Tavoitteena kuolemantuomio

Lauri Moilanen tutkii satojen vuosien takaisia suisidaalimurhia. Epätoivoiset ihmiset eivät voineet tappaa itseään, joten kärsimään joutuivat sivulliset. Puukot ja kirveet heiluivat erityisesti Pohjanmaalla.

TEKSTI Kalle Parviainen

KUVAT Maiju Putkonen

Syksyllä 1797 sotilaat Simo Storm ja Henric Qvist tunkeutuivat Launolan (nyk. Laakkola) kylässä olleeseen Kankaanpään taloon. He murhasivat talon kymmenvuotiaan tytön lyömällä tätä kirveellä päähän useita kertoja. Miesten tavoitteena oli saada kuolemantuomio eli tehdä niin kutsuttu suisidaalimurha.

Väitöskirjatutkija Lauri Moilanen on tutkinut tällaisia hirmutekoja vuodesta 2020 alkaen tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Hän kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa.

Moilasen määritelmän mukaan ”suisidaalimurha oli 1600- ja 1700-luvuilla yleistynyt rikostyyppi, jossa tekijä murhasi viattoman sivullisen tavoitteenaan tulla tuomituksi kuolemaan.”

Mistä Moilasen kiinnostus näin makaaberiin aiheeseen heräsi? ”Olin töissä Puolanka-lehdessä vuonna 2016 ja haastattelin tietokirjailija Mikko Moilasta. Hän on tutkinut kuolemantuomioita Suomessa ja vihjasi minulle löytämästään erikoisesta tapauksesta: aihetta ei ollut tutkittu Suomessa ja aineisto oli valmiina, joten olisi ollut hölmöä olla ottamatta sitä vastaan. Samalla tiellä ollaan edelleen”, kertoo Moilanen.

Historian opiskelu kiinnosti Moilasta jo yläasteikäisenä, ja yliopiston perustutkinto-opintojen alkuvaiheessa väitöskirja oli ajatuksissa. Maisteriksi valmistumisen jälkeen Moilasen tutkijan ura humanistisessa tiedekunnassa on ollut varsin suoraviivainen. ”Moni tähti osui kohdilleen, kun sain Suomen kulttuurirahastolta rahoituksen vuodelle 2020 ja sen jälkeen pääsin Oulun yliopiston tutkijakoulun palkoille.”

Moilasen tutkimusaineisto koostuu oikeudenkäyntien taltioinneista eli tuomiokirjoista. Käsin kirjoitettujen ja ruotsinkielisten tuomiokirjojen tutkiminen edellytti vanhojen käsialojen sekä vanhan ruotsin kielen opettelua. “Kursseista ei ollut juuri hyötyä, sillä jokaisella kirjurilla on erilainen käsiala. Tuomiokirjat noudattavat tietynlaista kaavaa, joten ajan myötä ja riittävästi lukemalla niistä oppii tunnistamaan oleelliset asiat”, Moilanen avaa työtään. Käännöstyössä Moilasella on ollut apunaan antikvariaatista hankittu 1800-luvun alun sanakirja sekä erilaiset käännösohjelmat. Tulevan väitöskirjan aineistona on vajaan neljänkymmenen oikeudenkäynnin tuomiokirjat – sivumäärässä puhutaan pitkälle kahdestatuhannesta asiakirjasivusta. “Yhden oikeudenkäynnin aineiston laajuus vaihtelee 20—80 sivun välillä, joten tutkittavaa on riittänyt”, Moilanen sanoo.

Naiset murhaajina, arjen työkalut tekovälineinä

Moilasen yhtenä päätutkimuskysymyksenä on, liittyivätkö Suomen alueen suisidaalimurhat Euroopassa esiintyneisiin vastaaviin tekoihin. Teoissa on monia samankaltaisuuksia kuin Saksassa, Tanskassa ja Tukholmassa tehdyissä suisidaalimurhissa. “Teot olivat suunniteltuja ja uhrina oli useimmiten pikkulapsi. Lisäksi noin 60 prosenttia tekijöistä oli naisia, mikä on henkirikollisuuden historian kontekstissa poikkeuksellista.”

Myös tekijöiden yhteiskuntaluokka näkyy selkeästi: tuomittujen joukossa on paljon piikoja ja sotilaita, kun taas papit, aateliset ja porvarit puuttuvat lähes kokonaan.

Moilasen aineiston perusteella suisidaalimurhia tehtiin erityisesti Pohjanmaalla. “Suisidaalimurhista tulee yksi luku alueen erikoiseen rikoshistoriaan.” Moilanen mainitsee muina alueen erityispiirteinä Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvun lopulta 1800-luvun lopulle vaikuttaneet puukkojunkkarit sekä lukuisat noitaoikeudenkäynnit 1600-luvulla. Syytä rikosten painottumisesta alueelle Moilanen tutkii parhaillaan. “Syyt voivat liittyä Pohjanmaan uskonnolliseen ja sosiaaliseen kulttuuriin sekä siihen, että alueella oli läheiset kaupalliset ja kulttuuriset yhteydet emämaahan, erityisesti Tukholmaan, jossa suisidaalimurhia tehtiin hälyttävän paljon 1680–1720-luvuilla.”

Yhtenä Suomen suisidaalimurhien erikoispiirteenä Moilanen mainitsee tekoaseet: kaikkialla on käytetty paljon puukkoja, mutta Suomessa surmatöissä käytettiin usein kirveitä. Murha-aseen valinta kertoo hänen mukaansa maaseutuyhteiskunnan piirteestä: “Meillä on tarvittu arkielämässä enemmän kirveitä kuin suurissa kaupungeissa, Tukholmassa, Hampurissa ja Kööpenhaminassa. Sekin erikoisuus Suomen tapauksissa on, että kirvestä käytettiin aikuisten surmaamiseen kun taas puukkoa lasten. Se viittaa siihen, että tekijät halusivat olla varmoja murhatyön onnistumisesta.”

Suisidaalimurhien tekotapoja saatettiin kuvata hyvinkin tarkasti oikeudenkäynneistä laadituissa tuomiokirjoissa. 1700-luvun loppua kohden kuolinsyyntutkinta ammattimaistui, ja oikeudenkäynneissä konsultoitiin yhä useammin myös lääkäreitä, kun aiemmin todistajina olivat toimineet maallikot ja korkeintaan välskärit. Uhrin kuolinsyyn selvittäminen oli mukana jokaisessa tuomiokirjassa. “En toista väitöskirjassa erityisen tarkkaan näitä poikkeuksellisen raakoja tekoja, mutten toisaalta piilottelekaan.”

Historiantutkimuksessa lainataan usein näkökulmia muista tieteistä. Moilasen väitöskirjassa yhdistyy näkökulmia historiallisesta kriminologiasta, sosiologiasta ja kulttuurihistorian tutkimuksesta. ”Suisidaalimurhien tutkimisessa – kuten rikollisuuden historian tutkimuksessa yleensäkin – risteää moni tutkimushaara. Tutkin näitä rikoksia rikollisuuden ilmiönä kriminologisesta näkökulmasta, mutta myös sosiaalisena ilmiönä sosiaalihistorian sekä sosiologian avulla. Kulttuurihistoriallisesti kiinnostaa erityisesti rikosten yhteys uskonnollisuuteen. Syytettyjen mielentilan tutkimisesta puolestaan voidaan vetää linjoja oikeuspsykiatrian varhaishistoriaan.”

Moilanen on kansainvälisestikin harvalukuisessa joukossa. “Olen ensimmäinen kotimaassamme, joka näitä rikoksia on syvällisemmin tutkinut. Maailmallakin aihetta on tutkinut vain kourallinen tutkijoita, joten saan olla hyvässä seurassa.”

Lauri Moilanen kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa. Kuva: Kalle Parviainen.

Tutkimusalan suppeudessa on sekä hyvät että huonot puolet. ”Tunnen aika lailla kaikki muut alan tutkijat ja teemme yhteistyötä. Toki tässähän voi mennä ihan puihin, jos tekee jonkun karmean virhetulkinnan.” Moilanen toteaakin historian tutkimuksen olevan aina tulkintaa. “Tärkeintä on pyrkiä ymmärtämään, millaisessa maailmassa nämä ihmiset ovat eläneet. Menneisyydenkin ihminen toimi rationaalisesti omassa ympäristössään, vaikka se meistä voikin kuulostaa hassulta. He toimivat oman kulttuurisen koodinsa mukaan.”

Yhteyksiä nykyaikaan

Artikkelin alussa mainitut sotilaat Storm ja Qvist olivat aiemmin pahoinpidelleet komppaniansa korpraalin. He eivät halunneet kohdata pahoinpitelystä seuraavaa rangaistusta, vaan päättivät tehdä paljon pahemman rikoksen, josta saisi varmasti ja nopeasti kuolemantuomion. Tuomiokirjojen mukaan miehet saivat lopulta haluamansa: molempien maallinen taival päättyi teloitukseen.

1700-luvulla kuolemaantuomitun teloitustapahtuma oli Moilasen mukaan kansanjuhla. “Koko kylä kutsuttiin paikalle vauvasta vaariin. Teloitukset olivat jopa hurmoshenkisiä tapahtumia varsinkin 1700-luvun Ruotsissa: siellä veisattiin virsiä, saarnattiin ja jotkut saattoivat olla hurmoksellisissa olotiloissa. Mestattavaa rikollista verrattiin pyhyydessä jopa Jeesukseen, joka sovitti ristillä synnit ihmiskunnan puolesta. Tämä saattoi houkutella joitakin elämäänsä väsyneitä ja itsetuhoisia ihmisiä hakemaan huomiota elämänsä päätökseen.”

Moilanen näkee suisidaalimurhissa yhteneväisyyksiä nykypäivän tekoihin ja mainitsee poliisiavusteisen itsemurhan. ”Suicide by cop on rikostyyppi, jossa pyritään käyttäytymään aggressiivisesti poliisia kohtaan, tavoitteena saada poliisi ampumaan.” Lisäksi esimerkiksi joukkoampumisissa saatetaan hakea huomiota medialta. Osan suisidaalimurhista voi tulkita myös laajennetuiksi itsemurhiksi, joissa tekijä halusi ulottaa oman itsetuhoisuutensa johonkin toiseen, kuten omaan lapseen.

