnista ja johtamisesta.

Vaihdoin alaa, kun huomasin, etten enää jaksanut valvomista, ja tuntui, etten saanut irti työstäni niin paljon kuin itse sille annoin. Kyse ei siis ollut siitä, ettenkö arvostaisi ravintola-alaa. Ei todellakaan! Nostan hattua kaikille ammattitaitoisille työntekijöille, jotka tekevät pirun paljon duunia tehdäkseen juhlijoiden illoista huikeita. Kunnioitan sitä ammattitaitoa, jota tarvitaan niin eri juomalaatujen ja -sekoitusten tuntemiseen kuin poskettomien sääntökiemuroiden kanssa painimiseen.

Kuin tilauksesta sinä samana kesänä, jolloin koin pientä turhautumista silloiseen työhöni, rakkaasta ylioppilaskunnasta vapautui koulutuspoliittisen asiantuntijan paikka. Ilmoituksen nähdessäni mietin, miten mahtava tilaisuus tämä on päästä edistämään opiskelijan hyvää elämää työntekijän roolissa. 

 

Vaikka siirryin ravintola-alalta ylioppilaskuntaan, yksi asia säilyi. Myös nykyisessä työssäni minulta kysytään kirkkain silmin: “Ai se on ihan oikea työ?”

Kyllä, koulutuspoliittisen asiantuntijan työ on todella oikeaa työtä. Istun erilaisissa työryhmissä asiantuntijana, perehdyn paikalliseen, valtakunnalliseen ja kansainväliseen koulutuspolitiikkaan, valmistelen kannanottoja ja lausuntoja, toimin opiskelijoiden tukena ja autan heitä oikeusturvaan liittyvissä kysymyksissä, koulutan aktiiveja sekä teen moniulotteista sidosryhmäyhteistyötä. Työ on sopivalla tavalla haastavaa, muuttuvaa ja nopeatahtista – yksikään työpäivä ei ole samanlainen. 

Se, että toimii nuorten ja opiskelijoiden kanssa ja tekee edunvalvontaa opiskelijajärjestössä, ei tee asiantuntijatyöstä yhtään vähäpätöisempää. Silti uusia yhteistyötahoja tavattaessa usein on parasta selittää organisaatiomme rakenne ja avata muun muassa hallituslaisen ja työntekijän roolit työyhteisössämme.

Nyt viimeistelen opintojani varhaiskasvatuksen parissa. Minusta tulee kasvatustieteiden maisteri, kasvatustieteiden ammattilainen. Eräs anonyymi teekkari kysyi kerran, tarvitseeko niiden paskavaippojen vaihtamiseen ja kurahousujen pukemiseen maisterin tutkinnon. Vastasin ylpeänä, että kyllä tarvitsee.

 

Tutkimusten mukaan varhaiskasvatus on tehokkain tapa vaikuttaa lapsen koko elämään, koulumenestykseen ja sitä kautta koko yhteiskuntamme tulevaisuuteen. On osoitettu, että vain laadukkaalla varhaiskasvatuksella on merkitystä.

Yksi laadun tae on korkeasti koulutettu varhaiskasvatuksen opettaja. Hän tukee laaja-alaisesti lasten erilaisten taitojen kehittymistä, oli kyse sitten vuorovaikutus- ja tunnetaidoista, matemaattisesta ajattelusta tai motoriikasta. 

Varhaiskasvatus on siis paljon muutakin kuin kurahousujen vaihtamista. Kyseinen kommentti oli niin ala-arvoinen, etten vaivautunut vastaamaan siihen kovinkaan perusteellisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä olisi pitänyt.

 

Oma polkuni kasvatustieteiden maisteriksi ei ole ollut suora, vaan erilaisia mutkia täynnä. Juuri näiden mutkien vuoksi olen nyt entistä rautaisempi ammattilainen. Jokainen työni on ollut merkityksellistä, jokaisessa työssä olen kerryttänyt osaamistani. Koskaan en ole kokenut tekeväni hanttihommia.

Toivoisin, ettei kenenkään ammattia arvosteltaisi tai vähäteltäisi. Aika harva meistä todella tietää, millaisia taitoja kussakin työssä tarvitaan.

Ilman jokaista arjen raatajaa meillä ei olisi tätä yhteiskuntaa ja sen sujuvaa arkea. Moni asia tuntuu itsestäänselvyydeltä niin kauan aikaa kuin kaikki sujuu hyvin – asiat ikään kuin ilmestyvät ja tapahtuvat kuin itsestään.

Tällöin emme näe sitä kovaa työtä, mitä kulisseissa tapahtuu, oli sitten kyse teknisestä läpimurrosta, siivouksesta, opettamisesta tai edunvalvonnasta.

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

Ei auta itku työmarkkinoilla – olisipa joku kertonut minulle nämä asiat jo opiskeluaikana

Yliopisto-opiskelijoille tarvitaan pakollinen työnhakukurssi, kirjoittaa karuihin faktoihin nykyaikaisesta työnhausta havahtunut Sanna Häyrynen.

Viime syksynä nappasin kirjastosta reppuuni uunituoreen kirjan nimeltä Uraopas – Työelämän lyhyt oppimäärä.

Tenttikirjoihin tottuneisiin käsiini tuo Gaudeamuksen kustantama ja Ritva Katteluksen sekä Tom Jokisen kirjoittama opus sopi kuin ystävän halaaminen pitkän erossaolon jälkeen.

Kattelus ja Jokinen haluavat kertoa korkeakouluista valmistuneille nuorille, mitä työnhaku ja työmarkkinat ovat nyt.

Vaikka hurjasta muutoksesta, työmaailman pirstaloitumisesta, digistä ja roboteista kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, selväsanainen musta valkoisella modernista työnhausta on paikallaan.

Jos olisin lukenut Katteluksen ja Jokisen teesit jo opiskelijana enkä työtä etsineenä vastavalmistuneena, en tiedä, olisinko innostunut vai lannistunut.

 

Olen saattanut elää tynnyrissä tai kuplassa, mutta kirjaa lukiessani vaaleanpunaiset silmälasit putosivat nenältäni.

Kirjoittajat siteeraavat Sitran tekemää Uudet työn valmiudet ja reitit työelämään -tutkimusta (2016), jonka mukaan vain 23 prosenttia suomalaisista on päätynyt nykyiseen työhönsä avointa paikkaa hakemalla. Lähes kaksi kolmesta vastanneesta oli löytänyt työnsä muuta kautta.

Avoimien työpaikkojen selailu sunnuntain sanomalehdestä on siis auttamattoman eilistä, sillä suurin osa löytää työpaikkansa puskaradion ja muiden onnenkantamoisten kautta.

Piilotyömarkkinat ovat viime vuosina kasvaneet huomattavasti, Kattelus ja Jokinen sanovat.

Avoimesta työpaikasta ilmoittaminen, hakijoiden kysymyksiin vastaaminen ja hakemusten läpikäyminen vaativat työnantajilta vaivannäköä. Järkevämpää on valjastaa omat työntekijänsä kuulostelemaan verkostoistaan, josko päteviä ja mukavia tyyppejä olisi vapaalla jalalla.

Karut lausahdukset Uraoppaan sivuilla jatkuivat:

Vastavalmistunut maisteri, jolla ei ole työkokemusta, on työnhaussa aika heikoilla. – – Näillä ihmisillä [pitkäaikaistyöttömillä] saattaa olla monivuotinen työkokemus omalta alaltaan, mutta pitkittyneen työttömyyden takia heidät luokitellaan nopeasti sopimattomiksi työelämään. Sama käy helposti vastavalmistuneille.

Ei auta itku työmarkkinoilla.

 

Jotta nykyaikaisessa työnhaussa onnistuisi, Kattelus ja Jokinen kannustavat tekemään ”henkilökohtaisen laatukäsikirjan”. Sitä voi myöhemmin jalostaa omaksi ”kehittymisportfolioksi”.

Laatukäsikirjassa annetaan asteikolla 4–10 itsearvio esimerkiksi omista käytöstavoista, elämänhallinnasta, työimagosta, yleissivistyksestä, alaistaidoista sekä liiketoiminta- ja työsuhdeosaamisesta.

Jos elämästä on jo muutenkin tullut projekti, leijonanosan energiastaan voi käyttää oman työmarkkina-arvon kiillottamiseen.

Kirjassa todetaan, että työnhaku käy kokopäiväisestä työstä. Ja aikaahan hakemusten tekeminen – ja kaikki muukin työnhaun oheishärpäke – vie.

Mutta onko kaikista työnhaun kaltaiseen työhön? Vaatiiko työnhaku pian oman tutkintonsa?

Työelämä ja sinne ujuttautumisen tavat tuntuvat käyvän sellaisella turbulenssilla, että yliopistotutkintoihin tarvittaisiin pakollinen viiden tai useammankin opintopisteen kurssi, joka valmistaisi kohtaamaan nykymaailman työvaatimukset.

Tähän asti näiden asioiden haltuunottaminen on nimittäin ollut jokaisen omalla vastuulla, opintojen oheisena sivubisneksenä tai valmistumista seuraavana kokopäivätyönä.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Vakituinen työsuhde on sitoutumiskammoisen kauhistus

Tunnetko tarvetta vaihtaa työpaikkaa kuin paitaa? Vika ei välttämättä ole työssäsi, kirjoittaa Kaisa Vainio.

Olen kirjoittanut aiemmissa kolumneissani valmistumispeloista, ammatillisesta kypsymisestä sekä työharjoittelun annista. Näiden kokemusten jälkeen kohtasin vielä uuden kriisin: itse työelämän.

Kaikki meni aluksi esimerkillisesti: ilmoittauduin työttömäksi, hain työpaikkaa, sain töitä. Työssä lupailtiin jo mahdollisuuksia jatkuvuuteen. Tästä seurasi kuitenkin odottamaton ongelma – puhdas pakokauhu.

Mielessäni alkoi pyöriä ikäviä kysymyksiä jo ennen ensimmäistä työpäivää: Onko tämä nyt sitä mitä todella haluan? Mitä minä oikeastaan haluan? Voiko minun varalleni olla sittenkin jotakin vielä parempaa ja mielenkiintoisempaa kuin tämä?

 

Pakokauhun sekaista reaktiotani voi verrata parisuhteiden sitoutumiskammoon.

Naistenlehtien keittiöpsykologiset artikkelit kuvaavat tunnetta seuraavasti: Sitoutumiskammoinen katkaisee suhteen ennen kuin se alkaa muuttua vakavaksi. Hän tuntee olonsa ahdistuneeksi ja vangituksi. Taustalla voi olla esimerkiksi pelkoa muutoksesta tai elämänhallinnan menetyksestä.

Yhtenä syynä sitoutumiskammoon voivat olla myös edellisten suhteiden aiheuttamat traumat. Ehkä pitkä historia pätkä- ja projektitöissä on jo tehnyt minusta sitoutumiseen kykenemättömän yksilön?

 

Samassa oravanpyörässä pyöriminen päivästä toiseen ei ole välttämättä erityisen hohdokasta. Projektitöissä kuvio on toinen, on helppo innostua ja omistautua projektille, samoin ajautua lopulta uupumukseen ja kyllästyä. Lopulta on helpottavaa jättää työ taakseen, yhtä kokemusta rikkaampana.

Uudessa työssä kaikki on jälleen uutta ja jännittävää, oppiminen nopeaa, ainakin siihen saakka että taas väsyy tai kyllästyy.

Mutta mitä jos mieli tekee vaihtaa työpaikkaa jo työsuhteen alussa? Voiko työnhakuun jäädä koukkuun? Jatkuva työnhaku voi olla ansa kunnianhimoiselle ihmiselle. Huomaan itsessäni ajoittaisia impulsseja: Kelpaisinkohan tuohonkin avoinna olevaan paikkaan?

