Työnhakupuheallergia

Koko opiskeluaikani olen pelännyt, etten valmistuttuani saa töitä.

Ihannerekrytoitava pitää huolen somepresenssistään, perustaa oman työnhakukampanjansa hashtageineen ja esiintyy videoilla kuin koko kansan juontaja Heikki Paasonen. Ihannerekrytoitava kättelee jämäkästi rinta röyheänä ja verkostoituu juuri oikeiden ihmisten kanssa. Hän on reipas ekstrovertti, joka ei ryhmähaastattelussa epäröi sanomisiaan. Hänellä on kansainvälistä kokemusta ja nousujohteisen aukoton CV.

Tällaista ihmistä tunnutaan odottavan ainakin hektisessä viestintämaailmassa ja yleismaistereiden taistelutantereilla, joilla kiiltävimmät egot voittavat. Mutta kuva on illuusio, työelämään boostaavien luentojen ja median rakentama irvihahmo. Olen tullut allergiseksi tälle puheentavalle. Kai jossain on vielä tarvetta hiljaisille puurtajille, jotka eivät someta tai heitä small talkia näyttäytymistilaisuuksissa?

Tasaisin väliajoin opiskeluvuosieni varrella mieleeni on rävähtänyt kauhuskenaario, etten koskaan saa oikeita töitä. Työnhaun ympärille on luotu niin paineistettu ilmapiiri. Ihannerekrytoitavan lisäksi kuulee puhetta maistereista, jotka ovat lähettäneet sadoittain työhakemuksia, mutta siltikään heitä ei ole toivotettu tervetulleiksi officen kellokorttiarkeen.

Maisterius on kärsinyt inflaation. Hiljattain uutisoitiin, että joillakin aloilla opiskelijana voi olla helpompi saada töitä kuin työttömänä (Vain viidesosa valmistuu yliopistosta tavoiteajassa – ”Opiskelijan statuksella on helpompi työllistyä kuin työttömänä” Helsingin Sanomat 29.8.2016). Vaihtoehtoina ovat valmistumisen lykkääminen tai hanttihommat, nollasopimukset ja rooli työelämän sätkynukkena. Kun siihen kuuluisaan luterilaiseen työmoraaliin on istutettu ajatus “älä uskalla sanoa ei”, nuorten aikuisten uran alkupää on kuin veneen ohjaamista kivikossa myrskysäällä. On nieltävä se, mitä tarjotaan tai muuten ei tarjota enää mitään.

Pyrkyryysilmiö kulkee käsi kädessä kovan kilpailun kanssa. Unelmaduuneista taisteltaessa keinot kärjistyvät. Toki työnhaun eksperttien neuvoissa on perää, mutta pieni kritiikki on suotavaa.

Sykkivän arjen vastapainoksi sosiaalisessa mediassa on ruvettu jakamaan armollisia voimalauseita. Mainitsemisen arvoinen sellainen on näyttelijä Katharine Hepburnin lausahdus: “Jos tekee aina sitä, mikä kiinnostaa, ainakin yksi ihminen on tyytyväinen.”

Ei ole pakko mielistellä työnhakuviisaita tai ajanhenkeä, vaan töitä voi hakea itselleen luontevalla tavalla. Ei tarvitse muuttua minglaavaksi some-eläimeksi.

Siellä jossain ääntä pitävien tehopakkausihmisten julkisivujen takana työskentelevät vaiteliaat taivaanrannanmaalarit. Haluan uskoa, että molemmille on tilaa.

Ja vaikka työhakemusten lähettäminen käy palkattomasta työstä, lohdutukseksi sopii suosikkisanontani: “Kyllä joka roska kolonsa löytää.” Itsesäälisestä sävystään huolimatta se on toiveikas ajatus.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: