Oulun yliopisto juhli tällä viikolla kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisia Kontinkankaan ja Linnanmaan kampuksilla. Yliopiston monipuolinen kulttuuriohjelma innostaa myös opiskelijoita.
Linnanmaan kampuksella juhlittiin torstaina Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisia. Aamusta iltaan kestäneen avajaistapahtuman aikana kävijät saivat maistiaisia Oulun yliopiston tämänvuotisesta kulttuuriohjelmasta.
“Euroopan kulttuuripääkaupungin titteli näkyy vahvasti myös yliopistolla. Olemme saaneet positiivista palautetta siitä, miten monipuolisesti yliopisto järjestää kulttuuripääkaupunkivuodelle ohjelmaa”, Creative Campus -projektin päällikkö Tekla Heinonen Oulun yliopistosta kertoo.
Ohjelmaa todella riittää, sillä yliopiston tapahtumakalenterista löytyy tälle vuodelle noin 120 erilaista kulttuuritapahtumaa. Ohjelmatarjonnasta löytyy niin lyhyitä kulttuuriluentoja kuin viikon mittainen elokuvafestivaalikin. Lähikuukausina luvassa on lisäksi taidenäyttelyitä, elävää musiikkia, teatteriesityksiä sekä paljon muuta.
“Olen ollut Oulussa vasta pari viikkoa, mutta on tosi mukava kuulla, että kulttuuritarjontaa on näin paljon. Esimerkiksi avoimet konsertit ovat hyvä väylä tutustua suomalaiseen musiikkiin”, kertoo ranskalainen vaihto-opiskelija Marie Marquillier, joka tuli avajaistapahtumaan ystäviensä kanssa.
“Kotonani Viennassa kulttuuritapahtumia on paljon. Yllätyin, miten paljon kulttuuriohjelmaa myös Oulusta löytyy. Minustakin se on mahtava juttu”, viideksi kuukaudeksi Suomeen opiskelemaan saapunut Lisi Pratl komppaa.
Yliopistoyhteisön omat tekijät valokeilassa
Yliopiston kulttuuriohjelman kärkenä on koko vuoden kestävä Campus as a Stage -tapahtumakokonaisuus, joka muodostaa noin 70 prosenttia yliopiston kulttuuriohjelmasta.
“Campus as a Stagen tavoitteena on nostaa esiin yhteisömme omia kulttuurin, taiteen ja tieteen osaajia. Tekijöitä on löytynyt sekä opiskelijoista että henkilöstön puolelta. Tapahtumat ovat lähtökohtaisesti kaikille avoimia, eli toivotamme kampukselle tervetulleeksi kaikki kulttuurista kiinnostuneet kaupunkilaiset”, Heinonen iloitsee.
Heinosen mukaan kulttuuripääkaupungin titteli on yliopistolle hieno mahdollisuus edistää Oulun vetovoimaa ja identiteettiä kansainvälisen tiede- ja taideyhteisön kotipaikkana. Lisäksi Campus as a Stagen myötä yliopiston laaja-alainen kulttuuriosaaminen pääsee oikeuksiinsa.
Yli sadan kulttuuritapahtuman ideointi ja toteutus on ollut jopa vuosia jatkuneen suunnittelun tulos. Oulun yliopisto on saanut kulttuuriohjelmaa varten rahoitusta Oulu 2026 -hankkeelta, ja Heinosen mukaan yhteistyö kaupungin kanssa on sujunut hyvin. Hän aloitti pestissä viime vuoden alussa.
“En ole koskaan aiemmin koordinoinut näin isoa tapahtumatuotantoa, ja onhan tässä kieltämättä ollut melkoisesti tekemistä. On kuitenkin todella innostavaa ja ilo olla mukana”, Heinonen kiteyttää.
Julkaistu
SHARE
Tuuli Turunen
Oulun ammattikorkeakoulun opiskelija, joka rakastaa tarinoita, eläimiä ja syvällisiä keskusteluja teekupin äärellä. Todennäköisimmin häneen voi törmätä kirjastossa, lenkkipolulla tai patikointireitillä. Tuulin suurin unelma on koiranpentu ja omakotitalo Lapissa.
Ilmastonmuutoksen edessä ei ole sijaa välinpitämättömyydelle tai lamaantumiselle. Kymmenen nuorta eurooppalaista matkusti Madagaskarille verkostoituakseen kansainvälisesti globaalien kysymysten äärellä ja ryhtyäkseen toimeen paremman tulevaisuuden puolesta.
Viime heinäkuussa kymmenen eurooppalaista nuorta, me kirjoittajat heidän joukossaan, saivat mahdollisuuden matkustaa Madagaskarille ainutlaatuiselle matkalle luomaan kansainvälisiä yhteyksiä globaalien kysymysten äärellä. Osallistuimme Ecoality-leirille, mikä tarkoitti kymmenen päivän vierailua Madagaskarille oppiaksemme paikallisilta toimijoilta ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä sekä kaikesta työstä, jota näiden monimutkaisten ja tiiviisti toisiinsa kytkeytyvien ongelmien ratkaisemiseksi tehdään.
Ecoality on EU:n rahoittama hanke, ja kuten nimestä voi päätellä, se keskittyy ilmastonmuutoksen ja sukupuolten (epä)tasa-arvon väliseen yhteyteen. Tämä leiri oli yksi monista Ecoalityn järjestämistä aktiviteeteista, joista suurin osa tapahtuu paikallisesti eri puolilla Eurooppaa. Koska globaali vastuu ja ilmasto-oikeudenmukaisuus ovat hankkeen ytimessä, osa leireistä on järjestetty globaalin etelän maissa, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kaikkein vakavimpia.
Kuva Heaven Primo.
22. heinäkuuta lensimme pääkaupunkiin Antananarivoon ja vietimme seuraavan päivän bussissa matkaten määränpäähämme, Toamasinan kaupunkiin. Tuntui hieman ristiriitaiselta matkustaa maailman toiselle puolelle oppimaan, miten ilmastonmuutos vaikuttaa paikalliseen elämään, mutta meille tämä oli ainutkertainen tilaisuus kohdata inspiroivia ihmisiä toisella puolella maapalloa. Tarkoituksemme oli oppia ja palattuamme toimia paikallisesti. Jokainen leirin osallistuja suunnitteli omat toimintonsa, joiden tavoitteena oli aktivoida paikallisyhteisöä, sekä levittää tietoa.
Toamasinassa meidät vastaanotti ihmisoikeuskasvatukseen keskittynyt järjestö nimeltä Yes TafiTa. YesTafiTan vapaaehtoiset näyttivät meille paikkoja vierailumme ajan ja kertoivat työstään alueella. Tapasimme monia muita järjestöjä, yhdistyksiä ja paikallisia toimijoita, ja keskustelimme heidän kanssaan ilmastonmuutoksesta ja tasa-arvosta. Nämä keskustelut olisivat voineet jatkua loputtomiin, sillä juttua aiheiden parissa riitti, ja seuraavaksi nostamme esille erityisen mieleenpainuvia hetkiä.
On huomionarvoista, ettei kukaan tapaamistamme ihmisistä kiistänyt ilmastonmuutosta tai vähätellyt sen vakavuutta. Heidän ei tarvinnut epäillä ilmastokriisin todellisuutta, sillä se on ollut heidän elämänkokemuksensa jo vuosia. Kuulimme hälyttäviä tarinoita ruokaturvan heikkenemisestä ja puhtaan veden niukkuudesta. Tämä koskettaa erityisesti naisia, sillä monissa maaseutuyhteisöissä vedenhaku ja ruoanlaitto ovat naisten päivittäisiä tehtäviä. Järjestöltä nimeltä Women Break the Silence, joka tuo esiin naisiin kohdistuvan väkivallan uhrien ääniä, kuulimme esimerkiksi, kuinka pidemmät matkat juomakelpoisen veden hakemiseksi lisäävät seksuaalisen väkivallan riskiä turvattomien reittien vuoksi.
Tällaisen työn tekeminen Madagaskarilla ei ole aina helppoa. Keskustellessamme sukupuolten tasa-arvosta useaan otteeseen puheeksi tuli konservatiivinen hallitus ja kirkon vahva vaikutusvalta. Oikeusjärjestelmää kuvailtiin korruptoituneeksi, ja harmaa talous vallitsee työmarkkinoita. Aktivismi voi olla hengenvaarallista. Monet keskusteluaiheet ovat tabuja, kuten abortti ja raiskaus. Järjestöjen työ on elintärkeää, jotta naisten turvallisuus ja hyvinvointi paranisivat.
Tapasimme naisen, joka teki väitöskirjaa abortista Madagaskarilla ja kuului poliittiseen naisten ryhmään, joka esitti sukupuolikysymyksiä parlamentille. Tapasimme naisyhdistyksen, joka tarjosi töitä kalastajien vaimoille, koska kalastus on muuttunut epävarmaksi elinkeinoksi kalakantojen heikentymisen vuoksi. Tapasimme miehen, joka matkusti ympäri Madagaskaria dokumentoiden, mitkä ruokakasvit tai mutatoituvat ilmastonmuutoksen vuoksi. Ranskan kumppanuuskeskuksessa tapasimme työntekijöitä, jotka tutustuttivat paikallisia lapsia ilmastotoimintaan järjestämällä ekoinnovaatiokilpailun ja suunnittelemalla ekofestivaalia, johon tuli osallistujia kymmenestä eri kaupungista. Festivaalilla muun muassa kirjoitettiin ja esitettiin ympäristöaiheista runoutta tietoisuuden lisäämiseksi.
Kuva Heaven Primo.
Nämä esimerkit osoittavat, kuinka paljon työtä tehdään paikallisesti sosiaalisen ja ekologisen muutoksen eteen, sortavasta hallituksesta ja kolonialismin vaikutuksista huolimatta. Viime syksyn uutiset Madagaskarilta kertovat massiivisista protesteista, jotka johtivat presidentin hallituksen hajottamiseen ja maanpakoon. Madagaskarilaiset nuoret haluavat muutosta. Se oli selvää vierailumme aikana, mutta ruudulta katsottuna tilanne tuntuu hurjalta. Protestit ovat olleet hengenvaarallisia.
Voi tuntua, ettei tämä hälinä maailman toisella puolella vaikuta meidän todellisuuteemme. Silti näennäisen turvallisessa ja demokraattisessa Suomessa todistamme välinpitämättömyyttä sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan sekä ilmastotoimien laiminlyöntiä. Ilmastokriisi on täällä, ja näemme jatkuvasti sen vaikutuksia, kuten hengenvaarallisia helleaaltoja ja vähenevää lumimäärää sekä arktisten ekosysteemien heikkenemistä. Sukupuolten tasa-arvo ei ole ratkaistu asia sekään. Sukupuolittunut väkivalta nostaa Suomen usein EU:n tilastojen kärkeen, ja kouluista kantautuu huolestuttavia uutisia naisvihamielisyyden valtavirtaistumisesta.
Nämä eivät ole vain kaukaisten maiden ongelmia. Meidän toimintaympäristömme tosin on kansalaistoiminnalle paljon vapaampi kuin monissa muissa paikoissa. Se, että voimme ilmaista mielipiteemme, osallistua mielenosoituksiin ja protestoida epäoikeudenmukaisuutta vastaan, on oikeus, jota kannattaa vaalia. Viime aikoina ympäri maailmaa on nähty lukuisia protesteja: Gen Z -protestit, jotka levisivät Nepalista ympäri maailmaa, erityisesti Indonesiassa, Filippiineillä, Keniassa, Marokossa, Madagaskarilla ja Perussa, sekä No Kings -protestit ympäri Yhdysvaltoja, jotka ovat olleet maan historian suurimmat mielenosoitukset. Näitä protesteja yhdistää huoli synkästä tulevaisuudesta, mutta tämä yhteenkuuluvuus tuo monille toivoa. Apatialle ja lamaantumiselle ei ole sijaa, kun on paljon tehtävää.
Kuva Heaven Primo.
Mekin Z-sukupolven nuorina teemme parhaamme osallistuaksemme aktiivisesti toiveikkaamman tulevaisuuden rakentamiseen. Madagaskarilla tapasimme sitoutuneita opettajia, jotka vähäisellä tai olemattomalla opettajankoulutuksella pyörittävät kymmeniä luokkahuoneita ja tekevät parhaansa vastatakseen oppilaidensa tarpeisiin. Nämä madagaskarilaiset opettajat yhdessä oululaisten opettajaopiskelijoiden kanssa ovat käynnistäneet projektin nimeltä “Glocal Pennant”.
Projekti yhdistää Suomen ja Madagaskarin koulujen välisillä vaihdoilla. Molemmissa maissa englannin kielen luokat keskustelevat verkossa siitä, mikä heille on tärkeintä. Oppilaat vievät keskustelunsa myöhemmin kotikaupunkiensa eri tiloihin taiteen, tekstin ja dialogin muodossa. Vaihdon kautta oppilaat harjoittelevat kulttuurienvälisiä vuorovaikutustaitoja, kuten itsereflektiota ja empatiaa, eri näkökulmien huomioon ottamista, dialogia ja kriittistä ajattelua.
Projektin suurempi tavoite on kuitenkin se, että nuorten ääni tulisi kuulluksi. Ydinperiaatteena on luoda siltoja ryhmien välille, jotka eivät tyypillisesti kohtaa. Tämä koskee myös nuorempien ja vanhempien sukupolvien välisiä yhteyksiä. Meille on kuitenkin erityisen tärkeää, että nuorten, erityisesti alaikäisten, ääniä vahvistetaan, koska julkisessa keskustelussa heidän näkemyksiään ei usein oteta huomioon.
Ensi vuoden alussa kutsumme oululaiset osallistumaan tapahtumiimme, kuten world caféihin, keskustelutilaisuuksiin ja näyttelyyn, jossa he pääsevät vuorovaikutukseen oppilaiden ja heidän töidensä kanssa sekä laajentamaan oppilaiden kesken aloitettua keskustelua. Tavoitteenamme on myös edistää globaalia empatiaa ja luoda yhteyden tunnetta niihin, jotka vaikuttavat olevan kaukana meistä – maantieteellisesti, kulttuurisesti tai sukupolvien tasolla.
Projektin järjestävät ITE (Intercultural Teacher Education) -opiskelijat ja kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnan henkilökunta, ja sitä tukevat Rauhankasvatusinstituutti ja Ooka ry. Tulevista tapahtumista tiedotamme muun muassa Ooka ry:n sosiaalisessa mediassa. Teemme yhteistyötä opettajien kanssa Toamasinassa ja Pohjois-Suomessa sekä vapaaehtoisten kanssa Oulussa. Projekti toimii myös osana laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluu erilaisia paikallisia toimintoja (mukana esimerkiksi Mobile Futures, Oulu2026 ja Kaikkien Oulu), jotka tutkivat antirasismia, moninaisuutta ja yhteenkuuluvuutta Oulussa.
Kirjoittajat
Kerttu Kalliorinne on Oulusta kotoisin oleva ympäristöpolitiikan opiskelija, joka työstää graduaan ekofeministisestä aktivismista. Harjoittelussa Rauhankasvatusinstituutissa hän sai olla mukana useissa Ecoality-hankkeissa.
Celine Okata on kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnan opiskelija. Vapaa-ajallaan hän rakastaa leipoa leipää, vaeltaa luonnossa ja opetella sellonsoittoa.
Tuukka Temosta olisi ärsyttänyt, jos joku toinen olisi ohjannut Youtuben maailmaan sijoittuvan elokuvan Cancel. Temonen on seurannut Youtuben kehitystä ihan alusta lähtien. Työskentely innostuneiden sometähtien kanssa sekä vapaus tehdä pöljiäkin asioita oli ohjaajalle palkitsevaa.
Cancel on tämän päivän vauhdikas komediaelokuva sometähdistä ja heidän seikkailuistaan. Kyse on aidosta elokuvasta, jossa on hyödynnetty tubemaailman nopeatempoisuutta, rytmiä ja kieltä.
Ohjaaja Tuukka Temonen kertoo, että elokuva oli Santun eli Santeri Hännisen idea ja sen on käsikirjoittanut stand-up –koomikkonakin tunnettu Pietari Vihula yhdessä sometähtien kanssa.
Cancel on tekijöidensä näköinen hauska ja kieltämättä täysin pöljä kohellus. Vauhtia, energiaa ja hauskoja tilanteita on valtavasti.
Elokuva iskee varmasti tehokkaimmin kohdeyleisöönsä, teini-ikäisiin sometähtien faneihin ja seuraajiin. Kaikki vitsit ja meemit eivät avaudu ulkopuolisille, mutta vauhdikas, rento ja aito meininki vie mukanaan.
“Elokuvassa on paljon sellaisia juttuja, jotka aukenevat vain kohderyhmälle. Toisaalta sitä pitäisi välttää, että kyse ei ole vain sisäpiirijutusta. Ehkä siitä kuitenkin tajuaa, että tässä oli vitsi, vaikka sitä ei ihan ymmärtänytkään”, Temonen pyörittelee.
Vaikka elokuvan nimi on Cancel, ilmiötä ei vakavasti käsitellä. Ikäviäkin piirteitä saaneet noitavainot jätetään rauhaan ja keskitytään hauskanpitoon.
Ainoa oikea ohjaamaan
Temonen kertoo, että hän otti Youtuben haltuun heti, kun se perustettiin 2000-luvun alussa. Hän on seurannut, miten alusta on kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella.
Ohjaaja tuntee tyypit ja on myös kuvannut valtaosaa heistä muun muassa Ylen Summeriin ja Galaksiin.
“Mua ärsyttäis niin paljon katsoa tämä elokuva jonkun muun ohjaamana. Vaatimalla vaadin, että minun pitää päästä tekemään tämä, koska Suomessa ei ole toista ohjaajaa, joka pystyisi siihen”, Temonen naurahtaa.
Youtuben maailma oli Temoselle alusta lähtien kiinnostava, jännittävä ja koukuttava. Kansainvälisen sisällön lisäksi hän on seurannut Suomi-tuben kasvua.
“Minulla on sen ikäisiä lapsia, että katsomme videoita yhdessä. Saan heiltä vinkkejä ja voin kertoa myös heille hauskoista videoista, joissa on ideaa ja oivallusta.”
“On toki selvää, että kaikki videot eivät ole mistään kotoisin. Jotkut ovat aivan helvetin pitkäpiimäisiä. En ymmärrä, miten joku jaksaa niistä innostua”, Temonen nauraa.
Pitkät päivät yhtä hymyä
Elokuvan tekemisessä on onnistumisien lisäksi paljon arkista työtä ja myös ärsytyksen aiheita. Työskentely sometähtien kanssa on ollut ohjaajalle inspiroivaa. Heille kaikki oli uutta ja jännittävää.
“Se oli superhauskaa ja jännittävää itsellenikin. Pojat olivat ekaa kertaa elokuvan kuvauksissa. Joka kerta, kun kuvaukset alkoivat, he olivat aivan järjettömän innostuneita ja yhtä hymyä.”
“Pojat tekivät nuoruuden innolla isoa unelmaa, omaa elokuvaa”, Temonen tähdentää.
Ohjaaja kehuu, että pojat olivat tehneet kotiläksyt hyvin ja osasivat täysin kaikki vuorosanat. Ulkoa muistettavia vuorosanoja oli valtavasti.
“Ehkä heille tuli kuitenkin yllätyksenä, että elokuvaa tehdään kohtauksesta toiseen 10 tuntia päivässä. Se on tosi rankkaa ja lepotaukoja ei juuri ole”, Temonen sanoo.
Tuukka Temonen uskoo, että Cancel-elokuva tuo uutta yleisöä elokuvateatteriin.
Vapaus inspiroi
Cancel on yhdistelmä perinteistä elokuvakerrontaa ja tubemaailmaa. Siinä on elokuvan muoto, jota on tehostettu Youtuben nopeudella ja grafiikoilla.
Kaikkia grafiikoita ja tehosteita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Ne syntyivät editissä pääosin Eemeli Kelokorven tekemänä ja ideoimana.
“Me saatiin ihan valtavasti Youtuben maailmaa elokuvaan. Kukaan ei estänyt, sanoivat vain, että tehkää vaan.”
“Minulle oli hyvin vapauttavaa, ettei ollut mitään rajoja. Jos tuli joku hyvä tai tosi pöljä idea, vastaus oli, että joo laitetaan mukaan”, ohjaaja naurahtaa.
Temonen kertoo, että tubevideoiden pitää olla kymmenenminuuttisia jo rahavirrankin takia, joten tylsässäkin videossa pitää olla tasaisin väliajoin jotain ärsykettä.
“Elokuvakerrontakin kaipaa aina jotain herättävää. Nyt sain tehdä sitä Youtuben keinoin, se oli tosi hauskaa.”
Uutta yleisöä elokuviin
Sometähdillä on yhteensä noin 2,8 miljoonaa seuraajaa. Vaikka osa seuraa varmasti useita samoja tähtiä, kyse on todella suuresta määrästä.
“On selvää, että on valtavasti sellaisia ihmisiä, joille tämä on ensimmäinen, etenkin kotimainen elokuva, jonka he näkevät elokuvateatterissa.”
“Toki vanhemmat ovat kärränneet lapsiaan katsomaan Frozenia ja vastaavia, mutta tämä on varmasti useille ensimmäinen oma valinta.”
Ohjaaja toivoo, että kokemus olisi niin merkittävä, että se motivoisi ihmisiä tulemaan toistekin elokuviin. Elokuvia pystytään tekemään vain, jos ihmiset ostavat lippuja.
Some on tosi tärkeä elokuvan markkinointikanava, jota ei osata vielä täysin hyödyntää.
“Järkevä tv-kampanja maksaa 80 tonnia tai enemmän, jos saman summan käyttäisi somemarkkinointiin, näkyvyys olisi valtava”, Temonen tähdentää.
Elokuvassa ei canceloida
Vaikka elokuvan nimi on Cancel, ilmiötä ei vakavasti käsitellä. Ikäviäkin piirteitä saaneet noitavainot jätetään rauhaan ja keskitytään hauskanpitoon. Käsite on kuitenkin ohjaajalle tuttu.
“Se ei ole ok, että naapuri kyttää naapuria ja etsii hänen virheitään. Pitäisi olla enemmän ymmärrystä ja anteeksiantoa myös heitä kohtaan, jotka ovat tehneet väärin.”
“Kahtiajakautunut ja tuomitseva yhteiskunta ei ole elämisen arvoinen”, Temonen tiivistää ajatuksensa cancel-ilmiöstä.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Cancel-elokuvan pääosissa on kolme valovoimaista sometähteä. Niko, Santtu ja Weksi kuuluvat Suomen suosituimpiin tubettajiin. Santtu ja Weksi kertovat, että leikki ja hymyn saaminen ihmisten huulille on heille tärkeintä. Nyt he tuovat iloa ihmisten mieliin suurella kankaalla.
Kaikki lähti Santun ideasta ja unelmasta näytellä ja olla mukana oikeassa valkokangaselokuvassa. Unelmat on tehty toteutettaviksi. Tubettajien oma elokuva Cancel sai ensi-iltansa lokakuun alkupuolella.
Cancel on Tuukka Temosen ohjaama vauhdikas fiktiivinen sukellus tubettajien maailmaan. Santtu ja Weksi ovat työskennelleet elokuvan näyttelijöinä ja käsikirjoittajina viimeiset neljä vuotta.
Santtu eli Santeri Hänninen perusti oman Youtube-kanavan 2012 ja sillä noin 172 000 tilaajaa. TikTokissa 27-vuotiaalla nuorella miehellä on noin 350 000 seuraajaa.
Yhdessä elokuvan kolmannen päätähden Nikon eli Niko Meurosen kanssa Santtu tekee kummia tempauksia. NikojaSanttu –kanavalla on noin 425 000 tilaajaa.
Weksi eli Henry Weckström on 32-vuotias tubettaja ja DJ. Vuonna 2020 hän alkoi tehdä aktiivisesti TikTokia. Kanava saavutti yli 400 000 seuraajan rajan ja hänet valittiin vuoden 2022 TikTok-vaikuttajaksi. Nykyisin hän keskittyy omaan Youtube-kanavaansa.
Seuraajia ja tilaajia on tähdillä valtavasti. Jos heidät saadaan liikkeelle, kyse on kotimaisen elokuvan menestystarinasta.
Oikea elämä ja aitous koukuttaa
Ensimmäinen sukellus tubettajien luomaan sisältöön on hämmentävä. Katson kymmenien eri tähtien klippejä kummissaan.
Katsantokannasta riippuen osa videoklippien sisällöstä on häpeilemätöntä mainontaa tai sitten tarkoituksenmukaista työtä. Sometähteys on myös ammatti.
Jotkut videot ovat viihdyttäviä, mutta vain pienessä osassa on oivaltava ajatus ja vain murto-osassa tarina. Jos on jäänyt ajastaan jälkeen tai on yksinkertaisesti liian vanha, voi tulla mieleen, että mikä tässä oikein viehättää?
“Somettajat kuvaavat paljon normaalia elämää, tavallista päivää, johon katsoja pääsee mukaan. Ihmiset pääsevät katsomaan, kun olemme aitoja omia itsejämme”, Santtu kertoo.
Hän haluaa näyttää videoillaan, että sometähdenkään elämä ei ole aina täydellistä ja uskaltaa olla myös haavoittuva.
“Tämä on rohkaisevaa katsojalle, koska mekään emme ole aina parhaimmillaan. Tunteiden skaala on moninainen ja uskallamme olla myös herkkiä”, Santtu pohtii sometähtien suosiota.
Netissä videolla saattaa parhaimmillaan olla satoja tuhansia katsojia. Santtu sanoo, että hän on kertonut videoissaan noloja ja kiusallisiakin asioita, joita hän ei muuten paljastaisi.
“Juttelin just aiheesta tyttöystäväni Helmin (Helmin Kantola) kanssa, joka tekee myös Youtubea työkseen. Mietimme, että kun kuvaamme puhelimella, sille on helpompi kertoa asioita kuin edes parhaille kavereille”, Santtu pohtii.
Paras palkinto on hymy katsojan huulilla
Sometähdet vaikuttavat paljon nuorten ajatuksiin ja kulutusvalintoihin. Tubettajat kertovat, että tunne vastuusta on vuosien varrella korostunut.
Santtu tähdentää, että hän haluaa näyttää videoissaan omalla esimerkillään, että kun on oma itsensä, se riittää.
“Näen vastuun tärkeänä. Mitä me tehdään, sen joku voi tehdä perässä. Tiedän myös, että sillä, mitä sanomme, on suuri vaikutus.”
Katsojilta saatu palaute ilahduttaa sometähtiä. Hienoin palkinto työstä on saada hymy ihmisten huulille.
“Parasta on katsojilta tulevat viestit, esimerkiksi, että: mulla on tänään ollut tosi huono päivä, mutta kun mä katoin sun videon, mulle tuli tosi hyvä mieli”, Santtu hymyilee.
Santun ja Nikon yhteisellä kanavalla on nähty useita hulvattomia tempauksia. Kaksikon hullut ideat syntyvät lapsenomaisista leikeistä.
“Kerran mietittiin, mikä voisi olla oudoin tai huvittavin juttu, mitä voisimme ajallamme tehdä.”
“Jostain tuli ihme päähänpisto, että ollaan kisaa pahvilaatikoissa. Miksi kukaan menisi pahvilaatikkoon ja olisi siellä yötä?”, Santtu muistelee nauraen.
Hauskinta tempauksessa oli, että se toimi. Video oli yksi kaksikon ensimmäisistä hiteistä.
“Haluamme videoillamme näyttää leikkimistä. Leikki on positiivista ja kannustamme siihen. Nykyisin kaikki ovat vain puhelimilla koko ajan, ja leikkiminen on vähentynyt.
Sometähdet ovat tehneet kaikkea hassua ja hauskaa vuosien varrella. Pojat kuitenkin kertovat, että videoita ei ole poistettu ja mikään ei erityisesti kaduta tai nolota jälkikäteenkään.
“Kun Nikon kanssa aloitettiin, oltiin nuoria pojankloppeja ja riehuttiin tosi paljon. Oli kaikenlaista vauhdikasta sekoilua. Vanhempina olemme vähän rauhoittuneet. Se kuului siihen aikaan, että mentiin eikä meinattu”, Santtu kertoo.
“Meillä oli muun muassa videosarja, jonka ideana oli, että kaikkeen sanotaan kyllä. Otimme napakoruja ja nännilävistyksiä. Niko otti tatuoinnin, vaikka ei sellaista halunnut”, hän kuvailee nuoruuden intoa.
“Someen kun tekee videoita, tärkeintä on herättää huomio ja katsojan kiinnostus. Siellä pitää olla kovaeleinen, äänekäs ja energinen. Valkokankaalla se ei toimi yhtään.”
Somesta valkokankaalle
Santulla ja Weksillä on valtavasti kokemusta kameran edessä esiintymisestä. Mediat ovat kuitenkin erilaisia ja kaikkea opittua ei voi suoraan siirtää tubevideoista elokuvan tekemiseen.
“Someen kun tekee videoita, tärkeintä on herättää huomio ja katsojan kiinnostus. Siellä pitää olla kovaeleinen, äänekäs ja energinen. Valkokankaalla se ei toimi yhtään”, Weksi valaisee.
“Temonen sanoikin meille, että nyt te ootte jätkät aivan liikaa, nyt kierroksia alas. Paras neuvo, minkä sain, oli että elä näyttele. Ota se toisen repliikki ja reagoi siihen. Elokuva on paljon pienieleisempää”, hän lisää.
Tubettajat kertovat, että Youtube-videot tehdään niin, että otetaan kamera käteen ja painetaan play. Kun on valmista, laitetaan poikki ja lisätään video Youtubeen.
“Elokuvan kuvauksissa oli haastavaa, että kun olin kaikkeni antanut kohtaukselle, Temonen tuli sieltä, että hyvä, otetaan uudestaan”, Santtu naurahtaa.
Kohtaukset otettiin parhaimmillaan jopa 20 kertaa uusiksi, mikä oli ensikertalaisille näyttelijän työssä haastavinta.
Weksi (vas.) ja Santtu tunnistetaan kadulla ja heitä pyydetään kuviin. “Hienointa on, että saamme aikaan hymyjä ja hyvää mieltä.”
Erilaisia rooleja
Elokuvassa miehet esiintyvät omilla nimillään. Santtu ja Weksi kertovat, että elokuvan roolihahmoissa on paljon heitä itseään, mutta hahmot ovat todella kärjistettyjä.
He sanovatkin, että elokuvan suola on, että katsojalle jää kysymys, ovatko tyypit oikeasti sellaisia kuin elokuvassa.
“Kun pääsin kuvauksissa hahmoon sisälle, siinä oli tosi helppo pysyä. Hauskaa oli, että Temonen oli kysynyt Nikolta ja Weksiltä, että onko tuo Santtu oikeasti tuollainen. Sen saa katsoja itse päättää”, Santtu nauraa.
Kokeneilla sometähdillä on useita erilaisia rooleja eri kanavissa, ja ne kytkeytyvät päälle kuin itsestään.
“Snapchatissa kuvaan arkielämää ilman roolia. TikTokissa olen toisenlainen, huomiota herättävä ja äänekäs”, Weksi valaisee.
Santtu kertoo, että hänellä on monta eri hahmoa.
“Kun kamera käynnistyy SanttujaNiko –jutuissa, samalla kytkeytyy päälle valtava energia. Omissa videoissa olen paljon rennompi ja hitaampi.”
Jännitystä ja suuria odotuksia
Some on nopea ja reaktiot katsojilta saa miltei heti kuvausten jälkeen. Weksi kertoo, että elokuvaprojekti on kestänyt neljä vuotta, joten odotukset ja jännitys ovat nyt paljon suurempia.
Elokuvan tekemisestä he ovat saaneet myös oppia, jota voi käyttää hyödyksi omissakin videoissaan.
“Olimme mukana käsikirjoittamassa ja se oli tosi siistiä. Elokuvaan luotiin hienosti tarinankerrontaa ja rakennettiin draamankaari. Se on ihan oma maailmansa. Kerrontaa ja dramaturgiaa voisin miettiä omillakin videoilla”, Santtu pohtii.
Cancel on tiettävästi maailman ensimmäinen valkokangaselokuva tubettajista. Santtu ja Weksi käyvät paljon elokuvateatterissa ja he harmittelevat, miten vähän siellä näkee nuoria.
Tubettajien suuri toive olisi, että he saisivat uutta yleisöä teattereihin kokemaan elokuvan taikaa. Tällä tavalla tubemaailma ja elokuva tukevat toisiaan.
“Me ollaan supertyytyväisiä tähän ja halutaan rohkaista kaikkia katsomaan elokuvaa. Monilla on varmasti ennakkoluuloja, että nyt nuo tubettajat ovat elokuvassa, vaikka eivät ole näyttelijöitä”, Santtu pohtii.
“Itsellänikin olisi ennakkoluuloja tällaisesta, mutta sehän on vain yksi hyvä syy mennä katsomaan, pitävätkö se paikkaansa”, Weksi lisää.
Neljän vuoden projekti on ollut sometähdille suuri unelma. Weksi sanoo arvoituksellisesti, että olisi aivan uskomattoman hienoa, että tämä saisi jatkoa.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Osakunnilla on pitkät perinteet suomalaisissa korkeakouluissa. Nykyään ne tarjoavat yhteisöä, helpottavat koti-ikävää ja auttavat kiinnittymään uuteen kotikaupunkiin.
Osakunnilla on pitkät perinteet suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä. Juuret Suomessa ulottuvat Turun akatemian aikaan, kun opiskelijat ryhmittyivät kotipaikkakuntansa mukaan niin sanotusti kansakunniksi tai osakunniksi. Kun vuonna 1828 yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin, osakuntalaitos siirtyi myös, ja sen asemasta säädettiin yliopiston säännöissä: jo samana vuonna hyväksytyissä säännöissä mainittiin, että osakunnilla on virallisesti opiskelijoiden tehtävänä valvoa ahkeruutta ja siveellisyyttä.
Osakunnilla oli vahva maakuntayhteisöllinen identiteetti: jäsenet olivat oman maakunnan tai kotiseudun opiskelijoita, ja toiminta sisälsi kulttuurisia elementtejä, keränneet perimätietoa ja verkostoitumista. Jäsenyys osakunnassa oli pitkään pakollista opiskelijalle: esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) jäsenyys perustui osakuntaan kuulumiseen. Tällöin osakunnat tekivät myös merkittävää kulttuuriperimätyötä. Ne olivat esimerkiksi merkittävässä roolissa Suomen kansallispukujen synnyssä.
1800-luvun puolivälissä Suomessa nousi kansallinen herääminen eli fennomania, jonka tavoitteena oli vahvistaa suomalaisuutta, suomen kieltä ja omaa kansallista identiteettiä Venäjän alaisessa suuriruhtinaskunnassa. Osakunnissa korostettiin oman alueen perinteitä ja murretta ja pukeutuminen oli yksi näkyvimmistä tavoista ilmaista tätä. Ylioppilaat ryhtyivät juhlapäivinä pukeutumaan oman alueensa kansanpukuun, niistä rakentui symbolisia tunnuksia suomalaisuudelle ja maakunnalliselle identiteetille. Monet osakunnat keräsivät ja dokumentoivat vanhoja kansanpukuja omalta alueeltaan 1800-luvun loppupuolella. Ne eivät kuitenkaan tyytyneet vain tähän, vaan osakunnat myös teettivät uusia niin sanottuja osakuntapukuja, jotka perustuivat alueen perinteeseen mutta sovitettiin juhlakäyttöön. Näistä asuista kehittyi myöhemmin monien nykyisten kansallispukujen esiasteet.
1930-luvulla osakuntien pakollinen jäsenyys poistui ja 1960- ja 1970-luvulla osakuntien asema muuttui merkittävästi. Yliopisto ja opiskelijaliike kokonaisuudessaan kokivat murroksia: opiskelijamäärät kasvoivat, opiskelijapolitiikka muuttui, ja osakunnat menettivät osittain asemaansa.
Identiteetin ja traditioiden rakennus katkesi osassa osakuntia 1970-luvulla, mutta 1980-luvulta alkaen osakunnat ovat uudelleenrakentaneet toimintansa vapaa-ajan yhteisöinä ja opiskelijatoimintana, eivät vain kotiseutuyhteisöinä. Oulun yliopistossa toimii aktiivisesti kolme osakuntaa: Immeiset, Lapio ry ja EPO.
Immeiset on Savo-karjalaisten ja seudulle tunnesiteitä omaavien korkeakouluopiskelijoiden verkosto Oulussa. Lapio eli Lappilaiset Opiskelijat Oulussa on Lapista kotoisin olevien, Lapin kotiseudukseen tunnustavien ja Lappiin sukulaisuussuhteita omaavien opiskelijoiden yhdistys Oulussa. EPO eli Oulun Etelä- ja Keskipohjalainen osakunta toimii pohjalaishenkisten opiskelijoiden yhteisenä järjestönä.
Osakunnat tarjoavat tiloja, tapahtumia, verkostoja ja yhteisöllisyyttä opiskelijoille – toimintaperiaate on siis sama kuin muillakin opiskelijajärjestöillä. Lähtökohta osakuntatoiminnalle pysyy kuitenkin samana: ne tarjoavat yhteyksiä ja uudelle paikkakunnalle kiinnittymistä maakunta- ja kotiseutuyhteyden kautta.
EPO:n tiloissa Linnanmaalla näkyvät kotiseutu ja muistot yhteisistä tapahtumista. Muilla osakunnilla Oulussa ei ole omia tiloja.
“Kerätään samalta alueelta olevat ihmiset yhteen ja tarjotaan heille tekemisen kautta yhteisöllisyyttä”, Lapion puheenjohtaja Maria Ollila kertoo.
Toimintaa ylläpidetään, jotta ihmiset saavat kokea kotoisuutta ja yhteenkuuluvuutta kotipaikkakunnan kautta. “Ollaan samalta alueelta ja pystyy juttelemaan samoista asioista eikä tarvi välittää murre-eroista niin paljon että kaikki ymmärtää mitä tarkoitetaan”, Ollila avaa.
“Voi tulla yksinäinen olo, jos on muualla päin kuin mistä on kotoisin. Oulun seudulta on muuten ollut hankala löytää itäsuomalaisia ihmisiä ja tänne tulee opiskelijoitakin aika vähän Itä-Suomesta niin tätä kautta pääsee tutustumaan kotiseudun ihmisiin”, Immeisten sihteeri Emma Kuittinen kertoo.
“Opiskelijakulttuuri on aina se omanlainen herääminen ja kokemuksensa, niin auttaa, kun on samanhenkisiä ihmisiä ympärillä”, Ollila sanoo. “Se tuo omaa kiinnittyvyyttä Ouluun, kun tietää että täällä on samantyyppisiä ihmisiä ja samoilta seuduilta.”
Kuittiselle osakuntatoiminnassa tärkeimpänä ja mukavimpana asiana on ollut saada keskustella ja kuulla kotoista murretta ja että on ihmisiä, jotka tietää alueesta. Lisäksi rentojen hyvän mielen tapahtumien kautta pääsee tutustumaan ihmisiin, niin oman alueen kuin myös yli maakuntarajojen muiden järjestöjen kanssa yhteistyössä järjestettyjen tapahtumien kautta. “Oppii uutta”, hän sanoo.
Jaakko Taivalmaan mukaan osakuntien pääosaisin tehtävä on luoda kotia poissa kotoa. “Luodaan yhteisö jonnekin paikkaan, missä sitä ei luonnollisesti esiinny”, EPO:n varapuheenjohtajana toimiva Taivalmaa kertoo.
Taivalmaalle EPO:n toimintaan lähteminen oli ilmiselvää. Historiaa opiskekevalle Taivalmaalle kotiseutuhistoria on harrastus jo muutenkin, joten osakuntatoiminta toimii harrastuksen jatkeena.
“Varsinkin eteläpohjalaisilla on hyvin vahva kotiseutuidentiteetti. Koen joskus olevani enemmän eteläpohjalainen kuin suomalainen. On todella tärkeää ja hienoa, että saa oleskella ihmisten kanssa, jotka kokevat samoin kuin minä. Puhumme aina siitä, kuinka hienoa on, että kotopuolessa kaikki on niin juntteja. Tulee fiilis, että nämä ihmiset ymmärtävät minua sellaisella tasolla, mitä muualta tulevat eivät välttämättä ymmärrä”, hän avaa.
Ihmisten mukaan muokkautuvaa toimintaa
Osakunnissa toimintaa pyritään järjestämään kuukausittain, mutta aktiivisuus riippuu paljon istuvista hallituksista. Jotta toiminnan työtaakkaa saadaan kevennettyä ja tapahtumiin tarpeeksi jäseniä, osakunnat tekevät paljon yhteistyötä toistensa ja muiden järjestöjen kanssa.
Haasteena on se, miten osakunnat pysyvät relevantteina opiskelijoille nykyisessä ylioppilaskulttuurissa: jäsenyys kilpailee muiden järjestöjen, ainejärjestöjen ja harrastustoiminnan kanssa. “Harrastejärjestöihin on tosi hankala saada hallituksia nykyään”, Ollila sanoo.
Yleisesti osakuntien toiminta on ollut viime vuosikymmeninä katkonaista ja aktiivisuus vaihdellut. Lapio herätettiin eloon viimeksi syksyllä 2021. “Tyypilisesti meidän ikä on ollut sen viisi vuotta, että jos päästäisiin sen viiden vuoden yli niin voitaisiin järjestää vujut”, Ollila naurahtaa.
“Tarkoitus on olla olemassa ja tuoda mahdollisuus ihmisille liittyä ja olla osana toimintaa”, Kuittinen kommentoi Immeisten tulevaisuutta.
EPO:n tavoitteena on aktiivisen jäsenmäärän laajentaminen ja toiminnan monipuolistaminen. “Että pysytään hengissä ja toiminta ei ole pakkopullaa.” EPO on perustettu vuonna 1980. “90-luvulla on ollut suvantovaihe, ja firma on otettu pöytälaatikosta 2000-luvun alussa. Aaltoliikkeenä menee, mutta tällä hetkellä ollaan nousuaallolla”, Taivalmaa sanoo.
Opiskelijan arki on hektistä, ja tapahtumatarjontaa on yltäkylläisesti. Osakunnissa tunnistetaan hyvin se, ettei opiskelijoiden aika riitä kaikkeen.
“Ei ole kannattavaa järjestää tapahtumia viikoittain, kun opiskelijaelämä pyörii suurilta osin ainejärjestöjen kautta. Vaikka järjestötoiminta yleensäkin on vapaaehtoista, niin tämä on kaikista vapaaehtoisinta”, Taivalmaa sanoo. Toiminta näyttäytyy pääasiassa tapahtumien kautta ja matalan kynnyksen toimintana. Osakunnissa hengaillaan yhdessä, käydään keilaamassa ja elokuvissa, sitsataan ja pelaillaan yhdessä muiden osakuntien ja järjestöjen kanssa.
Kuinka sitten erottautua muista järjestöistä? Vaikka osakuntien olemassaolo perustuu hyvin paljon kotiseutuidentiteettiin, Lapion ja Immeisten toiminnassa maakuntaan liitettävät stereotypiat ja perinteet eivät niinkään vahvasti ole läsnä. Kotiseutuyhteys tulee ilmi murteissa ja yhteisissä keskustelunaiheissa. Esimerkiksi Lapion hallituksen kokoukset kulkevat Kotakäräjien nimellä.
Savo-Karjalan perinteet Immeisillä näkyvät maskotissa, joka on saimaannorppa Nestori.
Stereotypioita järjestössä ei kuitenkaan kannatella. “Toiminta muokkautuu sen mukaan, millaisia ihmisiä siellä on eikä niinkään stereotypian kautta”, Kuittinen kertoo.
EPO:lta perinteitä sen sijaan löytyy. Perinteet näkyvät tapahtumien ohjelmanumeroissa ja tapahtumat ovat teemoitettuja. “Muutenhan tämä olisi kuin mikä tahansa muu kerho. Täytyy olla vahva imago”, Taivalmaa sanoo.
EPO:ssa ollaan ylpeitä pohjalaisista stereotypioista: suorapuheisuudesta ja äänekkyydestä. “Puukkojunkkareiden nimissä meidän toiminnassa on leikkimielistä aggressiivisuutta. Meidän tapahtumissa joskus painitaan ex tempore tai huudetaan toisillemme. Saa sillä tavalla ilmaista itseään.”
Vaikka osakuntien olemassaolo perustuu kotiseutuyhteyteen, jäseneksi haluavilta ei perata sukupuuta tai vaadita linkkiä seudulle. “Immeiset on tarkoitettu savokarjalaisille tai savokarjalaismielisille tai alueesta kiinnostuneille ihmisille”, Kuittinen sanoo.
Samoilla linjoilla on Taivalmaa. “Me ollaan avoinmielisiä.” Hän kannustaa kaikkia lähtemään osakuntatoimintaan mukaan. “Tää on aivan helvetin hienoa. On mahtava juttu, että voidaan pitää vuosisataista perinnettä yllä osakuntatoiminnalla vaikka tämä onkin varsin erilaista kuin Helsingissä, jossa toiminta on kultturellimpaa. Kyllä tässä silti kokee olevansa osa jotain suurempaa, vaikka mitään asiaa ei suoraan ajetakaan.”
Julkaistu
SHARE
Tuuli Heikura
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kädenjälki näkyy tänäkin vuonna Lumo-valofestivaalin ohjelmistossa. Kolmen tutkintoalan opiskelijoiden yhteisteoksessa pääteemoina ovat yhteisöllisyys ja parveutuminen.
Hupisaarten kasvihuoneella esitetään viikonloppuna monitaiteellinen teos, jossa liike, ääni ja visuaalisuus kohtaavat. PARVI on Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajan, musiikkipedagogin ja viestinnän tutkinto-ohjelmien opiskelijoiden yhteisprojekti. Teos kuuluu 21.–23. marraskuuta järjestettävän Lumo-valofestivaalin ohjelmaan.
“PARVI on ikään kuin taiteen ja teknologian yhteentörmäys. Tanssijoiden liike, muusikoiden improvisaatio ja paikan päällä taltioitu ääni vaikuttavat vahvasti visuaalisiin elementteihin, kuten valaistukseen ja heijastettavaan videomateriaaliin”, kertoo tuottaja Joonas Leinonen.
Vuorovaikutus on keskeisessä roolissa myös yleisön ja esiintyjien välillä. PARVI on immersiivinen teos, joka kutsuu yleisön kokemaan, millaista on nimensä mukaisesti olla osa parvea.
PARVI-teoksen työryhmässä on mukana yhteensä noin 30 opiskelijaa kolmelta eri tutkintoalalta sekä kahdeksan ammattikorkeakoulun lehtoria tai työntekijää. Teoksen ideointi aloitettiin jo elokuussa, ja sen syntyyn vaikuttivat vahvasti sekä tarinallisuus että tiede.
Tuottaja Joonas Leinonen uskoo, että PARVI-teoksesta löytyy kiinnostavia elementtejä kaiken ikäisille.Kuva Tuuli Turunen.
Avainasemassa yhteisöllisyys
Teoksen vaiheista voi huomata, kuinka aluksi eristäytynyt joukko olentoja löytävät toisensa ja vähitellen parveutuvat yhteen taiteen äärelle. Leinosen mukaan teoksen sanoma on yleisön vapaan tulkinnan varassa, mutta hän itse kokee PARVEN muistuttavan siitä, kuinka ihmiset lopulta tarvitsevat toisiaan.
Tiedeaspekti kirkastui, kun teoksen äänisuunnittelusta ja musiikin ohjauksesta vastaava lehtori Jussi Tuohino löysi parviälyä käsitteleviä tiedeartikkeleita, joissa sukellettiin parvikäyttäytymiseen ilmiönä. Teoksessa esiintyjät eivät ilmennä eläinkunnan hahmoja, mutta sen rakenne sekä liikekieli ovat saaneet inspiraationsa luonnon tavasta parveutua.
“Heitimme tämän konseptin opiskelijoille, ja he ottivat siitä heti koppia. Tärkeintä on, että opiskelijat ovat ideoinnissa ja toteutuksessa kuskin paikalla, ja lehtorit lähinnä fasilitoivat ja tukevat prosessia”, Leinonen avaa.
Tanssinohjauksesta ja koreografiasta vastaava Liisa Heikkinen ohjaa tanssijoita PARVESSA. Hän on tyytyväinen tutkintoalojen väliseen yhteistyöhön.Kuva Timo Vehkaoja.
Yhteistyötä yli tutkintorajojen
Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Oulun ammattikorkeakoulu ja Lumo-valofestivaali aloittivat yhteistyön. Leinonen kertoo, että opiskelijoiden keskuudessa Lumo-projektin toteuttaminen on joka syksy intensiivinen, mutta intoa herättävä toimeksianto.
“Lumoa lukuun ottamatta meillä ei liiemmin ole tutkinto-ohjelmien välistä yhteistyötä, mikä tekee tästä siinäkin mielessä erityisen mahdollisuuden. On hienoa nähdä, miten eri taiteenlajit kohtaavat, ja opiskelijat voivat oppia toinen toisiltaan”, Leinonen iloitsee.
Tämänvuotisessa teoksessa tutkintoalojen välistä yhteistyötä on vahvistettu entisestään. Leinonen esimerkiksi muistaa, kun syksyn harjoituksissa tanssijat oivalsivat, kuinka konkreettisesti heidän liikkeensä vaikuttaa syvyyskameran taltioimaan videokuvaan. Näin ollen reaaliaikainen kuvamateriaali heijastui takaisin tanssijoiden ilmaisuun.
“Teknologian rooli ei ole ainoastaan tallentaa tai toistaa jo aiemmin tehtyä, vaan tavoitteena on esiintyjien ja teknologian vuorovaikutus. Mikään tutkintoala ei ole toistaan tärkeämpi, vaan kaikki lähtee kollegiaalisesta yhteistyöstä”, Leinonen summaa.
Oulun ammattikorkeakoulun PARVI-teos on nähtävillä osana Lumo-valofestivaalia Hupisaareen kasvihuoneella 21.–23. marraskuuta. Teoksessa ei ole näytösaikoja vaan sitä voi saapua katsomaan milloin tahansa festivaalin aukioloaikojen puitteissa kello 16–22.
Artikkelikuva Timo Vehkaoja.
Julkaistu
SHARE
Tuuli Turunen
Oulun ammattikorkeakoulun opiskelija, joka rakastaa tarinoita, eläimiä ja syvällisiä keskusteluja teekupin äärellä. Todennäköisimmin häneen voi törmätä kirjastossa, lenkkipolulla tai patikointireitillä. Tuulin suurin unelma on koiranpentu ja omakotitalo Lapissa.
