Jää hyvästi, lemmikkini

Henkinen hyvinvointi  | 

Teksti Maria Karuvuori

Kuvat Maria Karuvuori

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla.

Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.  

Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan.

Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, jolla on shintolainen portti, buddhalainen rukoustikku, kolme kerubipatsasta ja muinaisten roomalaisten kaavaa noudattava hautakirjoitus:

DIS MANIBVS

CAIVS GERBILLVS

VIX ANN III MENS XI

ET

CASSIVS GERBILLVS

VIX ANN III DIES XXV

VNGVICVLATIS DVLCISSIMIS

IANVS CALVVS

PATRONVS FECIT

Eläinten hautausmailla enemmän on enemmän.

Ikäheimo on tutkinut aihetta Oulun yliopiston arkeologian laitoksella yhdessä tutkija-arkeologi Tiina Äikäksen kanssa. Gerbiilien hautaamisesta hän kirjoitti autoetnografisen kuvareportaasin Suomen uskontoja käsittelevään julkaisuun. Puhelimessa Ikäheimo myöntää, että kyse oli myös performanssista, eräänlaisesta arkeologihuumorista. Mutta tempauksen aikana hän huomasi, että fyysinen työ – ensin kaivaukset kotitalon takapihan kukkapenkissä ja sitten hautakuopan täyttäminen hiekalla Mikonkankaalla – tuo kuoleman käsittelyyn uuden ulottuvuuden. 

”Ihmisen kuolema on nykyisin ulkoistettu täysin. Kuollaan vanhainkodissa tai sairaalassa, ja sitten vainaja tulee arkussa vastaan. Eläinten hautausmaalla itse tekeminen on jollakin tavalla meditatiivista surutyötä.”

Monet muutkin tekevät lemmikilleen monumentin itse, kotoa löytyvistä tarpeista. Ikäheimo on kutsunut tällaisia hautamonumentteja ITE-taiteeksi. Hautausmaat ovat rönsyilevän runsaita. Ihmisten muistelussa samanlainen materiaalinen kulttuuri näkyy lähinnä lasten hautausmailla.

”Suurin klisee eläintutkimuksessa on mielestäni se, että sanotaan, että eläimet aletaan mieltää perheenjäseniksi. Toisaalta se kyllä pitää aika hyvin paikkansa, ja nimenomaan eläin ja pikkulapsi rinnastuvat aika usein.”

Esimerkiksi Prahan Bohnicen eläinten hautausmaata ja Lontoon St. Pancrasin lasten hautausmaata on vaikea erottaa toisistaan, jos ei tiedä, kumpi on kumpi.

Tosin Ikäheimon mielestä kuri alkaa löystyä myös ihmisten hautausmailla ylipäänsä: yhä enemmän näkee pieniä kerubipatsaita ja muunlaista hellyttävää kuvastoa, joka on tähän mennessä ollut Suomessa tuttua lähinnä eläinten hautausmailta.


Jasmin Puska on tutkinut eläinten hautausmaita arkeologian opinnäytetöissään. Hän teki kandintyönään kohdebiografian Hiirosen hautausmaasta, ja nyt hän inventoi varsinaisia hautoja gradussaan. Ohjaajana sekä kandidaatin tutkielmassa että gradussa on ollut Janne Ikäheimo.

Kohdebiografia on eräänlainen paikan elämäkerta. Tutkimusaihe löytyi, kun osa Hiirosesta jäi moottoritien reunaan rakennetun meluvallin alle.

Ilta-Sanomat kirjoitti tapauksesta dramaattisesti. Osa lemmikkien omistajista on kuitenkin mitä ilmeisimmin ollut tosissaan järkyttynyt tapauksesta.

IS oli haastatellut muun muassa ”Pekkaa”, joka oli haudannut lemmikkinsä vuonna 1985 ja kävi muistamassa sitä haudalla vieläkin, yli 30 vuotta myöhemmin. Puskan mukaan Hiirosella on muutamia yhtä vanhoja hautoja, joilta löytyy edelleen esimerkiksi kukkia ja kynttilöitä. 

Hiiroseen haudattiin oululaisten lemmikit ennen Mikonkangasta. Ja itse asiassa muunkin Suomen: Hiironen oli jonkin aikaa yksi harvoja eläinten hautausmaita, jonne sai haudata muutakin kuin koiria. Tänne on tuotu kissoja Tampereelta asti.

Hiironen suljettiin vuonna 1993. Enää tänne ei saa haudata lemmikkejä.

Tai ei saisi, mutta haudataan. Puskan inventoinnin mukaan Hiirosella on käynyt noin parikymmentä guerrillahautaajaa lopettamisen jälkeen. Yksi hauta on aivan uusi, ehkäpä viime kesänä tehty. Ihmisten hautausmaalla näin ei tietenkään voisi tehdä. 

Eläinten hautausmailla tehdään toki paljon samojakin asioita kuin ihmisten haudoilla. Jotkut hautakivet eivät eroa ihmisten haudoista juuri mitenkään.

”Tai tuodaan vaikkapa samanlaisia hautakynttilöitä, koska ne ovat hautakynttilöitä. Käytetään samaa symboliikkaa ja samanlaisia koristeita. Se voi kertoa opitusta tavasta muistaa.”

Kristilliset tunnukset ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta silti eläinten hautausmailla näkee paljon ristejä ja enkeleitä.

Puska opastaa läpi pienen kuusikon kulkevan polun. Vähitellen sen varrella alkaa näkyä pieniä hautamuistomerkkejä. Monet niistä ovat jo melkein maatuneet itsekin. Pysähdymme erään haudan eteen. Siinä on jonkun näpertämät reunukset, pehmohiiri sekä liuskekivi, josta teksti on jo kulunut pois.

”Kiveen oli tehty maalaamalla merkki <3, mikä on nuorten ja lasten käyttämä symboli. Sellaista ei välttämättä aikuinen laittaisi hautakiveen.” Vaikuttaa siis lapsen tai lasten tekemältä. Puskan mukaan eläimen hautaaminen on usein lapsille ensimmäinen kokemus kuolemasta.

”Monella on varmasti muistoja siitä, että vaikkapa pihalta löytynyt kuollut lintu haudataan leikinomaisesti. Siinä samalla opetellaan käsittelemään kuolemaa.”

Enimmäkseen haudataan edelleen kissoja ja koiria. Muidenkin eläinten haudat ovat kuitenkin lisääntyneet sitä mukaa kun ne ovat yleistyneet lemmikkeinä.

Aina haudasta ei kuitenkaan tiedä, mikä eläin siihen on haudattu.Sinänsä eläinten hautaamisessa ei ole mitään uutta. Muun muassa kissoja on muumioitu ja haudattu jo muinaisessa Egyptissä. Myös viktoriaanisen ajan Englannissa haudattiin ja ikävöitiin eläimiä, ja sen ajan suremiskulttuuri ilmeni myös materiaalisesti – esimerkiksi suruajan vaatteet olivat tietyn värisiä. Teresa Mangum kirjoittaa teoksessa Victorian Animal Dreams, että viktoriaanisen ajan eläinsuhteessa oli monia samanlaisia piirteitä ja tunteita kuin nykyäänkin: antropomorfismia, vihaa, syyllisyyttä, sentimentaalista kiintymystä ja sitä monimutkaista, muotoaan muuttavaa tunnetta, jota rakkaudeksi kutsutaan. 

RITSI

16.5.1985-1.6.1989

ANNA ANTEEKSI

MAMMA

Tällainen teksti on kaiverrettu yhteen Hiirosen hautakivistä. Surun lisäksi ”mammaa” on jäänyt kaihertamaan syyllisyys. Yksi selitys on se, että eläin on kuollut tavalla tai toisella omistajan piittaamattomuuden takia, mutta syyllisen olon voi tuottaa pelkkä eläimen lopettaminen. 

Jasmin Puskaa kiinnostaa ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa se, mihin eläimiin muodostetaan tunneside. Kaikkia lemmikkejä ei haudata yhtä usein kuin toisia. Esimerkiksi kultakalat hävitetään vessasta alas vetämällä tai roskiin heittämällä.

Hevosia päätyy yhä teurastamolle, mutta hautaaminenkin on yleistynyt. Mikonkankaan hevosten haudat ovat kuin jättimäisiä hautaröykkiöitä, joita koristavat hevosen henkilökohtaiset tavarat.

”Hevonen on hyvä esimerkki eläimen statuksen muutoksesta. Alun perin se oli tuotantoeläin, mutta nyt se voi jo olla perheenjäsen tai paras ystävä.”

Jos eläimeen on muodostettu suhde, sitä jäädään kaipaamaan. Suhteen ei Puskan mukaan tarvitse olla kovin monimutkainen. Olennaista on vuorovaikutus.

”Periaatteessa sosiaalisen suhteen voi luoda vaikka takapihalla käyvään siiliin tai oravaan, jos eläin tulee säännöllisesti käymään. Silloin koetaan, että minä tiedän tästä eläimestä nyt jotain ja se tietää jotakin minusta.”

Orava tai siili ei välttämättä ole lainkaan tietoinen siitä, millaisten tunteiden kohteena se on. 

”Se on ehkä tullut juuri tiettyyn pihaan siksi, että siellä on parhaat pähkinät, tai koirat eivät hauku.”

Ihmisillä on myös tarve inhimillistää eläimiä. Puskan mukaan niistä etsitään merkkejä samanlaisista tunteista, kuin mitä ihminen kokee. Ajatellaan, että koira ikävöi omistajaansa ja on mielissään, kun tämä palaa kotiin.

Akvaariokalojen omistaminen perustuu enimmäkseen niiden katseluun, ei vuorovaikutukseen. Ehkä sen takia ne hävitetään usein kuin jäte.

Eläimen sureminen on silti ollut Puskan mukaan pitkään sosiaalisesti kyseenalaista. Siitä kertoo muun muassa se, että eläinten hautausmaita on perustettu syrjäisille paikoille, piiloon katseilta.

Nyt tämä suremiskulttuuri on murroksessa, osittain sosiaalisen median myötä. Kuolleelle lemmikille tehdään usein kuvallinen muistokirjoitus vaikkapa Instagramiin. 

Lemmikkien ympärille kasvanut teollisuuden ala on myös osoitus eläinsuhteen muutoksesta.

”Eläimille on nykyisin tarjolla monenlaisia palveluita: on uimahalleja ja kylpylöitä ja terveysruokia. Kaikkea sellaista, mitä lemmikki itse ei välttämättä tarvitse.”

Koiran takki ja tassusuojat voivat Suomen olosuhteissa olla tarpeellisia varusteita.

”Mutta tarvitseeko niiden suojien olla jotakin luksusmerkkiä, tai tarvitaanko sadetakkeja useissa väreissä? Enemmän tämä kertoo ihmisten tarpeista ja halusta kuluttaa.”

Kulutuskulttuuri näkyy myös eläinten hautausmailla, jonne viedään usein lemmikkien henkilökohtaisia tavaroita, kuten leluja, kaulapantoja, hevosten kenkiä ja riimuja.


Gerbiiliperformanssin myötä Janne Ikäheimo huomasi kiintoisan ilmiön. Samanlaisia monumentteja alkoi vähitellen ilmaantua muuhunkin lähiympäristöön. Hautausmaa on prosessi, ja Ikäheimon hauta asettui väistämättä myös dialogiin ympäristönsä kanssa.

Vielä selvemmin tämä ilmiö näkyy puisissa monumenteissa, jotka ovat kuin ortodoksisen grobnitsa-hautatalon ja ilmoitustaulun välimuotoja. Niitä on Mikonkankaalla selvästi keskittynyt tietylle alueelle.

Tuntuu sopimattomalta puhua muodista, mutta siitäkin on kyse. Myös muistokynttilät ovat osa samanlaisia tuotantoprosesseja kuin muut kulutustuotteet. Hautausmailla niistä tulee yksityisen surutyön välineitä, mutta kynttilöistä syntyy myös jätettä. Ihmisten hautausmaan työntekijät kertovat, että pyhäinpäivän ja joulun kaltaisina pyhinä kynttilät joudutaan kippaamaan traktorilla sekajätteeseen. Lajitteluun ei ole aikaa. 

Eläinten hautausmailla ei ole palkattuja siistijöitä. Oletettavasti omistajat myös korjaavat kynttilät itse. Siellä itse tehty ja massatuotettu, persoonallinen ja matkittu, kohtaavat surutyössä, joka saa moninaisia muotoja. 

On myös kulttuurisia eroja. Esimerkiksi Puolassa ei näe mitään kristillisiä symboleita. Ikäheimo arvelee tämän johtuvan siitä, että Puolassa katolinen usko otetaan vakavasti. Hän ei tiedä tarkkaan, mikä on suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon kanta eläinten hautaamiseen, mutta arvelee senkin olevan muutoksessa. Virallisesti eläimet eivät pääse taivaaseen, mutta käytännössä ehkä kuitenkin.

Gerbiilien hautamonumentilla Ikäheimo halusi ravistella myös uskonnollisia perusoletuksia.

”Mistä tiedämme, että eläimet ovat kristittyjä? Eivätkö ne yhtä hyvin voisi olla buddhalaisia, tai vaikka shintolaisia?”

Julkaistu 19.10.2021

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue seuraavaksi

Oulun Ylioppilasteatterin näytelmä Narri on raskas, mutta uskaltavalla tavalla voimakas kokemus

Petri Huttunen

Arviot

3.12.2021

Oulun Ylioppilasteatterin riemukas impronäytelmä Suunnittelematon murha hurmaa välittömällä ilollaan

Petri Huttunen

Arviot

24.11.2021

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821