Kategoria: Kolumni

Minä halusin fuksina Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) hallitukseen. Olen sittemmin kadehtinyt senhetkistä päämäärätietoisuuttani.

Olen toki aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, seurannut ajankohtaisia asioita ja osallistunut poliittiseen keskusteluun. Yläasteella osasin luetella kaikki valtioneuvoston eli tuttavallisemmin hallituksen jäsenet, ja lukioikäisenä kirjoitin kotipaikkakuntani lehteen kriittisen kolumnin lukiokoulutuksen tasosta.

Opiskelija-aktiiviuralle minut ajoi halu vaikuttaa yliopisto-opetuksen ja koulutuksen laatuun. Olin tyytymätön yliopistotason koulutukseen, vanhentuneisiin opetusmateriaaleihin ja siihen, että sivuaineen opinnoistani ei kerätty palautetta.

Toisena opintovuotenani lähdin ainejärjestöni opintovastaavaksi, ja valiokuntatyön kautta innostuin myös ylioppilaskunnan toiminnasta. (Valiokunnat ovat sittemmin nimetty uudeksi jaostoksi.)

Ensimmäisessä koulutuspoliittisessa valiokunnassa oli käsittelyssä SYL:n linjapaperi, ja pidin siitä käytävää keskustelua jännittävänä. Uskaltauduin jopa ensikertalaisena osallistumaan keskusteluun.

Syksyn aikana heräsi hiljalleen tunne, että haluan OYY:n hallitukseen. Lähdin ensimmäistä kertaa ehdolle OYY:n edustajistovaaleihin, ja sainkin kerättyä muutaman äänen. Vaaleja tiedekunnan opiskelijapaikoille ei ollut, joten pääsin sinne varajäseneksi.  

 

Neljännen opiskeluvuoteni syksyllä halusin jo todella kovasti OYY:n hallitukseen. Jo vuotta aiemmin olin hakenut kesken kauden eronneen henkilön tilalle, mutta en vielä silloin päässyt mukaan.

Syksyn edustajistovaaleissa mietin huolella omat vaaliteemani, täytin vaalikoneen huolella, kävin ehdokaskuvassa, tulostin omia pieniä flyereita, joita levitin ilmoitustauluille ja jaoin vaalikylissä. Uskaltauduin myös vaalipaneeliin edustamaan omaa vaalirengastani.

Kaiken tämän työn jälkeen sain vaaleissa vaivaiset 15 ääntä, eikä määrä riittänyt edes varajäsenen paikkaan. Unelmani tuntui murskaantuvan lopullisesti.

Minun onnekseni OYY:n hallitukseen valitaan muitakin kuin edustajiston jäseniä, ja hakuprosessin kautta pääsin hallitukseen. Tämä hallitusvuosi olikin monilla tavoin opiskelu-urani parhain. Pääsin keskustelemaan opiskelijoille tärkeistä asioista yliopiston johdon ja sidosryhmien edustajien kanssa. Tuttavapiirini moninkertaistui ja monipuolistui niin Oulun yliopiston sisällä kuin muistakin ylioppilaskunnista. Vuoden aikana tutustuinkin moniin elämäni tärkeimpiin ihmisiin.

Ennen kaikkea minusta tuntui, että minulla ja minun mielipiteilläni oli väliä: minua kuunneltiin niin ylioppilaskunnassa kuin yliopistoyhteisössäkin. Pääsin vaikuttamaan esimerkiksi tenttiakvaarion tuloon ja opintojen suoritusmahdollisuuksiin.

Viidentenä opiskeluvuotenani minut valittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitukseen. Hallitusvuonna taistelin opintotuen leikkauksia vastaan ja puhuin sen puolesta, että opiskelijoilla olisi oikeus erehtyä ja vaihtaa alaa opiskelijavalintojen uudistuksen myötä. Vuoden aikana opin paljon poliittisesta vaikuttamisesta ja vaikuttamisen kulisseista: miten valta toimii ja kenellä kaikilla valtaa on. 

Seitsemäntenä vuonna valmistuin.

 

Tämä oli opiskelijavaikuttamisen polkuni pääpiireissään. Kenenkään muun ei tule olemaan samanlainen, sillä jokaisen opiskelijavaikuttajapolku on oma ja uniikki. Jokaisen polun myötä yliopistoyhteisö on edes hitusen verran parempi. Tiesitkö jo, että kaiken muun hyvän lisäksi Oulun yliopistossa tästä saa lisäksi opintopisteitä?

Jos et ole vielä aloittanut omaa opiskelijavaikuttamisen uraasi, niin ei hätää: siihen on oivalliset mahdollisuudet tänä syksynä. 

Lähes kaikki Oulun yliopiston opiskelijavaikuttamisen paikat yliopiston tasolla ja tiedekunnissa ovat auki 16.10.–16.11. välisen ajan osoitteessa halloped.fi. OYY:n edustajistovaaleihin voi asettua ehdolle vielä muutaman päivän ajan, tarkkaan ottaen 17.10. kello 12 asti. 

Mokaaminen ja virheet ovat jokaisen arkipäivää. Arjen pikku mokat ovat usein unohduksia tai kömmähdyksiä: Unohdin viedä aamulla roskat roskikseen ja nyt asunto haisee, kompastuin ja lensin rähmälleni kadulle.

Arkiset mokat ovat harmittomia ja niistä on vastuussa vain itselleen. Arkipäivän mokaaminen voi olla jopa joskus suorastaan hauskaa, mutta kun kyse on esimerkiksi opiskelusta tai työelämästä, mokaaminen voi pelottaa. Mokaamisen pelkääminen taas voi johtaa siihen, ettei enää uskalla yrittää tehdä mitään. 

Mokia tulee aina, mutta niistä voi oppia pääsemään yli. Vaikka mokaaminen monesti harmittaa, tulisi mokailu nähdä ennemmin mahdollisuutena: jos ei uskalla joskus epäonnistua, ei myöskään opi virheistään eikä kehity.

Oma asenne sekä omiin että muiden mokiin on tässä ratkaisevassa roolissa. Jostain syystä toisten mokia on usein helpompi sietää kuin omia. Pelätessämme mokaamista pelkäämme myös sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Jos toinen mokaa ja on siitä pahoillaan, meidän tulisi moittimisen sijaan ennemmin tukea ja auttaa häntä selviytymään mokasta.

Lapset mokailevat jatkuvasti. Muistan itsekin monta mokaa lapsuudestani, jotka kummittelevat mielessäni vielä aikuisiällä. Muistan esimerkiksi edelleen sen, kuinka yläasteella sain yhdestä pienestä ruotsin kokeesta vain 8 ½, vaikka minut oli totuttu näkemään kympin oppilaana. Luokkakavereiden härnääminen ei tuntunut mukavalta, mutta en muistele asiaa pahalla.

Nyt puolitoistavuotias lapseni pukee kengät tai housut vääriin jalkoihin ja lentelee pyllylleen joka päivä. En soimaa häntä siitä. Olen positiivisesti yllättynyt, että hän ylipäätään osaa jo laittaa kengät jalkaan.

 

Mokaaminen voi toki aiheuttaa isoja pettymyksiä, jos esimerkiksi tavoittelet tiettyä työpaikkaa todella kovasti, ja pitkän panostuksen jälkeen lopulta mokaat työhaastattelun. 

Jos mokattu asia on tärkeä, voi asiaa harmitella hetken, mutta asiasta kannattaa päästä yli. Harmittomista kömmähdyksistä voi jälkeenpäin tulla hauskoja sattumuksia, joita muistellessa naurulta ei malta tulla loppua. Huumori on parasta vastalääkettä myös mokaamisen pelolle.

Kannattaa myös pohtia, mihin mittaluokkaan oma moka sijoittuu. Perspektiiviä omiin mokailuihinsa voi löytää vaikka Googlesta, joka on pullollaan maailman suurimpia, kalleimpia ja typerimpiä mokia. Iän ja elämänkokemuksen myötä minäkin olen oppinut suhtautumaan mokiin inhimillisemmin.

Moka voi kääntyä myös voitoksi. Finlayson mokasi tasa-arvokampanjallaan, mutta sai laajan mediahuomion. Mutta voiko esimerkiksi Jari Sillanpään julkinen kiinni jääminen huumeista kääntyä hänelle vielä voitoksi? Se jää nähtäväksi.

Mokaaminen voi siis olla jopa menestyksellistä, kun oppii mokailemaan hyvin ja oppii virheistään. Alitajuntaan jäävä muisto virheestä takaa, ettei samaa mokaa tee enää hevillä uudestaan. Mitä enemmän siis mokailee, sitä parempi!

Suosittelen kuitenkin treenailemaan mokailua ennemmin pienissä ja harmittomissa asioissa kuin vaikka työelämässä tai ihmissuhteissa. Oman mokasi ja siitä selviytymisen tarinasi voit jakaa esimerkiksi Nyytin ja Yeesin Mokasin-kampanjassa.

 

Monet sanovat, etteivät halua katua elämässään mitään. Jokaisen elämästä kuitenkin todennäköisesti löytyy jokin asia, jonka olisi voinut jättää tekemättäkin.

Toisaalta täysin virheetön elämä tuskin tuntuisi miltään. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, ja kukaan tuskin pitäisikään täydellisestä ihmisestä. Siksi kaikilla meistä on oikeus mokailla.

Ratkaisevaa onkin, miten suhtaudut mokaan ja miten käsittelet mokaamisesi. Mokailusta huolimatta elämä jatkuu, ja asioilla on lopulta tapana järjestyä.

Kesällä istuin iltaa lapsuudenystävieni kanssa. Hoksasimme, että olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä vuotta: syksyllä 1997 päädyimme samalle 1B-luokalle. Kippis sille!

Nyt 27-vuotiaina jokainen tuntui olevan ensimmäisessä ravistelevassa käännekohdassa elämässään. Opinnot ovat takana – tosin yksi meistä aloitti juuri opintonsa – ja pitäisi keksiä, mitä elämällään tekisi. Edes lukion jälkeen kukaan porukasta ei tuntenut olevansa niin hukassa kuin nyt.

Aloimme pohtia, minkälaista vanhempiemme elämä oli 27-vuotiaana. Heillä oli vakituiset työt, he olivat menneet naimisiin, hankkineet auton ja omistusasunnon, perustaneet jo perheenkin. Harva meistä voi ruksia listalta edes yhtä keskiluokkaisen elämän saavutusta.

Meidän arkeamme ovat pätkätyöt, vuokra-asuminen, mukavanrennot hengailuparisuhteet, autottomuus, ehkä orastava koirakuume.

Seurueemme yhteiskuntatieteilijä muistutti, että sukupolvemme on ensimmäinen, joka ei saavuta, tai varsinkaan ohita, vanhempiensa elintasoa. Vuosina 1980–1995 syntyneen Y-sukupolven osana ovat epävarmat silpputyöt, joten elämän aikana kertyvä varallisuus jää selvästi jälkeen edeltävistä sukupolvista.

Suomessa lähes kymmenen vuotta jatkunut taloustaantuma ja työelämän murros eivät ole vain uutisotsikoiden jankutusta, vaan kukkarossa ja mielentilassa tuntuvaa todellisuutta.

Laman tuoma työllisyystilannehuoli on määrittänyt ikäluokkani varhaisaikuisuutta. Toiveet urakehityksestä tai elämän ylellisyyksistä eivät ole järin suurieleisiä.

Vanhempamme nauttivat talouskasvun iloista astuessaan työelämään 1970- ja 80-luvuilla. Töitä riitti, joten asuntolainaa uskalsi ottaa ja lasten kurahousuja saattoi ostaa. Pian vanhempamme siirtyvät eläkkeelle rentoutumaan saavuttamiensa mukavuuksien keskelle.

Meille 27-vuotiaille generalistimaistereille tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että elämä perustuisi statussymbolien hankkimiseen ja aikuisuuden suoraviivaiseen suorittamiseen. Ikuinen kasvu ja kulutuskarkelot ovat ohi.

Tuona kesäisenä iltana lapsuudenystävieni kanssa saatoimme muistella, miten ala-asteen huipentumaksi suunniteltu viikon mittainen luokkaretki Saana-tunturille lopulta kuihtui muutamaksi päiväksi Syötteen laskettelurinteissä. Lupaukset petettiin. Luokkaretkemme siirtyi kartalla alaspäin.

Nyt retkeilemme ansiotulojemme näkökulmasta alempaan luokkaan kuin vanhempamme, vaikka olemme heitä koulutetumpia. Vaikka itsensä elättäminenkin tekee tiukkaa, silti pitäisi ruveta vielä synnytystalkoisiin ja maksaa työuransa tehneiden eläkkeet.

Taloudellisista syistä olemme edelleen kiinni lapsuutemme perheissä, emme itse perustamissamme. Meillä on kova hinku pohtia, mihin aidosti haluamme elämämme käyttää. Konservatiivisten odotusten täyttäminen tuntuu falskilta, individualisti kuuntelee mieluummin omia halujaan.

Omakotitalon ja rattoisien eläkepäivien sijasta sukupolvemme saavutettu etu taitaa olla yksilöllinen elämäntyyli.

Syksy on monelle meistä uuden alku. Kesän jälkeen palaamme takaisin opiskeluiden tai töiden pariin, kuka kymmenettä, kuka ensimmäistä kertaa. Osa meistä aloittaa aivan uuden vaiheen elämässään, kun opinnot yliopistossa alkavat. Vaikka monet puhkuvat syksyn kynnyksellä intoa ja tarmoa, osalla on päiviä, jolloin pallo ja motivaatio ovat todella hukassa.

Mutta mistä sitten saada motivaatiota? Ja miten voimme tukea toinen toistamme saavuttamaan täyden potentiaalinsa ja löytämään oman polkunsa?

Ainakaan se ei onnistu, mikäli nojaamme ennakkoluuloihimme. Jokaisella meistä on ennakkoluuloja – fakta, joka täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Ennen kuin tunnemme ihmisen tai asian todellisen laidan perustamme käsityksemme huhuihin, kuulopuheisiin ja arvailuihin.

On tärkeää muistaa, että nämä ennakkoluulot pitävät vain harvoin paikkansa. Siksi jokaiselle ihmiselle, järjestölle, tapahtumalle ja ylipäätänsä asialle tulisi antaa mahdollisuus. Mahdollisuuden antaminen voi nimittäin tuoda elämääsi uusia kokemuksia, uuden yhteisön tai vaikkapa uuden ihanan ystävän.

Kaikista paras motivaation tuhoaja ja yhteisön rikkoja on lannistaminen. Lannistamalla syrjäytämme ja rajoitamme toimintaa ja tapamme ihmisten luovuuden. Opiskelu- tai työyhteisössä yksilön voi lannistaa monilla tavoilla: voimme olla tylyjä ja jättää tervehtimättä aamuisin, voimme tyrmätä systemaattisesti toisen esitykset, ideat ja puheenvuorot, tai voimme yksinkertaisesti sulkea henkilön ulos ryhmästä.

Meillä on sisäsyntyinen tarve keskittyä omiin ja toistemme heikkouksiin ja siihen, kuinka huonosti asiat ovat. Kun ihmistä alati lannistetaan ja muistutellaan hänen heikkouksistaan, alkaa hän itsekin uskoa, ettei hänessä ole mitään hyvää. 

 

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa kasvatustieteiden tohtori ja erityisopettaja Erja Sandberg puhui positiivisesta pedagogiikasta ja psykologiasta. Hänen oppinsa soveltuvat hyvin paitsi opettamiseen ja ohjaamiseen, myös elämään yleensä.

Positiivinen pedagogiikka ja psykologia pohjautuvat yksilöiden vahvuuksiin: niiden tunnistamiseen, havainnoimiseen ja vahvistamiseen. Meillä jokaisella on keskimäärin viisi ydinvahvuutta, jotka vaikuttavat siihen miten käyttäydymme, mitä arvostamme, miten toimimme, miten tunnemme. Ydinvahvuuksista muodostuu eräänlainen linssi, jonka läpi katsomme maailmaa. Yksilöiden vahvuuksien voimistuessa ja hyvinvoinnin ja yhteisöjen ilmapiirin kehittyessä parantuvat todistettavasti myös oppimistulokset, motivaatio ja työn imu.

Oli sitten kyse opiskelu- tai työyhteisöstä, oppiminen ja hyvinvointi rakentuvat aina vuorovaikutuksessa. Tästä syystä meistä jokaisen olisi hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään sitä, millainen opiskelu- ja työkaveri itse olen. Olenko minä se, joka torppaa toisen mielipiteet? Vai olenko minä se, joka tervehtii iloisesti, ottaa mukaan, kysyy mielipiteitä ja kuuntelee?

Kannustamalla nostamme esiin ihmisen ja hänen vahvuutensa. Kannustamalla vahvistamme itsetuntoa, luomme positiivista minäkuvaa ja annamme toisillemme mahdollisuuden.

Kannustaminen ja vahvuuksiin nojaaminen ei tarkoita heikkouksien tai vaikeiden asioiden unohtamista, vaan sitä että niitä tehdään rinnakkain ja hyvä edellä. Kun yhteisössä luodaan vakaa pohja luottamukselle kannustamisella ja positiivisella psykologialla, on siellä myös helpompaa antaa kriittistä ja rakentavaa palautetta.

Nykyisessä työssäni iloitsen siitä, että meillä on käytössä koko työyhteisön kehuseinä sekä viikottaiset onnistumiskahvit. Kehuseinään saa aina tilaisuuden tullen raapustaa jonkin positiivisen asian tai huomion työkaveristaan, ja käydä välillä voimaantumassa itselle kirjoitetuista positiivisista huomioista. Torstaisilla onnistumiskahveilla jokaisen taas on kerrottava ääneen yksi viikon aikana syntynyt onnistuminen. 

Tässä hektisessä ja kiireen värittämässä maailmassa onnistumisten äärelle pysähtymisellä on ollut yllättävän suuri merkitys omaan työmotivaatioon. Olen huomannut, että kun palautteen antamiselle ja saamiselle luodaan systemaattisesti tilaa, annetaan sitä aiempaa rohkeammin ja luontevammin myös hetkessä.

 

Positiivinen suhtautuminen osaamiseen ja yksilöiden vahvuuksiin auttaa yksilöiden lisäksi koko yhteisöä. Sen lisäksi, että opimme olemaan rehellisesti ylpeitä omasta osaamisestamme, meidän tulisi oppia, ettei toisen menestyminen ole itseltämme pois: toisten kannustamisesta, toisten nostattamisesta, saa itsekin paljon.

On rohkeampaa tuoda oma osaaminen esiin ja tukea toisia sekä heidän vahvuuksiaan kuin haukkua ja lannistaa. Aristoteleen sanoja lainaten: “Rohkeat ihmiset tulevat rohkeammiksi kun he tekevät rohkeampia tekoja. Rohkeus on luonteenvahvuus, joka kehittyy kun sitä käytetään.”