Kategoria: Kolumni

Ylioppilaskunnassa työskentely on asia, jonka ei pitänyt tapahtua kaltaiselleni illat ja yöt tanssisalilla luuhaavalle englantilaisen filologian epäaktiiviselle opiskelijalle, joka kävi Linnanmaalla lähinnä syömässä ja kahvilla.

Kun neljä vuotta sitten ollessani krapulaisena lentokentällä matkalla Lontooseen hain kääntäjäharjoittelijaksi ylioppilaskuntaan, tarkoituksenani oli napata viisi noppaa harjoittelusta ja jatkaa kahden kuukauden asiakirjojen kääntämisen jälkeen iloista elämääni.

Harjoittelijahaastattelusta muistan, että yritin saada kaikki haastattelijat nauramaan. Muistan, että minulla oli kultaista luomiväriä. Muistan, että silloinen hallituksen puheenjohtaja Vili Koistinen kysyi minulta millainen kuva minulla on ylioppilaskunnasta ja vastasin että ei oikein minkäänlaista. En ymmärtänyt ylioppilaskunnan tarkoitusta enkä ollut erityisemmin tutustunut sen palveluihin. (Olin toki hakenut ylioppilaskunnan toimistosta tarran joka vuosi ja todennut sen kustantaman kalenterin liian pieneksi omaan käyttööni, koska tykkään piirtää ja kirjoittaa paljon kalenteriini.) Mielikuvani oli, että ylioppilaskunnan toiminta on kaavoihin kangistunutta ja tapahtumat pullollaan jäykkiä, kiusallisia perinteitä.

 

Neljän vuoden aikana toimin ylioppilaskunnassa kääntäjäharjoittelijana, kiireapulaisena toimistossa, kehitysyhteistyöviikon koordinaattorina, kanslistin sijaisena, pääsihteerin sijaisena ja hallintosihteerinä. Se on mielestäni hyvä saldo ihmiselle jolla ei ollut minkäänlaista taustaa ylioppilaskuntatoiminnassa tai ainejärjestötoiminnassa. Nämä vuodet ovat antaneet uskomattoman määrän itseluottamusta, uusia ammatillisia taitoja ja kokemusta, ja vahvistuksen halulleni valmistua maisteriksi.

Oma polkuni ylioppilaskunnan läpi osoittaa myös, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Aina kannattaa sanoa kyllä tuntemattomalle ja hypätä ulos tutuista kuvioista. Jos en olisi puolivahingossa hakenut ylioppilaskuntaan harjoitteluun, elämäni olisi nyt ison siivun köyhempää.

Ennen ylioppilaskuntaa en ollut koskaan kokenut opiskelijakulttuuria omakseni. Koska oma kaveripiirini oli aina vahvasti yliopiston ulkopuolella, kaikki opiskelijaperinteet olivat minulle täysin tuntemattomia, sitseistä alkaen. Ensimmäiset vuosijuhlani ja wesibussiajeluni pääsin kokemaan vasta tänä vuonna. Olen onnellinen siitä, että annoin itselleni luvan olla opiskelija ja nauttia opiskelijaperinteistä.

Toimiston hallinnallisen arjen pyörittämisen ohella ylioppilaskunnassa työskentelyn suurin anti on ollut palvella opiskelijoitamme kansliassa. On ollut etuoikeus liimata satoja tarroja ihmisten opiskelijakortteihin ja samalla nähdä kuinka erilaisia ihmisiä ja elämänpolkuja yliopistomme on pullollaan. Jokaisen opiskelijakorttiin liimatun tarran takana on oma tarinansa.

Erityisen ihanaa on ollut tavata uusia fukseja, jotka saapuvat hakemaan uutukaista opiskelijakorttiaan varovaisen jännittyneinä. Olen itse ollut varmasti yhtä pihalla yhdeksän vuotta sitten, kun kävelin jännittyneenä Mannenkadun toimistolle hakemaan omaa korttiani.

Leikkaus hetkestä elämälleen suuntaa etsivänä kääntäjäharjoittelijana tähän kirjoitushetkeen, elokuun kolmanteen päivään vuonna 2017. Viimeisen työpäiväni päättyessä jätän jälkeeni yhden elämäni eriskummallisimmista ja tärkeimmistä työkokemuksista, jonka kautta olen saanut elämääni kasan rakkaita ystäviä sekä elämäni rakkauden.

Siirtyessäni kohti uusia haasteita olen taas uuden luvun edessä. Olen varmasti uudessa työpaikassani vähän hukassa – aivan kuten opiskelijakorttiaan hakevat fuksit syksyisin.

Uuden äärellä on kuitenkin hyvä muistaa se, että tuntemattomassa piilee suuri mahdollisuuden siemen. Sitä ylioppilaskunta minulle edustaa.

Varhain eräänä keväisenä aamuna vuonna 1969 syrjäiseltä hautausmaalta Ann Arborista Michiganista löydettiin nuoren lakiopiskelijan Jane Mixerin ruumis. Häntä oli ammuttu päähän kaksi kertaa, minkä jälkeen häntä oli kuristettu sukkahousuilla.

36 vuotta myöhemmin Jane Mixerin siskontytär, kirjailija Maggie Nelson, istuu tätinsä uudelleenavatussa murhaoikeudenkäynnissä. Oikeussalissa uutiskamerat kiiruhtavat ottamaan lähikuvia Nelsonin ja hänen äitinsä järkyttyneistä ilmeistä, kun kankaalle heijastetaan kuvia Janen runnellusta ruumiista. Samoja kuvia lähetetään dramatisoivin leikkauksin miljooniin amerikkalaisiin koteihin, kun sosiaalipornahtava dokumenttisarja esittää Janesta kertovan jakson kiitospäivän spesiaalina.

Maggie Nelson käsittelee kiitetyssä teoksessaan The Red Parts tätinsä murhaoikeudenkäyntiä sekä murhattujen naisten ympärillä pyörivää media- ja viihdespektaakkelia. Nelsonin näkökulma on liian harvoin kuultu, surevan omaisen ääni, jonka kautta keskiöön nousee myös uhri.

Tuotannollisesti laadukkaiden rikosdokumenttien buumin aloittanut Netflixin Making a Murderer esittää kyseenalaisesti, että murhasta tuomittu Steven Avery olisikin syytön – rikostutkijoiden ja syyttäjien juonittelun uhri. Todellinen uhri, raiskattu ja murhattu Teresa Halbach, on nopeasti sivuutettava juonielementti, joka laittaa liikkeelle jännittävän rikospähkinän. Kaava on sama kuin kaikissa fiktiivisissä rikossarjoissa ja -elokuvissa, joissa kauniiden, valkoisten naisten ruumiit toimivat draaman alustoina.

Pelkään, että Reeva Steenkampille käy samoin, kun hänet murhanneesta paraolympiaurheilija Oscar Pistoriuksesta tehdään elokuva. Pistorius rekisteröi vastikään vankilasta käsin oman nimensä tuotemerkiksi. Se, että Pistorius suunnittelee tekevänsä nimellään vielä rahaa, osoittaa irvokkaalla tavalla, miten hänen kertomuksensa jatkuu siitä huolimatta, että hän on riistänyt Reeva Steenkampilta mahdollisuuden jatkaa omaansa.

Maggie Nelson pohtii, miksi juuri Janen tarina kiinnostaa toimittajia, kohudokumentaristeja ja yleisöä. Samalla, kun naisuhrit sysätään sivuun heidän kohtaloaan koskevissa tarinoissa, he ovat suhteellisesti yliedustettuina erilaisissa kuvauksissa. Tiettyä sukupuolta, varallisuutta, luokkaa ja etnisyyttä edustavien uhrien saama huomio on liiallista; todellisuudessa henkirikoksen uhri on huomattavasti useammin mies.

Nainen ei valikoidu murhatarinoiden uhriksi sattumalta. Kulttuurimme syvärakenteissa naisen ruumiiseen latautuu valtavasti merkityksiä seksuaalisesta halusta latenttiin naisvihaan. Maggie Nelsonille nämä pohdinnat tarjoavat lopulta yhtä vähän lopullisia vastauksia kuin murhakertomusten kaavat.

Syvätasoltaan The Red Parts käsitteleekin kertomusten voimattomuutta selittää käsittämätöntä todellisuutta. Nelsonille oikeussalidraamoista tuttu loppuhuipentuma, murhaajan tuomitseminen, ei toimi puhdistavana, draaman kaaren sulkevana tapahtumana. Mieletön veriteko ja siitä aiheutunut tuska jäävätkin sellaisiksi: mielettömiksi.

Trumpin menestystä seuraten Suomen laitaoikeisto laittoi presidenttiehdokkaaksi ehdan tieteenkieltäjän, Laura Huhtasaaren. Huhtasaaren puolue on perussuomalaiset, jotka ovat aiemminkin ilmaisseet allergiansa akkuraattia tietoa kohtaan väittämällä tuulivoiman räjäyttävän lepakoita.

Huhtasaari on kreationisti. Hän pitää Raamatussa esitettyä luomiskertomusta luotettavampana selityksenä elämän monimuotoisuuteen kuin tuhansilla todisteilla varmennettua evoluutiota. Huhtasaaren mukaan on mahdoton ajatus, että eläimestä voisi ajan saatossa tulla ihminen.

Onneksi luonnontutkijat eivät välitä siitä, mikä ihmisen maalaisjärjen mielestä on mahdotonta. Sen takia olemme onnistuneet selvittämään häkellyttäviä tosiasioita maailmankaikkeudestamme – kuten sen, että ihmisen ja simpanssin genomi on 96-prosenttisesti sama ja että meillä on varmasti ollut yhteinen esivanhempi.

Huhtasaaren inho omaa apinuuttaan kohtaan on kuitenkin ymmärrettävää, koska apinat osaavat olla viheliäisiä otuksia. Ne ovat fiksuja mutta moraalittomia, hirvittävän väkivaltaisia raivopäitä ja sosiaalisen pelin taitavia opportunisteja. Apinat ovat meille inhorealistinen peili.

Ihmisen kannattaisi kuitenkin tiedostaa roolinsa apinana, sillä se avaa paljon uusia näkökulmia.

Omiin ja muiden tekoihin on helpompaa suhtautua armeliaammin, kun niihin suhtautuu apinan puuhasteluna. Pillastuminen sortumisesta kuuden munkin yölliseen sarjasyöntiin tai Cheekin 83. kappaleesta, jossa hän kertoo viriliteetistään, vähenee merkittävästi, kun ymmärtää kädellisen olevan luontaisesti himokas helppojen hiilareiden ja bändäreiden perään.

Apinuuttaan ei myöskään kannata ottaa henkilökohtaisesti. Ensinnäkään sinä et valinnut syntyä apinaksi – mahdollisesti sinulla oli vetämässä hakemus järvisimpukaksi syntymisestä. Eikä apina loppujen lopuksi voi kauheasti mitään sille, millaiseksi luonto on sen muovannut. Ominaisuutemme ovat ensisijaisesti lisääntymistä ja selviytymistä varten, eivät politiikan tekemistä varten.

Apinaksi syntymisestä ei kuitenkaan kannata ottaa automaattiselitystä sille, miksi on aina myöhässä, kännissä tai viemässä tikkareita orvoilta vauvoilta. Ihminen on siinä mielessä harvinaislaatuinen apina, että se tajuaa mikä oikean ja väärän eron. Eläimiltä puuttuu moraalitaju, mutta sinulta ei, joten et pääse nisäkkyytesi taakse piiloon.

Joten kun ensi kerran olet matkalla Pride-paraatiin ja punnitset kädessäsi kakkapussia pohtien että onkohan tätä nyt varmasti tarpeeksi, mieti vielä kerran, haluatko hyödyntää evoluutiolta saamiasi harvinaislaatuisia ominaisuuksia vai oletko enemmän kotonasi, kun saat näprätä omaa paskaasi apinaserkkujemme tavoin.

Lopetin tupakoinnin puolitoista vuotta sitten. Tiesin, että lopettaminen johtaa todennäköisesti painonnousuun, joten ryhdyin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin lisäämällä arkeeni liikuntaa. Päätin aloittaa säännöllisen työmatkapyöräilyn.

Alku oli raskas. Saavuin aamuisin töihin hikisenä, uupuneena ja kyllästyneenä. Ajan myötä keuhkojeni hapenottokyky parani, mikä muutti työmatkapyöräilyn luonnetta hiljalleen velvollisuudesta kohti iloa.

Nyt, yli vuosi aloittamisen jälkeen, teen työmatkallani jopa pieniä intervalliharjoituksia: ennen nousua usein pysähdyn, jotta ylämäkeen polkeminen olisi raskaampaa. Kehitystä on selvästi siis tapahtunut.

Eniten pelkäsin talvipyöräilyn aloittamista. Huolestuneessa mielessäni pyörivät pitkiin sairaalajaksoihin johtavat onnettomuusskenaariot ja hälytysajoneuvojen siniset valot. Pelkäsin loukkaantumista niin paljon, että päätin ennaltaehkäistä haavereita hankkimalla pyörääni kunnolliset nastarenkaat. Kypärä minulla oli jo valmiiksi.

Kävikin niin, että talvipyöräilystä muodostui minulle intohimo: mikä voisikaan piristää aamulla paremmin kuin puolen tunnin polkeminen kirpeässä pakkasessa? Kunnollisten nastarenkaiden hankkiminen johti siihen, etten kaatunut viime talvena kertaakaan. Kaikkina edeltävinä talvina olen kaatunut vähintään kerran, vaikka viime talvena pyöräilin merkittävästi aiempaa enemmän. Oikeanlaisen vaatetuksen valitseminen ei tuottanut mitään ongelmaa, koska tein siihen viikottain vain pieniä muutoksia. Kun talvipyöräilyn aloittaa kesäkuussa, pakkanen ei pääse yllättämään.

Aluksi päätin, että pyöräilen töihin vain hyvällä tai kohtalaisella säällä. Ostin hiljattain kunnolliset pyöräilyvaatteet, joihin pukeutuneena pyöräily onnistuu säässä kuin säässä. Nyt aion pyöräillä myrskyistä ja kaatosateista piittaamatta. Laskin, että vaatteet maksavat nopeasti itsensä takaisin säästettyinä bussilippuina.

Kokonaisuudessaan pyöräily on säästänyt minulle vuoden aikana noin 400 euroa bussimatkoissa: kuukausilipun muuttaminen arvolipuksi loi taloudellisen kannustimen kulkea lihasvoimalla. Parturikustannukseni ovat tosin hiukan nousseet, koska haluan pitää hiukseni niin lyhyenä, että pyöräilykypärän painaumat eivät niissä näy.

Säännöllisen työmatkapyöräilyn terveysvaikutukset ovat olleet positiiviset. Jaksamiseni on lisääntynyt, ja jalkojeni lihaksiin on ilmestynyt kauniita ja jänteviä muotoja. Oman jaksamisen lisäksi pyöräily edistää myös planeetan hyvinvointia, koska kulkutapana pyöräily on erittäin ilmastoystävällistä.

Työmatkapyöräilystä on muodostunut minulle tapa, josta en enää halua luopua. Huomaan olevani kiukkuinen, jos jostain syystä en pääse pyöräilemään, ja joudun liikkumaan bussilla. Onneksi niin käy harvoin.

Konsumerismi on toisen maailmansodan jälkeen valloille päässyt taloudellinen näkemys, jonka mukaan kuluttaminen on hyväksi niin ihmisille kuin taloudelle. Tämä näkemys on kuitenkin suunnattu ideaaliselle maailmalle jossa resurssit ovat loputtomat. Meidän omalla pallollamme tämä ei ole kestävä näkemys.

1950-luvulla taloustieteilijöiden mielestä kuluttaminen oli pakollista ja uusi hengellisen ruoan lähde. Jotta talous lähtisi nousuun, tarvittiin kiihtyvää kuluttamista ja tavaroiden korvaamista kiihtyvällä vauhdilla.

Vaikka kukaan ei kai ajattele enää aivan tällä tavalla, konsumerismi elää ja voi hyvin.

 

Tänä päivänä vaatteita ostetaan enemmän halun kuin tarpeen mukaan ja laitetaan pois tai kiertoon ennemmin kuin korjataan. Vaatteiden valmistus on siirtynyt Kaukoidän maihin, lähinnä Kiinaan ja Bangladeshiin, jossa vaatteita tuotetaan yhä nopeammin ja halvemmalla.

Vaatteita ostetaan enemmän ja niitä käytetään vähemmän – vaatteet ovat suuntaamassa kohti kertakäyttöisyyttä.

Myös elektroniikan elinajanodote laskee koko ajan. Huonosti toimivan tavaran korjaaminen ei yleensä ole enää järkevä vaihtoehto, sillä kokonaan uuden ostaminen maksaa melkein yhtä paljon. Vanha ja rikkinäinen kapine unohtuu romukoppaan ja joutuu joskus (toivottavasti edes) SER-jätteeksi.

Kodinkoneitakin hankitaan nykyään aiempaa enemmän. Mummolassani oli monta vuosikymmentä kestäneet kylmäkaapit ja astianpesukoneet, kunnes ne korvattiin uusilla laitteilla tällä vuosikymmenellä. En oikein jaksa uskoa, että uusilla kodinkoneilla on yhtä pitkä elinkaari. Toisaalta nykyajan koneet ovat paljon energiatehokkaampia ja sisältävät vähemmän myrkkyjä.

Eräs läheiseni haaveilee uudesta Moccamasterista, koska vanha on jo 10 vuotta vanha – mutta eikö juuri kestämisen vuoksi Moccamasterista makseta enemmän? Siksi, että se on tunnettu, kestävä tuote jolle löytyy hyvin varaosia, ja jonka malli on pysynyt samana vuosikymmeniä.

Tänä päivänä tarpeen ja halun välinen raja onkin aiempaa epäselvempi. Ei kai kukaan oikeasti varsinaisesti tarvitse uusimpia lippulaivapuhelimia, mutta kovin moni niitä haluaa, ehkä ollakseen hyväksytty tai muuten vain aallonharjalla.

 

Mutta palataan vielä vaatteisiin. Vaatteiden käytön ja halpamuotiketjujen mallistojen syklit ovat kiihtyneet ja mallistoja tulee monia jokaisena vuodenaikana. Samalla kestävän kehityksen ja työhyvinvoinnin periaatteet on heitetty romukoppaan.

Itse yritän tehdä vaatteiden kanssa mahdollisimman eettisiä valintoja, valita kestäviä, lähempänä Suomea tehtyjä vaatteita ja jalkineita. Kaikista paras vaihtoehto olisi tietysti käyttää muiden hylkäämät vaatteet loppuun, jotta ne eivät joudu kaatopaikalle, mutta ainakaan toistaiseksi en ole löytänyt kirpputoria jolta kohtuullisella vaivalla löytäisin kelpoja vaatteita.

Eettisten ja ekologisten valintojen tekeminen ei ole helppoa. Mieluummin ostaisin vanhan, luotettavan brändin vaatteen kuin uuden halpamallin. Kallis hinta ei kuitenkaan nykypäivänä takaa vaatteen kestävyyttä: vanhan, arvostetun vaatemerkin vaatteet saatetaan valmistaa ihan samalla tehtaalla kuin ne halvimmat. Materiaalin laadusta tai viimeistelystä ei aina saa tietoa ennen kuin on käyttänyt vaatetta, eikä kovin moni vaatemerkki ainakaan retkeilyn tai urheilun ulkopuolelta tarjoa pitkiä takuita.

Vaatteen ekologisuuteen vaikuttaa myös materiaali. Nahkaa on hankala saada käyttöön ilman kuollutta eläintä, joten eläinten ystävät ymmärrettävästi karttavat nahkatuotteita. Voisin kuitenkin lyödä vetoa siitä, että yhdet kunnollisesta nahasta vastuullisesti valmistetut nahkasaappaat suojaavat jalkoja pidempään ja ympäristöystävällisemmin kuin tekonahasta (eli polyuretaanista tai PVC:stä, toisin sanoen muovista eli fossiilisesta tavarasta) valmistetut, liimapohjalla varustetut töppöset.

Ei-eläinperäiset fleece ja muut synteettiset kuidut ovat hankalia, sillä niistä pääsee vesistöihin haitallista mikromuovia. Onneksi villa ja erityisesti merinovilla ovat kuitenkin luonnon omia ihmekuituja, joilla on loistavat tekniseenkin menoon kelpaavat ominaisuudet. Lisäksi villan keriminen tekee hyvää myös lampaalle, jee!

Lopuksi voin suositella Buy Me Once -nettikauppaa, joka tarjoaa kestäviä, eettisiä ja pitkillä takuilla varustettuja tuotteita. Tärkeintä kulutustottumusten muuttamisessa on ostaa vähemmän ja käyttää pidempään.