Maisterit luokkaretkellä

Alle kolmekymppisillä yleismaistereilla ei ole varaa omistusasuntoon, mutta pienituloisuus vapauttaa luovaa energiaa oman elämäntavan räätälöintiin, kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Kesällä istuin iltaa lapsuudenystävieni kanssa. Hoksasimme, että olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä vuotta: syksyllä 1997 päädyimme samalle 1B-luokalle. Kippis sille!

Nyt 27-vuotiaina jokainen tuntui olevan ensimmäisessä ravistelevassa käännekohdassa elämässään. Opinnot ovat takana – tosin yksi meistä aloitti juuri opintonsa – ja pitäisi keksiä, mitä elämällään tekisi. Edes lukion jälkeen kukaan porukasta ei tuntenut olevansa niin hukassa kuin nyt.

Aloimme pohtia, minkälaista vanhempiemme elämä oli 27-vuotiaana. Heillä oli vakituiset työt, he olivat menneet naimisiin, hankkineet auton ja omistusasunnon, perustaneet jo perheenkin. Harva meistä voi ruksia listalta edes yhtä keskiluokkaisen elämän saavutusta.

Meidän arkeamme ovat pätkätyöt, vuokra-asuminen, mukavanrennot hengailuparisuhteet, autottomuus, ehkä orastava koirakuume.

Seurueemme yhteiskuntatieteilijä muistutti, että sukupolvemme on ensimmäinen, joka ei saavuta, tai varsinkaan ohita, vanhempiensa elintasoa. Vuosina 1980–1995 syntyneen Y-sukupolven osana ovat epävarmat silpputyöt, joten elämän aikana kertyvä varallisuus jää selvästi jälkeen edeltävistä sukupolvista.

Suomessa lähes kymmenen vuotta jatkunut taloustaantuma ja työelämän murros eivät ole vain uutisotsikoiden jankutusta, vaan kukkarossa ja mielentilassa tuntuvaa todellisuutta.

Laman tuoma työllisyystilannehuoli on määrittänyt ikäluokkani varhaisaikuisuutta. Toiveet urakehityksestä tai elämän ylellisyyksistä eivät ole järin suurieleisiä.

Vanhempamme nauttivat talouskasvun iloista astuessaan työelämään 1970- ja 80-luvuilla. Töitä riitti, joten asuntolainaa uskalsi ottaa ja lasten kurahousuja saattoi ostaa. Pian vanhempamme siirtyvät eläkkeelle rentoutumaan saavuttamiensa mukavuuksien keskelle.

Meille 27-vuotiaille generalistimaistereille tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että elämä perustuisi statussymbolien hankkimiseen ja aikuisuuden suoraviivaiseen suorittamiseen. Ikuinen kasvu ja kulutuskarkelot ovat ohi.


Tuona kesäisenä iltana
lapsuudenystävieni kanssa saatoimme muistella, miten ala-asteen huipentumaksi suunniteltu viikon mittainen luokkaretki Saana-tunturille lopulta kuihtui muutamaksi päiväksi Syötteen laskettelurinteissä. Lupaukset petettiin. Luokkaretkemme siirtyi kartalla alaspäin.

Nyt retkeilemme ansiotulojemme näkökulmasta alempaan luokkaan kuin vanhempamme, vaikka olemme heitä koulutetumpia. Vaikka itsensä elättäminenkin tekee tiukkaa, silti pitäisi ruveta vielä synnytystalkoisiin ja maksaa työuransa tehneiden eläkkeet.

Taloudellisista syistä olemme edelleen kiinni lapsuutemme perheissä, emme itse perustamissamme. Meillä on kova hinku pohtia, mihin aidosti haluamme elämämme käyttää. Konservatiivisten odotusten täyttäminen tuntuu falskilta, individualisti kuuntelee mieluummin omia halujaan.

Omakotitalon ja rattoisien eläkepäivien sijasta sukupolvemme saavutettu etu taitaa olla yksilöllinen elämäntyyli.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: