Vaikka termi katosi, ajatus taustalla ei kadonnut minnekään, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut Katariina Parhi

Sodanjälkeisessä Suomessa psykopaatti-diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa. Tieteenhistorioitsija Katariina Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

1950-luvun alussa jopa neljäsosa suomalaisten mielisairaaloiden potilaista diagnosoitiin psykopaateiksi.

Sodanjälkeisessä Suomessa diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa.

Termi on peräisin SaksastaPsychopathie-termi syntyi 1800-luvun loppupuolella osana saksalaisyhteiskunnassa tapahtuneita suuria muutoksia. Uusi termi otettiin käyttöön tunnetuilla psykiatrian klinikoilla Berliinin Charitéssa ja psykiatri Emil Kraepelinin johtamassa sairaalassa Münchenissa. Sieltä diagnoosi kulki 1900-luvun alussa oppimatkoja Saksaan tehneiden suomalaislääkäreiden mukana Suomeen. Diagnoosin yleistyessä ja termin tullessa tutuksi kansan keskuudessa psykopatia sai myös halventavan merkityksen. Lääketieteellinen diagnoosi muuttuikin ensin haukkumasanaksi, suli 1960-luvun lopulla osaksi uusia lääketieteellisiä termejä ja katosi.

Vaikka termi hävisi virallisesta tautiluokituksesta, jälkiä siitä löytyy edelleen persoonallisuushäiriöiden eri muodosta, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut tieteenhistorioitsija Katariina Parhi.

Parhi väitteli Oulun yliopistosta vuonna 2018. Aate- ja oppihistorian alaan kuuluva Born to Be Deviant – Histories of the Diagnosis of Psychopathy in Finlandväitöskirja käsittelee suomalaisen psykopatiadiagnoosin vaiheita 1900-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun. 

Tämän vuoden elokuussa hän sai Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan vuoden parhaan väitöskirjan palkinnon, ja joulukuussa myös Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutin myöntämän väitöskirjapalkinnon.

Parhilta julkaistiin tämän vuoden elokuussa myös osittain väitöskirjaan perustuva kirja Sopeutumattomat – psykopatian historia Suomessa (Siltala, 2019).

Ei sairaus, vaan poikkeavuus

Nykykäytössä psykopatialla viitataan usein empatiakyvyttömyyteen, manipulatiivisuuteen ja pinnalliseen viehätysvoimaan. Historiallisesti käyttö oli kuitenkin erilaista, ja psykopatia kattoi monenlaisia mielenterveyden ja persoonallisuuden häiriöitä. Näistä osaa ei enää nykyään miellettäisi häiriöiksi. Väitöskirjansa tiivistelmässä Parhi toteaa, kuinka psykopatian määritelmät kuvastavat menneisyyden käsityksiä normaaliudesta.

Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun. Psykopaatin merkkejä olivat esimerkiksi hyödyttömyys yhteiskunnalle, huono perimä, kuljeskelu, elätettävänä oleminen ja tunteisiin, vietteihin ja tahtoon liittyvä epänormaalius. 

Diagnoosin saaneiden joukossa oli esimerkiksi homoseksuaaleja, transsukupuolisia ja seksuaalisesti aktiivisia naisia. Psykopatiaa diagnosoitiin kuitenkin hyvin erilaissa yhteyksissä, eikä se ollut sidottu yhteiskunnalliseen asemaan.

Parhin mukaan psykopaatti-diagnoosin suurta suosiota selittää osittain suhteellisen löysä tapa tehdä diagnoosi. Oli paljon ihmisiä, joilla ei todettu mitään varsinaista sairautta, mutta jotka tavalla tai toisella kokivat sopeutumisen yhteiskuntaan vaikeaksi: he rettelöivät, juopottelivat, kuljeskelivat irtolaisina, yrittivät itsemurhaa. Tai kieltäytyivät aseista, kuten Arndt Pekurinen, joka sai Lapinlahden sairaalassa vakavan konstituonaalisen psykopatian diagnoosin. Pekurinen teloitettiin vakaumuksensa vuoksi vuonna 1941.

Arkisimmillaan kyse saattoi olla vain siitä, että henkilön jatkuvalle vaivalle ei löydetty mitään elimellistä syytä. Esimerkiksi Oulun piirimielisairaalassa oli useita tapauksia, joissa henkilö valitti pääkipua, jolle ei löydetty somaattista selitystä. (Nykytietämyksen valossa puhuttaisiin ehkä toiminnallisesta häiriöstä, poti­laan toimin­ta­kykyä ja elä­män­laatua hait­taavista oi­reista, joi­den syy ei somaat­ti­sissa tai psy­kiat­ri­sissa tutki­muk­sissa sel­viä.) Jos samaan aikaan kyseessä oli vielä ”vähän erikoinen tyyppi”, diagnoosi ratkaisi asian.

Psykopatiaa ei nähty kuitenkaan mielisairautena eikä psykopaatteja sairaina. Psykiatrit puhuivat poikkeavuudesta ja mielenterveyden ja mielisairauden välisestä rajatilasta – henkilö ei ollut sairas, mutta ei tervekään. Psykopatiaa pidettiin myös synnynnäisenä ja pysyvänä tilana.

Diagnoosin saadakseen henkilö lähetettiin mielisairaalaan arvioitavaksi joko omasta halustaan tai muiden toimesta. Psykopaatiksi tulkittuja otettiin sisään mielisairaaloihin, mutta heitä ei aina haluttu siellä pitää, Parhi sanoo.

”Esimerkiksi Oulussa ylilääkäri Konrad von Bagh kutsui psykopaatteja enimmäkseen sosiaalitapauksiksi.”

Psykopatia-diagnoosi oli usein yhteydessä työhön tai sen puuttumiseen. Monella diagnoosin saaneista oli taustalla jättäytyminen työelämästä.

Miksi työn puuttuminen oli merkittävää?

”Jos oli perhe, jossa perheenpää ei tehnyt töitä, se tarkotti köyhyyttä perheelle ja kurjuutta kunnalle. Siinä oli jo monta syytä selvittää tilanne. Jos hän vielä käyttäytyi muiden mielestä kummallisesti, tällaiset tapaukset saattoivat päätyä [psykiatriseen sairaalaan] arvioitavaksi”, Parhi sanoo.

Nykyaikana keskustellaan syrjäytymisestä ja sen syistä, pohditaan, kuinka yhteiskunta saattaa toimillaan syrjäyttää osan kansalaisistaan. Katariina Parhin mukaan ennen ajateltiin, että yksilössä oli joku vika, ei yhteiskunnassa – että työstä jättäytyminen liittyi jollain lailla henkilön persoonallisuuteen.

Yhteiskunta yritti silloinkin puuttua tilanteeseen monin tavoin, mutta puuttumisen keinot olivat nykyaikaa armottomampia.

”Ennen ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta ymmärtää jotakuta loputtomiin.”

Ymmärrystä, ei syyllistämistä

Katariina Parhin tutkimus edustaa tieteenhistoriallista näkökulmaa. Tutkimus syventää aiempaa lääketieteen tutkimusta ja myös selittää nykypäivää. Väitöskirjansa aiheen valinnasta hän on kertonut vuonna 2016 Oulun ylioppilaslehdessä julkaistussa jutussa.

Psykiatrian alan tutkimuksesta puuttuu usein yhteiskunnallinen konteksti, Parhi sanoo. Ja koska psykopatia-diagnoosi on ollut läpeensä yhteiskunnallinen, ei sen historiaa voi tarkastella erillään yhteiskunnasta ja ajastaan.

Parhin tutkimusaineistona ovat potilaskertomukset sekä tuomioistuimia varten laaditut mielentilalausunnot. Mukana Parhin väitöstutkimuksessa olivat Oulun piirimielisairaala, Lapinlahden sairaala, Niuvanniemen sairaala, Pitkäniemen sairaala sekä Turun vankimielisairaala. 

Tutkimusaineiston keruuseen kuului lupavaiheineen vuosia. Työssä tutkimuseettistä pohdintaa vaati esimerkiksi se, kuinka suhtautua aikalaislääkäreiden toimintaan. Nykytietämyksen valossa lääkäreiden tekemät päätökset olivat eettisesti kestämättömiä.

Toisaalta myös lääkäreiden arvioiminen nykypäivän kriteereillä on yhtälailla kestämätöntä, Parhi toteaa.

”Olen itse pyrkinyt selittämään ja ymmärtämään lääkäreiden toimintaa – miksi he ovat ajatelleet tietyllä tavalla. Koen sen hedelmällisempänä näkökulmana.”

Tutkimusaineistoon tutustumisessa Parhi yllättyi siitä, kuinka helppoa ihmisiä on ymmärtää riippumatta siitä, mitä he ovat tehneet. Hän korostaa, että ymmärtäminen ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen.

Parhi sanoo myös, ettei potilaiden koko elämä ole potilasasiakirjoissa. Potilaskertomuksiin on kirjattu vain kriisit: epäonnistumiset, riidat, riehumiset, ryyppyreissut, tuhoisa käytös. Välttääkseen mielikuvan siitä, että potilaskertomus kertoisi ihmisestä kaiken, Parhikin on esitellyt teoksessaan potilaista vain diagnoosin kannalta relevantit tiedot.

Kirjassaan Parhi sanoo psykopaatin olevan historiallinen nimitys, joka ei menneisyydessä eikä nytkään kata kenenkään koko identiteettiä. Nimitys riisui ihmisyyttä ja jätti tilalle toisen ihmisen tekemän tulkinnan poikkeavuudesta.

Potilaskertomuksissa on paljon surua ja synkkiä asioita. Tunteet nousivat pintaan tutkimuksen alkuvaiheessa, Parhi sanoo. Hän sanoo olevansa tutkijan tunteiden puolestapuhuja – niitä on hyvä käsitellä tutkimuksen alkuvaiheessa, mutta loppuvaiheessa niiden tulisi jäädä taka-alalle. Tunteet voivat olla myös tutkimuseettinen työkalu. Parhi kirjoitti yhdessä Miisa Törölän kanssa tunteiden roolista tutkimuksessa myös artikkelin Tieteessä tapahtuu -lehteen.

Termi muuttui, entä sisältö?

Psykopatia-diagnoosi poistui käytöstä suomalaisesta tautiluokituksesta vuonna 1969. Sen jälkeen puhuttiin ensin luonnevikaisuudesta, myöhemmin persoonallisuushäiriöistä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että diagnoosit tai potilasryhmät olisivat kadonneet – vain termi katosi virallisesta käytöstä.

Parhin mukaan syynä psykopatia-diagnoosin poistumiseen oli osittain kansainvälinen, osittain kotimainen keskustelu. Suomessa noudatetaan kansainvälistä tautiluokitusjärjestelmää (ICD). 1960-luvun lopussa oli toteutumassa siirtyminen ICD 6:sta ICD 8:aan. Muutoksen yhteydessä kieltä modernisoitiin. Samanaikaisesti diagnoosin suosio oli jo laskenut, ja siihen suhtauduttiin myös kriittisesti.

Taustalla olevat asiat eivät ole silti muuttuneet, Parhi sanoo.

”Vaikka keksitään uusia termejä ja pyritään neutraaliin ilmaisuun, niihin saattaa silti kätkeytyä vanhoja merkityksiä. Potilaat voivat lukea nyt paperinsa, joten pitää olla tarkkana, mitä niihin kirjoitetaan. Silti jotain niissä pitäisi pystyä sanomaan, ilmaisemaan kollegoille mahdollisesti jotain, jonka merkitys on eri, mitä siinä suoraan lukee.”

Psykopatiadiagnoosin käytön muutokseen kytkeytyvät pakkolaitokset. Pakkolaitos, lempinimeltään pytty, oli vankilassa oleva erillinen osasto, jonne vaaralliseksi katsotut rikoksenuusijat tuomittiin määrittelemättömäksi ajaksi. Ennen kuin psykopaatti-diagnoosista luovuttiin, moni heistä tuomittiin juuri pakkolaitoksiin. Kun henkilön tilan katsottiin olevan kerran pysyvä ja parantumaton, eikö oikea paikka hänelle ollutkin muista eristyksessä?

Katariina Parhin mukaan Suomessa oltiin kuitenkin havaittu, ettei käytäntö oikeasti auttanut pakkolaitosvankeja. Silloin myös kriteereitä pakkolaitokseen määräämiseen tiukennettiin.

”Tapahtui isompi ajattelutavan muutos – ovatko kaikki [psykopaatiksi diagnosoidut] tosiaan näin patologisia? Syyllistyvätkö he aina uudelleen ja uudelleen rikoksiin? Vai ansaitsevatko he kuitenkin uusia mahdollisuuksia?”

Psykopaatti on hyvä vihollinen

Patrick BatemanHannibal Lecter, Francis Underwood, Villanelle. Populaarikulttuuri on täynnä fiktiivisten psykopaattien hirmutekoja. Myös tosielämän psykopaatit ovat suuren mielenkiinnon kohteena: Netflix tuo uusia true crime -dokumentteja julki loputtomana virtana, viimeisimpänä yli 600 naisen murhan tunnustaneesta Henry Lee Lucasista kertova The Confession Killer.

Psykopatiasta puhutaan nykypäivänä paljon. Sen merkitys on kuitenkin osittain eri kuin menneisyydessä, Parhi korostaa.

”Nykypsykopatian piirteet eivät näy samalla lailla menneisyyden psykopatiassa.  Ne ovat kyllä samaa jatkumoa: nykypsykopatian kaltaista löytyy menneisyydestäkin, mutta ennen se oli myös paljon muutakin.”

Kirjassaan Parhi muistuttaa, ettei psykopatia ilmestynyt kuin tyhjästä eikä kadonnut jälkiä jättämättä. Hänen mukaansa persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat monella tapaa velkaa menneisyyden psykopatialle ja jatkavat sen perintöä, tullen esiin erityisesti rikoksiin tai jollain lailla ”hankaliin tyyppeihin” yhdistettyinä diagnooseina. Niitä myös tarjotaan viljalti selityksiksi niin presidentti Donald Trumpin kuin eksänkin huonoon käytökseen. (Parhi ja oikeuspsykiatrian dosentti Hanna Putkonen kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipidepalstalla helmikuussa 2017 siitä, kuinka Trumpin leimaaminen narsistiseksi psykopaatiksi on väärin, sillä psykiatrian tehtävä ei ole luokitella hyviksiä ja pahiksia.)

Parhi nostaa esille tutkimusaineistostaan esimerkiksi tapaukset, jossa vanhemmat ovat huolestuneet tyttärensä seksuaalisesta käytöksestä.

”Tavallaan se kuulostaa räikeältä, että on huolestuttu siitä, kun tyttö on ollut kiinnostunut pojista. Se on on toki ollut sosiaalista kontrollia, nuoren naisen seksuaalista kontrollia. Mutta en tiedä, onko se nykypäivänä kuinka erilaista – ei kukaan sairaalan päätyisi, mutta nuoren naisen seksuaalista kontrollia ilmenee edelleen arjen tasolla. Tuohon aikaan se on ollut rajumpi juttu, johon on ehkäisyn puutteen vuoksi liittynyt raskauskysymyksetkin.”

Mutta mikä psykopaatissa niin kiinnostaa nykyihmistä?

Parhia itseään pahuuden tematiikka ei viehätä. Hän ei seuraa pahuuden kuvauksia, väkivaltaviihde ei tarjoa hänelle minkäänlaista nautintoa.

Kettil Bruun ja Nils Christie kirjoittivat teoksessaan Hyvä vihollinen: Huumausainepolitiikka Pohjolassa (1984) ”hyvästä vihollisesta”, jota koko yhteiskunta yhdenä rintamana vastustaa, ja jota on vaikeaa puolustaa leimautumatta epäilyttäväksi. Bruunista ja Christiestä huumeet ovat juuri tällainen hyvä vihollinen – jotain, jota on helppo vastustaa ja vaikeaa puolustaa.

Parhista myös psykopaatti on hyvä vihollinen: hän on pahuuden kiteytymä, joku, jota on helppo paheksua ja kauhistella.

”Silti hän on kiehtova, kadehdittavakin – että joku sillä lailla vain rymistelee menemään. On helpompaa puhua vaikkapa pahasta johtajasta kuin siitä dynamiikasta, miten paha johtaja pääsee valtaan. Tämä jälkimmäinen minua itseäni enemmän kiinnostaa.”

Kuka sopeutuu ja mihin?

Katariina Parhin tutkimusaineistoon sisältyvät myös Suomen rikoshistorian pahikset: tappajat, pahoinpitelijät, raiskaajat. Parhi olisi voinut kirjoittaa kirjan heistäkin.

Hän valitsi silti toisin – ei nykypäivän tulokulmaa, vaan tieteenhistoriallisen käsittelytavan, näyttääkseen sen, kuinka ilmiö on näyttäytynyt eri aikoina.

Jos hänellä joku viesti maailmalle ja lukijalle on, se on de-medikalisoiva. Medikalisoitumisella tarkoitetaan normaalin elämän lääketieteellistymistä, sitä, että lääketieteellinen näkökulma laajenee elämän muille osa-alueille. Esimerkiksi lihomisesta tai vanhenemisesta on tehty sairauksia.

”Jos jokin diagnoosi auttaa ihmistä, se on hyödyllinen. Toivoisin kuitenkin jäitä hattuun arjen psykokielihurmoksessa. Totta kai koen historiallisen tutkimuksen arvokkaana, mitä siellä menneisyydessä on. On siinä viesti nykypäivällekin – poikkeavuuden suhteellisuus.”

Katariina Parhin teoksen otsikossa puhutaan sopeutumattomista. Sopeutuminen – niin mihin? Pitääkö aina edes sopeutua?

”Ehkä tarvitseekin. Mutta se ei ole itsestäänselvää.”

Teoksen takakannessa todetaankin, että matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt.

”Eilispäivän sopeutumaton voi olla tämän päivän suunnannäyttäjä.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Järjestöavustukset puhututtavat edustajiston kokouksessa – Lääketieteellisen vaaliliiton edustajistoryhmä esittää ensi vuonna jaettavaan summaan leikkausta ja rajausta tuensaajiin

Tiistaina 10. joulukuuta järjestettävässä edustajiston kokouksessa odotettavasti eniten keskustelua tulee aiheuttamaan aine- ja harrastejärjestöille maksettavat toiminta-avustukset. Ylioppilaskunnan hallitus tuo kokoukseen kaksi pohjaesitystä: toisessa avustuksia maksettaisiin 25 000 euroa, toisessa 17 750 euroa. Nyt kokoukseen on tulossa Lääketieteellisen vaaliliiton edustajistoryhmältä muutosesitys, jossa jaettavaa summaa leikattaisiin merkittävästi. Summan lisäksi muuttuisi se, kenelle tukea myönnettäisiin: muutosesityksen mukaan avustuksia tulisi jakaa vain poikkitieteellisille, kaikille OYY:n jäsenille avoimille, pääasiassa harrastetoimintaa järjestäville yhdistyksille. Poikkeuksena tästä tukea jaettaisiin pienimmille ainejärjestöille, joiden jäsenmäärä on alle 100 henkilöä.

In English

Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) päättää tiistaina 10. joulukuuta kokouksessaan ensi vuoden talousarviosta. Talousarviossa oletettavasti eniten keskustelua aiheuttavat OYY:n aine- ja harrastejärjestöille maksamat toiminta-avustukset.

OYY:n hallitus tuo kokoukseen ensi vuoden talousarviosta kaksi pohjaesitystä. Ne ovat muuten samat, mutta toisessa vaihtoehdossa avustuksia jaettaisiin ensi vuonna 25 000 euroa, toisessa 17 750 euroa. Tänä vuonna avustuksia maksettiin 17 736 euroa, josta ainejärjestöille 10 070 euroa ja harrastejärjestöille 7665 euroa.

Nyt kokoukseen on tulossa Lääketieteellisen vaaliliiton edustajistoryhmältä (LED) muutosesitys, jonka mukaan avustuksia jaettaisiin vuonna 2020 10 600 euroa. Summan lisäksi muuttuisi se, kenelle tukea ylipäänsä myönnettäisiin: muutosesityksen mukaan avustuksia tulisi jakaa ”ainoastaan poikkitieteellisille, kaikille OYY:n jäsenille avoimille, pääasiassa harrastetoimintaa järjestäville yhdistyksille. Poikkeuksena tästä tukea jaettaisiin pienimmille ainejärjestöille, joiden jäsenmäärä on alle 100 henkilöä.”

Muutosesityksessä ehdotetaan maksettavaksi näille pienemmille ainejärjestöille 1 400 euroa, ja loput 9 200 euroa ohjattaisiin harrastejärjestöille.

”Käytännössä kaikki OYY:n tulot ovat jäsenmaksutuloja. Kun jokaisen yliopisto-opiskelijan on maksettava jäsenmaksu, on oltava myös painavat perusteet jäsenmaksun käytölle. Toinen lähtökohtamme on, että nyt avustukset eivät hyödytä kaikkia, vaan isot järjestöt ja tietyt tiedekunnat jäävät paitsioon. Kasvatustieteiden tiedekunnalle, humanistiselle ja luonnontieteelliselle tiedekunnalle menee valtaosa tuista, ja muut saavat loput. Tämä johtuu osittain prosessista, osittain hakuinnostakin – mutta lopputulos on vääristynyt”, perustelee edustajistoryhmän jäsen Eelis Palokangas.

Palokankaan mukaan näistä syistä johtuen avustukset ovat tällaisenaan turhaa tulonsiirtoa opiskelijalta toiselle. Palokangas sanoo, että ainejärjestöillä on muitakin tulonhankkimiskeinoja: tuen menetystä kompensoidakseen voi korottaa jäsenmaksua tai tehdä enemmän töitä varainhankinnassa.

Mutta millaisia vaikutuksia esityksellä oikein olisi toteutuessaan järjestöjen toimintaan?

”Jos katsoo tiedekunnittain sitä, paljonko rahaa menee per opiskelija, eniten tukea saavissa tiedekunnissa (KTK, HUTK, LUTK) tuet ovat keskimäärin 2 euroa per opiskelija. Katsomme, että tämän määrän korvaaminen ei ole mahdoton tehtävä ainakaan suuremmille ainejärjestöille. Mutta varmasti tämä koskettaa enemmän pienempiä järjestöjä. Alle sadan hengen järjestöille olisi ehdotuksessamme tarkoitus turvata se sama tuki, jonka ovat saaneet tänä vuonna”, Palokangas sanoo.

Onko lääketieteilijöiden ehdotukselle syynä se, että esimerkiksi Oulun Lääketieteellinen Kilta on liikevaihdoltaan ollut liian suuri toiminta-avustuksen hakemiseen? Toiminta-avustusten kriteereissä nimittäin todetaan, että jos yhdistyksen tulot ja menot ovat yhteensä yli 100 000 euroa, ei sille myönnetä ​lähtökohtaisesti toiminta-avustusta. Kriteereissä kuitenkin sanotaan myös, että tällaisenkin yhdistyksen on mahdollista saada toiminta-avustusta, mikäli perustelee avustuksen tarvettaan hakemuksessaan kohdassa “muuta”.

”Jos miettii sitä, että meillä on lääketieteellisessä tiedekunnassa yli 1000 opiskelijaa ja vain muutama prosentti maksetuista jäsenmaksuista palautuu Terveystieteiden Killalle, on se nähty epäreiluna systeeminä. Mutta kun tätä esitystä on mietitty, on tultu lopputulokseen, että tämä järjestelmä on turha. Toki jos avustuskriteerit avataan niin, että kaikki voivat tukea hakea, olisi se jo askel eteenpäin. Mielestämme purkaminen olisi parempi vaihtoehto, siksikin, että on myös opiskelijoita, jotka eivät halua kuulua ainejärjestöön eivätkä hyödy tästä [maksetusta tuesta]”, Palokangas sanoo.

OYY:n edustajistoryhmistä Poikkitieteellinen vaalirengas (PoVa), Vihreä vaaliliitto ja Tieteelliset julkaisivat 10.12. yhdessä kannanoton, jossa he ilmoittivat kannattavansa OYY:n hallituksen esitystä turvata järjestöavustukset jatkossakin aine- ja harrastejärjestöille OYY:n talousarviossa.

Kannanotossa todetaan, että ”elinvoimaiset opiskelijajärjestöt hyödyttävät koko yliopistoyhteisöä. Esimerkiksi ainejärjestöt tuottavat opiskelijakulttuuria, tapahtumia ja palveluita sekä muuta toimintaa, joiden avulla opiskelijoiden on helpompi kiinnittyä yliopistoyhteisöön. Yhdessä OYY ja ainejärjestöt voivat olla vaikuttavampia opiskelijoiden edunvalvojia yliopistolla ja yhteiskunnassa”.

Kannanoton allekirjoittaneiden ryhmien mukaan vastaesitys on tuotu edustajistolle kiireellä, eikä sen kaikkia vaikutuksia ei ole ehditty punnita kunnolla.

”Esimerkiksi avustusleikkaukset vaikuttavat voimakkaasti niihin ainejärjestöihin, jotka perivät jäsenmaksun ainoastaan liittymisen yhteydessä. Eri aloilla on myös erilainen tarkoitus yhteiskunnassa ja erilaiset mahdollisuudet hankkia merkityksellisiä sponsoreita tukemaan toimintaansa. Edustajiston jäseninä meidän tulee taata kaikille Oulun yliopistossa toimiville ainejärjestöille mahdollisuudet toimia opiskelijan hyvän elämän eteen.”

Muista ryhmistä Tekniikan ja Talouden vaalirengas (TeTa), Opiskelevat Kokoomusnuoret -vaaliliitto tai Keskustaopiskelijoiden ja sitoutumattomien vaaliliitto eivät tiettävästi ole julkaisseet ennen kokousta kannanottoja aiheesta.

OYY:n edustajisto on 37-henkinen. Tällä edustajistokaudella TeTalla on 14 paikkaa, LEDillä 5, Tieteellisten vaaliliitolla 5, PoValla 5, Opiskelevat Kokoomusnuoret -vaaliliitolla 4, Keskustaopiskelijoiden ja sitoutumattomien vaaliliitolla 3 ja Vihreällä vaaliliitolla 1.

Kuka saa hakea?

Järjestöille maksettavien avustusten kokonaismäärärahasta päätetään vuosittain talousarvion käsittelyn yhteydessä. Avustussumma on vuosien aikana elänyt ja muuttunut: esimerkiksi vuonna 2016 avustuksia maksettiin järjestöille yhteensä 23 497 euroa, vuonna 2017 14 874 ja vuonna 2018 16 969 euroa. Vuodesta 2018 ei ole jaettu enää erikseen projektiavustuksia tai erityistoiminta-avustuksia, vaan kaikki OYY:n järjestöavustukset jaetaan nyt toiminta-avustuksina.

OYY:n hallitus päättää summan jakamisesta hakuajan jälkeen hakijamäärien perusteella. Tänä vuonna toiminta-avustusten hakuaika alkoi 24. huhtikuuta ja päättyi 19. toukokuuta.

OYY:n toiminta-avustukseen ovat oikeutettuja ne rekisteröidyt yhdistykset, jotka ovat ilmoittautuneet toimivansa OYY:n piirissä. Järjestön on myös kuluvan vuoden aikana pitänyt päivittää tietonsa OYY:n järjestöportaaliin yhdistysluetteloon.

Ehtoina avustuksen saamiselle ovat olleet lisäksi seuraavat seikat: jäsenistö sitoutuu OYY:n arvoihin, järjestön toiminta ja periaatteet ovat sellaiset, että OYY voi ne hyväksyä, järjestön toiminta ei ole ristiriidassa OYY:n strategian tai tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman kanssa, järjestö​ muistuttaa jäseniään tilaamaan OYY:n viikkokirjeen​ ja OYY myös näkyy avustetun järjestön viestinnässä hyvän avustuskäytännön mukaisesti, järjestön edustajat osallistuvat OYY:n järjestämiin järjestökoulutuksiin säännöllisesti, järjestön talousvastaava on kouluttautunut tehtäväänsä, järjestön hallitus​ on ajan tasalla yhdistyksen taloudellisesta tilanteesta ja järjestön tapahtumissa on huomioitu yhdenvertaisuus- ja esteettömyysnäkökulmat.

Toiminta-avustuskriteerit vuodelle 2019 löytyvät OYY:n sivuilta.

 

Vuoden 2020 talousarviosta päätetään OYY:n edustajiston kokouksessa 10. joulukuuta kello 17 alkaen. Samassa kokouksessa valitaan esimerkiksi myös OYY:n hallitus vuodelle 2020, yliopistokollegion opiskelijajäsenet ja heidän varajäsenensä kaudelle 2020–2021 ja päätetään toimintasuunnitelmasta vuodelle 2020.

Kokous järjestetään Linnanmaan kampuksella salissa L2, ja siitä lähetetään myös livestream OYY:n Facebook-sivulla. Oulun ylioppilaslehti seuraa kokouksen etenemistä Twitter-seurantana. Kokoukseen paikan päällä voivat osallistua kaikki OYY:n jäsenet.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Teekkaritorvet ottaa Suomigroove-konserttiprojektilla varaslähdön juhlavuoteen

Ensi vuonna viisikymppisiä juhliva puhallinorkesteri Teekkaritorvet keikkailee joulukuussa Suomigroove-konserttiprojektin merkeissä kaksi kertaa. Kun opeteltavia kappaleita on ollut paljon ja soittajia mukana "massiivinen määrä", suomalaiseen rytmimusiikkiin sukeltaminen on vienyt soittajat pois mukavuusalueeltaan. "Nyt nähdään, mihin me orkesterina pystytään", toteaa huilisti Aleksanteri Lammassaari. Hän ja Sanja-Maria Olli kertoivat lehdelle, mitä juhlavuoteen varaslähdön ottaminen pitää sisällään.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Aleksanteri Lammassaari, huilisti, varakapellimestari: ”Tälle projektille ei ole vain yhtä tiettyä ideoijaa. Teekkaritorvilla oli vuonna 2015–2016 Ultra Bra -konserttiprojekti, sen jälkeen vuonna 2017 oli Aamuun uuteen -projekti yhdessä muiden yliopiston musiikkijärjestöjen kanssa. Hallituksessa alettiin sitten puhua, että uudelle projektille olisi tarvetta ja kysyntää.”

Sanja-Maria Olli, huilisti: ”Toiveena oli, että vuorossa olisi jotain kevyempää. Ultra Bra oli sellaista, Aamuun uuteen oli taas vähän ehkä hartaampaa.”

Aleksanteri: ”Idea syntyi syksyllä 2017. Sitä alettiin pikkuhiljaa viedä eteenpäin, ja kunnolla se potkaistiin käyntiin syksyllä 2018.”

Sanja-Maria: ”Silloin saimme ensimmäiset sovitukset. Sitä mukaan kun saatu sovituksia, on myös treenattu kappaleita: ensin vain Teekkaritorvien kesken, myöhemmin bändin kanssa. Tämähän on yksi Teekkaritorvien isoimmista projekteista: soittajia on projektissa yhteensä viisikymmentä, joista vähintään nelisenkymmentä yhtä aikaa lavalla. Se on aika massiivinen määrä!”

Aleksanteri: ”Kun soittajia on niin paljon, vastuita on pitänyt vähän jakaa – vaikka kaikki haluavat toki soittaa, se ei vain ole mahdollista, sillä stemmoja ei ole tarpeeksi näin monelle soittajalle. Se on toisaalta ollut hyväkin, kaikkien kun ei ole tarvinnut opetella kaikkia kappaleita. Kokonaisuudessaan keikkaan kuuluu 15 kappaletta. Kappaleiden sovituksia on tullut kolmesta eri lähteestä. Kahta kappaletta lukuunottamatta kyseessä ovat täysin uudet, tätä projektia varten tehdyt sovitukset. Se määrä on ollut iso homma meillekin, kun on niin paljon uutta soitettavaa, uusia stemmoja – nyt nähdään, mihin me orkesterina pystytään! Paljon on oltu pois mukavuusalueelta, kun koko ajan tulee uutta nuottia naamaan.

Konsertin ohjelmisto sisältää menevää suomalaista rytmimusiikkia. Projekti kulki ensin nimellä Suomi-Soul, kunnes se vaihtui kesän jälkeen Suomigrooveksi. Ei sille [nimelle] mitään tiettyä syytä ole, kyseessä on hyvän mielen musiikkia – sellaista, joka aiheuttaa jalan vipatusta.”

Sanja-Maria: ”Tyylejä on laidasta laitaan: on Anssi Kelaa ja Kirkaa, mutta myös esimerkiksi Emma Salokoskea. Ohjelmisto ei keskity vain yhdelle vuosikymmenelle – on kasaria, mutta myös esimerkiksi Karri Koiraa. On ollut muuten mahtavaa huomata, millä tavalla tähän projektiin on sitouduttu.”

Aleksanteri: ”Soittajista huomaa, että mentaliteetti on tietyllä lailla muuttunut: on huomattu, että kerran viikossa treenaus ei riitä, pitää treenata kotonakin enemmän. Sekin on aivan tervettä ajattelua. Kappaleita on ollut kyllä mukava soittaa. Kun ensimmäiset sovitukset tulivat, mielessä kävi, että mitähän tästä tulee. Sovitukset olivat todella hienoja, mutta vähän haastavan oloisia. Mutta siinä kävi pieni herääminen orkesterissa, ja lopputuloksesta tuli todella hyvä. Olen iloinen ja ylpeä meidän orkesterista.”

Sanja-Maria: ”Ehkä siinä oli sekin, että ensimmäisissä treeneissä ei ollut vielä mukana bändiä, siksi se saattoi kuulostaa tietyissä kohdissa vähän tyhjältä. Kun treenattiin oma osio kuntoon ja bändi tuli mukaan, viimeistään silloin tajusi, että ei vitsit.”

Aleksanteri: ”Nyt oman puhallinorkesterin kanssa soittaa sähkökomppibändi: on sähkökitara, syntikka, rummut tulevat meiltä itseltään. Laulusolisteja ovat Minna Heikkinen, Niko Kuusela ja Eelis Saurio, räppibiiseissä mukana ovat Joonatan Väisänen eli Jokrates, Stepa ja Mactopias.”

Sanja-Maria: ”Harjoittelu on ollut sopivan haastavaa. Ei ole lannistanut ketään.”

Aleksanteri: ”Joo, ei ole ollut vaikeaa, mutta haastavaa. Kuten sanoin, on menty pois mukavuusalueelta.

Tämä Suomigroove-projekti on varaslähtö Teekkaritorvien 50-vuotisjuhlavuodelle, jota vietetään ensi vuonna. Ajatuksena on, että tämän projektin keikkoja esitetään ehkä keväälläkin, jos on siihen tilaisuuksia. Tällä hetkellä on nämä kaksi sovittuna joulukuulle. Vaikka projekti liittyy vuosijuhlaan, biisit ovat aivan uusia. Juhlavuonna on tulossa kyllä oma vuosijuhlakonserttinsa, se on parempi paikka peilata [orkesterin] omaa historiaa.

Biiseistä yleisölle on soitettu entuudestaan kolme: Duran DuranJäätelökesä ja Tanssilattialla. Ne vedettiin tämän vuoden Vulcanaliassa keikan lopuksi. Se oli sellainen ensijulkistus yleisölle tästä projektista. Nyt joulukuun keikoista Valveen ensi-ilta on loppuunmyyty. Ilonan keikka tulee varmaan olemaan rennompi, siellä saa tanssia. Valveen keikka on väliajallinen, ja pitää istua penkillä.”

Sanja-Maria: ”Tässä vaiheessa tuntuu tosi kivalta päästä soittamaan yleisön edessä.”

Aleksanteri: ”Itse en sitä vielä edes tajua, että kohta on keikka edessä. Kai sen vasta sitten sunnuntaina ymmärtää. Olemme molemmat muuten mukana ensi vuonna myös Teekkaritorvien hallituksessa, minä keikkamyyjänä, Sanja sihteerinä.”

Sanja-Maria: ”Juhlavuosi tuo Teekkaritorille ainakin uudenlaisia projekteja ja yhteistyökuvioita. Tarkoitus olisi olla normaalia enemmän näkyvillä. On vuosijuhlat ja vuosijuhlakonsertti, mutta myös paljon muuta, mikä tuo enemmän näkyvyyttä.”

Aleksanteri: ”Koko ajan on brainstormaus käynnissä siitä, mitä muuta voisi vielä keksiä. Viisikymmentä on muuten yllättävän iso ikä. Ihmiset tuntuvat vähän yllättyvän siitä, että ollaan jo tämän ikäisiä – Teekkaritorvet viisikymmentä, miten se on mahdollista!”

Sanja-Maria: ”Odotan kyllä näitä keikkoja ihan sikana. Ohjelmistossa on niin kauniita sovituksia. Haluan kuulla, miltä ne kuulostavat oikeassa tilassa ja oikealla äänentoistolla.”

Aleksanteri: ”Tuo on totta! Haluan myös, että yleisö pääsee kuulemaan lopputuloksen. Itse olen saanut jo kuunnella, nyt pääsee soittamaan muillekin.”

 

Sanja-Maria Olli ja Aleksanteri Lammassaari odottavat pääsyä esittämään Suomigrooven kappaleita yleisölle.
Sanja-Maria Olli ja Aleksanteri Lammassaari odottavat pääsevänsä esittämään Suomigrooven kappaleita yleisölle.

 

Teekkaritorvien Suomigroove-konsertit 1.12. kello 17 Valveella (loppuunmyyty) ja itsenäisyyspäivän aattona 5.12. kello 00 Ilonassa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Lumo-valofestivaali valaisee Oulun keskustan ja lähiöt

Seitsemättä kertaa järjestettävä valofestivaali valaisee marraskuista viikonloppua. Tänä vuonna teoksia voi nähdä niin Oulun kaupungin ydinkeskustassa, Hupisaarilla kuin yliopistolla ja lähiöissä. Valofestivaali levittäytyy nyt keskustasta Linnanmaalle, Martinniemeen, Puolivälinkankaalle, Nuottasaareen, Korvensuoralle ja Heikinharjuun.

Kun viime vuoden Lumo-valofestivaalissa pohdittiin sitä, kuinka valo vaikuttaa mielialaan ja tunteisiin, nyt teosten avulla nostetaan esille luontoa ja yhteisöllisyyttä. Lumo-viikonlopun aikana luontoa kuvataan maisemien ja tarinoiden kautta. 

Teeman ”luontomme” voi nähdä esimerkiksi Satu Suvannon, Anna Koivukankaan ja Ella Käyhkön teoksessa Plastic. Lasaretinsaaren ja koirapuiston välisellä väylällä oleva installaatio herättää ajatuksia kertakäyttökulttuurista ja sen vaikutuksesta luontoon. Uudelleenmuotoillusta muovijätteestä rakennettu teos pelastaa muovin roskakorista, antaen sille sen sijaan uuden elämän taiteena.

Valoteos Näetkö metsää puulta? sijaitsee Linnanmaan kampuksen pääoven vieressä olevassa hirsipaviljongissa. Teos vertailee puuta elävänä kasvina sekä arkkitehtonisena rakennusmateriaalina. Jo teoksen nimi herättää kysymyksen: onko puu rakennusmateriaali, osa metsän maisemaa, vai kuuluuko se molempiin? Teoksen suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavat OSAaValo-koulutuksen osallistujat, Henrika Pihlajaniemi ja Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikkö. 

Osa Lumo-viikonlopun teoksista tuo kaukaiset luonnon maisemat tai muinaiset tarut kävijöiden luo, kuten ATT-ensemblen Metsänpeitto. Teos keskittyy suomalaiseen muinaismytologiaan ja kuvastaa eksymistä, oman tien löytämistä ja haaveita tarinamatkan muodossa. Esitys perustuu naamioteatteriin ja chiaroscuroon eli valohämyyn: tekniikassa valot ja varjot sulautuvat toisiinsa ilman selkeitä rajoja kuten kynttilänvalossa. Aiheeseensa sopivasti teos sijoittuu Oulun linnan kellariin. Metsänpeitosta järjestetään viikonlopun aikana useampi esitys, joihin kaikkiin on vapaa pääsy, mutta niihin on rajoitetusti paikkoja. 

Magdalena Radziszewskan teos Jellyfish taas tuo valtameren keskelle kaupunkia unenomaisena maisemana. Ainolan puistoon johtavalle väylälle sijoittuva teos koostuu puiden oksista riippuvista, monimetrisistä valomeduusoista. Puistossa kulkevalle ne luovat vaikutelman valtameren syvyyksiin katsomisesta.

Oulun taidemuseossa esillä oleva yhteisöllinen teos Puolet minussa (Mirka Kortesoja) tuo valofestivaalin kävijät osaksi teosta. Äänimaisemoidussa työpajassa kävijät saavat maalata kasvonsa ja kätensä UV-valossa näkyvällä värillä. Taidemuseoon on myös vapaa pääsy koko festivaalin ajan.

Odessanpuistoon Puolivälinkankaalle sijoittuva Mystinen metsä (Puokkaritalo ja Kulttuurivoimala ry) on myös yhteisöllinen teos. Erityisesti perheille suunnattu teos koostuu valaistuista teltoista ja äänimaisemista. Tarinanomaisesti kävijät voivat nähdä ja kuulla telttaretkikuntien löydöksistä, esimerkiksi vesitornin eläinhahmoista.

Toinen UV-valoteos Ihmemetsä vie festivaalikävijän tarinoiden ja luonnon pariin. Oulun taidekoulun oppilaiden toteuttaman teoksen näkee Nuottasaaritalon sisäpihalla ja katsomalla pihan ikkunoihin, joissa teos koostuu puiden ja kasvien koostamasta valometsästä. Samaan aikaan valofestivaalin kanssa taidekoululla järjestetään Rohkeasti näkyvillä –työpaja, jossa voi tehdä oman heijastimen ja siten viedä osan valofestivaalin hehkua talven kuukausiin.

Lumo-valofestivaalin aikana voi hetken ajan nähdä luonnon osana kaupunkia ja pohtia rakennetun maailman suhdetta luontoon – tai vain nauttia teosten valaisemista maisemista.

Lumo Light Festival Oulu järjestetään 22.–24.11. kello 16–22. Koko ohjelman ja lisätietoja löydät festivaalin omilta verkkosivuilta.

Taija Kuntonen

Humanististen alojen opiskelija ja tarinoiden lukija.

Lue lisää:

Kun professori Vesa Puuronen pyysi Mannerheimin kuvan poistamista kasvatustieteilijöiden kiltahuoneelta, oli lopputuloksena valtava myrsky

Oulun yliopistossa käynnistyi tiistaina 19. marraskuuta tapahtumasarja, joka rikkoi valtakunnan uutiskynnyksen. Tapaus #mannerheimgate on käynnistänyt vilkkaan keskustelun sananvapaudesta, poliittisesta painostuksesta, kulttuurisodasta ja entisten presidenttien ja itsenäisen Suomen kunnioituksesta. Kaikki lähti liikkeelle sähköpostiviesteistä.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa on koettu melkoista kuohuntaa Suomen kuudennen presidentin Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867–1951) kuvan takia.

Valtakunnan uutiskynnyksen rikkonut myrsky käynnistyi parista sähköpostiviestistä.

Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen lähetti tiistaiaamuna 19.11. kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelijoiden ja henkilökunnan sähköpostilistalle viestin, jossa toivoi järjestöjen kiltahuoneella olevan Mannerheimin kuvan poistamista ja fuksipassiin kuuluneen tehtävän (selfien ottaminen kuvan kanssa) lopettamista. Sähköpostissa Puuronen totesi, että opiskelijat ja järjestöt näyttivät ryhtyneen ”kritiikittömästi marsalkka Mannerheimin suosijoiksi”.

Puuronen kysyi, olivatko opiskelijat tietoisia siitä, että Mannerheim oli rotuajattelun kannattaja, joka Valkoisen armeijan ylipäällikkönä oli Suomen sisällissodan aikana päävastuussa valkoisten ottamien vankien huonosta kohtelusta ja summittaisesta teloittamisesta. Hän sanoi kokevansa toiminnan hyvin loukkaavana ja teloitettujen muistoa häpäisevänä.

Yksi ainejärjestöistä, Oulun Luokanopettajaopiskelijat (OLO) totesi omassa sähköpostivastauksessaan Puuroselle poistavansa kuvan kiltahuoneelta ja lopettavansa fuksipassitehtävän. Tila on kaikkien kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelijajärjestöjen yhteinen, fuksipassitehtävä OLOn oma.

Keskustelu ei jäänyt yliopiston sähköpostilistoille. Jodel täyttyi välittömästi ”Marskigatea” koskevasta keskustelusta. Kansanedustaja Sebastian Tynkkynen (ps.) julkaisi sähköpostiviesteistä otetut kuvakaappaukset Twitterissä ja Facebook-seinällään. Molemmat iltapäivälehdet (IS, IL), Kaleva ja Yle kirjoittivat aiheesta heti tiistai-iltana, ja keskiviikkona asiaa kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa. Ilta-Sanomat kertoi keskiviikkoiltana, kuinka ”Mannerheim-kohu sulki opiskelijoiden suut Oulussa”.

Somessa #mannerheimgate on käynnistänyt vilkkaan keskustelun opiskelijoiden sananvapaudesta, poliittisesta painostuksesta, kulttuurisodasta ja entisten presidenttien ja itsenäisen Suomen kunnioituksesta. (Mikkelin kaupunkikin mainosti Twitterissä #mannerheimgate-hashtagilla sotahistoriaan keskittyvää museotarjontaa.) Mannerheimin kuvia on vilissyt niin somessa kuin tulostettuina kuvina Linnanmaan kampuksellakin.

Mutta mistä koko vyyhdissä on edes kyse?

Sattumanvarainen matkamuisto

Oulun Luokanopettajaopiskelijoiden hallituksen puheenjohtaja Sara Hagelberg sanoo Oulun yliopppilaslehdelle tapahtumasarjan käynnistyneen tiistaiaamuna, kun professori Puuronen lähetti sähköpostin ensin neljälle OLOn hallituslaiselle ja tiedekunnan henkilökunnalle. Ennen kuin järjestö ehti reagoida viestin sisältöön, viesti lähti seuraavaksi jo koko tiedekunnalle.

Hagelbergin mukaan itse Mannerheimin kuva on päätynyt kiltahuoneelle alkuvuodesta 2019, matkamuistona Suomen opettajaksi opiskelevien liiton (SOOL) järjestämiltä Talvipäiviltä.

”Kuvaa ei ole valikoitu sitä esittävän henkilön takia, vaan se on valikoitunut matkamuistoksi sattumanvaraisesti. Kuva ei ole minkään yksittäisen ainejärjestön tiloihin tuoma. Kuva oli hetken aikaa jopa tiloista kadoksissa, mutta oli palautunut kiltatiloihin takaisin vähän aikaa sitten.”

Hagelberg korostaa, että kuvan esillä ololla itsessään ei ole ollut erityistä merkitystä kiltahuoneen jakaville kasvatustieteiden tiedekunnan ainejärjestöille.

Myöskään kuvasta luopuminen ei ollut järjestöille kynnyskysymys.

”Kuvan poistamisen sijaan ongelmallista opiskelijajärjestöille on, miten asiasta on tiedeyhteisössä viestitty. Kun kyseinen viesti lähetettiin kaikille tiedekunnan opiskelijoille, meille ei annettu aikaa reagoida tai käsitellä asiaa asianomaisten kesken.”

Sara Hagelbergin mukaan järjestöt eivät pelkää julkista keskustelua aiheesta. Hän toivoo kuitenkin pelisääntöjä sähköpostilistojen käyttämiseen.

”Toivoisimme, että tiedekunnan sähköpostilistojen käytölle sovittaisiin niin henkilökuntaa kuin opiskelijoita huomioiden yhteiset pelisäännöt, jotta sen käyttö olisi varmasti tarkoituksenmukaista ja kaikkia kunnioittavaa.”

Hagelbergin mukaan viestiminen opiskelijoiden ja tiedekunnan välillä on ylipäätään ollut puutteellista koulutusta koskevien asioiden osalta.

”Esimerkiksi juuri julkaistuun kannanottoomme opintolinjojen lakkauttamisesta ja siihen liittyvästä viestinnästä emme ole saaneet tiedekunnalta kommenttia.”

Viestillä tiedonvälityksen funktio

Mutta Vesa Puuronen, onko professorin soveliasta sanella mitä opiskelijoiden tulisi omissa tiloissaan tehdä ja pitää esillä?

”Olen viestissäni toivonut, että kuva [otetaan pois] ja kilpailu lopetetaan. Toive on aivan eri asia kuin sanelu – olen esittänyt toivomuksen”, Puuronen täsmentää.

Hän toteaa huomauttaneensa asiasta siksi, että kiltahuoneen tila on osa yliopistoyhteisön työskentelytilaa. ”Toivon, että järjestöjen toiminta olisi sisällöltään myönteistä. Tämän en kokenut sellaista olevan.”

Puuronen on vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Rovaniemellä, ja ollut vasemmistoliiton ehdokkaana eduskunta- ja eurovaaleissa. Hän on ollut aikoinaan myös Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäsen. Esimerkiksi Yle nosti omaan otsikkoonsa Puurosen poliittisen toiminnan viitatessa häneen ”vasemmistoprofessorina”.

Onko kyseessä ollut poliittinen teko?

”Suomen historiassa on henkilöitä, joihin liittyy ristiriitaisuuksia, paljon ideologisia ja poliittisia kantoja. Siitä näkökulmasta katsottuna kyse on tietysti poliittisesta asiasta: Mannerheim on ehdottomasti poliittinen henkilö. Siten kysymykset, jotka liittyvät poliittiseen henkilöön, ovat aina poliittisia”, Puuronen sanoo.

Mutta onko Puurosen puoluepoliittisella taustalla ollut merkitystä?

”En ole kiinnostunut asiasta puoluepoliittisesti. Koen, että velvollisuuteni yliopistossa ja kasvatustieteiden tiedekunnan työntekijänä on puuttua, jos huomaan historiatietoisuuden puutetta. Käsittääkseni vasemmistoliitolla ei ole Mannerheimiin erityisesti liittyviä kantoja.”

Jos kyse oli yhdestä kiltahuoneesta ja yhden järjestön fuksipassista, miksi lähettää viesti näin laajalle vastaanottajajoukolle?

Vesa Puurosen mukaan asialla on ollut tiedonvälityksellinen funktio.

”Minusta on hyvä kiinnittää henkilökunnan huomiota näihin asioihin, siksi lähetin viestin myös tiedekunnan henkilökunnalle. Toisen viestin lähettäminen on perusteltua siinä mielessä, että opiskelijat, jotka muodostaa ison osan yhteisöstä, ovat oikeutettuja tietämään näistä keskusteluista, ja siitä, mitä ainejärjestössä puuhataan.”

Tehtävä poistui fuksipassista

Mannerheimin kuvan yhteydessä oli tämän syksyn ajan OLOn oman fuksipassin suorittamiseen liittyvä tehtävä. Koska kuva on liikkunut kiltiksellä ympäriinsä, sen löytämisellä ja yhteiskuvan ottamisella on kannustettu luokanopettajafukseja tutustumaan tiedekunnan tilaan, Hagelberg sanoo.

”Fuksipassi on leikkimielinen sekä vapaaehtoinen uusille opiskelijoille suunnattu tehtäväkokonaisuus, jonka avulla fukseja tutustutetaan opiskeluun, tiedekuntaan ja vapaa-ajan toimintaan.”

Nyt kyseinen tehtävä on poistettu fuksipassista – eipä tehtävää voisi suorittaa, jos kuvaakaan ei kiltikseltä löydy.

Koetteko joutuneenne tässä prosessissa poliittisen painostuksen kohteeksi?

”Emme”, Hagelberg sanoo.

Tapaus on lyhyessä ajassa kerännyt hyvin paljon huomiota. Puurosen pyyntö ja siihen vastaaminen on herättänyt paljon keskustelua myös opiskelijoiden keskuudessa.

Oletteko saaneet palautetta ratkaisustanne?

”Emme ole saaneet jäsenistöltämme kirjallista palautetta”, Hagelberg sanoo.

Hän toteaa järjestöjen olevan aika yllättyneitä siitä suuresta huomiosta, minkä juttu on saanut.

”Meistä ongelmallisinta on ollut viestiminen tästä aiheesta, se, miten asia tuli tiedeyhteisöömme julki. Se meitä ihmetyttää kuvan poistamisen sijaan.”

Mutta mitä kuvalle lopulta tehtiin?

”Kuva ei ole enää kiltatiloissa”, Hagelberg kommentoi.

Oletteko keskustelleet asiasta kasvatustieteiden tiedekunnan henkilöstön kanssa?

”Ei. Emme ole saaneet yhteydenottoa aiheesta. Tosin Vesa Puuronen kiitti meitä nopeasta toiminnasta.”

”Tämä on kaikille meille oppimisen paikka”

Onko isojen sähköpostilistojen käyttäminen oikea kanava opiskelijoiden nuhteluun?

Kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Kati Mäkitalo toteaa Oulun ylioppilaslehdelle, että henkilöstölle ja opiskelijoille suunnattuja sähköpostilistoja tulee käyttää harkiten. Samaten tulee aina miettiä ylipäänsä sitä, kuinka tiedekunnassa viestitään ja kommunikoidaan.

”Kun käytämme yhteisiä sähköpostilistoja niin kunkin tulee joka kerta miettiä, onko tämä paras kanava, mitä haluaa viestittää, ja millä tavalla. Vaikka kyseessä on suljettu lista, sillä on laaja vastaanottajajoukko, käsittäen tiedekunnan kaikki opiskelijat ja henkilöstön”, Mäkitalo toteaa.

”Tämä on kaikille meille oppimisen paikka. Otamme opiksi tästä, puolin ja toisin.”

Aikooko tiedekunta jollain lailla vielä reagoida asiaan?

Dekaani Kati Mäkitalon mukaan opiskelijat ja Puuronen ovat päässeet asiasta ymmärrykseen.

”Kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen kannalta asiaa on hyvä käsitellä henkilöstön ja opiskelijoiden piirissä.”

Oulun yliopiston viestintäjohtaja Marja Jokinen toteaa, että yliopisto pyrkii kaikissa tilanteissa turvaamaan mahdollisimman laajan ajattelun- ja sananvapauden.

”Tämä koskee sekä opiskelijoiden järjestötilojen sisustusta että professori Puurosen mielipiteitä. Tunnistamme professorien valta-aseman opiskelijoihin nähden ja kannustamme opiskelijoita itsenäiseen ajatteluun ja myös rohkeuteen suhteessa henkilöstöön.”

Jokisen mukaan yliopistolla on paljon erilaisia maailmankatsomuksia, kuten kaikissa ihmisyhteisöissä.

”Haluamme edistää avointa ja osapuolia kunnioittavaa keskustelua myös haastavista, maailmankatsomuksellisista asioista.”

Oulun yliopisto julkaisi myös torstaina 21.11. verkkosivuillaan ja intranetissä kannanoton aiheesta.

 

Muokattu 21.11.2019 kello 17.45: Lisätty linkki Oulun yliopiston kannanottoon.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Yliopiston hallitus päätti: kiinteistöstrategian selvitystyö aloitetaan, kolme skenaariota selvitettävänä

Oulun yliopiston hallitus on päättänyt valtuuttaa rehtori Jouko Niinimäen aloittamaan selvitystyön yliopiston uuden kiinteistöstrategian pohjaksi, yliopisto tiedotti keskiviikkona. Hallitus päätti asiasta kokouksessaan 20. marraskuuta. Selvitystyössä määritellään yliopistolle pitkän aikavälin kiinteistöstrategia. Työssä selvitetään kolmen vaihtoehdon taloudellisia, toiminnallisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia: nykyisen rakennuskannan ylläpito ja peruskorjaaminen, nykyisen rakennuskannan osittainen purku ja uudisrakentaminen nykyisillä kampuksilla ja uudisrakentaminen Oulun kaupungin ydinkeskustan välittömässä läheisyydessä. […]

Oulun yliopiston hallitus on päättänyt valtuuttaa rehtori Jouko Niinimäen aloittamaan selvitystyön yliopiston uuden kiinteistöstrategian pohjaksi, yliopisto tiedotti keskiviikkona. Hallitus päätti asiasta kokouksessaan 20. marraskuuta.

Selvitystyössä määritellään yliopistolle pitkän aikavälin kiinteistöstrategia. Työssä selvitetään kolmen vaihtoehdon taloudellisia, toiminnallisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia: nykyisen rakennuskannan ylläpito ja peruskorjaaminen, nykyisen rakennuskannan osittainen purku ja uudisrakentaminen nykyisillä kampuksilla ja uudisrakentaminen Oulun kaupungin ydinkeskustan välittömässä läheisyydessä.

Yliopisto tiedotti suunnitelmista ensimmäisen kerran 13.11. Kalevassa. Oulun ylioppilaslehti avasi asian taustoja omassa jutussaan.

Kiinteistöselvityksen arvioidaan valmistuvan toukokuuhun 2020 mennessä.

Selvityksen taustalla ovat laskelmat yliopiston kampusten kiinteistökustannuksista tulevina vuosina. Yliopiston mukaan alustavien laskelmien ja tähän mennessä toteutettujen peruskorjausten vuokravaikutusten perusteella suurelta osin 1970-luvulla rakennetun Linnanmaan kampuksen jatkuva peruskorjaustarve tulee nostamaan kiinteistöjen vuokratasoa vielä merkittävästi nykyisestä tasosta. Yliopiston kokonaiskustannuksista kiinteistökustannukset ovat toiseksi suurin kustannuserä henkilöstökulujen jälkeen.

Oulun yliopiston tilat Linnanmaalla ja Kontinkankaalla ovat Suomen Yliopistokiinteistöt oy:n (SYK) omistamia.

”Kiinteistöselvitys ja etenkin mahdollisuus yliopiston sijaintipaikan vaihtumiseen ovat herättäneet runsaasti keskustelua. Tämä on hyvä asia, koska päätös vaikuttaa moniin toimijoihin ja vaatii laajaa yhteistyötä Oulussa. Kiinteistöjen käytön näkökulmasta on tavallista, että joskus on järkevämpää rakentaa uutta kuin korjata vanhaa. Esimerkkinä voi käyttää Oulun yliopistollista sairaalaa, jonka rakennuskanta on saman ikäistä kuin valtaosa yliopiston tiloista ja jota ollaan nyt korvaamassa uudella sairaalalla”, hallituksen puheenjohtaja Risto Murto sanoo yliopiston tiedotteessa.

Tiedotteessa todetaan, että mikäli selvityksessä todettaisiin uudisrakentaminen järkevimmäksi vaihtoehdoksi, rakentaminen ja mahdolliset muutot ajoittuisivat jopa 20 vuoden aikavälille. Muutto keskustan läheisyyteen koskisi vain Linnanmaata, ei Kontinkangasta, totesi rehtori Niinimäki lehden aiemmassa haastattelussa.

Oulun yliopiston ylioppilaskunta ja opiskelijoiden kattojärjestöt ottivat asiaan kantaa tiistaina 19.11. julkaistussa kannanotossa.

Samassa kokouksessa hallitus hyväksyi myös Oulun yliopiston päivitetyn strategian, johon kuuluvat yliopiston tehtävä, fokusalueet, tieteellinen profiili, strategiset kehitysohjelmat sekä tiedekuntien ja fokusinstituuttien strategiat. Hallitus on käsitellyt strategiaa tänä vuonna lähes jokaisessa kokouksessa. Strategian toimeenpano ja siitä viestiminen alkavat joulukuussa, jolloin aineistot myös julkaistaan.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: