Kaivoshankkeiden ympärillä vellovalta keskustelulta ei 2010-luvun alkuvuosina voinut välttyä. Kun tiedeviestinnästä perjantaina 22.2. väittelevä Aki Harju vuonna 2012 valitsi aihetta väitöskirjalleen, kävi keskustelu Talvivaaran kipsisakka-altaiden vuodoista kiihkeimmillään.
“Olin silloin toimittajana ja huomasin, että kaivoksista puhutaan aika kaksijakoisesti: joko ympäristö tai talous painottuivat. Keskustelun vastakkaisuus kiinnosti minua”, Harju kertoo.
Väitöstutkimuksessaan Harju tutki Sotkamon Talvivaaran ja Sodankylän Kevitsan kaivosten mediajulkisuutta. Tutkimuksen aineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Kalevasta, Lapin Kansasta ja Kainuun Sanomista vuosilta 2009, 2012 ja 2015. Analyysivälineenä on käytetty kehysanalyysia.
Tutkimuksen mukaan Talvivaaran ympäristöongelmien uutisoinnin kohdalla media herkistyi kaivosten ympäristö- ja hallinto-ongelmille. Koko alaa alettiin tarkkailla suurennuslasilla ja etsiä epäkohtia. Harjun mukaan herkistymisen edetessä riittävän pitkälle media alkaa esittää enemmän itseään kuin ympäröivää yhteiskuntaa.
“Tämän vaikutusmekanismin kautta näkisin, että medialla oli konkreettinen vaikutus siihen, miten Talvivaarasta ja kaivosalasta ajateltiin tuolloin vuonna 2012”, Harju kertoo.
Talous ja ympäristö eivät mahdu samaan juttuun
Kirjoittelu kaivoksista on ollut mediassa kaksijakoista. Harju havaitsi tutkimuksessaan, että samaan keskusteluun koottiin harvoin eri toimijoita ja mielipiteitä. Näkökulmana eli tarkastelun kehyksenä oli tiukasti joko talous tai ympäristövaikutukset.
Ympäristön ja talouden kehykset saivat koko tutkimuksen aineiston tasolla suurin piirtein yhtä paljon tilaa. Erilaiset näkökulmat eivät yleensä mahtuneet samaan juttuun.
“Toisistaan poikkeavat näkökannat jaoteltiin mieluummin eri juttuihin, kuin oltaisiin laitettu ihmisiä kohtaamaan saman jutun sisällä. Tämän seurauksena teollisuustoiminnan talous- ja ympäristövaikutukset näyttivät toisistaan irrallisilta aiheilta”, Harju huomauttaa.
Kun media noudattaa yhden totuuden logiikkaa, toiminnan myönteisten ja kielteisten vaikutusten arviointi vaikeutuu. Jos eri näkökulmat ja eri toimijat kohtaisivat jo samassa esityksessä, mielipiteen muodostaminen voisi olla kestävämmällä pohjalla. Harju ehdottaa, että media voisi toimia keskustelun avaajana ja vuoropuhelun edistäjänä.
“Lehdet voisivat poimia mielipidesivuilla käydystä keskustelusta asioita ja haastaa päättäjät tarjoamaan konkreettisia vastauksia kysymyksiin. Media voisi vahvistaa lukijoiden uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja lisätä ihmisten kiinnostusta ympäristöpolitiikkaa kohtaan”, Harju visioi.
Ympäristönsuojelu leimattiin maakuntalehdissä alueen taannuttamiseksi
Poliittinen keskustelu kaivosten ympärillä oli erilaista lehtien välillä. Helsingin Sanomat kytki kaivosten ongelmat poliittisiin ja hallinnollisiin ongelmiin. Lapin Kansan kirjoittelu puolestaan näyttäytyi vahvasti aluepolitiikan välineenä. Kaivoskriittiset kannanotot nähtiin osana etelä–pohjoinen-vastakkainasettelua ja pyrkimystä taannuttaa Lappi pelkäksi reservaatiksi.
“Lapin Kansassa ja muissa maakuntalehdissä suojelun kannattaminen ei näyttäytynyt arvovalintana, vaan enemmänkin tietoisena taannuttamispyrkimyksenä”, Harju avaa.
Ympäristövaikutuksiin liittyvä keskustelu oli monin paikoin punainen vaate, joka määriteltiin lähtökohtaisesti alueiden museoitumisen käynnistäjäksi. Maakunnallisessa mediassa luotiin vaihtoehdottomuutta talouskasvun edellytyksestä. Harjun mukaan tällaisessa kontekstissa haitalliset ympäristövaikutukset näyttäytyvät herkästi hyvinvoinnin hintana.
“Talvivaara-keskustelussa kaivostoimijat ovat vedonneet siihen, että lupia ei voida kiristää, koska nykyisillä resursseilla ei päästä niin pieniin päästöihin. Ajatellaan, että taloudellinen kannattavuus määrittää sen, missä määrin ympäristö voidaan huomioida”, Harju toteaa.
Suomalaista keskustelua laajemminkin leimannut ajattelumalli elää vahvana vielä tänä päivänä. Teollisuuden positiivista julkisuutta perustellaan sillä, että se kasvattaa hyvinvointia.
“Se vain vahvistaa ympäristötavoitteiden ja taloudellisten etujen välistä jännitettä. Ympäristön asemoiminen hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi ei kannusta taloudellisen kasvun aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Eikä siten myöskään ilmastonmuutoksen torjumiseen”, Harju pohtii kirjoittelun laajempia merkityksiä.
Tie kriittiseen kaivoskirjoitteluun
Talvivaaran perustamisen aikaan vuonna 2009 kaivoksen käsittely oli mediassa erittäin myönteistä. Harjun mukaan lehdet eivät halunneet nähdä ympäristövaikutuksia, vaikka tuolloinkin olisi ollut asioita mihin tarttua.
“Iloittiin siitä uskomattomasta onnesta, joka Kainuun maakuntaa oli Talvivaaran myötä kohdannut”, Harju sanoo.
Väitöstutkimuksen vertailuaineisto vuosilta 2009 ja 2015 osoittaa, että vuosien varrella kaivosalan kohtelu mediassa koki suuren muutoksen. Kun Talvivaaran asiat alkoivat mennä jatkuvasti huonompaan suuntaan, suhtautuminen koko alaan muuttui. Vuonna 2009 talouden kehyksen osuus Talvivaaraa käsittelevissä jutuissa oli yli 80 prosenttia ja vuonna 2012 enää 39 prosenttia.
“Talvivaaraan pystyttiin liittämään niin paljon kielteisiä puhetapoja, ja niitä liitettiin myös muihin kaivoksiin. Kriittisyys koko alaa kohtaa kasvoi”, Harju toteaa.
Puhetapojen muutos vaikutti Kevitsan kaivoksen alkuvaiheen julkisuuteen. Kaivos joutui vuonna 2012 aloittamaan toimintansa huomattavasti hankalammassa vaiheessa julkisuuden suhteen kuin Talvivaara. Toiminnan arvioiminen oli paljon kriittisempää.
Toiveena aiheiden monipuolisempi käsittely
Harjun kiinnostus ympäristökonfliktien mediakäsittelyyn heräsi jo tiedeviestinnän maisteriopintojen aikana, jolloin hän pro gradu -työssään tutki Ylä-Lapin metsäkiistoja. Harju on huomannut, että uutisointi ympäristöaiheista on monella tapaa puutteellista.
“Median logiikka ei oikein taivu ympäristöaiheiden käsittelyyn”, Harju pohtii.
Esimerkiksi hän ottaa ilmastonmuutoksen käsittelyn mediassa. Lokakuussa 2018 julkaistu IPCC:n ilmastoraportti oli todella näkyvästi esillä muutamia viikkoja, mutta hävisi pian keskustelusta kokonaan.
“Se kuvastaa hirveän hyvin sitä, miten aiheita julkisuudessa käsitellään. Asiat näyttäytyvät ohimenevinä teemoina, joista otetaan hyöty irti klikkauksina ja somejakoina. Kun tullaan siihen pisteeseen, että pitäisi ryhtyä toimiin, uhka vedetään takaisin”, Harju analysoi.
Harjun tutkimuksen yhtenä tavoitteena onkin herätellä toimittajia tarkastelemaan omia tekemisen tapojaan sekä antaa vinkkejä, miten ympäristöön vaikuttavia taloushankkeita voisi käsitellä nykyistä monipuolisemmin.
Tutkimuksessaan Harju havaitsi, että kaivosuutisoinnissa kaivosalan toimijat saivat huomattavan paljon puhetilaa. Journalistinen pyrkimys objektiivisuuteen ohjasi haastattelemaan kaivostoimijoita myös ympäristövaikutuksia käsittelevissä teksteissä.
“Se myös tarjosi kaivosten edustajille mahdollisuuden ohjata keskustelua kaivosyhtiöiden kannalta suotuisammille urille”, Harju toteaa.
Harjun mielestä ympäristöaiheita käsitellessään toimittaja voisi asettua ympäristön puolelle.
“Esimerkiksi ilmastonmuutos on niin tärkeä asia, ettei oikein voida puhua puolueellisuudesta, vaan voitaisiin reippaasti asettua kritisoimaan ilmastonmuutosta edistäviä käytäntöjä ja pyrkiä edistämään muutosta hillitseviä toimia”, Harju esittää.
