Poikani joka katosi – Oulun teatterin rohkea ja kantaa ottava näytelmä  huumeriippuvaisen nuoren vanhempien tuskasta ja epätoivosta

Arvio Petri Huttunen

Oulun teatteri: Poikani joka katosi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 18.9.2021. Ohjaus ja käsikirjoitus Heta Haanperä. Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Pukusuunnittelu Iida Ukkola. Äänisuunnittelu, äänimestari ja muusikko Rauno Paananen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Emilia Härmä. Rooleissa Joose Mikkonen, Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa.

Ennen valojen sammumista yleisön eteen asettuu riviin viisi vakavaa ihmistä. He kertovat, että  antiikin Ateenassa teatterilla oli rituaalinen luonne ja se käsitteli myös yhteiskunnan epäkohtia.  

Valot sammuvat, ja Oulun teatterin pienellä näyttämöllä vahva kerronta imaisee mukaansa. Hetken  mietin johdannon tarkoitusta, mutta asia unohtuu pian. Heta Haanperän ohjaama ja käsikirjoittama Poikani joka katosi on alusta lähtien voimakas ja koskettava näytelmä. 

Näytelmä kertoo huumeisiin ja huumeiden maailmaan kadonneen lapsen tai nuoren vanhempien epätoivosta. Keskiössä ovat äitien kokemukset ja tunteet. Päällimmäisiä tunteita ovat epätoivo, syyllisyys, epäusko, häpeä, hätä ja pelko.  

Jokainen pienikin toivon murunen on tärkeä, vaikka sisimmässään vanhemmat tietävät, että  murunen puhalletaan pois, ennen kuin siihen ehtii tarttua. 

Näytelmän teksti perustuu Mirjam Sumun pieneen sarjakuvateokseen Kuinka poikani katosi, mediassa julkaistuihin tarinoihin sekä asiantuntijoiden ja nuorten omaisten haastatteluihin. Käsiohjelmaankin painettu sarjakuva on vaatimaton, mutta näytelmässä on valtavasti sisältöä.

Oulun teatteri – Poikani joka katosi. Kuvassa Merja Pietilä ja Annina Rokka, kuva Kati Leinonen.

Vanhempien ääni kuuluu vahvasti, ja toivottomuus välittyy yleisöön. Heta Haanperä ja työryhmä eivät anna armoa. Rytmi on nopea, ja jokainen tietää, että asiat ja tunteet eivät muutu iloksi. Huumoria on vähän ja se on pääosin todella synkkää. Vapauttavaa naurua ei ole tarjolla kyynelten väliin. 

Neljää äitiä, ja samalla kaikkia huumenuorten äitejä esittävät Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa. Isän ja veljen roolissa on Joose Mikkonen. Taitavat näyttelijät heittäytyvät vaativiin rooleihinsa. 

Uskon henkilöhahmoja – vaikuttaa, että näyttelijät oikeasti välittävät aiheesta.

Oulun teatteri antaa nuorten äideille äänen

Ahdistavuutta lisää, että asiat ovat totta. Huumeriippuvaiset ovat läheisilleen kamalia ihmisiä. Päihdeongelma on stigma ja häpeä, josta ei uskalleta puhua. Kuolema leijuu koko ajan ilmassa, velkoja peritään vakavaa väkivaltaa käyttäen ja rikolliset kiristävät velkoihin joutuneen läheisiä. 

Vanhemmat kokevat suurta syyllisyyttä. Äidit kysyvät toistuvasti itseltään, mitä he tekivät väärin? Jokainen on lukenut, miten ongelmat keskittyvät ja kasaantuvat ongelmaperheille. Stigma on vahva. 

Näissä perheissä on ollut kuitenkin rakkautta ja kaiken piti ollla hyvin. 

Äänen saavat nyt koulutetut keskiluokkaiset äidit, jotka häpeävät tilanneettaan ja kadehtivat tuttaviensa perhe-elämää ja heidän lastensa menestymistä – kirjoitettuja älliä ja hienoja työpaikkoja. 

Ongelmat kuitenkin todella kasautuvat heikko-osaisille, joilla ei yhteiskunnassa ole ääntä. Se, että joillakin menee vielä huonommin, ei toki vähennä näytelmän tai ihmisten kokemuksien merkitystä. Argumenttina vertailu on usein kestämätön, mutta asia on kuitenkin hyvä huomata.

Kekseliäs toteutus hämmästyttää

Lavalla on viisi arkisesti pukeutunutta ihmistä sekä nyrkkeilykehä naruineen. Kehässä on pieni koroke, jossa on luukku. Jukka Kyllösen lavastus on minimalistinen ja valoilla on tärkeä osa toteutuksessa. 

Reunalla miltei piilossa Rauno Paananen taikoo ääniä muun muassa sähkökitaralla. 

Huumeita käyttävä nuori on jokaisessa kohtauksessa läsnä, vaikka häntä ei fyysisesti nähdä näyttämöllä. Ratkaisu on hieno.  

Lavastuksen käyttö on paikoin hämmentävän kekseliästä. Taistelukehän narut ja nuoren reppu, vaihtavat sujuvasti käyttötarkoitustaan ja toimivat erilaisina symboleina eri kohtauksissa. 

Minimalistinen toteutus intiimillä pienellä näyttämöllä vaatii näyttelijöiltä paljon. Noin puolitoistatuntisessa näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä korostaa aiheen raskautta. Huumenuoren vanhemmat pelkäävät koko ajan. Elämä ei tarjoa taukoja ja huoli ei katso kelloa.

Oulun teatteri – Poikani joka katosi. Kuvassa Anneli Niskanen, Anne Syysmaa, Joose Mikkonen ja Annina Rokka, kuva Kati Leinonen.

Vahva viesti Oulun päättäjille

Näytelmässä on valtavasti tietoa huumeista, huumeiden käytöstä ja yhteiskunnan vastauksista  ongelmaan. Lait velvoittaisivat tukemaan myös päihdeongelmaisia, mutta todellisuudessa lakeja ei noudateta.  

Oulussa päihdeongelmien ennaltaehkäisyyn ja hoitamiseen käytetään minimaalinen määrä rahaa ongelman aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna. Muihin Suomen suuriin kaupunkeihin verrattuna käytetty rahamäärä on pieni, ja asialla kehdataan vielä kehuskella.  

Kaupunki, jonka kaduilla on ihmisroskia, on heikkoimmille tyly. Epäuskoa ja epätoivoa herättää  esimerkiksi käytäntö, jossa retkahtanut nuori potkitaan pois hoidosta. Juuri silloin, kun tarvittaisiin eniten apua, ihminen joutuu jonon hännille odottamaan kuukausia seuraavaa hoitokontaktia. Tämä epäkohta on korjattu esimerkiksi Tampereella. 

Oulun teatteri ja työryhmä ottaa poikkeuksellisen rohkeasti kantaa. Yksi teatterin tehtävistä on herättää tunteita ja ajatuksia. Poikani joka katosi -näytelmällä on myös suorasanainen viesti.  Tilastojen luetteleminen ja suorat sitaatit lehtiartikkeleista julistavat sanomaa häpeämättä. 

Aiheen käsittelytapa hämmentää aluksi, mutta tuntuu kuitenkin perustellulta – jopa raikkaalta.  Toivottavasti teatteri kutsuu Oulun päättäjät näytökseen. Uskoisin kokemuksen ainakin avaavan  silmiä.  

Hieno näytelmä kosketti ensi-illan yleisöä. Katharsista tai sovitusta ei tietenkään ole, sillä näytelmä on totta. Pieniä toivon murusiakin on kuitenkin mahdollista löytää. Poikani joka katosi -näytelmä on varmasti yksi niistä.

Edited 23.9. klo 12.28: Korjattu otsikkoa ja lisätty artikkelikuva.

Julkaistu 23.9.2021 numerossa

Petri Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue seuraavaksi

Jää hyvästi, lemmikkini

Maria Karuvuori

Henkinen hyvinvointi

19.10.2021

Tyttöjen tila vuonna 2021 kertoo, että jankuttamisen täytyy jatkua

Frida Ahonen

Ilmiöt

11.10.2021

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821