Järki sanoo, että kivaa työpaikkaa ei vaihdeta heti toiseen uteliaisuuden takia: pitää hankkia kokemusta, syventyä, kehittyä! Levoton mieli haluaa silti hyppiä paikasta ja tehtävästä toiseen. Sitoutumiskammoinen on kuulemma usein “paatunut multitaskaaja”. Tämän piirteen tunnistan itsessänikin. 

Naistenlehtien terapeutit neuvovat lääkkeeksi sitoutumiskammoon monenlaisia lähestymistapoja, harva niistä tuntuu työelämään sopivalta. En tunnista itsestäni kuvailtuja arvottomuuden tunteita tai pelimiehen elkeitä. Helpottavaa on kuitenkin huomata, että epävarmuus tulevasta on normaalia.

Uuteen (työ)suhteeseen kuuluu jännitystä ja innostusta – tunteita, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin ahdistus. Lopulta vain minusta riippuu, annanko pelon hallita ratkaisujani.

 

Nyt on vain pysyttävä rauhallisena. Asioiden laittaminen oikeaan perspektiiviin auttaa: Minun ei tarvitse luopua muista unelmistani, vaan tämä voi viedä kohti niitä. Sitoutuminen yhteen asiaan ei myöskään tarkoita vankilaa.

Paras neuvo tuli lopulta ystävän suusta: “Ei tämän tarvitse olla elämäsi rakkaus, mutta et saa koskaan tietää sitä, jos et katso tarpeeksi pitkälle.“

Niin se on, vain ottamalla riskin voi saavuttaa jotain: niin työssä kuin rakkaudessakin. Pelko pois, katsotaan mihin tämä johtaa!

Kaisa Vainio

Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio

Lue lisää:

Leikki pitää tohtorin leivässä

Tony Manninen sanoo vieneensä pohjan sananlaskulta ”ei leikki leivässä pidä”. Pelien ansiosta hän löysi opiskelualansa, päätyi tekemään väitöskirjaa ja ryhtyi yrittäjäksi.

Olisipa niin paljon Legoja, etteivät ne loppuisi kesken, haaveili Tony Manninen lapsena. Nyt hänellä on oikea Lego-vuori työpaikallaan peliyritys LudoCraftin toimistolla.

Pelien kehittäjät voivat huilata myös bändihuoneessa tai karkkihyllyn ääressä. Virikkeiden tarkoituksena on inspiroida työhön.

”Toimistolla haluan auttaa työntekijöitä, pyrin keskustelemaan ja olemaan läsnä. Budjettilaskelmat ja hallinnolliset työt voin tehdä muualla”, toimitusjohtaja Manninen kuvailee periaatteitaan.

Häntä kiehtoo, mitä yllättävää syntyy, kun laitetaan ihmisjoukko yhdessä pähkäilemään. LudoCraftin pelitkin suunnitellaan yleensä useammalle kuin kahdelle pelaajalle. Firmassa toivotaan, että pelien avulla maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi.

”Emme ole niin hörhöjä, että kuvittelisimme maailman pelastuvan. Mutta esimerkiksi kulttuurista suvaitsevaisuutta opettava peli lapsille tai suuhygieniapeli kuutosluokkalaisille voi olla vaikuttava.”

Tärkeää on pelien yhteiskunnallinen merkitys. Manninen luonnehtiikin, että ludocraftilaiset suhtautuvat peleihin akateemisen analyyttisesti. Toimitusjohtaja itse löysi akateemisen maailman aikoinaan mutkien kautta.

 

Merkittävä lehtileike

Ensimmäiset tv-pelit olivat Tony Manniselle hänen omien sanojensa mukaan tajunnan räjäyttävä kokemus.

”Kun näin tennispelin, jossa pallo pomppi liikkuvien palkkien välissä ja kuului plip plop, olin hämmentynyt ja ihmeissäni, että pystyin itse ohjaamaan, mitä ruudulla tapahtuu.”

Ensin Manninen opiskeli vuoden tähtitiedettä Oulun yliopistossa, koska ala kuulosti ”maailmaa syleilevältä ja eksoottiselta”. Saldoksi tuli viisi opintoviikkoa.

”Kävin kyllä joka päivä yliopistolla pelaamassa pelejä pääteluokassa, joka oli nykyisen Telluksen paikalla. Pelasin tekstipohjaisia online-pelejä. Pelikaverit olivat ympäri maailmaa, mikä oli siihen aikaan mieletön kokemus, kun ei ollut vielä nykyaikaisia nettipelejä”, muistelee Manninen.

Yliopisto jäi toistaiseksi, etsikkovaihe alkoi. Kun Mannisen isä toi lehtileikkeen, jossa kerrottiin Raahen tietokonealan oppilaitoksesta, pojalle valkeni, että tietokoneista voi saada työn.

Tietokonealan ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen aikana 1990-luvulla Manninen ajautui virtuaalisten oppimisympäristöjen kehittämisen pariin. Tuore diplomi-insinööri houkuteltiin tekemään vielä väitöskirja.

Peliaiheinen väitöstutkimus valmistui vuonna 2004, ja sitä seurasivat määräaikainen professorin virka sekä pelitutkimusryhmän johtaminen.

Kun tutkimukselle ei herunut enää rahaa, ryhmä jatkoi vuodesta 2007 lähtien pelien kehittämistä yksityisellä rahalla – LudoCraft-nimisenä yrityksenä.

 

Opintoja voi pelata

Pelit edustavat Manniselle ennen kaikkea leikkiä.

”Mikä on ihmiselle ja ihmisyhteisölle tärkeintä? Leikki. Ihminen oppii leikkimällä, harjoittelee sosiaalisia tilanteita, pitää yhteisön kasassa”, hän luettelee.

Mannista harmittaa, että aikuiset unohtavat leikin tärkeyden.

”Kaikki pitäisi peruskoulussa opettaa leikkimään. Leikki on vapaaehtoista, mielikuvitusta hyödyntävää, eri näkökulmista asioita tarkastelevaa, kokeellista, riskin ottoa, uskaltamista, unelmoimista.”

Mokaamisen sietäminen liittyy sekä peliin että leikkiin. Kun tulee game over, saa uuden tilaisuuden. Peli, jossa ei epäonnistu, on Mannisen mielestä tylsä.

”Opinnoissakin voi ajatella epäonnistumiset opettavaisina kokemuksina. Ne pakottavat miettimään uusia strategioita”, hän vertaa pelimaailmaan.

Tietotekniikan opintojen harjoitustyöt olivat Manniselle eräänlaista peliä. Valmiiksi annettujen esimerkkien sijaan hän sovelsi tehtävistä omat versionsa, jotka liittyivät peliaiheisiin. Kokeilut opettivat.

Kun nykyinen peliyrittäjä peilaa menneisyyteensä, hän ajattelee, että pelit ovat olleet johdattava unelmataso, mutta lopputulokseen hän ei ole voinut kovin paljon itse vaikuttaa.

”Sattumalla on suuri rooli. Koskaan ei voi tietää, milloin käänteentekevä hetki tulee. Se voi tulla vaikka tavallisena päivänä yliopiston alakuppilassa.”

 

Kuka?

Tony Manninen

» Valmistunut tietotekniikan diplomi-insinööriksi Oulun yliopistosta 1999. Diplomityö käsitteli virtuaalisia oppimisympäristöjä. Insinööritutkinto Raahen tietokonealan oppilaitoksesta
» Väitellyt filosofian tohtoriksi tietojenkäsittelytieteestä 2004. Aiheena oli vuorovaikutus peleissä.
» Työskentelee toimitusjohtajana peliyritys LudoCraftissa.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli omia polkuja kulkeminen. ”Tein samaan aikaan oman alan töitä. Opiskelin illat ja viikonloput.”
» Haastavinta opiskeluissa oli oli paletin hallinta. ”Insinöörimäisesti järjestin tehtävät ja niihin käytettävän ajan taulukkoon.”
» Ensimmäinen oman alan työt olivat järjestelmäylläpidossa ja ATK-tukihenkilönä.
» Unelmoi lentolupakirjan päivittämisestä.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: