historia arkistot - Sivu 2 3:stä - Oulun ylioppilaslehti

Utopia: Unelmakuvia vai yhteiskuntakritiikkiä?

Kuvitteltuja maailmoja ja hattarapilviä, neljän päivän työviikko tai perustulo. Tätä kaikkea on nykyään utopia. Vaikka utopisteja haukutaan naiiveiksi, voi utopistinen unelmakuvaauttaa myös ymmärtämään yhteiskuntaa ja keksimään uusia, vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Ilmiöt

TEKSTI Kerttu Juutilainen

KUVAT Anniina Kuha

There is nothing more inglorious than that
glory that is gained by war.
― Thomas More, Utopia 1516

Muuttukaamme ikuisesti, Frank Snowden, Yalen yliopiston historian professori, lausui toiveensa koronaviruksen jälkeiselle tulevaisuudelle viime huhtikuussa. Epidemics and Society -teoksen viime vuonna julkaissut Snowden muistuttaa pandemioiden olleen historiallisesti lähtölaukauksia merkittäville suunnanmuutoksille ihmisen historiassa. Ne ovat lietsoneet sotia, inspiroineet poliittisia uudistuksia ja muuttaneet maailmankuvia.

Kun maailma siirtyi keväällä koronaviruksen pakottamana poikkeustilaan, toiveet jostain uuden alun kaltaisesta, toisenlaisesta todellisuudesta, nostivat varovaisina päätään. Viruksesta povattiin käännekohtaa, joka voisi muuttaa suhteen työhön, luontoon ja toisiimme, pakottaisi pohtimaan yhteiskunnallista arvojärjestystä uudelleen.

Pandemia näyttää yhteiskunnan paljaimmillaan. Snowdenin sanoin, se heijastelee ympäröivää todellisuutta, tuo näkyviin sen epäkohdat ja haavoittuvuudet. Toisaalta pandemia nostaa esiin kysymyksiä kuolevaisuudesta ja elämän tarkoituksesta, ja pakottaa pohtimaan yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä ja kyvykkyyttä uudelleen. Suurien uhkien kynnyksellä piilee aina myös mahdollisuuksia.

Unelmia yhteiskunnista

Utopia-ajattelu, ihanneyhteiskuntien kuvitteleminen, on usein voimistunut kriisiaikoina. Varhaisen utopiakirjallisuuden klassikkona tavataan mainita Platonin Valtio (375 eaa), jossa hän kuvaa filosofikuninkaiden hallitsemaa ihanneyhteiskuntaansa. Ateenan ja Spartan välisen peloponnelaissodan jälkeen kreikkalaiset kaupunkivaltiot kärsivät poliittisesta kaaoksesta ja sodan aikana kasvaneen ateenalaisfilosofin on ajateltu luoneen teoksessaan tilanteelle vaihtoehtoa. Platonille valtion harmonia syntyi filosofian korkeasta arvosta ja yhteiskunnan tarkasta järjestyksestä, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja tehtävänsä.

Täydellisen yhteiskunnan kuvaukseen pyrki myös Thomas More Utopia-teoksellaan (1516), jota on luettu kritiikkinä ja ratkaisuna keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan ongelmiin. Teoksen ensimmäisessä osassa More esittää kuvitellun Utopian saarella vierailleen löytöretkeilijän, Raphael Hythlodaeuksen, kritiikin Englannin vallitsevaa todellisuutta kohtaan. Arvostelun kohteeksi joutuvat maan tapa kohdella työttömiään, sen politiikan korruptio ja sotaisuus, sekä aateliset ”jotka elävät toimettomina niin kuin kuhnurit toisten työstä”.

Etymologisesti utopian käsite juontaa kreikan kielen sanoihin, ou-topos ja eu-topos, ei-paikkaan ja onnelliseen paikkaan. Tutuimmin sillä viitataan kuvitteellisiin unelmayhteiskuntiin tai utopiakirjallisuuden perinteisiin. Arkipuheessa utopia-sanalla viitataan usein epärealistisena ja mahdottomana pidettyyn.

Sisällöiltään utopiat ovat aina aikansa ja eri sosiaalisten ryhmien luomuksia, jotka saattavat kertoa enemmän omasta ajastaan ja ajattelijoidensa todellisuudesta kuin parhaasta mahdollisesta maailmasta. Toisaalta myös lukijat jättävät niihin jälkensä luodessaan teoksista omia tulkintojaan: Thomas Moren Utopiaa on luettu kuvauksena katolisesta munkkiyhteisöstä kuin kommunistisesta paratiisistakin.

Ihanneyhteiskuntien pohjapiirrosten lisäksi utopioilla nähdään myös muita merkityksiä. Sosiologi ja utopiatutkija Ruth Levitas tarkastelee utopioita yhteiskunnallisen ajattelemisen metodina, ennemmin kuin lopullisina päämäärinä. Hänen mukaansa utopiat ovat ennen kaikkea paremman olemassaolon halun ilmaisuja, pyrkimyksiä nykytilan ylittämiseen.

Levitasin mukaan utopia-ajattelulla on useita funktioita: se voi innostaa yhteiskunnalliseen toimintaan, auttaa tarkastelemaan nykytodellisuutta kriitisesti ja luomaan sille toivottuja vastakuvia. Utopioiden avulla voidaan kyseenalaistaa vallitsevan todellisuuden itsestäänselvyys ja pohtia sitä, mitä yhteiskuntana haluaisimme olla.

Yksityisiä karkumatkoja

Kylmän sodan jälkeistä aikaa ja niin kutsuttuja postmoderneja sukupolvia on soimattu vaihtoehdottomuudestaan, utopiattomuudestaan. Vallitsevat puhetavat utopioista johdattelevatkin usein dystopioihin, kertovat hajonneista yhteisökokeiluista tai Neuvostoliiton kaltaisista painajaisista. Esimerkiksi Karl Popperilta lainaavassa utopiakritiikissä utopioita pidetään kokonaisvaltaisina yhteiskunnallisina muutoksina, jolloin niiden
tavoitteleminen voi herkästi johtaa pakottamiseen ja totalitarismiin.

Ajan hengen kuvauksessa on aina syytä noudattaa varovaisuutta, ja sukupolvikokemusta yleistäessään saattaakin helposti puhua vain omastaan. Aikakautemme kuvaaminen erityisen utopiattomaksi voikin olla osaltaan vain aikalaisen likinäköisyyttä; myöhemmin saatamme huomata aikanamme otetun myös rohkeita utopistisia avauksia.

Jyväskylän yliopiston “Utopia metodina: Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksien artikulaatioita” -tutkimushanke (2017–2019) lähestyi utopiaa mahdollisuutena. Hanke pyrki muodostamaan uudenlaista käsitystä utopiasta menetelmänä yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hankkeessa utopioita tarkasteltiin demokratian ja mielikuvituksen tilojen mahdollistajina. Voidaan siis sanoa, että utopioissa nähdään myös tieteellistä potentiaalia. Utopiattomuus voikin olla liian vahva ajan leima, vaikka utopioita on toivottu myös takaisin. “Jos poliitikot eivät unelmoi, mitään uutta ei synny”, Ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, Robert Sundman, kirjoitti Ylen blogissa tammikuussa 2019. Sundmanin mielestä poliittisten liikkeiden pitäisi silkan yksityiskohtien virittämiseen sijaan näyttää, mikä on niille luovuttamatonta ja arvokasta, millaisia niiden unelmayhteiskunnat ovat.

Hektiseen teknologiseen kehitykseen nähden aikamme vaikuttaa kuitenkin yhä monin tavoin muutosvastarintaiselta. Politiikassa utopiat vaikuttavat olevan sivuroolissa, myös teknologian mahdollisuudet herättävät monissa pelkoja. Koronakevään jälkeen oli aistittavissa haluja palata pikaisesti takaisin entiseen, seisahtumatta todella pohtimaan uuden tilanteen antamia mahdollisuuksia. Filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti, Teppo Eskelinen, on kirjoittanut Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan verkkolehdessä, Alustassa (09/18), utopioiden ja poliittisen mielikuvituksen katoamisesta. Eskelinen viittaa filosofian opettajien havaintoon, että lukiolaisia on nykyään vaikea innostaa vaihtoehtoisten ihanneyhteiskuntien kuvittelemiseen. Ilmiö on huolestuttava, sillä perinteisesti juuri nuorten rooli on ollut vallitsevien olojen haastaminen ja tarvitun uuden kuvitteleminen.

Eskelinen näkee nuorten utopiattomuuden taustalla poliittisen lukittautumisen, jonka myötä monia instituutioita pidetään annettuina ja mahdottomina muuttaa. Politiikan lukitseminen kaventaa poliittista liikkumatilaa, mutta myös kuvittelukykyä, mikä voi olla uhkana jopa demokratialle. Uhka on todellinen, jos politiikkaa ei ohjaa näkymä paremmasta yhteiskunnasta. Kenen asioita silloin hoidetaan?

Utopiattomia nuoria on helppo ymmärtää: mikä mieli paremman yhteiskunnan kuvittelemisessa on, jos kokee, ettei sen eteen ole tehtävissä mitään. Toisaalta kun kyky kuvitella parempaa lakastuu, lakastuvat myös parempaan pyrkivät teot. Vaarallinen noidankehä on valmis.

Eskelinen kirjoittaa utopia-ajattelun hiipuneen yksilökeskeisiksi tavoitteiksi, kuten downshiftaukseksi, jossa yksilö pyrkii itse vähentämään työntekoa ja kulutusta. Vallitsevan todellisuuden epätyydyttäviin piirteisiin reagoidaan ottamalla niihin etäisyyttä. Ilmiötä on kutsuttu myös toivon yksityistymiseksi: paremman henkilökohtaisen elämän tavoittelu voi olla selviytymiskeino utopiattomuuden ja vaihtoehdottomuuden retoriikan ilmapiirissä. Utopia-ajattelun voikin nähdä elävän erilaisissa karkaamisen muodoissa, kuten kesämökkeilyssä, etelänmatkoissa tai luontoretkeilyssä, joilla voidaan tavoitella tunnetta omasta tilasta ja päätäntävallasta, hetkellisestä utopiasta.

Monet karkaamisen muodoista ovat vain etuoikeutetuimman väestönosan saavutettavissa, jolloin esimerkiksi vähävaraisten opiskelijoiden reaktioksi saattaa jäädä vain apatia ja ahdistus. Ja kun toisilla on valittavanaan pakopaikkoja, kesämökki ja lyhennetyn työviikon luksus, yhteisöllisempi muutospaine jää herkästi yksityisten utopioiden varjoon.

Tukahduttava vaihtoehdottomuus

Jos utopioita ajatellaan aikansa heijastumina, mitä nykyhetken väitetty utopiattomuus sitten kertoo meidän ajastamme? Jo ennen koronavirusta nykyjärjestelmän tulevaisuuteen on liittynyt ilmastonmuutoksen ja maailmanlaajuisen taloudellisen eriarvoistumisen kaltaisia suuria kysymyksiä. Niiden voisi kuvitella olevan utopia-ajattelulle parasta mahdollista polttoainetta, mutta näin ei kuitenkaan vaikuta olevan.

Nykyaikaan viitataan usein parhaana mahdollisena, ennen kaikkea ainoana mahdollisena, tarkentamatta kenelle se on paras mahdollinen tai miten pitkään nykyolojen on mahdollista kestää. Kehitysuskovaiselle nykyihmiselle suuri kauhistuksen ja epäonnistumisen paikka olisi myöntää kehityksen tapahtuneen väärään suuntaan.

Käsitykset todellisuudesta ja sen pohjalta tulevaisuudelle annetuista tavoitteista riippuvat siitä, kuka saa puhua ongelmistaan ja kuka kertoa niihin ratkaisuja. Toiveita paremmasta toimeentulosta tai lyhyemmästä työajasta on helppo tyrehdyttää utopistisina, jos seuraukset eivät kohdistu omaan nilkkaan. Utopiaksi leimaaminen onkin kovaa vallankäyttöä, jolla voidaan sivaltaa ja tukahduttaa varsin maltillisiakin ajatuksia. Näin utopiaa harhaudutaan pitämään realismin vastakohtana.

Ruth Levitas pyrkii realismin käsitteen haastamiseen: hän muistuttaa juuri nykyajan perustuvan monilta osiltaan täysin epärealistiselle perustalle, vain harvoja hyödyttävään talousjärjestelmään, jonka sisällä ei olla pystytty ratkaisemaan ekologista kriisiä. Levitas kirjoittaa muutoksen olevan paitsi olennainen, myös välttämätön.

Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena.

Siitä huolimatta nykyisyyden jatkuvuutta peräänkuuluttavat saavat kantaa uskottavuuden kaapua. Kirjoittaja, filosofi Mark Fisher on kuvannut vaihtoehdottomuuden kokemusta kapitalistiseksi realismiksi: vain nykytalousjärjestelmän logiikassa pysyttelevät avaukset tunnustetaan realistisiksi. Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena. Tämä vaatii perinteisen uskottavuuden olemuksen kyseenalaistamista ja julkisen puhetilan jakamista uudelleen.

Hajoamiseen päättyneistä utopiayhteisökokeiluista puhutaan usein kuin todisteina vaihtoehtojen mahdottomuudesta. Toisaalta juuri yhteisön mahdollisuus hajoamiseen voi kertoa myös hyvää sen rakenteista: hajoaminen voi olla oikea reaktio toimimattomuuteen, mahdollisuus silloin, jos rinnalla on jotain muuta mihin tukeutua.

Britannian hankaluus irtautua EU:sta kertoo järjestelmän säilyvyydestä, mutta tuskin sen erinomaisuudesta, vaan ennen kaikkea lukittuneisuudesta, tunkeutuneisuudesta kaikkialle ja siten hankalasta korvattavuudesta.

Toisaalta utopiakeskustelun keskittymisen hajonneisiin kokeiluihin viestii myös utopia-ajattelun kapeasta ymmärtämisestä yhteiskunnan pohjapiirroksina. Jos utopioita sen sijaan pyrittäisiin tarkastelemaan Levitasin tapaan ajattelun metodina ja yhteiskunnallisen toiminnan kirittäjinä, voisi se viedä keskustelua paljon kiinnostavampiin suuntiin.

Utopia voimavaraksi?

Olen pohtinut mitä tulevat sukupolvet lukevat aikanaan historiankirjoista sukupolvestani ja toimistamme koronakriisin aikana. Näkevätkö he kriisin vuosisadan mahdollisuutena ja mitä he ajattelevat meistä, jos se jää meiltä hyödyntämättä? Kriisin aiheuttamalla orastavalla mahdollisuuden tunteella on kuitenkin vielä pitkä matka edetä konkretiaksi, toiminnaksi tai edes ehdotukseksi jostain uudesta. Tässä hetkessä viruksen luoma seisahdus tuntuu herkästi uuden mahdollisuuden sijaan vain epätietoisuudelta, jonka aukealta tavallisen yksilön on vaikea suunnistaa.

Yhteiskunnallinen osallisuus toteutuu usein hyvin rajallisissa kehyksissä, kuten kuluttajuuden kautta. Samanaikaisesti merkittävä ratkaisujen vastuu sysätään yksilöiden kapeille harteille, mutta toisaalta kavahdetaan liian utopistisiksi miellettyjä avauksia. Ehkä opiskelijoiden keskuudessa yleisten ympäristöahdistuksen ja mielenterveyden ongelmien taustalla on sukupolveen tarttunut utopiattomuus, ja siihen nähden ristiriitaisesti, suuri ratkaisujen vastuu.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana. Harhaudumme uskomaan kaiken vaihtoehdottomuuteen, pienentämään ja mukauttamaan itseämme ja ideoitamme.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana.

Miten sitten voisimme tehdä utopioista ajattelumme voimavaroja, ennemmin kuin keskustelun tyrehdyttäjiä? Utopia työkaluna -teoksessa (2018) Keijo Lakkala purkaa utopioihin pinttyneitä ennakkoluuloja: utopiat eivät ole lopullisia, täydellisiä yhteiskuntia, vaan niitä rakennetaan suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, sen ongelmien ratkaisuiksi ja vaihtoehdoiksi. Näin ollen utopian ei tarvitse tuntua lamaannuttavan kaukaiselta, vaan sitä voi ajatella myös yksittäisissä saavutuksissa, ajatuksissa ja vaihtoehtojen kokeiluissa.

Kuvitellun realismin ihanteen vallitessa, utopia-ajattelua on helppoa sivaltaa naiiviksi ja tunteelliseksi maailmanparantamiseksi. Tosiasiassa juuri utopia-ajatteluun kykenevät pitäisi tunnustaa merkittävinä yhteiskunnallisina ajattelijoina, jotka pystyvät tunnistamaan nykyhetken heikkoudet ja lisäksi kuvittelemaan uutta tilalle. Yrittäjissä palvotaan visioita ja innovointia, mutta visionäärisyyteen tulisi kannustaa myös muilla elämänaloilla, ennen kaikkea pyrkimyksissä yhteisöllisesti parempaan olemiseen.

Monet, joskus naurettavina pidetyt utopiat, orjuuden lakkauttamisesta ja maailmanlaajuiseen verkostoitumiseen, ovat sittemmin toteutuneet. Kun utopia käy toteen ja saa tilan, se katoaa herkästi näkyvistämme. Yhteiskuntien jatkuvaa muutosta on vaikeaa havaita vain yhden sukupolven aikana, mistä syystä on helppoa erehtyä uskomaan kaiken ikuisuuteen, luulla aikakauttaan erityisen pysähtyneeksi, ja sitten lamaantua itsekin.

Kuten Arundhati Roy kirjoitti huhtikuussa Financial Timesissa, pandemiat olevan historiallisesti portteja, jotka ovat pakottaneet ihmiskuntaa murtautumaan vanhasta, kuvittelemaan uutta sen tilalle. Koronavirus ei ole tässä poikkeus, vaan portti vanhan ja uuden maailman välillä. Sen läpi on syytä viedä ajastamme vain tarpeellinen, jättää kuolleet ideat ja ennakkoluulot taakseen.

Lisää utopioista:

Lakkala, Keijo & Nikulainen, Hannu: Utopia tänään: Yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiaa.

Levitas, Ruth: Utopia as method: The imaginary reconstruction of society.

Era, Hanna; Lakkala, Keijo; Mentula, Minna & Suominen Simo: Utopia työkaluna: Irti vaihtoehdottomuuden valheesta.

Image 4.4.2019 ”Me ei olla enää me”

Sosiologi 2/2017: ”Mitä utopialla oikein tekee?” Utopia yhteiskuntakritiikin välineenä

Utopia metodina 31.7.2017: Utopia ja utooppinen ajattelu paremman olemassaolon haluna

Helsingin Sanomat 7.7.2020: ”YK:n erityisraportoija: Köyhyys ei ole vähentynyt maailmalla sitten 1990-luvun, vaikka maailmalla on puhuttu jopa köyhyyden voittamisesta

Julkaistu 6.10.20206.10.2020

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Kirja-arvio: entä jos koko ihmiskunta uskoisikin hyvyyteen?

Ihminen ei olekaan pohjimmiltaan paha, kirjoittaa alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman. Hänen mukaansa väkivalta ei ole ihmiselle tyypillinen tapa reagoida sodassa ja kriiseissä, ja ihmisten välisellä luottamuksella korjattaisiin monia väärinkäsityksiä ja väkivallantekoja.

Arviot Kirja-arvostelu

TEKSTI Petra Uusimaa

Menneisyys on täynnä muistutuksia ihmisluonnon pahuudesta. Voiko ihminen olla pohjimmiltaan mitään muuta kuin paha, kun muistellaan holokaustia ja maailmansotia?

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman väittää teoksessaan Hyvän historia (Atena 2020, suomentajana Mari Janatuinen) täysin päinvastaista. Hänen mukaansa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, eikä pahuus ole kirjoitettu meidän luontoomme. Bregman pyrkii teoksessaan kumoamaan tunnetuimmat väitteet, joita käytetään pahuuden todisteluun. Hänelle pahuus on yksittäisen ihmisen piirre, ei mitään tähtiin kirjoitettua.

Bregman ottaa teoksessaan harteilleen painavan taakan: ihmiskunnan historian uudelleenkirjoittamisen hyvyyden näkökulmasta. Teos alkaa maininnalla tunnetusta klassikosta Kärpästen herrasta (1954). Se jos joku teos on merkki siitä, kuinka luonnollista pahuus ihmiselle on. Bregmanin käsittelyssä Kärpästen herrasta kuitenkin tulee juuri sitä mitä se on – kaunokirjallinen teos, ei tieteellinen maksiimi.

Teoksessa käsitellään tunnetuimpia psykologisia kokeita, joilla on pyritty perustelemaan se, että tosipaikan tullen ihminen saattaakin muuttua empaattisesta pahaksi ja väkivaltaiseksi. Esimerkiksi Stanfordin vankilakoe, jonka Philip Zimbardo toteutti vuonna 1971, saa kokonaisen luvun Hyvän historiassa. Kokeessa 24 vapaaehtoista miesopiskelijaa jaettiin vankeihin ja vanginvartioihin. Kokeen aikana vanginvartijoiden toiminta riistäytyi kuitenkin väkivaltaisuuksiin ja koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän päästä.

Bregman pyrkii teoksessaan todistamaan, että todellisuudessa kaikki nämä kokeet olisivat menneet täysin päinvastaiseen suuntaan, jos osapuolten välillä olisi ollut edes ripaus luottamusta. Hänen pääteesinsä pahuutta vastaan onkin juuri luottamus. Lukemattomissa kokeissa, joita Bregman käy lävitse, ihmiset ovat tehneet pahaa siksi, että tilanne johon heidät on asetettu, on irrotettu todellisuudesta.

Osaksi Hyvän historian luoma kuva ihmisyydestä tuntuu kuitenkin utopistiselta. Ei kansanmurhia ja yksittäisiä väkivallantekoja voida perustella pelkästään luottamuksen puutteella tai velvollisuudella auktoriteettia kohtaan. Silti Bregman osuu oikeaan, kun toteaa että ihmisen pahuudessa on kyse vain yksittäisistä tapauksista. Ihminen ei ole luonnostaan välttämättä niin väkivaltaan taipuvainen, kuin yleensä ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä tässä toimivat Bregmanin esimerkit siitä, kuinka ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa sotilaista ampuivat vasta silloin, kun heidät siihen pakotettiin.

Meidät on kuitenkin kristillisesti kasvatettu uskomaan ihmisen pahuuteen. Lähes kaikki maailman uskonnot perustuvat ajatukseen siitä, että ihminen on pohjimmiltaan syntinen tai jollain tavalla väkivaltaisuuteen ja pahuuteen taipuvainen ilman jumalallista johdatusta. Hyvän historian suurin huti tuntuukin olevan se, että uskontoja käsitellään vain sivulauseissa ja yksittäisissä lauseissa sen sijaan, että se saisi kokonaisen lukunsa.

Hyvän historia on kirjoitettu yleistajuisen iskevästi. Bregmanin teoksen tarkoituksena onkin saada kärkevillä yleistyksillä ja otsikoilla lukija pohtimaan asioita uudelleen. Teos on osittain miltei ärsyttävän ylipositiivinen, mutta siitä paistaa läpi tarkasti ja huolellisesti tehty taustatyö. Historioitsijalle tyypillisesti Bregman perustelee jokaisen väitteensä, vaikkei lukija nielaisisikaan kaikkea pureskelematta.

Pohjimmiltaan ihmisen täytyisi luottaa toistensa hyvyyteen. Luottamus onkin teema, joka toistuu läpi teoksen. Jos ihmiset luottaisivat toisiinsa, väkivalta ja mielipaha vähentyisivät. Ihmisen ei tarvitse välttämättä olla empaattinen, sillä liiallinen empaattisuus esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja uutisia lukiessa saattaa aiheuttaa turhaa ahdistusta.

Bregman pitääkin liiallista uutisten lukemista pahana ihmiselle, sillä uutisiin nousevat usein vain ihmisten pahuutta todistelevat tapahtumat. Hänen mukaansa todellisuudessa maailma on menossa kohti parempaa ja tämä petaa parempia mahdollisuuksia ihmisen hyvyydelle ja luottamukselle. Teoksen viimeinen luku tuntuukin, kuin selfhelp-oppaista poimitulta: Bregman esittää kymmenen ohjetta, joita jokaisen täytyisi noudattaa. Yksi niistä on edellä mainittu liiallisten uutisten lukemisen välttäminen.

Mutta onko hyvyyteen uskominen naiivia? Onko se vain sinisilmäisyyttä maailmassa, joka on täynnä väkivaltaa, terrorismia ja sotia? Tämä tuntuu olevan tyypillinen vastaus kyyniseltä keskustelukaverilta. Bregman on kuitenkin eri mieltä: “Päinvaston: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen.”

Julkaistu 16.9.202016.9.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Vaikka lapsi saattoi kuolla jo varhain, häntä rakastettiin ja kaivattiin, sanoo menneisyyden hautoja tutkiva Sanna Lipkin

Suomessa lapsikuolleisuus oli aina 1900-luvulle saakka korkea. Lasten hautoja ja hautatekstiilejä tutkiva arkeologi Sanna Lipkin kertoo, että vaikka lapsen kuolemaan suhtauduttiin eri tavoin huolimatta lasten arkkuihin ja hautatekstiileihin panostettiin paljon.

Ihmiset Mitä tieteessä tapahtuu Tiede

TEKSTI Petra Uusimaa

Lapsikuolleisuus oli korkea Suomessa aina 1900-luvulle saakka. Oli tavallista, että lapsia sekä syntyi että kuoli paljon. Nykyisin Suomen imeväiskuolleisuus on YK:n mukaan maailman alhaisin.

Lapsikuolleisuutta ja siihen liitettyjä tunteita tutkineen arkeologi Sanna Lipkinin mukaan lapsia surtiin ja menetys tuntui vanhemmista kovalta korkeasta lapsikuolleisuudesta huolimatta. Kuolema oli osa arkipäiväistä elämää, sillä lasten ruumiit valmistettiin hautaan ja arkut koristeltiin kyläyhteisössä.

Lipkin tutkii menneisyyden lasten hautoja ja niistä löytyviä hautatekstiilejä, jotka hänen mukaansa kertovat lasten kuolemaan liittyvistä tunteista.

Tutkija jo lapsesta alkaen

Sanna Lipkinin polku arkeologian tutkijaksi oli hyvin päämäärätietoinen. Hän toteaa tietäneensä jo lukiossa arkeologin olevan hänen unelma-ammattinsa. Syyksi hän mainitsee kiinnostuksen menneisyyden ihmisen käyttäytymiseen.

“Arkeologiassa tutkimme sitä, miksi ihminen tekee tietynlaisia valintoja. Omassa tutkimuksessani tutkin ihmisten tunteita”, Lipkin sanoo,

Lipkin piti lukion jälkeen välivuoden, jonka aikana hän esimerkiksi opiskeli avoimessa yliopistossa sosiologiaa ja luki pääsykokeisiin. Seuraavana keväänä hänet valittiin opiskelemaan arkeologiaa Oulun yliopistoon. Jo opiskelujen alussa Lipkin tiesi haluavansa tehdä tulevaisuudessa tutkijan työtä, ja heti maisteriksi valmistumisen jälkeen hän alkoikin työstää väitöskirjaa.

Lipkin pitää tutkijan uran alkuna Oulun normaalikoulua. Erityisesti hänen mieleensä ovat painuneet normaalikoulun tiedekurssit, joissa koululaiset saivat opetella tutkimuksen tekemistä.

Ala-asteella Lipkiniä opetti lasten luovuutta tutkinut opettaja. Lipkin oli itse mukana tutkimusryhmässä. Hänen mukaansa sama opettaja laittoi jo kuudennella luokalla koululaiset tekemään tutkielman baletista.

“Luulen, että jo sieltä on peräisin tutkijan siemen.”

Sanna Lipkin sanoo innostuneensa ala-asteella tutkimuksen tekemisestä niin paljon, että alkoi työstää itsenäisesti tutkielmaa.

“Kävin hakemassa kirjastosta lasten tiedekirjoja ja kirjoitin varmaan kaksikymmentä sivua Egyptin pyramideista.”

Mitä haudat ja tekstiilit paljastavat?

Tällä hetkellä Sanna Lipkin tutkii Oulun yliopistossa lasten kuolemaa ja lasten kuolemaan liittyneitä tunteita. Ajallisesti Lipkinin tutkimus sijoittuu aikavälille 1500-luvulta 1800-luvun loppuun asti. Aikarajaus on aineistojen määräämä, mutta Lipkin sanoo laajentaneensa aikarajausta koskemaan myös varhaisempia hautoja.

Lipkin mainitsee yhdeksi tutkimusalueeksensa lasten haudat, joita on löydetty Oulun ja lähikaupunkien kirkkojen lattioiden alta. Kirkkojen lattioiden alle on hänen mukaansa haudattu lapsia eri ikä- ja yhteiskuntaluokista.

Tutkimuskohteena ovat arkut ja haudasta löytyvät hautatekstiilit, kuten hautavaatteet ja -koristukset, esimerkiksi pienet silkkikukat. Tekstiilit ovat tärkeässä osassa tunteiden tutkimusta, sillä niitä ompelivat nuoret tytöt ja vanhemmat naiset käsin juuri kyseistä lasta varten.

“Olen miettinyt, miltä ompelijasta on tuntunut sekä mitä fyysisiä aistikokemuksia tämä on kokenut, kun on käsitellyt tekstiilejä esimerkiksi pukiessaan kuollutta lasta.”

Erityisen kiinnostavaa Lipkinin mukaan on se, miten käsitys lapsuudesta on muuttunut vuosisatojen aikana. Esimerkiksi lasten kuolemaan suhtauduttiin aiemmin eri tavoin kuin nykyään.

“Koska lapsikuolleisuus oli niin suuri verrattuna nykyaikaan, myös suhtautuminen siihen oli hyvin erilainen. Kyllähän lapsi on silloinkin ollut rakastettu ja kaivattu, mutta kuolemaa on jo jollain tavalla odotettu.”

Tutkimuksessaan Lipkin haluaisi laajentaa aineistoaan ja tutkia myös muuta kuin hautojen tekstiilejä ja materiaaleja. Mahdollisiksi tutkimuksen kannalta kiinnostaviksi paikoiksi hän mainitsee entisten koulujen ja asumusten pihat.

“Haluan selvittää, löytyykö sieltä jotain lapsiin selvästi liitettävää esineistöä. Tiedän esimerkiksi, että koulujen pihalta on löydetty mustepulloja, rihvelitaulujen kappaleita ja tikkuja, joilla niihin on kirjoitettu.”

Erityisen mielenkiintoista Lipkinin mukaan olisi löytää lasten leluja. Hän pohtii, että kenties juuri lelujen ja muiden käyttötavaroiden pohjalta myös lasten tuntemuksia pystytään tutkimaan.

Lapsuuden omaa ääntä etsimässä

Lipkinin mukaan lasten hautoja on tutkittu jo aikaisemmin, mutta hänen näkökulmansa on erityinen. Hänen mukaansa historiallisissa lähteissä on hankalaa löytää äidin tai lapsen oma ääni, sillä lähteet ovat usein miesten tuottamia. Arkeologiset lähteiden kautta äänettömät lähteet, kuten tässä tapauksessa lapset, saavat äänensä kuuluville.

“Lapsuutta, eikä tämän aikakauden lapsuutta ole Suomessa tutkittu paljon arkeologisesta näkökulmasta”, Lipkin perustelee.

“Lapsuutta on tutkittu paljon koulutuksen näkökulmasta, yleensä opettajan näkökulmasta. Meillä on tarkoituksena nähdä tämä kaikki lapsien näkökulmasta.”

Hauta- ja tekstiilitutkimus Lipkinin mukaan osoittaa, että vaikka lapsia kuoli paljon, heitä surtiin, sillä lasten haudat olivat kauniisti somistettuja ja vaatteet olivat usein huolella ommeltuja.

“Lisäksi ne kertovat sen, että lapsella oli erityinen asema yhteisössä. Ei aikuisten haudoista ole löydettävissä samanlaisia kukkakoristeita, eikä niissä ole käytetty yhtä paljon silkkiä tai kultareunuskoristeita.”

Hänen mukaansa haudat osoittavat myös sen, että lapsia pidettiin hyvin viattomina. He olivat puhtauden symboleita, joita synti ei ollut vielä koskenut. Nuorten haudat alkoivat jo näyttämään aikuisten haudoilta, joten voidaan olettaa, että viattomuus ja puhtaus eivät jatkuneet aina aikuisuuteen saakka.

Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen aiheeksi Lipkin mainitsee haudatut keskoset.

“Keminmaan kirkosta on löydettävissä lattian alta keskosten hautoja. Se osoittaa sen, että vaikka heillä ei ole ollut minkäänlaisia elämisen vaihtoehtoja, heitä on odotettu ja heitä on surtu.”

Lasten haudat kertovat myös ajallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, kuten esimerkiksi protestanttisesta uskonkuvasta.

“Pitkään menneisyydessä keskusteltiin esimerkiksi siitä, saako kastamatonta lasta haudata kirkkomaalle. Tässäkin näkyy ajallinen muuttuvaisuus ja monesti myös kirkkoherran henkilökohtainen päätös.”

Lasten hautapaikat ovat myös heijastelleet vanhempien, erityisesti isän sosiaalista asemaa. Kaikki eivät päässeet haudattavaksi kirkon lattian alle.

Kuolema ei ole enää samalla lailla läsnä

Lapsen kuolemaan suhtaudutaan nykyään hyvin eri tavoin, sillä se ei ole enää osa jokapäiväistä elämää. Muutos on vaikuttanut myös hautauskulttuuriin. Siinä konkreettisena muutoksena Lipkin näkee sen, että hautajaisissa arkut eivät ole enää auki.

Hautajaiset ovat hänen mukaansa myös kaupallistuneet, sillä kuolema ja kuolleen käsittely eivät ole enää samalla lailla läsnä yhteisössä.

“Arkkua ei enää tehdä itse eivätkä yhteisön jäsenet laita lasta itse valmiiksi hautaan. Päätökset tehdään yhdessä hautausurakoitsijan kanssa.”

Lipkinin mukaan lasten vanhemmat eivät ennenkään laittaneet lasta valmiiksi hautaan, sillä sen uskottiin tarkoittavan sitä, etteivät lapsi ja tämän vanhemmat pystyisi kohtaamaan taivaassa. Muunkinlaiset uskomukset rajoittivat sitä, kuka sai valmistella lapsen ruumiin hautaan.

“Pukeminen oli menopaussin ohittaneen naisen tehtävä, koska kuolleen käsittely uskottiin olevan vahingoittavaa sikiölle ja hedelmällisessä iässä olevalle naiselle.”

Yleensä nuoret ompelivat lapsille vaatteita ja vanhemmat naiset pukivat heidät hautaan.

Tutkimusta, jolla on merkitystä

Kysyttäessä mistä hän unelmoi, Lipkin vastaa haluavansa tehdä tutkimusta, jolla on merkitystä. Hänen mukaansa yksi tärkeistä tieteen tavoitteista on tieteen yleistajustaminen. Hän on esiintynyt esimerkiksi Oulun tiedepäivillä, jossa hän oli kertomassa nykyisestä tutkimuksestaan.

Toinen Lipkinin tavoitteista on puhua tutkimuksestaan tutkimuksen keskiössä olevalle kohdeyleisölle. Hänen mukaansa lapsille ja nuorille olisi hyvä kertoa menneisyyden lapsuudesta, johon kuuluu myös kuoleman läsnäolo.

Kuolemaan liitettyjen tunteiden tutkiminen hautatekstiilien ja arkkujen kautta saa hiljennettyjen äänet kuuluville. Lipkin toteaa naurahtaen menneisyyden ihmisten tutkimuksessa olevan se hankaluus, että heitä ei voi mennä haastattelemaan. Lapsen luut ja se, miten hänet on haudattu, kertovat kuitenkin elämästä ja kuolemasta yllättävän paljon yhä nykypäivänä.

Kuka?
Sanna Lipkin

» Syntynyt Kajaanissa, mutta kokee olevansa oululainen.
» Opiskeli Oulun yliopistossa pääaineenaan arkeologiaa. Valmistunut vuonna 2004.
» Harrastuksiin kuuluu maastopyöräily ja kaikenlainen käsityö, kuten pitsin nyplääminen.
» Unelmana on tehdä työtä, jolla on merkitystä.
» Pitää yhtenä tutkijan tärkeimpänä piirteenä päämäärätietoisuutta.
» Oman tutkimuksen lisäksi Lipkin johtaa tutkimusprojektia, jossa tutkitaan menneisyyden lapsuutta ja imettämistä.

Lue lisää: “Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia

Julkaistu 17.4.202028.4.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kuvagalleria: Helvetin kuuseen rakennettu siperialainen tehdas muuttuu ja kasvaa

Onko Linnanmaan kampus eristyksessä, helvetin kuusessa sijaitseva siperialainen tehdas? Ehkä sitäkin.

Ilmiöt Opiskelu

TEKSTI Anni Hyypiö

”Seuraavan päivän ohjelmassa oli sitten tutustuminen Oulun yliopiston uuteen rakennuskompleksiin, joka sijaitsi jossain helvetin kuusessa, bussimatka oli pitkä ja minä kiroilin sitä neropattia, joka keksi että keskikaljan juomisen vähentämiseksi julkisilla paikoilla pullot on varustettava kruunukorkein, mutta kuljettajalla oli avaaja. Uusi yliopistorakennus oli huippumoderni, käytävien katossa kulki erivärisiä viivoja, joita seuraamalla löysi haluamaansa paikkaan.”

Näin kuvaili tuntojaan Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksella vieraillut runoilija Pentti Saarikoski proosateoksessaan Asiaa tai ei (1980).

Linnanmaan kampuksesta kirjoitti myös kirjallisuuden apulaisprofessorina Oulun yliopistossa vuosina 1978–1981 työskennellyt Kirsti Simonsuuri. Hänen arvionsa alueesta oli Pohjoisessa yökirjassa (1981) vielä tylympi: ”- – pöyhkeä, itsetietoinen yritys rakentaa yliopistoa. Räikeitä perusvärejä ja lapsenomaisia laatikkotaloja suon keskellä. Tämä on siperialainen tehdas.”

Kampuksen suunnittelusta vastannut arkkitehti Kari Virta muisteli taannoin Kalevan haastattelussa (17.4.2007), kuinka ”ajatuksena oli, ettei kampukselta tarvitsisi poistua ollenkaan. Jotkut kritisoivat sitä, että opiskelijoita ei saisi sillä tavalla sulkea eristyksiin kuten luostariin.”

Siis eristyksessä, helvetin kuusessa sijaitseva siperialainen tehdas? Ehkä sitäkin.

Mutta myös jatkuvasti kasvava ja muuttuva alue, toinen Oulun yliopiston kampuksista, koti kuudelle tiedekunnalle. Tai kuten Oulun kaupungin markkinointimateriaalissa nyt tituleerataan: Oulu Campus Linnanmaa.

Kesän alkamisen kunniaksi: Oulun ylioppilaslehden kokoamassa kuvagalleriassa katsaus opiskelijaelämään Linnanmaalla vuosikymmenten aikana. (Ilman selityksiä, vuosilukuja tai tarkempia kuvauksia.)

Linnanmaan kampus on ollut parin viime vuoden ajan suurten myllerrysten keskellä. Arkkitehtiopiskelijat muuttivat Oulun keskustasta Linnanmaalle vuoden 2017 alussa. Viime vuoden elokuussa humanistinen tiedekunta muutti Linnanmaan pohjoispäädystä remontoituihin tiloihin vanhalle puolelle, ja vuoden lopussa muuttovuoro oli kasvatustieteilijöillä. Oulun ammattikorkeakoulun Teuvo Pakkalan ja Kotkantien kampukset seuraavat perässä syksyllä 2020.

Vuodet vaihtuvat, tiedekunnat muuttavat, kampusravintoloiden ravintoloitsijat vaihtuvat, mutta yksi pysyy: opiskelijoiden ja työntekijöiden loputon virta.

Toim. huom: Tämän kuvagallerian kuvat ovat peräisin lehden järjestelemättömästä kuva-arkistosta. Mikäli bongaat joukosta kuvan, joka ei mielestäsi ole Linnanmaalta, huikkaa asiasta toimitukselle ().

Julkaistu 8.6.20197.8.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon 38 tiedejulkaisu: Toisen maailmansodan aikaiset esineet keräilyn kohteena

Toisen maailmansodan aikaisia esineitä löytyy yhä Suomen luonnosta, etenkin Lapista. Jotkut keräilevät tavaroita, toiset tuntuvat oikein metsästävän niitä. Mikä saksalaisissa esineissä oikein kiinnostaa?

Tiede

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

Toinen maailmansota on jättänyt jälkensä Suomeen ja Suomen luontoon. Luonnosta löytyy yhä esineitä, jotka kuuluivat Talvisotaan osallistuneille suomalaisille ja saksalaisille sotilaille. Tällaisia esineitä löytyy etenkin Lapista, ja Oulun yliopiston arkeologian professori Vesa-Pekka Herva on tutkinut Lapista löytyneiden toisen maailmansodan aikaisten esineiden löydöksiä yhdessä Helsingin yliopiston tutkijoiden kanssa.

Herva ja muut tutkivat, miksi ihmiset ovat kiinnostuneita toiseen maailmansotaan liittyvistä esineistä, joita on jäänyt luontoon saksalaisten sotilaiden jäljiltä. Lisäksi Hervaa ja kumppaneita kiinnostavat arvot ja merkitykset, joita ihmiset esineille antavat.

”Suomalaisten ja saksalaisten suhde oli monimutkainen: aluksi oltiin ystäviä ja myöhemmin vihollisia. Keräly on yksi keino hahmottaa, miten ihmiset suhtautuvat sota-ajan tapahtumiin ja siihen, että Suomessa oli valtava määrä saksalaisia.”

Tutkimuksessa on erotettavissa kaksi saksalaisten esineistä kiinnostunutta ryhmää: keräilijät ja aarteenmetsästäjät. Osaa keräilijöistä kiinnostaa huonolaatuisemmat esineet, kuten maahan jätetyt tai maassa olevat esineet, toisia puolestaan kiinnostaa enemmän esineet, joista on huolehdittu tai joita on säilötty. Suurintaa osaa aarteenmetsästäjistä kiinnostaa itse aarteenmetsästys.

”Aarteenmetsästys tai ”vaihtoehtoinen arkeologia” on se seikkailu, mikä aarteenmetsästäjiä kiinnostaa.”

Valtion omaisuutta ja paikallista kulttuuriperintöä

Tutkimuksesta paljastuu, että Lapissa harrastetaan jonkin verran aarteenmetsästystä. Koska Suomessa on jokamiehen oikeus, ihmiset saavat kulkea toisten mailla esimerkiksi marjojen poimimista ja sienestystä varten. Jokamiehen oikeus ei kuitenkaan koske aarteenmetsästystä tai toisen mailla kaivamista ilman maanomistajan lupaa.

”Kaikki toiseen maailmaansotaan kuuluva irtaimisto, joka on edelleen maassa, kuuluu valtiolle. Oikeasti esineitä ei saisi viedä pois paikaltaan.”

Tällaisia tapauksia on kuitenkin tullut esille eikä tutkimuksen mukaan ole täysin selvää, mitä aarteenmetsästyksen seurauksena löytyneille esineille tapahtuu. Tutkimuksen mukaan näyttää hyvin todennäköiseltä, että maastosta haetuista esineistä tulee osa aarteenmetsästäjien omaa kokoelmaa.

Lapissa keräilijöillä näyttää olevan henkilökohtainen suhde toisen maailmansodan aikaisiin esineisiin. Esineitä keräillään perinnön tai henkilökohtaisen yhteyden vuoksi eikä niinkään aarteenmetsästyksen vuoksi tai rahan takia. Jotkut keräilevät esineitä, koska olivat lapsena leikkineet niillä. Jotkut keräilijöistä ovat puolestaan kiinnostuneita tietyistä esineistä, kuten kypäristä tai vyön soljista.

”Osa keräilijöistä haluaa nostaa esille historiallisia kertomuksia, jotka liittyvät paikalliseen kulttuuriperintöön.”

Tutkimuksen mukaan keräilijöillä ja arteenmetsästäjillä on vaihteleva suhde sekä asenne museoita ja perintöasiantuntijoita kohtaan. Osa tekee mielellään yhteistyötä museoiden kanssa, koska yhteistyö on toimivaa. Osalla on kuitenkin huonoja kokemuksia museoista ja museoyhteistyöstä, jotka ovat saattaneet johtaa niin yksityisten kokoelmien kuin eräänlaisten ”epävirallisten museoiden” syntymiseen. Jotkut jopa lähettävät näihin ”epävirallisiin museoihin” esineitä, koska uskovat museon haltijan pitävän niistä parempaa huolta kuin virallisessa museossa. Lisäksi keräilijöiden pelkona on, että tavallisissa museoissa esineet voivat hautautua varastoon tai ettei museoilla ole oikeaa kiinnostusta esineitä kohtaan.

Voi olettaa, että toisen maailmansodan aikaisten esineiden keräily sekä aarteen metsästys jatkuvat Lapissa vielä vuosia.

Tutkimuksen julkaisi World Archaeology.

Julkaistu 20.9.201622.9.2016

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Viikon 19 tiedejulkaisu: Feminismin kansalliset ja kansainväliset juuret

Sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen askarrutti Suomessa jo yli 100 vuotta sitten. Suomalaista naisasialiikettä rakennettiin sekä kotimaassa että maailmalla.

Tiede

TEKSTI Hanna Talikka

KUVAT Hanna Talikka

Suomessa naiset saivat oikeuden äänestää ja asettua ehdolle ensimmäisinä Euroopassa. Yksi ensimmäisistä eduskuntaan valituista naispuolisista kansanedustajista oli Alexandra Gripenberg. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa elänyt Gripenberg toimi aktiivisesti naisasialiikkeessä Suomessa ja Euroopassa. Gripenbergin elämä ja työ ovat esimerkki varhaisten feministisen liikkeiden kansallisista ja kansainvälisistä vaikutteista.

Oulun yliopiston Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen törmäsi Gripenbergiin ensimmäisen kerran kirjoittaessaan väitöskirjaansa. Gripenbergiä käsittelevä artikkeli on osa laajempaa pitkäaikaista projektia, jossa Kinnunen vertailee keskenään kahta pohjoismaisen naisasialiikkeen keskeistä hahmoa. Tutkimustaan varten Kinnunen on käynyt läpi Gripenbergin kirjeenvaihtoa ja hänen kirjoittamiaan ja toimittamiaan tekstejä.

Feminismi tunnetaan liikkeenä, joka ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Gripenbergin elinaikana feminismi sanana oli vasta yleistymässä. Hänen käsitykseensä feminismistä kietoutuivat vahvasti liberalistiset, nationalistiset ja protestanttiset vaikutteet. Gripenbergin mukaan naiset ja miehet eivät olleet samanlaisia. Naisille tuli kuitenkin antaa mahdollisuus kehittää kaikkia kykyjään ja rakentaa kansakuntaa miesten rinnalla.

”Gripenbergille feminismi merkitsi kehitystä, jossa nainen nostetaan sukupuolisuudesta ihmisyyteen”, Kinnunen tiivistää.

Kinnunen osoittaa tutkimuksessaan, kuinka Gripenbergin edustama naisasialiike syntyi sekä kansallisista että kansainvälisistä aineksista. Aatelistaustainen ja kielitaitoinen Gripenberg toimi Suomen Naisyhdistyksessä ja kansainvälisessä International Council of Women -järjestössä. Hän kiersi Euroopan eri maissa kansainvälisen järjestön lähettiläänä. Kinnusen mukaan Gripenberg koki tehtäväkseen tuoda ideoita maailmalta Suomeen.

Gripenbergin kirjeenvaihdosta Kinnunen on saanut selville, että kotimaisen ja eurooppalaisen naisasialiikkeen edustaminen ei aina ollut ristiriidatonta. Gripenberg esimerkiksi näki eroja naisten kyvyssä kehittää liikettä eri maissa, vaikka kansainvälinen naisasialiike puhuikin ylirajaisen sisaruuden puolesta.

Mutta miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita yli sata vuotta sitten eläneestä Gripenbergistä tai feminismin historiasta ylipäänsä? Kinnusen mukaan kyse on kansalaisyhteiskunnan historian tuntemisen tärkeydestä.

”Kun on kyse feminismistä, on kyse kansalaisyhteiskunnasta. Suomen historiaa ei voida kirjoittaa kokonaisvaltaisesti ilman, että otetaan huomioon erilaisten kansanliikkeiden ja järjestöelämän merkitys kansalaisyhteiskunnan rakentamisessa”, Kinnunen kertoo.

Feminismin luonteesta ja tasa-arvokysymyksistä keskustellaan kiivaasti tänäkin päivänä. Kinnusen mukaan feminismin historiaa tutkineet ovat nähneet siinä takaiskuja.

”Näyttäisi siltä, että tälläkin hetkellä Suomessa on meneillään notkahdus tasa-arvoasioissa. Ajattelemme aivan kuin tasa-arvo olisi luksusta, johon on varaa ainoastaan hyvinä aikoina. Historian antama opetus on se, että meidän on pidettävä näitä asioita esillä ja oltava niistä tietoisia”, Kinnunen sanoo.

Tutkimuksen julkaisi Women’s History Review.

Julkaistu 10.5.2016

Hanna Talikka

Tiedeviestinnän opiskelija, joka käyttää historiankirjoja self help -oppaina ja haluaa oppia joka päivä jotain uutta. Instagram: @hannnamar.