Jutut kategoriassa Kulttuuri - Oulun ylioppilaslehti

Veli Kauppisen luotsaama legendaarinen Velinen sunnuntai hurmaa Oulun Musiikkivideofestivaalien yleisön vuosi toisensa jälkeen

Oulun Musiikkivideofestivaalien Velistä sunnuntaita vietettiin jo 14. kertaa. Tänä vuonna festivaalien teema oli hypertodellisuus mutta muusikko ja kulttuuritoimittaja Veli Kauppisen musavideokooste keskittyi juhlien perusasiaan: katsotaan yhdessä musiikkivideoita, joista ihminen kertoo ihmisille.

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Velinen sunnuntai on yks Oulun Musiikkivideofestivaalien suosituimmista ohjelmanumeroista. Ajatus on, että tv:n ja radion musiikkiohjelmista tuttu Veli Kauppinen näyttää hyviä musiikkivideoita ja kertoo enemmän tai vähemmän levottomia tarinoita videoista, musiikista ja vähän muustakin.

Kauppisen OMVF-ura alkoi jo 15 vuotta sitten, kun hänet pyydettiin kotimaisen kilpailun tuomaristoon.

“Videoiden tuomarointi oli tavallaan hirveää, mutta mielenkiintoista hommaa. En ollut hetkeen tarkasti katsonut kotimaisia musiikkivideoita, mutta silloin piti katsoa kaikki kilpailuun lähetetyt teokset. Se oli silmiä avaavaa.”

“Olin tosi innoissani tapahtumasta ja intoilin siitä myös silloisille järjestäjille. Tiesin kyllä juhlista, mutta en ollut koskaan käynyt paikalla. Kerroin, että tulisin tosi mieluusti seuraavanakin vuonna.”, Kauppinen muistaa.

Järjestäjät ehdottivat, että sujuvasanainen musiikkimies kuratoisi oman näytöksen, ja siitä lähtien hänet on pyydetty mukaan joka vuosi.

Videoita, sipsejä ja karkkia

Lauantai-iltana on juhlittu musiikkivideoita Pumpeligaalassa, ja joillakin ilta on jatkunut todistettavasti aamuyön tunneille. Sunnuntaina alkuiltapäivästä mieli saattaa vaellella hypertodellisessa tilassa.

“Me ollaan joskus kutsuttu Velistä sunnuntaita krapulashowksi, mitä se ei toki kaikille ole. Minulle se on kyllä joskus ollut.”

“Mietittiin, että tarjotaan näytöksessä sipsejä, karkkia ja limpparia. Se oli kiva juttu ja itsellenikin sellainen, että voi ottaa rennosti”, Kauppinen kertoo hyväntuulisena.

Vaikka näytöksen konsepti on pysynyt samana, tyyli ja teema vaihtuvat joka vuosi.

“Katson aina, mikä on sen vuoden festivaalien teema, ja sitten en noudata sitä. Ajattelen toki sitäkin, mutta shown tarkoitus ei ole koota festivaalien teemoja yhteen.”

“Olen radiomaailmassa tottunut siihen, että aasinsillat keksitään mistä vaan. Olen hyödyntänyt tässäkin sitä oppia”, Kauppinen sanoo.

“Jos sattuu, että ohjelmistosta tulee festivaalien teemaan sopiva, kerron kyllä yleisölle, että huomaatteko, miten nerokasta toimintaa”, hän lisää nauraen.

Ensin valitaan musiikki

Kun musiikkitoimittaja lähtee valitsemaan videoita, valitaan musa ensin.

“Jos tykkään jostakin biisistä tosi paljon, katson, minkälainen musiikkivideo siinä on. Jos video on kiva, otan sen mukaan.”

Ohjelmiston Kauppinen rakentaa tarkasti sumealla logiikalla.

“Selailen muutaman illan YouTubea, kuten kuuntelen musiikkiakin – eli vähän miten sattuu.”

Tämän vuoden ohjelmistoa Kauppinen lähti rakentamaan kahdesta videosta, joissa on pääosassa ikoniset naisnäyttelijät. Tilda Swinton esiintyy citykettuna Orbitalin 90-luvun videossa ja Cate Blanchett tanssii parin vuoden takaisella Sparksin videolla.

“Ne olivat kaksi ensimmäistä. Jostakin tällaisesta se lähtee aina rönsyilemään eri suuntiin.”

Neneh Cherryn video oli myös pakko ottaa mukaan, koska Kauppinen oli juuri lukenut hänen kiinnostavan omaelämäkertansa sekä kuunnellut paljon hänen musiikkiaan.

“Neneh Cherry on todella siisti tyyppi. Sitten 070 Shaken Vagabond–biisi on aivan saakelin hyvä, ja video sopii siihen. Nämä, ja sitten Talk Talk on sellainen ja…”, Kauppinen kuvailee videoiden virtaavaa valintaprosessia.

MTV-matskua videokaseteilta

Musavideoilla oli Kauppiselle valtava merkitys teini-ikäisenä. Siihen aikaan musiikkivideoita näki erikseen etsimättä ja tv:ssä pyöri muun muassa Jyrki –ohjelma. MTV (Music Television), ei kuitenkaan näkynyt Pattijoella.

“Veljeni asuivat silloin Helsingissä ja molemmat nauhoittivat minulle VHS-kaseteille videoita. Joskus joululomalla he sitten toivat minulle kasettipinot, että tässä sulle vähän MTV-matskua.”

“Ne olivat älyttömän tärkeitä ja niitä kasetteja katsottiin todella paljon myös porukalla kavereiden kanssa kotibileissä”, Kauppinen muistelee.

Nuoruuden videohelmiä on nähty myös Velisessä sunnuntaissa.

“Näytin vanhoja videoita festivaaleilla oldies-meiningillä. Sain näytökseen kaksi videokasettisoitinta. Merkitsin tosi tarkkaan paperille aikakoodit ja sitten kelailin nauhoja. Oli tosi hauskaa näyttää niitä yleisölle.”

Musiikkivideon sanomaa

Kauppinen tekee Ylelle uuden musiikin ohjelmia. Tämän vuoden Velisessä sunnuntaissakin on paljon uusia videoita.

“Kuuntelen paljon vanhojakin suosikkeja, mutta olen pyrkinyt siihen, että sunnuntain koosteessa ei vain muistella musiikkivideoiden kulta-aikaa.”

Musiikkivideoilla markkinoidaan usein artistia ja osa sisältää vain hienoja kuvia ja hyviä fiiliksiä.

“Vielä on kuitenkin ihmisiä, jotka tekevät hienoja videoita, jotka pistävät tosissaan miettimään asioita. Haluan näyttää myös niitä videoita”, Kauppinen tähdentää.

“Nyt mukana on esimerkiksi Moor Mothersin All the Money in the World -niminen biisi ja video. Se kertoo siitä, miksi kaikki maailman rahat ovat vain harvoilla valituilla ja miksi ne eivät jakaudu tasaisemmin.”

Velinen sunnuntai on hauska, syvällinen, pinnallinen ja ennen kaikkea velisen kummallinen välittömän viehättävä tilaisuus. Rekvisiitaksi Kauppinen valitsi juhlakengän ja vanhan kahvinkeittimen. Kuva Pete Huttunen.

Tämän vuoden festivaalien teema on hypertodellisuus. Tiivistetysti se tarkoittaa, että visuaaliset kuvastot luovat todellisuutta, joka on todellisempaa kuin fyysinen maailma.

“Se on mielenkiintoinen ajatus, mutta teema taisi tänä vuonna vähän unohtua. Kun näin sen, mietin että nyt on liian vaikeaa pattijokiselle”, Kauppinen nauraa.

Yksi juhlissa esillä ollut aihe oli myös tekoälyllä tehdyt tai sitä hyödyntävät videot.

“AI-kuvastoa on nyt tosi paljon ja halusin siitä nimenomaan pois. Sen takia minulla on videoita, joissa esillä on ihminen ja ei ole käytetty tehosteita”, Kauppinen pyörittelee ja naurahtaa, että sainpas väistettyä tämänkin.

Tärkeä musiikkivideojuhla

Joskus kuulee puhuttavan, että vieläkö se OMVF järjestetään, musiikkivideohan on jo kuollut. Musavideot ja festivaali on kuitenkin edelleen ajankohtainen.

Tänä vuonna musiikkivideota juhlittiin jo 32. kertaa ja OMVF on maailman vanhin musiikkivideoon keskittyvä festivaali. Kotimaiseen kilpailuun lähetettiin yhteensä 288 videota.

“Tämä on tosi tärkeä tapahtuma. Heti ensimmäisenä vuonna, kun olin mukana tuomaristossa, oli tosi siistiä nähdä musavideoita isolta kankaalta.”

“Täällä taidemuoto pääsee oikeuksiinsa. Joka vuosi liikutun jostakin videosta, että on tämä hieno.”

“Aina tulee uusia tyyppejä, jotka ovat innostuneet tekemään musiikkivideoita. Täällä huomaa, että näytökset kiinnostavat ja keräävät yleisöä”, Kauppinen pohtii.

Jänniä hetkiä festivaaleilla

Kauppinen on ollut festivaaleilla monessa tehtävässä, muun muassa juontamassa Pumpeligaalaa. Festivaalit ovat hänelle kiireistä aikaa.

“Tutustun joka vuosi ohjelmistoon ja suunnittelen, mitä pitäisi nähdä. Mutta sitten en ehdi katsoa mitään.”

“Harmittaa erityisesti, että nyt jäi näkemättä avajaisnäytöksenä esitetty tekoälyn joka kerta uudelleen leikkaama dokkari Brian Enosta. Eno olisi ollut hienoa nähdä juuri täällä.”

“Olisi ollut kiva käydä myös Kalevi Suopursun retrospektiivissä ja katsomassa Mr. Lordin valitsemia musavideoita”, Kauppinen listaa.

Tänä vuonna Kauppisen ohjelmassa oli Velisen sunnuntain lisäksi DJ-setti sekä Makrokonsertti Toppilan rannassa. Makrokonsertin idea on, että artisti viedään johonkin ihme paikkaan muutama lipun voittaneen kanssa.

“Makrokonsertti oli erityisen mieleen painuva. Soittelin siellä omia biisejä ja oli tosi hauskaa. Mietin konsertista palatessa, että olipa jännä hetki meikäläisen elämässä.”

Mahtavat koreografiat

Veli Kauppisen biiseihin ei ole vielä tehty videoita. Hänellä on kuitenkin jo selkeä visio.

“Siinä olisi mahtavat koreografiat ja tosi iso tanssikohtaus. Tämän voisi ohjata esimerkiksi Kalevi Suopursu tai joku toinen hieno kotimainen ohjaaja. Minun pitäisi opetella ainoastaan ne koreografiat.”

“Mentäisiin suosikkiohjaajieni Michel Gondryn tai Spike Jonzen maailmaan. Idea olisi hemmetin hyvä, mutta toteutus vähän liian kunnianhimoinen. Jotenkin siitä pitäisi näkyä, että olisipa ollut vähän enemmän rahaa, että video olisi ollut mahtava”, Kauppinen maalailee.

Oman suosikkivideon valitseminen on sen sijaan haastavampi tehtävä.

“Haluaisin valita jonkin uuden videon, mutta palaan aina niihin vanhoihin. Ehkäpä valitsen Michel Gondryn ohjaaman videon Jean François Coen biisiin La Tour de Pise.”

“Löysin videon, kun halusin tutustua Gondryn varhaiseen Ranskassa tehtyyn tuotantoon ajalta ennen kuin hänestä tuli iso tyyppi. Se on hieno, mennään sillä.”

Oulun Musiikkivideofestivaaleja vietettiin 21.-24. elokuuta.

Veli Kauppinen on Oulun Musiikkivideofesteillä monessa mukana. DJ setin hän veti Silalakkaloungessa Valveen kahvilassa. Juhlat päättävä Velinen sunnuntai on useille juhlien tärkein tai ainakin mukavin ohjelmanumero. Kuva Mari Kivioja.

Artikkelia muokattu 4.9. klo 10.29: Korjattu festivaalin teema ja virheellinen termi hyperrealismista hypertodellisuudeksi.

Julkaistu 3.9.20254.9.2025

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

”Kaikki nuoret rokkaamaan!” – Helteinen Qstock oli nuorison juhlaa

Oulun Kuusisaari ja Raatti täyttyivät tuhansista festivaalikävijöistä, kun Qstock toi eloa kaupunkiin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna (25.–26.7.). Festivaalilla on vankka suosio, mistä kertoo etenkin se, että Qstock oli jälleen loppuunmyyty – 12. kerran peräkkäin.

Kulttuuri

TEKSTI Miia Torro

KUVAT Miia Torro

”Vi ska bada bastu, bastu, ångon åpp och släpp all stress idag”, raikui Samsung-lavalla Kuusisaaressa Kaj’n esiintyessä perjantai-iltapäivänä, ja saunamaiset olivat olosuhteetkin. Qstockissa juhlittiin kaksi päivää helteessä ja hiki taatusti virtasi niin lavalla kuin yleisössä. Festivaalialueelle oli tänä vuonna tehty pieni viilennyspiste, jossa sadetin suihkutti vettä päälle, ja sille oli käyttöä.

Kuuma sää ei saanut tunteita kuitenkaan käymään liian kuumana. Kumpanakin päivänä festivaalialueella näkyi pääasiassa hyväntuulista juhlakansaa. Oulun poliisinkin mukaan festivaali sujui suunnitelmien mukaisesti ja meno oli leppoista. Tämä on hyvä suoritus, kun ottaa huomioon, että festivaalilla kävi kahden päivän aikana yhteensä 40 000 ihmistä, ja festarikävijät nauttivat myös muita juomia kuin vettä.

Qstock on kasvanut vuosien saatossa isoksi. Tänä vuonna seitsemällä lavalla oli lähes 70 esiintyjää. Perjantain pääesiintyjä Alan Walker kajautti ilmoille hittikimaran näyttävän valoshow’n kera. Päälavan kentällä yleisö oli kuin sillit purkissa ja nuorisoon painottunut ihmismassa myös pomppi tavalla, jota allekirjoittanut ei muista tällä festarilla ennen nähneensä – ja Qstock-putki on ollut katkeamaton vuodesta 2004 lähtien.

Lauantain huipensi puolestaan tänä vuonna paluun tehnyt Ultra Bra, jolle Qstock oli yksi harvoista kesän esiintymisistä. Ultra Brakin tarjoili hittejä toisensa perään ja sai yleisöön myös letkeää liikettä. Yhtyeellä oli orkesteri tukenaan, ja soitto kuulosti entistä komeammalta, kun lavalla oli kaikkinensa lähes 30 muusikkoa.

Esiintyjäkattaus oli Qstockille tuttuun tyyliin monipuolinen. Festareilla kuultiin niin kotimaan isoja tähtiä ja konkareita kuin alan nousevia nimiä Goldielocksista Luna Killsiin. Käärijä ja JVG saivat yleisöön liikettä, Bess laittoi tanssimaan, Behm ja Olavi Uusivirta hurmasivat ja Battle Beast pauhasi liekkien kera. Isac Elliot, Ani ja Ares puolestaan saivat etenkin nuoremman sukupolven pakkautumaan lavojen edustoille.

Qstock onnistuu tuomaan Ouluun myös radioiden soittolistojen ja Spotifyn top 50 -listojen ulkopuolelta esiintyjiä, jotka kiinnostavat väkeä. Esimerkiksi progebändi The Pineapple Thief ja rokkibändi Palaye Royale ovat sellaisia. Pohjois-Suomen suurin festivaali pärjää siis hyvin myös koko maan isojen festareiden rinnalla. Qstock vetää väkeä Ouluun ympäri maan onnistuneilla artistikiinnityksillä, eikä vain siksi, että entiset oululaiset ja pohjoisen asukkaat tulisivat käymään kaupungissa festivaalin varjolla.

Nykyisellä alueella kasvumahdollisuuksia ei kuitenkaan juuri ole. Qstock on laajentunut Linnansaareen ilmaisella Oulu2026-lavalla, mutta Raattiin ja Kuusisaareen ei nykyistä enempää mahdu. Jos Raatin stadionin saisi käyttöön, voisi festivaali laajentua tutulla paikalla. Toinen vaihtoehto olisi kasvattaa festivaalia kaksipäiväisestä kolmeen päivään. Tässä voisi olla ideaa jo sen vuoksi, että festivaali alkaa aikaisin päivällä. Perjantaina ensimmäiset esiintyjät aloittivat kello 13 ja lauantaina kello 12. Festaripäivät venyvät siis pitkäksi, mitä enemmän artisteja käy katsomassa päivän aikana. Kolmipäiväisenä ensimmäiset esiintyjät voisivat aloittaa myöhemmin, kun lisäpäivä antaisi enemmän pelivaraa.

Qstockin toimitusjohtaja Jouni Loponen kertoi Kalevalle, että mahdolliset laajennuskeskustelut jätetään syksyyn ja muutoksille on oltava painava syy. Niitä ei lähdetä hakemaan vain muutosten vuoksi. Tämä ei ole ihme, kun festivaali myy loppuun vuodesta toiseen; konsepti toimii sellaisenaankin.

Kun takana on jo parikymmentä Qstockia, on samalla tullut nähneeksi, miten festivaali on kasvanut ja muuttunut. Lavoja on lukuisia, alue on suurempi, musiikki soi aamupäivästä puolille yöhön ja yleisössä on paljon nuoria, jotka ovat laittautuneet parhaimpiinsa. Qstock ei ole mikään pieni rymyfestivaali, jossa rock raikaa, vaan koko kansan iso tapahtuma, josta jokainen löytää kuunneltavaa.Yleisö vaikutti olevan painottunut nuorisoon etenkin perjantaina. Sopivasti Apulannan Toni Wirtanen sanoikin ennen Pahempi toistaan -biisiä, että ”kaikki nuoret rokkaamaan!” Kun hän myöhemmin Anna mulle piiskaa -biisiä ennen sanoi, että ”party like it’s 96”, tuli huvittuneena mieleeni ajatus, että kuinkahan moni tällä festivaalilla oli edes syntynyt vuonna 1996. Onni on, että nuoremmat sukupolvetkin löytävät keikoille. Ilman heitä olisi Qstockin yleisössä ollut huomattavasti vaisumpi meno.

Katso Qstockin kuvagalleria tästä.

Julkaistu 6.8.20256.8.2025

Miia Torro

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Tiedeviestinnän opiskelija, joka erästä kotimaista artistia siteeraten on aikuinen, mutta omalla tyylillä.

Lue lisää:

Liity työläisten rintamaan!

Leniniä, punalippuja, lakkokehotuksia. Kaikki nämä asiat löytyivät Oulun ylioppilaslehdestä vuonna 1970, jolloin lehti oli avoimen sosialistinen julkaisu. Lehden linjaus ei kuitenkaan miellyttänyt ylioppilaskunnan johtoporrasta, jolloin päätoimittaja joutui vaihtoon.

Ilmiöt Kulttuuri

TEKSTI Arttu Vuorio

Opiskelijoiden lisäksi vappu on myös suomalaisen työn ja työväen juhla. Työväenliikkeet ja opiskelijat kohtasivat vuoden 1970 Oulun ylioppilaslehden vappunumerossa kovin räväkkäällä tavalla.

Oulun ylioppilaslehti on nykypäivänä journalistisesti ja poliittisesti sitoutumaton julkaisu, eikä lehti sen kummemmin julkaise mitään erityisen poliittisesti radikaalia sisältöä tai aja mitään tiettyä agendaa tai aatetta ylitse muiden. Ylioppilaslehtien tarkoituksena ei ole olla tiedotuskanava poliittisille ideologioille, vaan olla yliopistoyhteisön oma lehti, jossa käsitellään heitä koskevia ja kiinnostavia aiheita.

Toisin oli 1970-luvulla, jolloin lehti ajoi avoimesti tiettyä poliittista aatesuuntausta. Lehden sivuja koristivat monet vasemmistolaisella särmällä varustetut artikkelit. Toimitus oli puhtaasti sosialistinen, mikä puolestaan ei miellyttänyt Oulun yliopiston ylioppilaskuntaa (OYY).

Jotta voitaisiin ymmärtää, miten radikaali muutos Oulun ylioppilaslehden toimituksen suunnassa todella oli, on parasta tarkastella alkuun lehtiä ajalta ennen tapahtunutta.

Välkkylää ja ylioppilaslehteä rakentamassa

Lehden perustamisvuodesta 1961 vuoteen 1970 Oulun ylioppilaslehti julkaisi artikkeleita liittyen oululaisiin opiskelijoihin, heidän elämäänsä ja heitä koskeviin ajankohtaisiin asioihin. Lehden uutisoimia aiheita olivat muun muassa Virpiniemen kampushanke, opiskelijakylä Välkkylän rakennushankkeen eteneminen, erilaiset vappuriehat ja humanistisen tiedekunnan haikailu ja lopullinen perustaminen. OYY:stä ja sen toiminnasta, kuten vuosijuhlien vietosta ja edustajiston vaaleista, on yhtä jos toistakin säännöllisesti ilmestyvää artikkelia lehdessä. Ylioppilaslehti toimi, ja toimii edelleen, osana OYY:tä.

Oulun ylioppilaslehti ei kuitenkaan ollut sanomalehti. Suurin osa sisällöstä 1960-luvun Oulun ylioppilaslehdissä olivat tavallisten opiskelijoiden uutisia, ilmoituksia, kolumneja ja arvosteluita. Niissä korostuivat etenkin huumori ja kieli poskella -asenne, jotka ovat opiskelijoiden tuottamassa mediassa vielä nykypäivänäkin yleisiä lähestymistapoja.

Humoristinen asenne tiivistyy OYY:n silloiseen maskottiin Uuno Välkkyyn, joka seikkailee lehden sivuilla 60-luvulla säännöllisesti kuvaten opiskelijaelämän ajattomia ongelmia ja huippukohtia. Hän muun muassa asuu veneen alla, koska ei löydä opiskelija-asuntoa, pettyy Oulun arkkitehtuuriin ja juhlii kaksi päivää putkeen krapula-aamusta huolimatta.

Mielenkiintoisimmiksi aikakauden lehdistä nousivat artikkelit, kolumnit ja mielipidekirjoitukset, jotka lehteen oli lähetetty. Aiheina oli pääosin politiikka, uskonto, elokuva- ja teatteriarvostelut sekä opiskelu. Näistä kirjoituksista erikoisimpia olivat varsinkin kolumnit ja mielipidekirjoitukset, joita nykypäivänä ei niiden sisällön vuoksi julkaistaisi. Yhdessä tekstissä kommunismista puhutaan jumaloivaan sävyyn, toisessa vastataan, ettei kommunismi olekaan niin hienoa, kolmannessa kehotetaan ottamaan Jeesus Kristuksen valo sydämeen ja neljännessä suunnitellaan saamelaisille omia, Yhdysvalloista tuttuja reservaatteja heidän kulttuurinsa säilyttämisen vuoksi.

1960-luvulla maailmanpolitiikasta ja yhteiskunnallisista epäkohdista lehti uutisoi rohkeasti. Seasta löytyy kehotuksia päästää romanit ravintoloihin ilman syrjintää ja Etelä-Afrikan apartheid-politiikka tuomitaan OYY:n toimesta useaan otteeseen. 1960-luvun loppuun tultaessa Vietnamin sodan vastustaminen ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kritisoiminen tulevat enemmän esiin poliittisissa artikkeleissa.

Sivujen täytteinä olivat siis mitä useimmiten poliittisesti sitoutuneet artikkelit. Jotkin niistä edustivat jopa radikaaleja aatteita, mutta yhtä ajatusmaailmaa ei kuitenkaan nostettu toisen päälle. Sosialistin ja kokoomuslaisen kirjoittamat artikkelit ja puheenvuorot saattoivat ilmestyä samassa numerossa jopa vierekkäin. Poliittinen särmä ei ole ikinä puuttunut Oulun ylioppilaslehdestä.

Liittykää työläisten rintamaan!

Raju käännös vasempaan tapahtui vuonna 1970. Uuden päätoimittajan, Juhana Lepoluodon, myötä lehti pikkuhiljaa menetti puolueetonta linjaustaan ja korvasi sen avoimen sosialistisella ja vasemmistolaisella näkökulmalla. Heti ensimmäisestä numerosta on havaittavissa selkeä asenteen muutos. Artikkelit kertovat julkaisussa 1/70 muun muassa sosialistien lisääntymisestä Suomessa ja miten tulopolitiikasta hyötyvät vain ”[Matti] Virkkuset, [Paavo] Honkajuuret ja [Göran] Ehrnroothit”, toisin sanoen vain rikkaat toimitusjohtajat.

Lehdestä löytyy myös yllättäen oikeistolaisen Suomen isänmaallisten nuorten kirjoitus puolueohjelmastaan. Päätoimittajan aate -ja arvomaailmasta huolimatta lehti tässä vaiheessa pyrki säilyttämään asemansa foorumina, jonne kuka tahansa oululainen ylioppilas voisi kirjoittaa.

Lopusta löytyy pilakuva, jossa kritisoidaan Yhdysvaltojen sodankäyntiä ympäri maailmaa. Kaikkialla, minne jenkkisotilas meneekään, Vietnamiin, Lähi-Itään, Afrikkaan, hän saa vastaukseksi ”Ami, go home”. Kotona perhe puolestaan odottaa pyynnöin ”Papa, come home”. Tämän tyyppiset Yhdysvaltoja ja sotaa kritisoivat pilakuvat ovat yleisiä Lepoluodon ajan ylioppilaslehdissä.

Läpi vuoden 1970 ensimmäisen puoliskon Lepoluodon poliittinen vakaamus on jatkuvasti läsnä. Vasemmistolaista linjaa tukevat artikkelit yhteiskunnallisista asioista samalla käyden keskustelua yliopistosta ja siihen liittyvistä aiheista täyttävät lehdet. Aiheet liikkuvat sosialismin, kapitalismin, porvariston, demokratian ja diktatuurien ympärillä. Tällaisia juttuja ovat muun muassa Ismo Parkkosen ”internationaalit, jossa kerrotaan työväenliittojen historiasta 1800-luvun puolesta välistä 1940-luvun alkuun sekä opintolakkoa koskevat artikkelit lehdestä 7/70.

Seuraava merkittävä vasemmistolainen artikkeli löytyy Oulun ylioppilaslehden numerosta 8/70. Lehden etusivua koristaa suurin kirjaimin kirjoitettu, ”Taantumus jarruttaa puitelakia estä sen pääsy eduskuntaan!” -otsikolla varustettu artikkeli, jossa julistetaan “taantumuksellisten porvarillisten puolueiden” hidastavan korkeakoulujen sisäistä hallintoa koskevan puitelain hyväksymistä eduskunnassa. Puitelain lisäksi käsittelyssä oli yksilön oikeuksia laajentava työsopimuslaki, aborttilaki ja vuokralaisen irtisanomissuojalaki.

Kirjoituksen mukaan suurpääoman kellokas kokoomus, liberaalisen kansanpuolueen ja ruotsalaisen kansanpuolueen säestyksellä, pyrkii jarruttamaan lakiehdotuksien käsittelyä ”maratonpuheenvuoroilla”. ”Kokoomuslaiset jaarittelivat … tuntikausien puheenvuoroissa aborteista, lehmistä ja muusta siihen mittaan, että puhemiehen oli toistuvasti kehotettava puhujia pysymään asiassa”.

Seuraavaksi tekstissä eritellään syitä sille, miksi kokoomus vastustaa lakiehdotuksia. Kokoomuksen kerrotaan vastustavan oppilaitosten demokratisoimista, sillä ”se ei vastaa suurpääoman hyvin koulutettujen idioottien tarvetta” ja kansalaisvapauksien laajenemisen muotoja, kuten aborttia. Vuokralaisten hätä ei kokoomusta hätkäytä vaan he ovat vuokraisäntien ja asunnonomistajien asialla. ”Kokoomus on suurpääoman ja ylimpien sosiaaliryhmien etupuolue”. Vasemmiston tavoitteeksi puolestaan eritellään porvarillisen demokratian lisääminen, jotta voitaisiin pohjustaa ensi askelia siirtymää kohti ”ainoaa inhimillistä yhteiskuntajärjestelmää”: sosialismia.

Lopussa kehotetaan äänestämään tulevissa eduskuntavaaleissa vasemmistoa ja keskustapuoluetta ja olematta äänestämättä niitä, jotka toimivat opiskelijan etujen vastaisesti. Samalla myös puolustetaan Neuvostoliiton ulkopoliittista vaikutusvaltaa Suomessa ja sen kykyä seurata tiukasti vaaleja. ”Yhteistyöhallitus on myös ulkopoliittisesti paras ratkaisu”.

Vaalisaga saa dramaattisen jatko-osan numerossa 10/70. Eduskuntavaalien oikeistolaista voittoa kauhistellaan ehkä hieman yliampuvasti. ”Palasimme kivikauteen: Taantumus ja fasismi nousi”, otsikossa väitetään.

Samasta numerosta löytyy Vietnamin sodan siviiliväestöön kohdistuneesta kauhuista ja tuhoista kertova artikkeli. Kerrotaan kuinka Yhdysvallat tuovat ”demokratian” ja ”vapauden” Vietnamiin sen jälkeen kun koko kansa on murhattu napalmilla ja myrkyillä. Artikkelissa esitellään Yhdysvaltojen sotarikoksia ja kemiallisten aseiden arsenaalia, etenkin napalmia, sen valmistusta ja tuhovoimaa. Kaiken päälle on lisätty tunteita herättävällä kuva haavoittuneesta vietnamilaisesta lapsesta.

Vasemmistolainen sisältö vain syventyy seuraavissa lehdissä. Numeron 11/70 avaa artikkeli, jossa luetellaan Laosin lähihistorian taisteluita ja kamppailua itsenäisyydestä. Pääkirjoitus kertoo, kuinka oikeistolaiset ovat purkaneet säännöstelupolitiikkaa maailmanlaajuisen laman aikana. Alla on kuva, jossa hipit taistelevat poliiseiksi, sotilaiksi ja liikemiehiksi pukeutuneita sikoja vastaan. Samassa lehdessä pohditaan, voiko sosialismiin päästä ilman kapitalistista vaihetta, joka filosofi -ja taloustieteilijäkaksikko Karl Marx ja Friedrich Engles ovat määränneet ehdottomaksi kehitysaskeleeksi. Lehdessä 12/70 luetellaan CIA:n vääryyksiä ja rikoksia ympäri maailmaa etenkin sosialisti -ja diktatuurimaissa.

Oulun ylioppilaslehden numero 13/70 on todellinen sosialistinen tykki. Etusivulla otsikon viereen on kirjoitettu punaisin kirjaimin Marxin ja Englesin kirjoittaman Kommunistisen manifestin (1848) kuuluisa loppulause “Kaikki maailman proletaarit, liittykää yhteen!”. Etusivua koristaa bolshevikkipuolueen ja Neuvostoliiton johtajan Vladimir Leninin kuva ja teksti “V. I. Lenin 1870-1970”. Kyseessä on juhlanumero, jossa käydään läpi proletariaatin suuren johtajan saavutuksia ja elämää hänen 100 vuotisjuhlavuonna. Pääkirjoituksessa ihannoidaan Leniniä, hänen ajatteluaan ja merkitystä työväenluokalle.

Lehti 14/70 jäi viimeiseksi sosialistiseksi ylioppilaslehdeksi. Lepoluodon viimeinen numero oli todellinen grande finale. Punaiset liput, teksti “LIITY TYÖLÄISTEN RINTAMAAN!” ja kehotus lukijalle liittyä vappukulkueeseen, jossa “työväki näyttää joukkovoimansa”.

Pääkirjoituksessa kerrotaan vapun oikeasta tarkoituksesta ja komennetaan lukijaa menevän vappuna marssille sosialistien ja kommunistien kanssa porvariston seurassa juopottelun sijasta. Viimeisessä kappaleessa molemmat päätoimittajat, Lepoluoto ja Kari Sallamaa, hyvästelevät lukijan. “Nyt ei enään auta muut kuin Kekkonen tai vallankumous.”. Pääkirjoituksen alla on kehotus perua ylioppilaslehden tilaus ja tilata sen sijaan Kansan tahtoa, Pohjolan työtä ja muita työväenlehtiä.

Oulun ylioppilaslehti 14/70 sisältää vappunumeroon sopivasti artikkeleita sosialismista, työväestä, Leninistä, kehitysavusta, luokkataistelusta ympäri maailmaa ja porvariston pahuudesta. Lehden on selvästi tarkoitus olla viimeinen Lepoluodon irvailu oikeistolaiselle OYY:n hallitukselle tekemällä lehdestä mahdollisimman vasemmistolainen vielä viimeisen kerran.

Tapaus Lepoluoto

Juhana Lepoluodon erottamisen taustalla oli pitkä tapahtumaketju, joka herätti aikanaan paljon keskustelua sen puolesta ja vastaan. Kaikki alkoi, kun inspehtori Urmas Runolinna vaati OYY:n kokouksessa “[Ylioppilaslehden] toimituksen aisoihin panemista”. Lepoluoto mainitsee tämän pääkirjoituksessa 5/70. Hän kertoo, miten lehti vain raportoi maailmassa vallitsevia ongelmia. Lepoluodon mukaan kyseessä on tyypillinen taantumuksellinen mielenilmaus: jos itse ei kykene tiedostamaan maailman ongelmia, vaatii, ettei muutkaan niitä tiedosta. “Tällaiset iskut menevät aina ohi, professori Runolinna”, Lepoluoto lopettaa.

Seuraavassa numerossa Lepoluoto kirjoittaa kokonaisen artikkelin tapahtuneesta. Jupakka, joka kuivui kokoon -artikkelissa kerrotaan, miten yrityksistään huolimatta Runolinna ei menestynyt saamaan tukea julkilausumalle, jonka mukaan OYY irtisanoisi itsensä ylioppilaslehden linjasta. Oulun Opiskeleviin Oikeistonuoriin (OOON) kuuluva OYY:n pääsihteeri Juha Runolinna kuitenkin ilmoitti, että päätoimittaja erotetaan mahdollisimman pian.

Inspehtori Runolinnan kommenteista johtuen on tuskin sattumaa, että samalta etusivulta löytyy tekstilaatikko Professorintauti, jossa Oulun yliopiston professori Pekka Vuorinen kuvailee professorintaudin olevan oireyhtymä, joka “tekee ihmisen kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja vihaiseksi”. Lisäksi potilas luulee tietävänsä kaikesta kaiken ja pitävän mielipiteitä henkilökohtaisuuksina. Lepoluoto irvailee Runolinnalle takaisin pitämällä häntä viisastelijana.

Saman lehden pääkirjoitus on kriittinen OYY:tä kohtaan ja kehottaa lukijoita olematta juhlimaan organisaation 10-vuotisjuhlia: “[Juhlinta] suo vain harvalukuiselle ylioppilaspoliitikoista ja -byrokraateista koostuvalle eliitille tilaisuuden juopotella ylioppilailta koottuja varoilla.”

Lepoluoto päätettiin erottaa päätoimittajan tehtävästä 23.2.1970 OYY:n edustajiston kokouksessa. Erottaminen tapahtui äänin 18-14. Syynä oli ideologiset syyt. OOON:n edustaja Juhani Turunen totesi, ettei “ole varaa pitää kommunisteja palkkalistoilla”. Asiasta kerrottiin lehdessä 11/70. Samasta numerosta löytyy julkilausumia ja mielipiteitä ylioppilaskunnilta ympäri Suomea päätöstä vastaan.

Lepoluoto, erotuksesta huolimatta, julkaisi Oulun ylioppilaslehteä vielä huhtikuuhun saakka. Erotuspäätös sai Lepoluodon viemään lehteä vielä vasemmistolaisempaan suuntaan kuin aikaisemmin. Tämän vuoksi lehdet 13/70 ja 14/70 muistuttavat enemmänkin työväenlehteä kuin ylioppilaiden omaa julkaisua. Kehotukset peruuttamaan lehden tilaus, Leninin kuva etusivulla, punaiset liput ja kutsu työväen marssiin olivat kaikki keinoja ketkuilla OYY:lle takaisin.

Tästä eteenpäin

Uudella päätoimittajallakaksikolla, Erkki Vähämaalla ja Kaarlo Sarkkisella, varustettu Oyl 15/70 pyytää pääkirjoituksessa anteeksi lehden suuntaa ja erittelee, miten toimitus tästä lähtien toimii. Yksipuolista ja kärjistävää, joskus jopa henkilökohtaisuuksiin menevää politiikkaa ei kansien välissä enää nähdä. Lehti ei enää aja tai kommentoi jonkin erityisen poliittisen ryhmittymän päämääriä.

Verrattaessa edelliseen julkaisuun Oulun ylioppilaslehti 15/70 on huomattavasti rauhallisempi kuin Lepoluodon julkaisut. Vaikka julkaisusta löytyy vasemmistopolitiikkaa ja sosialismia hipovia artikkeleita, ei niin sanottuun lepoluotolaiseen, äkäiseen vasemmistojournalismiin päästä tai tavoitella. Lepoluotoa jopa kritisoidaan julkaisun etusivulla runossa Oodi Lepoluodolle:

Sait marttyyrin kruunun sä ah ja oh,

nimes ennen niin tuntematon nyt on huulilla kansan.

Hyvää tahtoa riitti vaikk’ oivallist’ taitoa puuttui,

poroporvarit suuttui:

ei oo herrojen kanss’ marjassa leikkiä laskeminen.

mitä siitä

kun joukkosi uskossa hurskaat ja vahvat

alamaisina aatteelle työllesi tukensa antaa

punalippua kantaa

älä hellitä, iske ja kosta ja tee propagandaa,

veri vielä on virtana vuotava lahtarien!

Politiikasta lehti ei suinkaan kokonaan luopunut. Esimerkiksi Vietnamin sotaa sekä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa kritisoitiin vielä pitkälle 70-luvulle Oulun ylioppilaslehdessä. Vasemmistolaisuus oli läsnä, mutta lehden kanta ei ollut yhtä radikaali kuin aikaisemmin. Poliittinen kommentointi palasi tavalliseksi osaksi lehden journalismia sen sijaan, että se olisi lehden ensisijainen tavoite. Poliittiset kirjoitukset ilmestyvät lehdessä vielä nykypäivänäkin, mutta Lepoluodon henki ei niissä pihise.

Julkaistu 2.5.202512.5.2025

Arttu Vuorio

Kirjoittaja on toimitusharjoittelija Oulun ylioppilaslehdellä. Kirjottamisen lisäksi hän opiskelee tieteiden ja aatteiden historiaa ja musisoi minkä ehtii.

Lue lisää:

Ainejärjestölehtien kirjo

Oulun yliopistossa useat ainejärjestöt julkaisevat omia lehtiään. Lehtien sisältö on usein kevytmielistä ja hassua. Ääripään esimerkkinä toimii Terminaali. Hassuttelevien lehtien seassa seisoo taiteellinen Kultisti. Miksi lehdet ovat sellaisia kuin ovat?

Ilmiöt Kulttuuri

TEKSTI Arttu Vuorio

KUVAT Tuuli Heikura

Kerran kiltahuoneella silmääni pisti Tietoteekkareiden Terminaali-niminen lehdykkä. Kannessa komeilee teekkari kahden OTiT- valomiekan kanssa. Kanteen lyöty ”Ehdottomasti yksi lehdistä!” -leima houkutteli syvemmälle.

Lehden sisältö ei pettänyt. Amatöörimaisesti taitetut artikkelit, meemit ja kovin epävakavat, alaluokkaiset jutut elävöittävät Terminaalin numeroa. Kansi ei valehdellut. Se oli ehdottomasti yksi lehdistä ikinä.

Samalla lueskelin kulttuurintutkijoiden Kultisti-lehteä ja miten sen sisältö on täysin salonkikelpoista ja jopa taiteellista. Runoja, sarjakuvaa, proosaa. Lehti muistuttaa enemmänkin aikakauslehteä kuin kiltalaisten tuottamaa hassutteluvihkosta.

Ainejärjestölehtien kirjo on selvästikkin laaja. Mikseivät kaikki opiskelijoiden tuottamat lehdet ole yhtä kevytmielisiä kuin Terminaali tai yhtä tosiasiallisia kuin Kultisti?

Opiskelijoiden ikioma lehti

Opiskelijakulttuurille ominaista on oman ainejärjestölehden toimittaminen. Useammalla ainejärjestöllä on oma äänenkantajansa. Roolistaan huolimatta harva ainejärjestölehti tiedottaa ajankohtaisista ainejärjestön sisäisistä tapahtumista tai tuo sen virallista kantaa esiin.

Lehtien sisältö on hyvin usein kevytmielistä ja huumorilla höystettyä, opiskelijoidensa näköisiä artikkeleita. Aiheet vaihtelevat tapahtumaraporteista erilaisiin elokuva-, elintarvike- tai alkoholituotearvosteluihin ja novelleista humoristisiin tekstipätkiin. Lehdet kirjoitetaan joko toimituksen, vapaaehtoisten ainejärjestöläisten tai molempien tekijöiden voimin.

Ainejärjestölehdet elävät ajassa. Niille valitaan uusi päätoimittaja samalla kun ainejärjestölle valitaan uusi hallitus. Lehtien sisältö ei ole siis yhden vakituisen henkilön päätettävissä, vaan kehittyy uusien opiskelijoiden myötä heidän mukaiseksi.

Asiallinen vai härski?

Teekkareiden lehdet ovat usein tavallista ainejärjestön äänenkantajaa epävakavampia. Juttujen rima on hipoo maata ja graafinen suunnittelu voi olla mitä tahansa.

Oulun Tietoteekkarit ry:n, eli OTiT:n lehti Terminaali on teekkarilehti isolla t:llä. Järki on heitetty ulos ikkunasta ja jutut ovat hassuttelevia ja jopa alaluokkaisia. Härskit jutut ja meemit täyttävät lehden pienet sivut.

Tämä ei kuitenkaan ole häpeäksi.

Terminaalin epävakavuus on tuulahdus raikasta ilmaa muuten hieman yksitoikkoiseen ainejärjestölehtien maailmaan. Lähes kaikki ainejärjestölehdet muistuttavat toisiaan, joten radikaalisti erilaisen ja huumoriin pyrkivän lehden olemassaolo on hyvä asia.

Jos Terminaali ei ota mitään tosissaan, Kultu ry:n, kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden ainejärjestön, Kultisti on sen vastakohta.

Kultisti on asialehti kannesta kanteen. Sisältö on vakavamielistä ja taiteellista. Tämä on tarkoituksellista. Kultistin tavoite oli syntymästään lähtien olla erilainen lehti. Tavoitteeseen päästään olemalla asiallinen ympäristössä, jossa kaikki heittävät vitsiä.

Kultistin kirjoittajat tietävät myös, mitä ovat tekemässä. Kultu ry on kirjallisuuden ainejärjestö, joten tekstin tuottaminen uskottavasti on heille luonnollista ja vaivatonta.

Kiltalaisten oma ääni esiin: Haastattelussa Terminaalin päätoimittaja

Millainen on Terminaalin ja Kultistin luonne ja miten päätoimittajat suhtautuvat lehtien sisältöön?

Terminaalin päätoimittajan virkaa täyttää Julius Kuruheimo. Ensimmäistä vuotta tietotekniikkaa opiskeleva Kuruheimo toimii OTiT:n hallituksessa tiedotusvastaavana, jonka pestiin kuuluu myös Terminaalin päätoimittajuus. Tiedotusvastaavaksi Kuruheimo pääsi syyskokouksessa vaaleilla.

Terminaali oli, suunnilleen ennen vuotta 2020, muistuttanut vakavampaa ja tyypillisempää ainejärjestölehteä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lehti olisi joskus ollut täysin asiallinen. Muun muassa vuodesta 1998 jokaisen numeron alkupäästä löytyy alaston nainen.

Lähivuosina sisältö on kuitenkin muuttunut enemmän ja enemmän hassuttelevampaan suuntaan.

Kuruheimon mukaan sisältöön vaikuttaa eniten se, mitä kiltalaiset sinne itse kirjoittavat. Hän toteaa muutoksen syiden olevan siksi hankalasti määriteltävissä. Terminaalin tarkoituksena onkin tuoda esiin kiltalaisten omaa ääntä.

Sisällön muutos johtuu siis pitkälti tietoteekkareiden omasta tahdosta tuottaa humoristista sisältöä. Toimituksella on kuitenkin lopullinen valta siihen, mitä kansien väliin painetaan.

Vaikka lehden sisältö on vähintäänkin härskiä, ja vaikuttaisi siltä, että mitä vain voidaan julkaista, rajoja kuitenkin on. Loukkaavia tai henkilökohtaisuuksiin meneviä juttuja Kuruheimo ei halua lehteen. ”Tarkoitus ei ole pahoittaa kenenkään mieltä tai loukata. Lehdet on tehty huumorimielessä”, hän toteaa.

Kuruheimo paljastaa, että toimitus on harkinnut lehden vakavoittamista. ”Lehdestä löytyy jo niin sanotusti ”puolivakavia” artikkeleita, mutta lähtökohtaisesti lehti on toimittajansa näköinen”, Kuruheimo kertoo. Toimitus on myös tutkinut mahdollisuutta luoda uuden, ”liiankin vakavan” lehden, johon kirjoitettaisiin kunnollisia juttuja, joita ei Terminaalista koskaan löytäisi.

Journalistin ammatti voisi kiinnostaa Kuruheimoa tulevaisuudessa. Vaikka varmaa tietoa urapolulle lähdöstä ei ole, hän totesi pitävänsä kirjoittamisesta.

Luovien ihmisten kokoaja: Haastattelussa Kultistin päätoimittajat

Seuraavaksi ääneen pääsevät Kultistin päätoimittajat Anni Koivisto ja Aino Uusitalo. Molemmat ovat kirjallisuuden opiskelijoita, joista Koivisto on fuksi ja Uusitalo opiskelemassa toista vuotta.

Idea päätoimittajuudesta syntyi erikseen, vaikka päätoimittajat jakavatkin pestin. Uusitalo pitää kirjoittamisesta ja asioiden järjestelemisestä, joten päätoimittajan paikka luontaisesti houkutteli. Koivisto puolestaan nauttii kirjoittamisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta ja onkin taittanut tähän mennessä ainoan itse tuottamansa Kultistin.

Uusitalo toteaa päätoimittajan roolin olevan enemmänkin organisoija kuin kirjoittaja. Hän ja Koivisto eivät kirjoita juuri muuta kuin pääkirjoituksen. He kasaavat lehden muiden teksteistä.

Useampi päätoimittajan paikka ei ole Kultistille uutta. Viime hallituskaudella sama käytäntö toistui, mutta sitä ennen päätoimittajia on ollut useimmiten perinteiseen tapaan yksi, Koivisto toteaa. Uusitalon mielestä järjestely on ollut mukava. Työnjako on hänen mielestään onnistunut.

“Kultistit tehdään ryhmätyöllä”, Uusitalo kertoo. Tietty porukka suurimmaksi osaksi tekee lehden, mutta ryhmän ulkopuolisetkin voivat halutessaan lähettää tekstejä julkaisuun.

Kultistille ominaista on joka lehdessä säännöllisesti ilmestyvät osiot. Tämä erottaa lehden muiden ainejärjestölehtien joukosta, joissa vakiintuneita osioita pääkirjoituksen lisäksi ei oikeastaan ole. Muiden lehtien sisältö on erilaista joka numerossa.

Esimerkkeinä edellä mainitusta ovat ystäväkirja ja ”Jemma” nimimerkin takaa tuotettu sarjakuva Naali Lipastossa. Ystäväkirja syntyi edellisen päätoimittajan Iida Aikion päästä. Hän halusi haastatella kirjallisuuden yliopistonlehtori Pekka Kuusistoa. Jemman Naali puolestaan on seikkaillut Kultistin sivuilla jo vuoden 2023 fuksinumerosta lähtien.

Lehden on ollut aina tarkoitus erottua joukosta. Kultistin uusille päätoimittajille jaetussa testamentissa, eli edellisen päätoimittajan antamissa ohjeissa seuraaville, lehden kuvaillaan syntyneen ”psykedeelisempänä ja taiteellisempana” verrattuna tyypilliseen ainejärjestölehteen. Samalla todetaan lehden hiljalleen palanneen lähemmäksi perinteistä ainejärjestölehteä. Abstrakti linjaus on väistymässä.

Uusitaloa lehden psykedeelisyys puhuttelee. Lehti on hänen mielestään erottuva. Molemmat päätoimittajat kokevat omaavan taiteellisen vision lehden kanssa. Huumori ei ole kuitenkaan unohtunut. Esimerkiksi parin numeron takainen ja Instagramissa julkaistu Kultuskooppi on tehty pilke silmäkulmassa. Koiviston mukaan olisi hienoa, jos lehteen kirjoitettaisiin enemmän vitsejä ja huumoripainoitteista sisältöä. ”Ei kaiken tarvitse olla vakavaa”, hän toteaa.

Sosiaalista mediaa Kultisti on hyödyntänyt toiminnassaan etenkin kirjallisuuden opiskelijoiden herättelyssä luovuttamaan tekstejään lehteen. ”Tiedämme, että moni kirjallisuuden opiskelija kirjoittelee pöytälaatikkoon, eikä kehtaa näyttää tekstejä kenellekään. Haluamme luoda matalan kynnyksen julkaisualustan. Jos kirjoittaja ei halua tekstiään lehteen, julkaisemme sen ainakin someen”, Uusitalo kertoo.

Koiviston mielestä olisi hienoa säilyttää perinteinen ainejärjestölehden tunnelma Kultistissa. Ensi syksyllä julkaistavan Kultistin fuksinumeron lupaillaan olevan lehden omalla tyylillä hauska. Fukseille ollaan suunnittelemassa muutakin, kuten Kultistin runopajaa.

Lehden olemassaolon merkitys on päätoimittajille selvä. ”Sanoisin, että lehti on luovien ihmisten yhteenkokoaja”, Uusitalo toteaa.

Koivistoa kiinnostaisi tehdä journalismia työkseen tulevaisuudessa. Etenkin kolumnien ja artikkelien kirjoittaminen houkuttelisi. Uusitalo ei ole yhtä varma kuin kollegansa, mutta toteaa käyneen viestinnän perusopinnot, joten journalistiikka ei ole hänelle vierasta.

Päätoimittajat osaavat työn lomassa myös irrotella. ”Lehden valmistumisen kunniaksi mennään yksille!”, Koivisto letkaisee.

Kuitenkaan erilaisia?

Terminaalin ja Kultistin välillä on selviä eroja. Lehdet eivät eroa toisistaan pelkästään sisällössä, vaan myös lehtien toimittamisen taustalla piilee ideologisia eroavuuksia. Kultisti pyrkii vähentämään totisuutta samalla pitäen kiinni omasta imagostaan, kun taas Terminaali pyrkii vähentämään hauskanpitoa, mutta säilyttämään samalla teekkareiden omalaatuisen huumorin.

Molemmat lehdet ovat sellaisenaan omaperäisiä. Niiden omintakeinen luonne erottaa ne muiden ainejärjestölehtien merestä. Muita, tyypillisempiä ainejärjestölehtiä ovat esimerkiksi Blanko ry:n Blankki, Tiima ry:n Praavda ja Sähköinsinöörikilta ry:n Sinssi. Lehdistä löytyy juuri sitä mitä olettaisi ainejärjestölehdeltä. Humoristista, kiltalaisten tuottamaa sisältöä.

Mikään tekijä ei sinänsä erota lehtiä toisistaan. Niistä puuttuu jokin, mikä tekee niistä erottuvan. Massaan soluttautuminen ei ole huono asia. Jokainen lehti on loppujen lopuksi uniikki, sillä tekijät vaihtelevat. Jotkin lehdet ovat vain toisia enemmän omanlaatuisia.

Muutos toimituksen asenteessa lehtien sisältöön ei olisi kuitenkaan haitaksi. Kokeilu on sallittua journalismissa. Luova työ ilman innovaatiota ei ole luovaa. Ilman uusia ideoita luovuus kuihtuu ja tilalle jää vain pari vanhaa ideaa, joita pyöritetään edestakaisin.

Muutoksen ei tarvitse olla pysyvää. Kokeilun kautta syntyneet, epätoimiviksi tai epäsuosituiksi todetut ideat voidaan hylätä ja totuttuihin tapoihin palata yhtä kokemusta rikkaampana. Tällaisessa tapauksessa päätoimittajan rooli innovaattorina, jopa taiteilijana, korostuu.

Lehtien sisältö on kuitenkin loppupeleissä kiinni ainejärjestön jäsenistä ja siitä, mitä he päättävät kirjoittaa. Muutoksen, jos siihen edes halutaan, tulisi nousta kaiken kaikkiaan ainejärjestöläisistä. Ovathan lehdet olemassa tuomaan heidän ääntänsä esiin.

Artikkelia muokattu 9.5. klo 10.20: Korjattu henkilötietoja.

Julkaistu 29.4.202512.5.2025

Arttu Vuorio

Kirjoittaja on toimitusharjoittelija Oulun ylioppilaslehdellä. Kirjottamisen lisäksi hän opiskelee tieteiden ja aatteiden historiaa ja musisoi minkä ehtii.

Lue lisää:

Oulun ylioppilasteatterin fantasiaseikkailu – Myrsky-yö ihastuttaa herkullisilla mielikuvitusolennoillaan

Ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Yöllä on liikkeellä kaikenlaista kummallista väkeä. Nuppu puristaa pehmoapinaa tiukemmin rintaansa vasten. Vähän pelottaa. Valvenäyttämöllä on alkamassa Oulun ylioppilasteatterin rempseä fantasiaseikkailu Myrsky-yö.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Myrsky-yö sukeltaa aikuisuuden kynnyksellä olevan Nupun (Jenna Vanha) mielikuvitukseen ja pelkoihin lempeästi ja hyväntuulisesti. Säikyttelyä tai sykettä nostattavaa kauhua ei katsojan tarvitse pelätä.

Ajatus uppoutua nuoren tytön mielikuvitusmaailmaan ei ole mitenkään uusi. Tällä kertaa ei kuitenkaan hypätä ikiaikaisen ihmemaan Liisan kaninkoloon. Myrsky-yön tarina on raikas.

Oivaltavan ja runsaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Madi Blum ja ohjaajia on peräti kolme: Blumin lisäksi Anne Nuojua ja Maria Antola.

Toteutus on kuitenkin yhtenäinen. Vaikka meno on välillä villiä, ylimääräistä sähläämistä ei juuri ole. Vähemmälläkin määrällä hahmoja olisi hyvin pärjätty, mutta Myrsky-yö on poikkeuksellisen huolella rakennettu kokonaisuus.

Esittelytekstissä varoitetaan, että näytelmässä on ahdistelua sekä fyysistä ja henkistä vallankäyttöä. Toteutus on kuitenkin rempseä ja dialogi paikoin niin absurdia, että tunnelma on ahdistavan sijaan kuin iloisessa lastennäytelmässä.

Tietenkin tässä ajassa on hyvä varoittaa vaikeista tunteista, koska suurinta ääntä pitävät kulttuurin ystävät ovat sielultaan hyvin herkkiä. Pienimmille lapsille Myrsky-yötä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä ikäsuositus on +12. Omituisia juttelevaa Kuolemaakaan (Maria Antola) on silti hankala pelätä.

Herkullisia hahmoja ja ilkeä opettaja

Näytelmä tarraa kiinni ja ottaa mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Intiimin Valvenäyttämön tunnelma on tavallistakin tiiviimpi, kun lava on rajattu verholla syvyyssuunnassa kahtia. Ratkaisu on onnistunut, ja näytelmän hahmot ovat lähellä.

Salamoiden välke ja ukkosen jyrähtely on toteutettu kekseliäästi valoilla ja äänillä. Lavastuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Nupun pylvässänky on ainoa suurempi elementti lavalla.

Yöllä Nupun pehmoapina Tossukka (Laura Lähdesmäki) herää eloon. Yön kummaa mielikuvitusväkeä ovat myös ihmisiä pelkäävä metsän asukas Röllezi (Jutta Kotala), boheemi juhlia järjestävä Reivikeiju (Julia Latvala) ja vitsaileva Jesteri (Aada Oinas).

Tarinan herkullisin hahmo on viinikellarissa asuva ja runoja paatoksella lausuva Kreivi Dokula (Miska Myllylä). Kaikki kummalliset olennot myös puhuvat ilahduttavan kummia.

Jokainen mielikuvitushahmo on omalla tavallaan hassu. Tarinan kuljettamisen kannalta hahmoilla ei ole jokaisessa kohtauksessa tehtävää, mutta mielikuvitusmaailmassa on oma logiikkansa.

Mielikuvituksen lentoa häiritsevät ylihuolehtiva Huoltaja (Tiina Sulku) ja kamalan opettajan karikatyyri Tuudori (Tuukka Suhonen). Opettaja luottaa kuriin ja pelkoon kasvatusmetodina.

*Kuvassa (vas.) Sara Kosunen ja Tiina Sulku. Kuva Jutta Kotala.*

Todellisuuden ja mielikuvitusmaailman pelkoja on sekoiteltu näytelmässä hieman jäsentymättömästi, mutta kerronnan rytmi säilyy silti alusta loppuun.

Hauska fantasiaseikkailu

Vaikka tekstiä on paljon, kaikki näyttelijät ovat ensi-illassa hämmentävän hyviä. Runsas ja nokkela teksti sekä välillä villiksikin intoutuva liike on sisäistetty.

Kun väliverho avautuu ja bändi pääsee esiin, svengaava tunnelma antaa hengähdystauon runsaan tekstitulvan väliin. Yli 70 minuuttinen näytelmä ilman väliaikaa tuntuu kuitenkin loppua kohden pitkältä.

Teatterikokemukseen vaikuttaa myös Valvenäyttämön katsomo, jossa penkkien suunnittelijan ajatus ergonomiasta ja ihmisen anatomia eivät kohtaa.

Myrsky-yö on mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen näytelmä, joka olisi toiminut vieläkin paremmin rönsyjä ja kestoa karsimalla.

Odotin esittelytekstin varoitusten perusteella ahdistavaa ja syvälle uppoutuvaa pelon ja kuoleman käsittelyä. Näytelmä on kuitenkin pikemminkin taidolla toteutettu hassutteleva fantasiaseikkailu.

Kuvassa (vas.) Sara Kosunen, Jutta Kotala, Julia Latvala, Laura Lähdesmäki, Iiris Ollanketo, Miska Myllylä, Eemil Koivumäki ja Pinja Saukkoriipi. Kuva Jutta Kotala.

OULUN YLIOPPILASTEATTERI: MYRSKY-YÖ

Ensi-ilta 21.3. Käsikirjoitus Madi Blumm. Ohjaus Anne Nuojua, Madi Blumm ja Maria Antola. Lavastus työryhmä. Puvustus Iida Savilaakso. Maskeeraus Celine Schultz. Valot Elias Huotari. Ääni Kase Saraste. Bändi Lilli Honkala ja Hiipparit: Lilli Honkala, Esteri Kiuru ja Pinja Saukkoriipi.

Lavalla Jenna Vanha, Laura Lähdesmäki, Tiina Sulku, Tuukka Suhonen, Miska Myllylä Jutta Kotala, Julia Latvala, Aada Oinas, Maria Antola, Juho Silvennoinen ja Emil Koivumäki.

Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Seuraavat esitykset: ke 26.3. klo 19 / pe 28.3. klo 19 / la 29.3. klo 19 / su 30.3. klo 19 / ti 1.4. klo 19 / ke 2.4. klo 19 / ti 8.4. klo 19 / ke 9.4. klo 19.

Artikkelin kuvat: Oulun Ylioppilasteatteri (c) Jutta Kotala.

Julkaistu 25.3.202525.3.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Ikuiset teekutsut – PahkiSpeksin esitys jää kaninkoloon

PahkiSpeksin esitykset tarjoavat usein hersyvää huumoria. Tänä vuonna produktion teemana on kuitenkin läheisen kuolema ja suru, joten lähtökohtaisesti ollaan speksille uusien aiheiden äärellä.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Kalle Parviainen

Lewis Carrollin rakastettu lastensatu Liisan seikkailut ihmemaassa on poikinut lukuisia sovituksia vuoden 1865 ilmestymisestään lähtien. Nyt oman versionsa tarjoilee oululainen PahkiSpeksi. Kaikille avoin ja poikkitieteellinen produktio on jo järjestyksessään 12. PAHKI ry:n toteuttama speksi.

Speksi on improvisaatiota hyödyntävä musiikkiteatteriesitys. Yleisö voi vaikuttaa lavan tapahtumiin huutamalla omstart, jonka jälkeen lavalla esitetään tapahtumat uudestaan. Omstart-huudon perään voi lisätä myös jonkin määreen, esimerkiksi ”omstart, hitaammin”.

Oulun ylioppilaslehti kävi katsomassa Itu Torvisen ohjaaman produktion ensi-illan.

Raskas aihe, kepeä juoni

Juonellisesti Kaninkolon syövereissä on ehkä turhankin yksinkertainen. Päähahmo Iisak (Valtteri Säynäjäkangas) siirtyy siskonsa hautajaisista Ihmemaahan, ja hänen täytyy päästä sieltä pois. Käytännössä juoni etenee kohtauksesta toiseen ja asiat seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramaattista jännitystä tai selkeitä syy-seuraussuhteita.

Vaikka eräs Ihmemaan piirre onkin absurdius, olisi tarinalta toivonut merkittävästi enemmän revittelyä. Paluu todelliseen maailmaan ei vaikuta erityisen tärkeältä, sillä tapahtumapaikka ei olekaan kovin vaarallinen tai ihmeellinen paikka. Niin ikään hahmojen vaikutus tarinan kulkuun jää hyvin ohueksi, eikä sankarimme eteen tule juuri voitettavia esteitä. Myöskään loppua lukuun ottamatta merkittäviä juonenkäänteitä ei näytelmään mahtunut.

Vaikka speksi pohjautuukin löyhästi Liisa ihmemaassa -teokseen, jää siitä kaipaamaan myös alkuperäisteoksen kielellistä leikittelyä. Ainoastaan Postero-Toukka (Kari Suutari) pääsi lähelle jonkinlaista ilottelua, kiitos muista hahmoista selkeästi poikkeavan verkkaisen puhetavan. Ymmärrettävistä syistä myös alkuperäisteoksesta ei olla otettu mukaan esimerkiksi hahmojen koon muuttamista tai muita suurempia fantasiaelementtejä, mutta esimerkiksi kroketin peluun puute jäi kaivelemaan.

Ennakkoon mainostettu suruteema ei oikein näy muuten kuin näytelmän alussa ja lopussa. Päähenkilön sisäisen tunnetilan käsittelyä olisi toivonut enemmän jokaiseen kohtaukseen. Epäsuhta erityisesti improvisaatiopätkien komediallisen hupailun ja vakavan kerronnan välillä on esityksessä läsnä. Näytelmän huipentavassa, varsin vakavassa kohtauksessa ensi-illan yleisö oli pitkälti hipihiljaa ja kohtauksen aikana kajahti vain yksi omstart-huuto.

Uudestaan, uudestaan!

Parhaimmillaan yleisön ja lavan tapahtumien suhde oli nopeissa, perättäisissä omstarteissa. Kun kolme tai neljä asiaa ketjutetaan onnistuneesti putkeen, saavat sekä yleisö että näyttelijät onnistumisen kokemuksia. Eräässä improvisaatiopätkässä hahmot joutuivat kysymään apua Jumalalta, ja seuraavaksi äänessä olikin itse Saatana.

Vastapainona taas muutama henkilö piti paikoin koko esitystä panttivankinaan. Näytöksen aloittanut instrumentaaliversio Jefferson Airplanen White Rabbit -kappaleesta loi mukavan odottavan tunnelman saliin. Odotusta ei kuitenkaan palkittu, vaan ensimmäinen kohtaus junnasi paikallaan, kun lähes jokaisen repliikin perään huudettiin omstartia mitä kummallisemmista asioista. Vaikka improvisaatio ja yleisön osallistaminen ovatkin oleellinen osa speksiä, täytyy ihmetellä, kenen etuja palvelee, jos ainoastaan omstartin huutaja naurahtaa lavalla tapahtuvalle asialle.

Ensimmäinen näytös päättyi tietenkin teekutsuihin, joka on eräs Carrollin alkuperäisen teoksen ikimuistoisimpia kohtauksia. Tällä kertaa jo valmiiksi hieman epäselvä meno paisui omstartien myötä sekoiluksi, jonka toivoi lähinnä loppuvan. Improvisaation myötä kohtauksen idea ja eteenpäin vievä energia katosivat, ja yleisöstä osa taisi toivoa lähinnä väliajan alkavan.

Valoa ja energiaa

Nimettyjä hahmoja tämän vuoden speksissä on peräti yhdeksän ja sen valitettavasti huomaa. Väliajan kanssa kolme tuntia kestäneessä esityksessä ei näin moneen hahmoon ehdi pureutua kunnolla ja muutamat roolit jäävät varsin epäselviksi. Esimerkiksi Hatuntekijä (Leevi Louhula) ei tuntunut vaikuttavan tarinaan juuri mitenkään. Samoin päähahmo Iisakin suhde niin puolisoonsa Raxiin (Neea Räisänen) kuin kuolleeseen siskoonsa jää käsikirjoituksessa idean tasolle eikä niitä ehditä kehittämään esityksen aikana. Vastapainona taas sekä Hertta Kuningatar (Vilma Honkala) että hänen apureinaan toimineet Tyttelit (Osmi Liekko Nuojua ja Helmi Laukkanen) hoitavat selkeät roolinsa upeasti.

Amatöörituotannoksi Pahkin produktio kestää helposti vertailun kalliimpiinkin tuotantoihin. Tullisalin varsin kolkkoon ilmeeseen luotiin tunnelmaa yksinkertaisilla ja toimivilla lavasteilla. Samoin esityksen valaistus oli ammattilaistasoa. Erityisesti siirtyminen mustavalkoisista hautajaisista Ihmemaan väriloistoon toimi.

Musikaaliksi Kaninkolon syövereissä oli varsin onnistunut. Musiikkikappaleita oli ripoteltu tasaisin väliajoin esitykseen, ja ne kuljettivat juonta eteenpäin tai esittelivät hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Toki ikuinen ongelma spekseissä on, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää. Bändi oli kuitenkin erinomaisessa tikissä ja sovitukset tutuista pop-kappaleista kajahtivat komeasti. Mieleen jäi varsinkin Iisakin lopun sooloesitys, jota täydensivät tanssijat harmaan suruharson kanssa.

Tunnelmaa esityksessä nostattivat erityisesti mahtavan energiset tanssiesitykset. Koreografit ja tanssitiimi ansaitsivatkin illan päätteeksi suurimmat aplodit yleisöltä. Myös maskeeraus ja puvustus olivat tänä vuonna varsin onnistuneita. Satuteema mahdollisti revittelyn hahmojen ulkomuodoilla, ja varsinkin Hertta Kuningatar ja Tyttelit kannattaa nähdä eturivistä. Samoin Irvikissa oli näyttävä ilmestys.

Koska jokainen speksiesitys on omanlaisensa, jäi Kaninkolon ensi-illasta kovin ristiriitaiset tunnelmat. Esityksessä on selkeästi potentiaalia, mutta sen löytäminen vaatii töitä ja kärsivällisyyttä – myös yleisöltä.

PahkiSpeksin Kaninkolon syövereissä -esitykset Tullisalissa (8.3.), 11.3., 12.3., 13.3. ja 15.3. Lisätietoa ja liput osoitteesta pahki.fi/2025

Artikkelia muokattu 11.3. klo 9.25: Korjattu virheellinen nimi.

Julkaistu 10.3.202511.3.2025

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.