Suisidaalimurhaa on rikostyyppinä selitetty monella tapaa, esimerkiksi uskonnollisilla syillä. “Jotkut ihmiset olivat äärimmäisen epätoivoisia, mutta eivät valmiita tappamaan itseään joko uskonnollisista tai inhimillisistä syistä. Itsensä tappaminen voi olla monesta syystä vaikeaa, joten oli helpompaa, mikäli sen tekisi joku muu”, Moilanen pohtii. Viime kädessä kuolemantuomio mahdollistaa suisidaalimurhan olemassaolon. ”Yhteiskunnissa, joissa kuolemantuomioita pannaan toteen, on mahdollista tehdä itsemurha mestauksen avulla.”

Moilanen paljastaa suisidaalimurhien käytännössä loppuneen Suomessa viimeistään vuoteen 1825, kun kuolemanrangaistus poistui rangaistuskäytännöistä, ja kuolemaantuomittuja alettiin lähettää Siperiaan. Myös Euroopassa ilmiö hiipui 1800-luvun edetessä. ”Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa kuolemantuomion sallivissa osavaltioissa suisidaalimurhiksi luokiteltavia tekoja on tapahtunut näihin päiviin saakka.”

“Voisin miettiä jotain muutakin”

Suisidaalimurhat ovat olleet Moilasen tutkimusaiheena kandidaatintyöstä lähtien. ”Nyt alkaa tuntua siltä, että voisin miettiä jotain muutakin”, hän sanoo. “Kahdeksan vuotta olen ajatellut näitä asioita päivittäin.” Irtaantuminen vaikeista aiheista oli väitöskirjan kirjoittamisen alkuvaiheessa haastavaa. Syiksi hän mainitsee koronapandemian ja kotona tehdyn etätyön, minkä seurauksena hän joutui työskentelemään, harrastamaan ja nukkumaan samassa huoneessa.

Taide toimii Moilaselle vastapainona väitöskirjatyölle. Hän toimii laulunkirjoittajana, laulajana ja kitaristina Leskentuska-nimisessä black metal -yhtyeessä, joka keikkailee useita kertoja vuodessa. ”Musiikki on hyvä väylä käsitellä näitä asioita.”

Väitöskirjamonografian on tarkoitus valmistua keväällä 2025. Moilanen ei kuitenkaan halua suunnitella tulevaisuutta liian pitkälle. “Ajatukset ovat väitöskirjassa ja myöhempää vaihetta ei tule ajateltua. Kirjoittaminen on lähellä sydäntä, mutta sen ei tarvitse olla akateemista. Haluan tutkia väitöskirjan aiheen loppuun ja katsoa sitten, mitä tulee eteen.”

Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi Lauri Moilasen artikkelia ”Murha jumalanpelosta. Varoitus papeille.” Uskonnollisten käsitysten rooli pohjoispohjalaisissa suisidaalimurhissa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Humanistisen tiedekunnan uusi koulutusdekaani Matti Enbuske haluaa säilyttää tiedekunnan vetovoimaisuuden ja yhteistyöhaluisen ilmapiirin

Koulutusdekaanin tehtävä oli luonteva jatkumo Matti Enbusken pitkälle ja monipuoliselle uralle yliopistossa. Hänen kaudellaan humanistiseen tiedekuntaan suunnitellaan muun muassa uutta englanninkielistä sivuainetta tai maisteriohjelmakokonaisuutta.

TEKSTI Julia Asikainen

KUVAT Iida Putkonen

”Tulevaisuuden humanistinen tiedekunta näyttäytyy minulle monialaista koulutusta tarjoavana tiedekuntana, jossa on yhtenäiset tutkinto-ohjelmat ja vetovoimaiset opintosuunnat”, sanoo humanistisen tiedekunnan koulutusdekaanin saappaisiin astunut Matti Enbuske.

Enbuske aloitti työnsä koulutusdekaanina vuodenvaihteessa, kun aiemmin tiedekunnan koulutusdekaanina toiminut Harri Mantila jäi eläkkeelle. Enbuske työskentelee tehtävässään vuoden loppuun asti ja tekee samalla töitä yliopistonlehtorina historian oppiaineessa.

”Dekaanin työtehtävät tulevat viemään nyt huomattavan osan työajastani, mutta jonkin verran tulen tekemään myös opetus- ja ohjaustyötä tässä ohessa”, hän sanoo.

Dekaanin tehtävän hakeminen tuntui pitkään yliopistossa työskennelleestä Enbuskesta loogiselta askeleelta uralla etenemiseen. Hänen työhistoriansa yliopistossa alkoi jo 1980-luvulla, ja hän on ollut mukana erilaisissa hallinnollisissa ja koulutusasioihin liittyvissä tehtävissä aiemminkin.

”Toimin useamman vuoden ajan historian-, kulttuurin-, ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelman vastaavana, jolloin pääsin työskentelemään koulutusasioiden parissa. Kun olin jo aiemmin perehtynyt näihin asioihin niin tiedekunnan ja yliopiston sisällä kuin valtakunnallisestikin, tuntui koulutusdekaanin tehtävään haku luontevalta.”

Enbuske odottaa dekaanin työn tuovan hänelle uusia kokemuksia ja laajentavan asiantuntemusta koulutuskentästä entistä enemmän. Hän pitää työtä myös hienona mahdollisuutena päästä vaikuttamaan humanistisen alan kehittämiseen.

Töitä opintojen läpäisyn tehostamiseksi

Enbusken mukaan yksi humanistisen tiedekunnan tärkeimmistä kehittämiskohteista on opiskelijoiden ohjauksen ja opintojen läpäisyn tehostaminen. Hänestä on huolestuttavaa, että humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden teettämän kyselyn mukaan opiskelumotivaatio on laskenut noin puolella opiskelijoista koronan aiheuttaman etäopetuksen aikana.

”Opiskelijoiden motivaation ylläpitäminen on selkeästi yksi niistä asioista, johon pitää nyt miettiä ratkaisuja, sillä etäopetus näyttäisi jatkuvan vielä ainakin tämän kevään ajan. Motivaation lasku heijastuu myös opintojen läpäisyyn niin, ettei tutkintoa välttämättä suoriteta tavoiteajassa.”

Enbuske näkee motivaation kannalta merkittävänä myös sen, että opiskelijat löytävät opiskeluun tavoitteellisuuden ammatillisesta näkökulmasta.

”Humanistisen tiedekunnan pääaineet eivät kouluta suoraan mihinkään ammattiin, logopedeja ja aineenopettajia lukuun ottamatta, joten ammatillisen tavoitteellisuuden löytäminen voi olla haastavaa. Yksi ratkaisu tähän on suunnitella opintosisällöt työelämän tarpeita vastaaviksi.”

Enbuskelle on tärkeää kuunnella opiskelijoiden näkemyksiä erityisesti ohjaukseen ja opintosisältöihin liittyvissä asioissa, ja hän haluaakin ottaa opiskelijat mukaan näiden asioiden kehittämiseen.

”Olen ajatellut, että opiskelijoiden kanssa voisi olla säännöllisesti tapaamisia, joissa voitaisiin keskustella koulutusasioihin liittyvistä kysymyksistä.”

Digitaalisen ja kansainvälisen opetustarjonnan kehittämistä

Kautensa aikana Enbuske tarttuu myös digitaalisen ja kansainvälisen opetustarjonnan kehittämiseen. Hänen mukaan digitaaliset kurssit ovat erityisen tärkeitä avoimen väylän opinnoissa ja siellä jatkuvan oppimisen tarjontana. Niiden kautta kiinnostus ja vetovoima Oulun yliopistoa kohtaan kasvavat.

”Tarkoituksena olisi sisällyttää avoimessa yliopistossa tarjolla olevia digikursseja myös humanistisen tiedekunnan pääaineisiin sekä tarjota niitä laajemmin muillekin kuin oman tiedekunnan opiskelijoille.”

Kansainväliset verkkokurssit puolestaan ovat välttämätöntä tarjontaa ulkomaisissa yliopistoissa opiskeleville. Oulun yliopisto on mukana kahdeksan eurooppalaisen yliopiston UNIC-verkostossa, ja näihin yliopistoihin kuuluvat opiskelijat saavat vapaasti sisällyttää opintoihinsa kursseja eri yliopistoista.

”Olisi tärkeää, että myös meillä olisi humanistisen tiedekunnan kursseja, jotka kiinnostaisivat kansainvälisesti. Suunnitelmissa on lisätä tarjontaan esimerkiksi uusi englanninkielinen sivuaine tai maisteriohjelmakokonaisuus.”

Ennen kaikkea Enbuske toivoo kaudeltaan sitä, että tiedekunnassa säilyisi kannustava ja yhteistyöhaluinen ilmapiiri, jossa sekä opetushenkilökunta että opiskelijat olisivat motivoituneita tekemään työtä tiedekunnan koulutuksen kehittämiseksi.

”Humanistinen tiedekunta saa minusta rauhallisen, mutta määrätietoisen ja vastuullisen koulutusdekaanin, joka perehtyy asioihin huolella ja pyrkii ylläpitämään tiedekunnassa välitöntä, oppiainerajat ylittävää hyvää ja tavoitteellista yhteishenkeä”, Enbuske kuvailee.

 

 

KUKA?

MATTI ENBUSKE

58-vuotias.

Syntynyt Pellossa. Muutti Ouluun 1981, ja asui Oulussa 20 vuotta. Asuu nykyisin Simossa.

Nimitetty humanistisen tiedekunnan koulutusdekaaniksi aikavälille 1.1–31.12.2021. Työskentelee dekaanin työn ohella yliopistonlehtorina historian oppiaineessa.

Valmistunut filosofian maisteriksi vuonna 1992 ja tohtoriksi vuonna 2008. Historian dosentti vuodesta 2011 lähtien.

Työskennellyt yleisen historian tuntiopettajana, Suomen ja Skandinavian amanuenssina ja assistenttina, apurahatutkijana, yliopistonlehtorina ja professorina.

On vapaa-ajalla innokas penkkiurheilija ja Simon Kiri -seuran aktiivitoimija erityisesti pesäpallon parissa. Lukee paljon ja katsoo putkeen tv-sarjoja, erityisesti toiminta- ja dekkarisarjoja.

Haaveilee siitä, että järkeä säilyisi vanhoilla päivillä niin, että pystyy tekemään tutkimusta itseä kiinnostavista aiheista.

 

Julia Asikainen

Media-alan freelancer, joka innostuu tarinoista ja rakastaa hitaita aamuja. Toivoisi olevansa vielä joskus se viherpeukalo, joka elää huonekasviviidakossa ja saa pidettyä kaikki kasvinsa elossa.

Lue lisää:

Nykyajan kirjaroviot

Perjantaina 24.11. humanistisen tiedekunnan muuttotalkoot käynnistyivät arkistojen siivoamisella. Oulun ylioppilaslehti oli paikalla, kun historiatieteiden hyllymetrien kohtalo sinetöitiin.

TEKSTI Juho Karjalainen

KUVAT Juho Karjalainen

“Nyt on joutuu humanistikin oikeisiin töihin”, naurahtaa yliopistonlehtori Matti Salo hirtehisesti ja käärii hihansa.

Takana on historiatieteiden käskynantokokous, jossa on tehty tiukkoja päätöksiä siitä, mistä luovutaan ja mitä säilytetään.

Edessä on koko perjantain kestävä arkistojen siivoaminen – tiedekunta on pian muuton edessä, eikä kaikkea voi säilyttää.

Humanistinen tiedekunta muuttaa vuoden 2018 kuluessa uuteen osoitteeseen Linnanmaan kampuksen keskivaiheille, ja kokonaisneliöiden tippuminen vaatii niin sanottua luopumisosaamista.

Käytännössä tämä tarkoittaa hyllymetreittäin kirjojen ja muun arkistomateriaalin viskaamista roskalavalle.

“Koko yliopiston täytyy säästää tilakustannuksista eikä laboratoriotieteisiin painottuneessa yliopistossa perushumanistin todellisuus ole välttämättä läsnä uusien tilojen suunnitteluvaiheessa”, Salo selittää.

Hän ja useat muut humanistit käyttävät työkaluinaan kirjoja, erikokoisia, erinäköisiä ja erikielisiä. Etenkin historioitsijalle kirja on työn perusedellytys. Ikävä kyllä niiden säilöminen vie tilaa.

Tilanne on kinkkinen, mutta kiukuttelu ei auta. Asialleen omistautunut joukko humanisteja lähtee määrätietoisesti kohti historiatieteiden kellaria, jossa arkistoja säilytetään.

Uusissa tiloissa hyllymetrejä on arvion mukaan käytössä noin 300 – koko tiedekunnan tarpeisiin.

“Pelkästään historiatieteillä on tällä hetkellä materiaalia lähes 200 metriä. Meille jää käyttöön noin 30 hyllymetriä, ja sen pitäisi olla nykyistä ja tulevaa tarvetta varten”, Salo kertoo. Siksi suurin osa materiaalista lentää roskalavalle.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
”Nyt on joutuu humanistikin oikeisiin töihin.” Yliopistonlehtori Matti Salo tyhjentää historiatieteiden arkistoa.

 

Painetun materiaalin joutsenlaulu?

Lakisääteisesti säilytettävä materiaali, kuten opinnäytetyöt, pelastuvat, mutta muun muassa kattava valtiopäiväasiakirjavarasto tuhotaan. Arkisto pitää sisällään kaiken painetun materiaalin, mitä eduskunnassa on syntynyt itsenäistymisestä asti, ja se on ollut vapaasti tutkijoiden käytettävissä, kätevästi omissa tiloissa.

Valtiopäiväasiakirjojen duplikaatit löytyvät Salon mukaan tiedekirjasto Pegasuksesta, mutta myös täysin uniikkia materiaalia on hävitettävä.

“Eniten harmittaa historian laitoksen kirjeenvaihdon menettäminen. Siinä on kymmenien vuosien saatossa kerääntynyttä materiaalia, jolla on historiallista arvoa.”

Salo on erikoistunut tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan ja ymmärtää yliopiston tiukan linjan. Se on nopea ja julma, mutta toimii ja sellaisenaan kuvastaa uutta managerialistista yritysyliopistoa.

Säästöpaineet ovat korkeakoulumaailmassa kovat, ja ne heijastuvat myös arkistolaitokseen.

“Yksityisarkistojen järjestämiseen ja säilömiseen ei Kansallisarkistossakaan ole säästöjen vuoksi juuri resursseja. Sekin on osaltaan vaikuttamassa näiden nykyaikaisten asiakirja- ja julkaisurovioiden syntyyn”, hän tokaisee ja jatkaa Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia -teosten kasaamista roskalavalle.

Päivän mittaan lava täyttyy niin julkaisuista ja teoksista kuin tyhjistä laatikoista, resuisista sohvista ja vanhoista mapeista.

Vaikka paljosta luovutaan, eivät talkoolaiset ole kuitenkaan alamaissa. Moni on tyytyväinen, että myös turhasta roinasta pääsee eroon. Lisäksi päivän päätteeksi tiedekunnan kellarin arkistotilat ovat huomattavasti siistimmät!

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Päivän mittaan roskalava täyttyy. Vaikka paljosta luovutaan, eivät talkoolaiset ole alamaissa. Moni on tyytyväinen, että myös turhasta roinasta pääsee eroon

Juho Karjalainen

Oulun yliopiston alumni, joka on valmistunut tiedeviestinnästä filosofian maisteriksi.  

Lue lisää:

Minne neliöt karkaavat? Tiedekunnat kertovat, mikä tulevassa muutossa askarruttaa

Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan ja kasvatustieteiden tiedekunnan on määrä muuttaa ensi vuonna noin 6 000 neliötä nykyistä pienempiin tiloihin. Muuttosuunnitelmat tarkentuvat kevään aikana, mutta jo nyt tiedetään, että henkilökunnalla tulee olemaan vähemmän omia työhuoneita kuin aikaisemmin. Ainejärjestöt ovat saamassa kiltahuoneita myös uusiin tiloihin, mutta niiden määrä ja koko eivät vielä ole tiedossa.

TEKSTI Eetu Halonen

KUVAT Anni Hyypiö

Oulun ammattikorkeakoulu (Oamk) päätti viime lokakuussa siirtää valtaosan toiminnoistaan Linnanmaan yliopistokampukselle. Näin ollen yliopiston humanistinen tiedekunta ja kasvatustieteiden tiedekunta muuttavat Oamkin tieltä uusiin tiloihin.

Alustavan aikataulun mukaan tiedekuntien muuton olisi määrä olla valmis vuoden 2018 lopussa. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteiskampus aloittaisi toimintansa vuoden 2020 syksyllä.

Humanistit ja kasvatustieteilijät saavat muuton myötä totutella opiskelemaan entistä tiiviimmin.

Oulun yliopiston tilapäällikön Arto Haverisen mukaan tiedekunnille osoitetut uudet tilat ovat noin 6 000 neliötä pienemmät kuin nykyiset tilat kampuksen pohjoispäädyssä.

”Tiedekuntien nykyiset tilat ovat kooltaan noin 15 000 neliömetriä ja uudet tilat, joihin [tiedekuntien] toimintoja sijoitetaan, ovat noin 9 000 neliötä. Tällä järjestelyllä saavutetaan noin 2,2 miljoonan euron tilakustannussäästöt vuosittain”, Haverinen kertoo.

Esimerkiksi kasvatustieteiden tiedekunta pyrkii pienentämään erityisopetustilojensa kokoa viidenneksellä nykyisestä. Lisäksi tiedekunta aikoo vähentää työhuoneidensa tiloista 15 prosenttia.

Arto Haverisen mukaan kaikkiaan yli kolmasosa tiedekuntien tiloista “tehostuu” muuton seurauksena.

”Tiedekunnat asettavat omia tehostustarpeitaan omille tiloilleen. Lisäksi normaalien opetustilojen käyttöasteita tullaan tehostamaan”, Haverinen selittää.

Tällä haavaa yliopiston perusopetustilojen viikoittainen käyttö keskittyy Haverisen mukaan pahimmillaan tiistaista torstaihin kello 10:n ja kello 14:n väliselle ajalle.

”Maanantait ja perjantait tahtovat olla vähän heikompia. Tavoite on tehostaa opetustilojen käyttöä siten, että opetusta olisi esimerkiksi kahdeksasta neljään.”

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Humanistisen Killan hallituksen puheenjohtajan Katri Kiurujoen mukaan humanistiopiskelijoiden tunnelmat muuttoa kohtaan ovat aiempaa toiveikkaammat.

 

Toiveissa opiskelun perusedellytykset ja puhdasta sisäilmaa

Humanistisen ja kasvatustieteiden tiedekuntien uudet tilat sijaitsevat Linnanmaan kampuksen keskipaikkeilla. Tältä alueelta on vapautunut tiloja käytettäväksi muun muassa luonnontieteelliseltä tiedekunnalta.

Tiedekuntien uusia tiloja suunnitellaan kevään mittaan kolmessa työryhmässä: molempien tiedekuntien tilatyöryhmissä ja yleisten opetustilojen suunnitteluryhmässä. Suunnitelmien olisi määrä olla valmiit toukokuun loppuun mennessä.

”Tilatyöryhmässämme on kaksi opiskelijaedustajaa, koulutusdekaani, dekaani, arkkitehtipalvelujen edustaja, tiedekunnan johtoa ja asiantuntijoita”, Humanistisen Killan hallituksen puheenjohtaja Katri Kiurujoki kertoo.

Hän sanoo humanistiopiskelijoiden tunnelmien olevan muuton suhteen “vähän huolestuneet”, mutta silti toiveikkaammat kuin aikaisemmin.

”Aikaisemmin emme tienneet tästä muutosta oikein mitään. Nyt on enemmän tietoa, ja asiat ovat helmikuun aikana selkiytyneet. Tilatyöryhmien kautta olemme saaneet lisätietoa, miten prosessi etenee ja vastauksia kysymyksiimme”, Kiurujoki sanoo.

Kiurujoen mukaan humanistit toivovat uusien tilojen olevan yksinkertaisesti tiedekunnan tarpeisiin soveltuvat.

”Toiveissamme olisi saada muun muassa pienempiä luentosaleja kuin nyt ja ryhmätyöhuoneita. Emme välttämättä tarvitse uutta tekniikkaa tai hifistelyä, vaan perusedellytykset opiskeluun.”

”Yksi huolenaihe on, mistä neliöitä otetaan konkreettisesti pois, koska tulevat tilamme ovat pienemmät kuin nykyiset.”

”Lyhyesti kiteytettynä opiskelijoita ei ’hirveästi innosta muuttaa jonnekin pimeisiin käytäviin ktk-päädyn valosta’. Kasvatustieteilijät ovat tottuneet oman päätynsä yleisilmeeseen ja valoisuuteen, eivätkä niin sanotun vanhan puolen kolkot käytävät tästä syystä houkuttele.”

Kasvatustieteiden koulutusohjelmassa opiskelevien ainejärjestön Motiva ry:n hallituksen puheenjohtaja Tuomas Soini kertoo sähköpostitse, että opiskelijoilla on muuttoa kohtaan ristiriitaisia tunteita.

”Päällimmäisenä positiivisena muutoksena toivotaan, että uudet tilat eivät olisi homeessa kuten nämä nykyiset tilat, koska homeongelma on vaikeuttanut useiden meidänkin opiskelijoidemme toimintaa yliopistolla viime aikoina”, Soini sanoo.

”Muutto toivottavasti myös mahdollistaa uusien tilojen suunnittelun alusta asti. Tämä taas luo mahdollisuuden sille, että uudet opetustilat ovat todella pedagogisesti suunniteltuja, muunneltavia ja riittävän kokoisia. Käsitykseni onkin, että tilat, joihin muutamme, on mahdollista remontoida juuri sellaiseksi, kuin opettajat ja opiskelijat nykypäivänä haluavat.”

Soinin mukaan negatiiviset odotukset ovat tiedekunnan opiskelijoiden keskuudessa kuitenkin yleisempiä. Eniten närää aiheuttaa koko muutto ylipäätään.

”Lyhyesti kiteytettynä opiskelijoita ei ’hirveästi innosta muuttaa jonnekin pimeisiin käytäviin ktk-päädyn valosta’. Kasvatustieteilijät ovat tottuneet oman päätynsä yleisilmeeseen ja valoisuuteen, eivätkä niin sanotun vanhan puolen kolkot käytävät tästä syystä houkuttele.”

 

Henkilökunta toivoo työrauhaa

Opiskelijoiden lisäksi tiedekuntien muutto koskee kaikkiaan noin 300:aa henkilökunnan jäsentä. Myös heillä on edessään totuttelu uudenlaiseen työympäristöön.

”Mietityttää, tuleeko uusista tiloista tarpeeksi rauhalliset, jotta töitä pystyy tekemään. Monet ovat tottuneet työskentelemään omissa huoneissaan, joita ei jatkossa tule olemaan läheskään kaikilla”, humanistisen tiedekunnan dekaani Paula Rossi pohtii.

”Ja jos opiskelijoita ajattelee, herää kysymys, pystyykö heidän kanssaan vastaisuudessa keskustelemaan kahden kesken muita häiritsemättä.”

Kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Eila Estola on samoilla linjoilla kollegansa kanssa.

”Uusissa tiloissa pitää olla paikkoja, joissa on mahdollista tehdä hiljaista työtä rauhassa ilman häiriötä. Ja kun meillä on paljon henkilöstöä ja opiskelijoita, pitää olla tiloja, joissa voi käydä ohjauskeskusteluja.”

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Yksi humanistipäädyn muuttajista on suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Suma ry:n kiltahuone Kerhis. Neljännen vuoden opiskelijoiden Teijo Kemppaisen (vas.) ja Jali Moilasen mukaan Kerhiksen sohva on mieluisa hengailupaikka.

 

Uusien kiltahuoneiden kustannukset tiedekunnille

Opiskelijoiden ainejärjestöjen kiltahuoneet ovat olleet tilatyöryhmissä paljon tapetilla. Esimerkiksi kasvatustieteiden koulutusohjelman opiskelijat toivoisivat saavansa muuton myötä oman kiltahuoneen.

”Olemme tähän asti joutuneet jakamaan kiltahuoneemme [musiikkikasvatuksen ainejärjestö] Mukavan ja [varhaiskasvatuksen ainejärjestö] Lastarien kanssa. Lisäksi nykyisellä kiltahuoneella ei saa juuri viettää jäsenistön kanssa aikaa, koska se sijaitsee henkilökunnan käytävällä, jossa halutaan työrauhaa”, Motivan puheenjohtaja Tuomas Soini toteaa.

Kiltahuoneiden tilakustannukset ovat joka tapauksessa lankeamassa tiedekuntien maksettaviksi, sillä ne sisältyvät niin sanottuihin yliopiston yhteisiin kustannuksiin, jotka viime kädessä jaetaan yliopiston yksiköiden kesken suhteessa kunkin yksikön pinta-alaan.

Tilapäällikkö Arto Haverisen mukaan kiltatiloja tullaan “totta kai” järjestämään, mutta niiden  lopullinen sijainti on vielä mysteeri.

”Ne pyritään sijoittamaan mahdollisimman lähelle tiedekuntia jonnekin päin yliopistoa. Suunnittelu on vielä niin kesken, että en osaa ennustaa tarkemmin. Mutta varmasti johonkin tulee jotakin”, Haverinen kertoo.

Kiltahuoneiden tilakustannukset ovat joka tapauksessa lankeamassa tiedekuntien maksettaviksi, sillä ne sisältyvät niin sanottuihin yliopiston yhteisiin kustannuksiin, jotka viime kädessä jaetaan yliopiston yksiköiden kesken suhteessa kunkin yksikön pinta-alaan.

”Tilamitoituksessa pyritään mahdollisimman hyvään tasapuolisuuteen ja mahdollisuuksien mukaan myös tilojen yhteiskäyttöön kaikkien kiltojen ja opiskelijajärjestöjen kanssa. [Kiltahuoneiden] Sijainnit tarkentuvat hankesuunnittelun edetessä”, Oulun yliopiston hallintojohtaja Essi Kiuru sanoo.

Tilatyöryhmien opiskelijajäsenten ylläpitämän Facebook-yhteisön tietojen mukaan humanistinen tiedekunta olisi saamassa uusiin tiloihinsa tällä haavaa ainakin 3-4 kiltahuonetta. Vastaisuudessa myös Humanistisen Killan omistama Humus-kahvila katsotaan kiltahuoneeksi.

Koska tulevien kiltahuoneiden koko lasketaan läsnäolevien opiskelijoiden määrään perustuvalla kaavalla, kahvilan tarvitsemat neliöt tulevat täten olemaan pois tiedekunnan muiden kiltahuoneiden tiloista.

Sekä Humus-kahvila että humanistisen tiedekunnan kiltahuoneet tulevat sijoittumaan Geokadun ensimmäiseen kerrokseen.

Kasvatustieteiden tiedekunnan kiltahuoneista taas tiedetään, että niitä varten ollaan saamassa aiempaa huomattavasti enemmän tilaneliöitä. Oulun Luokanopettajaopiskelijoiden kahvila OLOhuoneelle on lisäksi suunniteltu erillistä tilaa kiltahuoneiden läheisyydestä.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Humanistien ja kasvatustieteilijöiden kiltahuoneiden tulevaisuus on herättänyt opiskelijoissa huolta. Oma kiltis on tärkeä osa opiskelijan arkea: kiltiksillä hengaillaan, luetaan tentteihin, torkutaan ja kahvitellaan. Kuvan kahvikarhu Suman Kerhikseltä.

Kuka tarvitsee oman työhuoneen?

Tilapäällikkö Arto Haverinen ei osaa vielä tässä vaiheessa ennustaa, minkälaiset uudet opiskelutilat käytännössä tulevat olemaan.

”Sitä juuri näissä työryhmissä mietitään. Tässä pitää ajatella 5-15 vuotta eteen päin: minkälaista opetus tulee olemaan ja minkä kokoisia ryhmiä silloin on?”

”Varmasti tulee olemaan pienempiä, monikäyttöisempiä ja ryhmätyötyyppisiä tiloja. Maaliskuun loppupuolella varmaan saamme nähdä ensimmäisiä suunnitelmia.”

Uusissa tiloissa ei myöskään pitäisi olla sisäilmaongelmia. Haverisen mukaan ongelmia ei ole yliopistolla ylipäätään ilmennyt muualla kuin logopedian vanhoissa tiloissa.

”Tiedekuntien uusissa tiloissa ei ole havaittu tällaisia ongelmia. Ainoastaan logopedian vanhat tilat ovat työllistäneet meitä, ja sieltä siirsimme käyttäjät kirjastoon evakkoon. Sinne on tulossa peruskorjaustason korjaukset ennen Oamkin muuttoa, mutta se on Suomen Yliopistokiinteistöjen ja Oamkin välinen asia.”

Haverinen sanoo, että henkilökunnan omia työhuoneita puolestaan vähennetään, koska niin kutsutuilla monitilaratkaisuilla voidaan tehostaa tilojen käyttöä.

”Se on se nykytrendi. Useampi henkilö voi käyttää siis samoja tiloja verrattuna siihen, että jokaisella olisi oma työhuone, joka on yhden henkilön käytössä vaikka tämä henkilö olisi kolme kuukautta ulkomailla.”

Haverisen mukaan toimistojen monitilaratkaisut kuitenkin mahdollistavat myös kahdenkeskiset keskustelut.

”Silloin pitää käyttää vetäytymistiloja. Tämähän vaatii työskentelemiseltä uutta tapaa ja muiden huomioimista enemmän. Käytettävissä on paljon muitakin tiloja kuin vain se oma huone ja yhteinen kahvitila.”

Haverinen kuitenkin huomauttaa, että joillekin henkilökunnan jäsenille tulee uusissa tiloissa olemaan omat työhuoneet. Tiedekuntien ja yksiköiden päätettäväksi jää, kuka sellaisen jatkossa tarvitsee.

Eetu Halonen

Toimittajanplanttuna Oulussa aikaansa viettävä Tampereen siirtolainen. Kiinnostuksen kohteet erästä kirjailijaa mukaillen elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Sana olkoon vapaa, mutta faktat ovat pyhiä. Twitter: @eehalonen

Lue lisää: