Viime syksynä nappasin kirjastosta reppuuni uunituoreen kirjan nimeltä Uraopas – Työelämän lyhyt oppimäärä.
Tenttikirjoihin tottuneisiin käsiini tuo Gaudeamuksen kustantama ja Ritva Katteluksen sekä Tom Jokisen kirjoittama opus sopi kuin ystävän halaaminen pitkän erossaolon jälkeen.
Kattelus ja Jokinen haluavat kertoa korkeakouluista valmistuneille nuorille, mitä työnhaku ja työmarkkinat ovat nyt.
Vaikka hurjasta muutoksesta, työmaailman pirstaloitumisesta, digistä ja roboteista kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, selväsanainen musta valkoisella modernista työnhausta on paikallaan.
Jos olisin lukenut Katteluksen ja Jokisen teesit jo opiskelijana enkä työtä etsineenä vastavalmistuneena, en tiedä, olisinko innostunut vai lannistunut.
Olen saattanut elää tynnyrissä tai kuplassa, mutta kirjaa lukiessani vaaleanpunaiset silmälasit putosivat nenältäni.
Kirjoittajat siteeraavat Sitran tekemää Uudet työn valmiudet ja reitit työelämään -tutkimusta (2016), jonka mukaan vain 23 prosenttia suomalaisista on päätynyt nykyiseen työhönsä avointa paikkaa hakemalla. Lähes kaksi kolmesta vastanneesta oli löytänyt työnsä muuta kautta.
Avoimien työpaikkojen selailu sunnuntain sanomalehdestä on siis auttamattoman eilistä, sillä suurin osa löytää työpaikkansa puskaradion ja muiden onnenkantamoisten kautta.
Piilotyömarkkinat ovat viime vuosina kasvaneet huomattavasti, Kattelus ja Jokinen sanovat.
Avoimesta työpaikasta ilmoittaminen, hakijoiden kysymyksiin vastaaminen ja hakemusten läpikäyminen vaativat työnantajilta vaivannäköä. Järkevämpää on valjastaa omat työntekijänsä kuulostelemaan verkostoistaan, josko päteviä ja mukavia tyyppejä olisi vapaalla jalalla.
Karut lausahdukset Uraoppaan sivuilla jatkuivat:
Vastavalmistunut maisteri, jolla ei ole työkokemusta, on työnhaussa aika heikoilla. – – Näillä ihmisillä [pitkäaikaistyöttömillä] saattaa olla monivuotinen työkokemus omalta alaltaan, mutta pitkittyneen työttömyyden takia heidät luokitellaan nopeasti sopimattomiksi työelämään. Sama käy helposti vastavalmistuneille.
Ei auta itku työmarkkinoilla.
Jotta nykyaikaisessa työnhaussa onnistuisi, Kattelus ja Jokinen kannustavat tekemään ”henkilökohtaisen laatukäsikirjan”. Sitä voi myöhemmin jalostaa omaksi ”kehittymisportfolioksi”.
Laatukäsikirjassa annetaan asteikolla 4–10 itsearvio esimerkiksi omista käytöstavoista, elämänhallinnasta, työimagosta, yleissivistyksestä, alaistaidoista sekä liiketoiminta- ja työsuhdeosaamisesta.
Jos elämästä on jo muutenkin tullut projekti, leijonanosan energiastaan voi käyttää oman työmarkkina-arvon kiillottamiseen.
Kirjassa todetaan, että työnhaku käy kokopäiväisestä työstä. Ja aikaahan hakemusten tekeminen – ja kaikki muukin työnhaun oheishärpäke – vie.
Mutta onko kaikista työnhaun kaltaiseen työhön? Vaatiiko työnhaku pian oman tutkintonsa?
Työelämä ja sinne ujuttautumisen tavat tuntuvat käyvän sellaisella turbulenssilla, että yliopistotutkintoihin tarvittaisiin pakollinen viiden tai useammankin opintopisteen kurssi, joka valmistaisi kohtaamaan nykymaailman työvaatimukset.
Tähän asti näiden asioiden haltuunottaminen on nimittäin ollut jokaisen omalla vastuulla, opintojen oheisena sivubisneksenä tai valmistumista seuraavana kokopäivätyönä.
