Musiikilla ei tienaa, kenessä on vika?

"Ehkä tulevaisuus on musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä", pohtii Juhani Kenttä kolumnissaan.

Monen ammattiryhmän vaikeudet ovat olleet pinnalla viime kuukausina. Viimeistään koronakriisi osoitti, kuinka paljon muusikoiden toimeentulo jää nykyään keikkamyynnin varaan. 

Pyrin itse suosimaan kotimaisia artisteja juuri tukemisen vuoksi niin keikoilla käymisien kuin levyostoksien suhteen. Silti aika harva levyistä päätyy lopulta hyllyyni, myönnetään. Minua uskollisemmin yhä fyysisen mediaan satsaavat eivät hekään paikkaa sitä, että valtaosa musiikista kuunnellaan nykyään jo striimauspalveluista. Kuten moni jo tietääkin, se merkitsee artisteille huomattavasti pienempiä tuloja kuin perinteinen levymyynti.

Tuloja kertyy vähän etenkin, jos kuuntelija käyttää Spotifyn ilmaisversiota. Tilitettävä rahasumma per kuuntelu riippuu monista tapauskohtaisista seikoista kuten artistin sopimuksesta levy-yhtiönsä kanssa, mutta Spotify Premiumilla kuunnellun kappaleen tuotto on joka tapauksessa moninkertainen. Viime vuonna keskimääräinen tilitys yhtä kappaletta kohti oli 0,00437 dollaria. Ja siitä jakaantuu ensin levy-yhtiölle oma siivunsa.

Spotify on edelleen kirkkaasti suosituin musiikkipalvelu, mutta sen maksuton versio on pysynyt erityisen suosittuna naapurimaihin verrattuna juuri Suomessa. Pohjoismaisten tekijänoikeusjärjestöjen tilaaman tutkimuksen mukaan suomalaisista vain 32 prosenttia maksaa musiikkipalveluista, kun muissa Pohjoismaissa keskimääräinen lukema on jo 49 prosenttia. Maksullisten videopalvelujen tilauksissa olemme niin ikään kitsaampia kuin pohjoismaiset verrokkimme, mutta niitä sentään tilaa jo noin kolme viidestä suomalaisesta. 

Kuluttajan näkökulmasta Spotify on tietenkin luonteva valinta. Ilmaisversiossa puolen tunnin välein soivat mainokset ovat lopulta pieni kiusa niin laajan musiikkikirjaston ja mutkattoman käyttökokemuksen rinnalla. Muissa pohjoismaissa ilmaisversiota perusteltiin vähäisellä kuuntelulla, mutta tutkimukseen vastanneet suomalaiset perustelivat valintaansa juuri palvelun helppoudella. Runsaan kuuntelun ja maksamattomuuden välillä ei koettu ristiriitaa.

Maksullisen version tilaaminen lähettää selkeämmän viestin. Siinä kuluttaja sanoo, että palvelu on hintansa arvoinen. Jos se jättääkin artistit hankalan ansaintamallin armoille, siitä huolehtiminen ei ole hänen ongelmansa. 

Ehkä joku Spotifysta maksava kuluttaja jopa ajattelee, että mitä enemmän hänen kaltaisiaan on, sitä enemmän Spotifylla on myös varaa palvelunsa parantamiseen ja striimauksista tilittämiseen. Itse en pidättäisi hengitystäni moista odotellessa.

Vastikään uutisoitiin, että Spotify osti oikeudet Joe Roganin huippusuosittuun The Joe Rogan Experience -podcastiin sopimuksella, jonka suuruutta on arvioitu jopa 100 miljoonan dollarin arvoiseksi. Sopimus sisältää yksinoikeudet sekä kaikkiin tuleviin että yli tuhanteen aiempaan jaksoon, jotka siirtyvät vuoden loppuun mennessä Youtubesta Spotifyn katalogiin.

Musiikkitoimittaja Ted Gioia arvioi, että artistin tulisi saada kappaleilleen 23 miljardia striimauskertaa, että hän tienaisi Roganin sopimuksen suuruisen summan. Toisaalla arvioidaan, että 26 miljardia olisi lähempänä totuutta. Vertailun vuoksi, koko viime vuosikymmenen striimatuin artisti oli Drake 28 miljardilla striimauskerrallaan ja nekin koostuvat yli kymmenestä pitkäsoitosta sekä lukuisista pienemmistä julkaisuista. 

Suomalainen kevyt musiikki on hyvin suurelta osin suomenkielistä, joten sen realistiset striimaustavoitteet ovat tietenkin täysin eri maata. JVG:n Tarkenee ylitti viime vuonna ensimmäisenä suomenkielisenä kappaleena yli 20 miljoona striimausta ja sen voi luokitella näillä main superhitiksi.

Gioian mukaan 100 miljoonan sopimus viestittää ennen kaikkea, että Spotify asettaa Roganin korkeampaan arvoon kuin yhdenkään artistin koko musiikin historian ajalta. Se on todennäköisesti tuottoisa pelinavaus yhtiölle, koska podcastien oikeuksista ei myöskään tarvitse maksaa rojalteja kolmannelle osapuolelle eli levy-yhtiölle.

Jos taas pienemmät artistit haluavat musiikkinsa kuuluviin, he turvautuvat yhä sekä levy-yhtiöön että sen myötä Spotifyyn, välinpitämättömään jättiläiseen, joka vaikuttaa kaiken lisäksi olevan nyt artistien sijaan kiinnostuneempi uusista aluevaltauksista. 

Uusi sukupolvi ei opi enää ilmaiseen musiikkiin piratismin kautta. Musiikinkuuntelijat tottuvat nyt ilmaiseen sisältöön palveluissa, joissa syntyy vaikutelma suorasta suhteesta sisällöntuottajan ja kuluttajan välillä. Podcastaajat, tubettajat tai Billie Eilishin kaltaiset artistit lataavat tuotoksensa palveluun ilman välikäsiä ja ponnahtavat tähteyteen.

Ehkä tulevaisuus on siis musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä. Kuluttajakin selviäisi vähemmällä syyllistämisellä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kaikkea voi tehdä, kunhan sisäinen kriitikko on hiljennetty

"Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa 'luova ja taiteellinen ihminen'", kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Olen vannoutunut taiteen ystävä. Taiteen kokeminen on minulle henkireikä, mutta yhtä lailla hengitän sen tekemistä. Ja nyt sen sitten myönnän: usein taide-elämyksen äärellä en ihaile pelkästään teosta itseään, ihailen myös sen tekijää. Joskus kadehdinkin. 

Saan itseni usein kiinni hämmästelemästä niitä fantastisia näkökulmia, joiden kautta teoksen luonut mystinen nero on onnistunut käsittelemään jotain tiettyä ilmiötä. Taiteen tuottaminen kun monesti mielletään nimenomaan mystiseksi prosessiksi. Taiteilijat ammentavat suuresta inspiraatiovarastostaan aineksia ja kanavoivat ne elähdyttäviksi ja ylevöittäviksi teoksiksi, jotka tuovat vastapainoa meidän tavallisten ihmisten elämään. Taiteilijan aika kuluu punaviiniä siemaillessa, intellektuelleja keskusteluja käyden, siinä ohessa sitten elämästä inspiroituen ja uutta luoden. Taiteilijaksi päädytään juuri syntymällä luovaksi. Hulluuden ja nerouden raja on tietysti myös hyvin häilyvä. 

Totuus on kuitenkin hyvin usein toisenlainen. Taideteoksen synnyttämiseen vaaditaan enemmän kovaa työskentelyä ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietämistä kuin ylimaallisen inspiraation kanavoimista synnyinlahjana saadun luovuuden avulla. Toki tarvitaan konkreettinen tai abstrakti ajatus, jota teoksella halutaan käsitellä. Tarvitaan myös työvälineitä – niin fyysisiä kuin karttuneita työtuntejakin – jotta teoksen voi toteuttaa. Sitä synnynnäistä nerouttakaan tuskin löytyy keneltäkään.

Suurin edellytys taiteen tekemiselle onkin sisäisen kriitikon hiljentäminen. Usein ihminen pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla ottaa riskejä. Taiteessa tarvitaankin vapautta suhteessa omaan itseen.

Vaikka rakastan kulttuuria ja aikamme suuria taiteilijoita, vihaan taiteilijaneromyyttiä. Haluaisin hajottaa sen säpäleiksi, sillä mielestäni jokainen voi olla ainakin oman elämänsä suuri taiteilija.

Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa “luova ja taiteellinen ihminen”.

Ammattitaiteen lisäksi rakastan ite-taidetta. Rakastan DIY-meininkiä, jossa taitavat ihmiset tekevät taidetta siksi, että he haluavat ja pystyvät. Tekijät luovat itse puitteet taiteensa toteuttamiselle ja esiintuomiselle, tehden kaiken omilla ehdoillaan. DIY-kulttuurissa elävät paitsi yhteisöllisyys, hyväksyntä ja tietynlainen määrittelevyyttä kavahtava anarkismi, myös suuri palo ja taito tehdä taidetta. Itse tekeminen ei missään nimessä ole huonon synonyymi. 

Tätä tee-se-itse -mentaliteettia soisin nähtävän enemmän jokaisen arjessa. Innostumista omilla käsillä tekemisestä, oman luovuuden tutkailua ja uudelleen löytämistä, itseensä tutustumista ja lopputulosten ihailua – vapaana itsekritiikistä ja muiden mielipiteiden murehtimisesta.

Mitäpä jos alkaisimme oman elämämme taiteilijoiksi – nauttisimme omasta itsestämme ja siitä, mitä osaamme ja haluamme tehdä? Mitäpä jos toisimme omaa persoonaamme esiin jonkin välineen kautta? 

Kaiken taiteilun ei tarvitse edes johtaa mihinkään. Omia teoksiaan ei tarvitse näyttää edes koiralleen saati viedä esille, ellei niin halua. Jo pelkkä tekeminen palkitsee.

Luovuutta voi ja kannattaa herätellä, ruokkia ja treenata. Tutkimalla omaa sisäistä maailmaansa ja tuomalla sen löydöksiä osaksi konkreettista todellisuutta voi itsestään oppia tuntemaan uusia, yllättäviäkin puolia. 

Alkavan kesän kunniaksi haluan kannustaa kaikkia tarttumaan pelottomasti siveltimeen, kynään, soittimeen tai kameraan.

Toivon kaikille vapautta nauttia oman luovan työnsä tuloksista ajatellen, että minä tein tämän, minä nautin tästä, ja tunnen itseni teoksessa. Kehitys voi alkaa vasta uskalluksen kautta. Silti kehittyminenkään ei ole tärkeintä, se on bonus.

Suuresti arvostamani Litku Klemetin sanoin: “kaikkea voi tehdä”. Kokeillaanko sitä?

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Kirja-arvio: Ei vain äiti, ei vain uraohjus

Tyttären varjon Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä.

Mitä jos äitinä oleminen ei riitä?

Tätä pohtii Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura). Teos ilmestyi italiaksi jo vuonna 2006, ennen Ferranten kuuluisuuteen nostanutta Napoli-sarjaa. Nyt Ferranten aikaisempia ja vähemmän tunnettuja teoksia on suomennettu yhä etenevissä määrin. Viime vuonna ilmestyi uudistettu laitos Ferranten esikoisromaanista Amalian rakkaus (2019, L’amore molesto), Tyttären varjo ilmestyi huhtikuun lopussa Helinä Kankaan suomentamana.

Kiehtovaa supersuositussa Ferrantessa on se, ettei hänestä tiedetä muuta kuin hänen kotimaansa ja nimensä – ja nimikin on salanimi.

Tyttären varjossa kertojana toimii viisissäkymmenissä oleva yliopisto-opettaja Leda, jonka lapset ovat muuttaneet isänsä luokse Kanadaan. Leda matkustaa rantalomalle Etelä-Italiaan, päällimmäisenä tunteena helpotus – viimein hän pystyisi tekemään töitä ilman syyllisyyttä ja huolta.

Rannalla Ledan katse kiinnittyy napolilaisperheeseen, erityisesti nuoreen äitiin Ninaan ja kolmivuotiaaseen Elenaan. Perheen ja sen sisäistä kiristynyttä dynamiikkaa seuratessa Leda palaa muistoihinsa, jotka eivät olekaan niin idyllisiä kuin kirjan alkuasetelmat vielä lupaavat. Pohjimmiltaan Leda onkin ollut äitiyden ilosta huolimatta tyytymätön elämäänsä. Rakkaus lapsiin ei aina riitä kantamaan läpi elämän, sillä Leda haluaa olla muutakin kuin äiti.

Ferrante kuljettaa teosta kahden kerrontatason välillä. Ledan minäkertojan ääni on läsnä koko ajan, vaikka Ferrantelle tyypilliseen tapaan takautumat rytmittävät nykyhetkeä. Ferrante kykenee taidokkaasti limittämään yhteen nykyhetken ja menneisyyden, muodostaen kertojaminän, joka elää yhtä aikaa kummassakin todellisuudessa.

Tyttären varjo käsittelee äidin ja tyttären välistä myyttistä sidettä. Teoksessa Ferrante kuvaa äidin väsymistä ja sitä, kuinka rakkauskaan ei riitä varmistamaan hyviä välejä. Ferranten äidit ovat raadollisia hahmoja, jotka äidiksi tulonsa jälkeen huomaavat, kuinka hankalaa perhe-elämän ja omien intohimojen yhteensovittaminen on. Hänen teoksissaan naiset vastustavat ajatusta, ettei heillä olisi yhteiskunnassa muuta asemaa kuin äitiys. 

Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä. Erityisesti minuun vetosi se, kuinka Leda sisimmässään tuntee syyllisyyttä yrityksestään työn avulla unohtaa roolinsa äitinä.

Tyttärien muuttaessa isänsä luokse Kanadaan Tyttären varjon Leda luulee vapautuvansa, mutta alun helpotuksen jälkeen hän alkaa silti kaivata lapsiaan. Leda sekä inhoaa että rakastaa rooliansa huonona äitinä. Nykyajan yhteiskunta odottaa äidiltä ehdotonta rakkautta ja uhrautuvaisuutta, mikä asettaa Ledan vaikean päätöksen eteen. Perhe-elämää on vaikea jättää kokonaan taakseen kunnianhimoisuuden ja omien unelmien saavuttamiseksi.

Nuori Nina on Ledan kaksoisolento: perhe-elämän ja äitiyden häkkiin lukitsema nainen, joka yrittää pyristellä pakoon äitiyden rajoituksista. Ledan tavoin Nina tuntee syyllisyyttä omista unelmistaan ja tarpeistaan. Ehkä juuri siksi kumpikin naisista samaistuu toisiinsa. Nina on nuori ja kaunis, elämänsä alussa, mutta tuntee olonsa epämukavaksi äidin ja aviovaimon roolissa. Nina näkee Ledassa tulevaisuutensa, sekä hyvässä että pahassa. Leda taas on näennäisesti vapautunut perhe-elämästään, mutta on pohjimmiltaan onneton. Leda taas näkee Ninassa nuoruutensa ja kaipuunsa ihmiskosketukseen. Tilanteiden erilaisuudesta huolimatta kumpikin heistä on äitiyden ja naiseuden ideaalin vangitsemia. 

Ferrante kirjoittaa suorasukaisesti, peittelemättä haluaan kuvata naiset sellaisina kuin he ovat. Naishahmoja ajaa eteenpäin halu muuttaa elämäänsä, oli sitten kyse Tyttären varjon Ledasta ja Ninasta, tai Napoli-sarjan Linasta ja Elenasta.

Teoksen lyhykäisyydestä huolimatta Ferrante ehtii kuvata sekä Ledaa että Ninaa tilanteessa, jossa kumpikin joutuu arvioimaan uudelleen elämänsä. Ferrantelle tuttuun tapaan lopputulos ei ole yksiselitteinen, vaan jättää tulkinnanvaraa suuntaan ja toiseen.

Leda ja Nina eivät ole vain lapsia hylkääviä uraohjuksia tai vain kodinhengettäriä – he ovat inhimillisiä ihmisiä, jotka yrittävät tasapainotella perheen ja itsenäisyyden välillä.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Sirakh on vaaran tunnetta, inhimillisyyttä ja intohimoa

Tummanpuhuvaa vaihtoehtorockia, 70-luvun hevirockia höysteillä kasaripoppia, industrialia ja goottilaistunnelmia. Sirakh-yhtye sai alkunsa jo vuonna 2013. Muutamien jäsenvaihdosten myötä yhtyeeksi ovat asettuneet taiteilijanimien takaa puhuvat laulajat Marina Trench ja Padre Mortis, kitaristi Nikki Angelus, rumpali D. Bonefield, kosketinsoittaja Julius Seizure sekä bassosta ja bassosyntetisaattorista vastaava T.P. Jo kolmen vuoden ajan työstetty debyyttilevy, Crisis of Faith, on tarkoitus julkaista vuoden sisällä.

D. Bonefield: ”Jos Sirakh olisi tunne, se olisi Kummelia lainaten: ahdistus, kiusaus ja synti.”

Nikki Angelus: ”Mielestäni musiikkimme on monitahoisesti hyvin inhimillistä. Biiseissä käsittelemme rakkautta, seksiä, päihteitä, itseinhoa, asioita mitä jokainen suunnilleen parikymppinen kaupunkilaisihminen sukupuoleen katsomatta joutunee kokemaan. Sex, Drugs and Rock ’n Roll hieman mustan huumorin kyllästämällä twistillä.

Nokkelimmat pokkelimmat ovat saattaneet havaita kaksi Buffy Vampyyrintappaja -viittausta diskografiassamme. Beneath Me tulee Fool For Love -jakson sydäntäsärkevästä You’re Beneath Me-repliikistä ja edellä mainitun Violet Dawnin The Master on lähes suora viittaus Buffy Vampyyrintappajan ensimmäisen kauden pahikseen. Olen retrojuuston ystävä, siitä ei pääse mihinkään.

Soitan bändissä, koska suoraan sanoen en osaa mitään muutakaan. En ole koskaan oikein pärjännyt töissä enkä koulussa. En pidä siitä, että joku komentelee minua. Musiikki ja monen muunkinlainen taidehörhöily antaa elämälleni tarkoituksen.”

D. Bonefield: ”Monesta yksityiskohdasta on tullut muiden kanssa vääntöä tässä parin vuoden aikana. Levyn tekeminen vaatii sopivan balanssin hermoja ja järjestelmällisyyttä, mutta myös hulluutta. Ironisesti voisi sanoa, että jokainen on käynyt levyn tekovaiheen aikana läpi oman ”uskonkriisinsä”. Levyn nimi, Crisis of Faith, on siis varsin osuva.”

Nikki Angelus: ”Me halutaan tehdä asiat isosti suuren maailman tyyliin. Kuluissa ei siis säästellä, mikä toivottavasti kuuluu musassakin. Bändi on käynyt useita riitoja ja olemme pariin otteeseen meinanneet hajotakin. Tunteet ovat pinnassa kun kyseessä on näin mittava ”passion project”.

Ilokseni voinkin siis ilmoittaa, että levyn demovaihe on ollut valmis jo kotvasen ajan! Tarkkaa julkaisuajankohtaa en uskalla antaa, sillä nämä hommat ovat täynnään muuttujia. Olemme kuitenkin kaavailleet levyn ilmestyvän aikaisintaan jo tämän vuoden syksyllä. Viimeistään taas ensi vuoden alkukeväästä. Jää nähtäväksi!

Olen hyvin ulospäinsuuntautunut ja mielestäni jokainen taiteilija, joka väittää tekevänsä taidetta vain itselleen on valehtelija. Kyllä minä ainakin haluan esittää taidettani muille ihmisille. Meidänkin keikoilla on usein ollut energia katossa ja yleisön vastaanotto paikkapaikoin lähes hurmioitunut. Se on mahtava tunne. Ei se mitään sen suurempaa kemiallista kaavaa omalta osaltani tarvitse.”

D. Bonefield: ”Keikalla bändin ja yleisön välillä jaettu raaka energia on kokemus, jota on mahdoton pukea sanoiksi. Me astumme myös usein puhtaan improvisaation puolelle, joka tuo musiikkiin aivan omanlaisensa, joka kerralla uniikin, vaaran tunteen. ”

Marina Trench: ”Minulle live-esiintyminen antaa voimaa. Haluan välittää yleisölle tunnetta, oli se tunne sitten mikä tahansa. Kun on jossain oikeasti hyvä, on ihanaa, että joku on paikalla todistamassa, nauttimassa ja jakamassa ainutlaatuisen hetken kanssani.”

T.P: ”Musiikin esittäminen livetilanteessa on lähtökohtaisesti haaste, mutta voi olla palkitsevaakin. Olen taipuvainen kokemaan epäonnistumisen tunnetta vähäisistäkin virheistä osuuksissani, mutta silloin tuntee olevansa juurikin enemmän elossa ja läsnä.

Jos pitäisi valita jokin optimiskenaario muusikon uralta, parhaassa tapauksessa olisi onnistunut jättämään jonkin jäljen maailmaan itsestään.”

Marina Trench: ”Minun ei tarvitse olla kenenkään idoli ja rahakin on vain bonus, mutta urallani haluaisin olla sellainen laulaja tai muusikko, joka on onnistunut koskettamaan mahdollisimman monia ihmisiä ja vaikuttamaan positiivisesti heidän elämäänsä. Oli se sitten millä musiikin tiellä tahansa.”

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Kulttuurista oli tulla uhanalaista juuri silloin, kun sitä eniten kaipaamme 

“On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Vallitsevan poikkeustilan aikana olen uneksinut paljon. Olen uneksinut yliopiston ikkunoista valtaville peikonlehdille lankeavasta valosta. Olen uneksinut pitkistä illoista ystävien kanssa lempibaareissa, oluttuopeista ja viinipulloista. Junalipuista Helsinkiin, herkullisista lounaista ravintoloissa, kakkupalasista vitriineissä ja puheensorinasta.

Mutta ennen kaikkea olen uneksinut –  ei –  suorastaan haaveillut hitaasta vaeltelusta museoiden käytävillä ja kirjojen selkämysten sormeilusta kaupunginkirjaston hyllyjen välissä. Puutuneesta perseestä hieman liian pitkän teatteriesityksen katsomossa. Holtittomasta reivaamisesta keikoilla ja kesän festivaaleilla. Rauhoittumisesta, vaikuttumisesta ja juhlimisesta taiteen ja kulttuurin äärellä. Arjen yläpuolelle kohottavien hetkien kokemisesta yksin ja yhdessä, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa.

Onneksi koronapandemia ei estä meitä kokemasta kulttuuria. Kotiin linnoittautuneina etsimme viihdytystä musiikin, elokuvien, pelien, kirjojen ja TV-sarjojen tarjoamista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Moni tarttuu myös itse kynään, siveltimeen tai soittimeen. Parhaimmassa tapauksessa hidas eristyselämä auttaa luomaan yhteyden kulttuuriin ja taiteeseen uudelleen. Kulutamme tällä hetkellä asunnoissamme valtavan määrän kulttuurin tuotteita, ja hyvä niin. Vaikka emme voi jalkautua taide-elämysten pariin, ovat ne silti jatkuvasti käsiemme ulottuvilla.

On silti selvää, että kulttuuri-, tapahtuma- ja taidealat ovat tällä hetkellä kriisissä. Aloilla, joilla vapaa tekijyys on enemmän sääntö kuin poikkeus ja tulot perustuvat paitsi avustuksiin, myös vahvasti ihmisten mahdollisuuteen kokoontua samaan fyysiseen paikkaan, eletään poikkeuksellista hätätilaa. Taidekenttä on reagoinut tilanteeseen ilahduttavalla luovuudella: esimerkkinä tästä on vaikkapa joukko ammattinäyttelijöitä, jotka perustivat kotisohville esityksiä livestreamaavan Karanteeniteatterin. Jyväskyläläinen Teatterikone taas kiertää palvelukoteja uudella ikkunateatteri-konseptillaan, jonka esityksiä seurataan nimensä mukaisesti ikkunaruutujen läpi. Lukuisat klubit, yhtyeet ja artistit lähettävät keikkojaan internetin välityksellä kotoa käsin nautittaviksi. Internetin kautta voi kokea jopa kokonaisia taidefestivaaleja etänä. Omista karanteenikulttuurikokemuksistani ehkäpä sykähdyttävin oli jyväskyläläisen Runoklubi 6:n Facebookin kautta seuraamani etärunoilta.

Konstit poikkeustilan kanssa menettelyyn ovat siis monet. Uudet ratkaisut kulttuuritapahtumien kokemisessa värittävät etäolosuhteita, ja erilaisiin mahdollisuuksiin kannattaa tutustua. Facebook ja Instagram livet kukkivat tällä hetkellä toinen toistaan mielenkiintoisimmista livelähetyksistä.

On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta. Millaista olisi etäilyaika ilman taiteen ja kulttuurin tuotteita ympärillämme? Mielikuvitusta käyttämättäkin voi päätellä, että hyvin ankeaa. 

Kulttuurin, tapahtumien ja taiteen ammattilaiset ovat menettäneet yöuniaan jo kuukauden ajan oman toimeentulon ollessa uhattuna. Aloilla tienestit ovat muutenkin tiukassa ja epävarmoja, ja koronapandemia on laittanut toiminnan normaalissa muodossaan lähes täydellisesti jäihin.

Eilen keskiviikkona päästiin kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta: Suomen hallitus teki kehysriihessään esityksen 40 miljoonan euron lisärahoituksen myöntämisestä kulttuuri- ja taidealojen pandemian seurauksena kärsimien tappioiden paikkaamiseen. Tämä on valtiolta valtava ja erittäin merkityksellinen kädenojennus, joka osoittaa arvostuksen kulttuurikenttää kohtaan.

Myös kulttuurialan omat rakenteet ovat reagoineet muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti, ja esimerkiksi Taiteen edistämiskeskus myöntää ylimääräisiä korona-apurahoja. Koko pandemia ja sen vaikutukset kulttuuri- ja taidealoihin haastavat entisestään kyseenalaistamaan alojen rahoitus- ja työllisyysmalleja. Näiden alojen ammattilaisten toimeentulo on valtavan epävarmaa, vaikka ilman heidän työtään elämästämme katoaisi huomattava määrä värisävyjä.

Vaikka hallituksen esittämä avustussumma onkin mittava, nähtäväksi jää, miten se tavoittaa erityisesti pienemmät toimijat. Siksi kannustankin edelleen löytämään omia tapoja tukea kulttuurityöläisiä poikkeusolosuhteiden hetkellä. Miten juuri minä voisin maksaa edes hieman kuluttamastani kulttuurista, miten taiteilija saisi korvauksen työstään? Miten voin olla mukana varmistamassa, että suosikkitapahtumani järjestetään myös jatkossa? Voisinko kenties ostaa lahjakortteja klubeille ja teattereihin jo ennakkoon? Mitäpä jos tilaisin itselleni levyn tai bändipaidan? Sallisiko kukkaroni jättää palauttamatta peruuntuneen konsertin liput? Moni tapahtuma ja toimija on myös lanseerannut mesenointikampanjoita mukavilla vastikkeilla, joiden kautta tukeminen on helppoa ja opiskelijabudjetille armeliasta.

Vastuuta kulttuuri- ja taidekentän kannattelusta ei tietenkään voi – eikä onneksi tarvitse – sysätä yksilöiden harteille, mutta myös meillä on mahdollisuus osoittaa solidaarisuutta ja tukea. Pienilläkin teoilla on vaikutusta siihen, että pääsemme nauttimaan kulttuuritapahtumista ja taiteesta elävänä myös koronarajoitteiden purkauduttua. 

Vallitseva pandemia häiritsee valtavasti jokaisen elämää. Monet jokapäiväiset toiminnot ovat muuttuneet vaikeiksi, osa mahdottomiksi. Elämä neljän seinän sisässä on monelle uutta ja ahdistavaakin. Poikkeuksellisessa tilanteessa on tärkeää löytää omat hyvinvoinnin lähteet – ja tarpeen vaatiessa myös pakokeinot arkitodellisuudesta.

Siksipä ainakin minä aion jatkaa uneksimista hyvällä omallatunnolla. Laittaa ilahduttavaa musiikkia soimaan, huojua päiväauringon paisteessa olohuoneessa ja kuvitella itseni festareille. Sillä vielä tulee se päivä, kun me astumme festivaalien porteista sisään, kohotamme muovituopit ilmaan ja nautimme taiteen parantavasta voimasta. Yhdessä.

Siihen asti pitäkäämme huoli itsestämme, toisistamme ja kulttuurialan elinvoimaisuudesta.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Levyarvio: Laura Moisio – Laulaa kun ei voi muutakaan

Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Laura Moisio lähestyy neljännellä kokopitkällään kevyen musiikin saralla yhä varsin vaiettua teemaa, ilmastonmuutosta.

Niin poplyriikassa kuin runoudessakin luonnon perinteisenä roolina on ollut ihmistunteiden peilinä toimiminen. Sade on kirjoitettu lauluihin surun heijastumaksi, aurinko ilon, juhlan ja rakkauden hetkiin. Myös ilmastonmuutos on alkanut pilkahdella lyriikassa tässä tarkoituksessa, ihmiselämän havainnollistajana. Chisun viimevuotisella Momentum 123 -albumilla ihmissuhteen päättymistä ja henkilökohtaista muutosta pohditaan rinnastamalla niitä ilmastonmuutoksen. Maija Vilkkumaan laulussa lämpimän talven myötä haurasta Kaivopuiston jäätä verrataan laulun puhujan ihmissuhteen haurauteen. 

Laura Moisio pohtii uudella levyllään ihmisen kokemusta ja roolia muuttuvan luonnon äärellä. 

Tarkkanäköisenä sanoittajana Moisio lähestyy suurta teemaansa pienen kautta. Hän havainnoi luontosuhteita, hetkiä ja tunnelmia, enteitä ja muistoja muuttuvassa ajassa taltioiden. Kuten kriisin keskellä usein, monet tunteet elävät rinnakkain. Sanoituksissa ja musiikissa ovat samanaikaisesti läsnä niin pakenemisen kaipuu ja menettämisen pelko, arat rohkeuden hetket kuin varovaiset tuntemukset vastauksista. 

Muun muassa folkin, bluesin ja iskelmän äänimaisemista musiikissaan ammentava Moisio liikkuu valtavirran trendeistä toisaalla, ja levy soi aiempien levyjen tapaan kuulaana ja ajattomana. Vakiintuneen taustabändin kanssa luoduissa sovituksissa luotetaan vahvasti perinteisten bändi-instrumenttien voimaan, mitä täydennetään harkitusti muun muassa jousi- ja torvisovituksin. Moisio on vahvasti paitsi lauluntekijä, myös laulaja ja tulkitsija. Hänen paljolti falsetissa liikkuva äänensä on kuuntelemaan pakottava kertoja, runsaina harmonioina ja yllättäviäkin polkuja kulkevina laulumelodioina myös levylle leimansa antava instrumentti.  

Verrattuna moniin artistikollegoihinsa, Moisio hyödyntää lyriikassaan vahvemmin erilaisia runouden keinoja. Hänen kaikilla levyillään teksteissä pääsevät ääneen erilaiset puhujat, mikä laajentaa kerrontaa poplyriikan totututuista ihmissuhdekuvastoista yllättäviin näkökulmiin. Moisio uskaltaa myös jättää tilaa säkeidensä ympärille, antaa ne kuulijoidensa täydennettäviksi. Runolla voidaan parhaimmillaan lausua jotain ajatonta, ja tähän ilmeisimpiä aikansa leimamerkkejä sanoituksissaan kuin musiikissaan välttelevä Moisio pyrkii ja onnistuu siinä. Levyllä uuden elämän saa myös Edith Södergranin vuoden 1929 runo Levottomia unia, jonka pohjalta luotu kappale Kaukana onnesta pistää pohtimaan uhkien muutosta, mutta niiden läsnäolon aiheuttamien tunteiden samankaltaisuutta eri aikoina. 

Keskeisenä pohdintana näyttäytyy ilmastonmuutoksen edessä toimimisen pakon ja toisaalta helposti omaksuttavan välinpitämättömyyden välinen ristiriita, sukupolvikokemuskin: “Jäikö taaksemme pahaa unta? / en edes muista, on kulunut kauan / mut mihin oikein me ajettiin / mehän vaan ohi ajettiin.” Kuin unenomaisessa sumussa, sivustakatsojien rivistöön on helppoa asettua. Myöhemmin omia valintoja voi olla vaikeaa enää ymmärtää tai elää niiden kanssa: “Miksi kyytiin mä jäin?”

Laulaa kun ei voi muutakaan -levyllä heijastuu myös perinteisten luontokuvien ennakoitu muutos. Vaaraa enteilevässä kappaleessa “Tummat hahmot” aurinko ei viesti ilosta, vaan sen läsnäolo herättää vierauden kokemuksen: “Kuljin pitkän matkan eilen / pitkin tyhjää tietä / paistoi aurinko alhaalta / ja se kuumuus kuin en kuuluisi tänne.”

Kriisin keskellä on helppoa hakea oloonsa voimaa myös todellisuutta pakenevista luontokokemuksista, kuten kuvataan kappaleessa “Metsä”: “Tänne jos jään / ois helpompaa elää / voisin kuulla sen / mikä hukkuisi muuten”. Kertosäkeen haikeus muistuttaa kuitenkin ihmisen  väistämättömästä osasta metsässä vain vierailijana. Yksilön toimijuuden ja osallisuuden koettuun ristiriitaan viitannee myös levyn nimi. Kappaleessa “Kuulin linnun”, kauppakeskuksen paikalla lintu “laulaa kun ei voi muutakaan”, pistäen pohtimaan, miten helppoa tähän kokemukseen on samastua myös ihmisenä.  

Ääniraitojen määrä on pidetty maltillisena ja harkittuna, jolloin pienilläkin vivahteilla onnistutaan luomaan merkittäviä tunnelman muutoksia. Sovituksissa onnistutaan vuoroin kasvamaan ja hiljentymään uudelleen. Orgaaninen, hiottu ja hengittävä kokonaisuus muodostaa yhdessä Moision laulun kanssa satumaisen, uteliaan ja ehyen äänimaiseman. 

Poikkeusaikojen vuoksi keväältä peruuntuneelle levynjulkaisukiertuelle kannattaa hakeutua kuulijaksi myöhemmin, sillä Moisiolla bändeineen on kyky myös livenä saada ihmiset seisahtumaan luomisen tarpeesta syntyvän musiikin ja tarinoiden äärelle.  

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää: