Tämä kummallinen kevät muutti suhtautumisemme ajankäyttöön. Maaliskuun puolivälin jälkeen ei ole ollut asiaa entiseen tapaan vierailuille, bileille, elokuvateattereihin, kahviloihin, kirjastoihin tai kokouksiin.
Kodin ulkopuoliselta elämältä sulkeutuminen on vapauttanut käyttöömme aikaa: kun kalenteri tyhjenee menoista, olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä vaikka mitä. Kerrankin olisi siis aikaa siivota keittiön kaapit, lukea klassikoita, kuunnella äänikirjoina klassikoita, leipoa hapanjuurileipää, katsoa sinfoniaorkestereiden etälähetyksiä, kirjoittaa kirjeitä tärkeille ihmisille, aloittaa juoksukoulu ja ilmoittautua puolimaratonille, kilistellä kavereiden kanssa zoom-aftereilla.
Nyt olisi siis hyvä aika tehdä kaikki ne asiat, joita normaalissa arjessa ei ehdi tehdä.
Koska asun kahden etätöitä tekevän aikuisen muodostamassa taloudessa, työpäivieni jälkeiset tunnit ovat olleet pääasiassa vapaita velvoitteista. Kun on siis kerrankin ollut aikaa, olen käyttänyt poikkeustilaa erilaisten suoritteiden tekemiseen: siivonnut kaappeja, leiponut pikkurieskoja ja kakkuja, kirjannut ylös juoksuminuutteja. (Ostin myös uuden sieni- ja kasvikuivurin, hinta 39,90.)
Syynä tälle on pelko siitä, että jos nyt en tee kaikkia hyödyllisiä, kehittäviä ja opettavaisia asioita kun kerrankin aikaa olisi, en tee niitä koskaan. Silloin koko poikkeustila olisi mennyt hukkaan.
Vasta myöhemmin olen herännyt miettimään sitä, miksi kriisitilanne ylipäänsä pitäisi käyttää hyödyksi.
Vaikka pidän kotoilua myös rentouttavana puuhana sinänsä, olen välillä miettinyt, tuotammeko nyt leipomis-, siivoamis- ynnä muita -suoritteita myös siksi, että olemme niin kasvaneet ja tottuneet siihen jatkuvan toiston myötä. Niin opinnoissa kuin työelämässä meitä jatkuvasti mitataan ja arvioidaan tuottamiemme suoritusten perusteella. Jotta voimme osoittaa olevamme tuottavia ja aikaansaavia yksilöitä, tarvitaan jotain, jota voi mitata.
Toisaalta etenkin nyt kriisin keskellä suoritteiden tekeminen ja listaaminen tuo järjestystä kaaokseen. Tarmokas puuhastelu luo uskoa siihen, että vaikka muuten elämme keskellä mieletöntä kaaosta, jokin asia menee silti eteenpäin – edistyy, valmistuu, tulee päätökseen. En tiedä, milloin ja millä keinoin poikkeustila päättyy, mutta tiedän, että edessäni on tämä valmis, tuoksuva hapanjuurileipä.
Tai ehkä leipä on lopulta vain leipä – ehkä omatkin analyysi-yritykseni ovat vain kriisille ominaista sijaistoimintaa, halua selittää outo poikkeustilanne itselle ymmärrettäväksi.
Olen omalla kohdallani huomannut, että erilaisia toimeliaita suoritteita tekemällä ostan mielenrauhaa vain olemiselle. Kun olen käyttänyt päiväni tunnit hyödyllisesti, voin mennä rauhallisin mielin sänkyyn selaamaan puhelinta ja nukkumaan. Nukkumisessa parasta on se, että silloin saa kerrankin vain olla.
Tosin toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa unettomuutta käsittelevässä Long Play -artikkelissaan Unen sankarit, että myös unesta on tullut suorite. Nukkumisenkin voi tehdä paremmin – nukkua vaadittava määrä (ainakin 8 tuntia), optimaalisissa olosuhteissa (viileä, hiljainen, pimeä tila), kaikkensa sen eteen tehneenä (älylaitteet pois tuntia ennen nukkumista).
Toistaiseksi olen nukkunut ilman minuuttien laskemista. Mutta illalla aion kuitenkin pestä saunan.
