Kategoria: Kolumni

Varhain eräänä keväisenä aamuna vuonna 1969 syrjäiseltä hautausmaalta Ann Arborista Michiganista löydettiin nuoren lakiopiskelijan Jane Mixerin ruumis. Häntä oli ammuttu päähän kaksi kertaa, minkä jälkeen häntä oli kuristettu sukkahousuilla.

36 vuotta myöhemmin Jane Mixerin siskontytär, kirjailija Maggie Nelson, istuu tätinsä uudelleenavatussa murhaoikeudenkäynnissä. Oikeussalissa uutiskamerat kiiruhtavat ottamaan lähikuvia Nelsonin ja hänen äitinsä järkyttyneistä ilmeistä, kun kankaalle heijastetaan kuvia Janen runnellusta ruumiista. Samoja kuvia lähetetään dramatisoivin leikkauksin miljooniin amerikkalaisiin koteihin, kun sosiaalipornahtava dokumenttisarja esittää Janesta kertovan jakson kiitospäivän spesiaalina.

Maggie Nelson käsittelee kiitetyssä teoksessaan The Red Parts tätinsä murhaoikeudenkäyntiä sekä murhattujen naisten ympärillä pyörivää media- ja viihdespektaakkelia. Nelsonin näkökulma on liian harvoin kuultu, surevan omaisen ääni, jonka kautta keskiöön nousee myös uhri.

Tuotannollisesti laadukkaiden rikosdokumenttien buumin aloittanut Netflixin Making a Murderer esittää kyseenalaisesti, että murhasta tuomittu Steven Avery olisikin syytön – rikostutkijoiden ja syyttäjien juonittelun uhri. Todellinen uhri, raiskattu ja murhattu Teresa Halbach, on nopeasti sivuutettava juonielementti, joka laittaa liikkeelle jännittävän rikospähkinän. Kaava on sama kuin kaikissa fiktiivisissä rikossarjoissa ja -elokuvissa, joissa kauniiden, valkoisten naisten ruumiit toimivat draaman alustoina.

Pelkään, että Reeva Steenkampille käy samoin, kun hänet murhanneesta paraolympiaurheilija Oscar Pistoriuksesta tehdään elokuva. Pistorius rekisteröi vastikään vankilasta käsin oman nimensä tuotemerkiksi. Se, että Pistorius suunnittelee tekevänsä nimellään vielä rahaa, osoittaa irvokkaalla tavalla, miten hänen kertomuksensa jatkuu siitä huolimatta, että hän on riistänyt Reeva Steenkampilta mahdollisuuden jatkaa omaansa.

Maggie Nelson pohtii, miksi juuri Janen tarina kiinnostaa toimittajia, kohudokumentaristeja ja yleisöä. Samalla, kun naisuhrit sysätään sivuun heidän kohtaloaan koskevissa tarinoissa, he ovat suhteellisesti yliedustettuina erilaisissa kuvauksissa. Tiettyä sukupuolta, varallisuutta, luokkaa ja etnisyyttä edustavien uhrien saama huomio on liiallista; todellisuudessa henkirikoksen uhri on huomattavasti useammin mies.

Nainen ei valikoidu murhatarinoiden uhriksi sattumalta. Kulttuurimme syvärakenteissa naisen ruumiiseen latautuu valtavasti merkityksiä seksuaalisesta halusta latenttiin naisvihaan. Maggie Nelsonille nämä pohdinnat tarjoavat lopulta yhtä vähän lopullisia vastauksia kuin murhakertomusten kaavat.

Syvätasoltaan The Red Parts käsitteleekin kertomusten voimattomuutta selittää käsittämätöntä todellisuutta. Nelsonille oikeussalidraamoista tuttu loppuhuipentuma, murhaajan tuomitseminen, ei toimi puhdistavana, draaman kaaren sulkevana tapahtumana. Mieletön veriteko ja siitä aiheutunut tuska jäävätkin sellaisiksi: mielettömiksi.

Trumpin menestystä seuraten Suomen laitaoikeisto laittoi presidenttiehdokkaaksi ehdan tieteenkieltäjän, Laura Huhtasaaren. Huhtasaaren puolue on perussuomalaiset, jotka ovat aiemminkin ilmaisseet allergiansa akkuraattia tietoa kohtaan väittämällä tuulivoiman räjäyttävän lepakoita.

Huhtasaari on kreationisti. Hän pitää Raamatussa esitettyä luomiskertomusta luotettavampana selityksenä elämän monimuotoisuuteen kuin tuhansilla todisteilla varmennettua evoluutiota. Huhtasaaren mukaan on mahdoton ajatus, että eläimestä voisi ajan saatossa tulla ihminen.

Onneksi luonnontutkijat eivät välitä siitä, mikä ihmisen maalaisjärjen mielestä on mahdotonta. Sen takia olemme onnistuneet selvittämään häkellyttäviä tosiasioita maailmankaikkeudestamme – kuten sen, että ihmisen ja simpanssin genomi on 96-prosenttisesti sama ja että meillä on varmasti ollut yhteinen esivanhempi.

Huhtasaaren inho omaa apinuuttaan kohtaan on kuitenkin ymmärrettävää, koska apinat osaavat olla viheliäisiä otuksia. Ne ovat fiksuja mutta moraalittomia, hirvittävän väkivaltaisia raivopäitä ja sosiaalisen pelin taitavia opportunisteja. Apinat ovat meille inhorealistinen peili.

Ihmisen kannattaisi kuitenkin tiedostaa roolinsa apinana, sillä se avaa paljon uusia näkökulmia.

Omiin ja muiden tekoihin on helpompaa suhtautua armeliaammin, kun niihin suhtautuu apinan puuhasteluna. Pillastuminen sortumisesta kuuden munkin yölliseen sarjasyöntiin tai Cheekin 83. kappaleesta, jossa hän kertoo viriliteetistään, vähenee merkittävästi, kun ymmärtää kädellisen olevan luontaisesti himokas helppojen hiilareiden ja bändäreiden perään.

Apinuuttaan ei myöskään kannata ottaa henkilökohtaisesti. Ensinnäkään sinä et valinnut syntyä apinaksi – mahdollisesti sinulla oli vetämässä hakemus järvisimpukaksi syntymisestä. Eikä apina loppujen lopuksi voi kauheasti mitään sille, millaiseksi luonto on sen muovannut. Ominaisuutemme ovat ensisijaisesti lisääntymistä ja selviytymistä varten, eivät politiikan tekemistä varten.

Apinaksi syntymisestä ei kuitenkaan kannata ottaa automaattiselitystä sille, miksi on aina myöhässä, kännissä tai viemässä tikkareita orvoilta vauvoilta. Ihminen on siinä mielessä harvinaislaatuinen apina, että se tajuaa mikä oikean ja väärän eron. Eläimiltä puuttuu moraalitaju, mutta sinulta ei, joten et pääse nisäkkyytesi taakse piiloon.

Joten kun ensi kerran olet matkalla Pride-paraatiin ja punnitset kädessäsi kakkapussia pohtien että onkohan tätä nyt varmasti tarpeeksi, mieti vielä kerran, haluatko hyödyntää evoluutiolta saamiasi harvinaislaatuisia ominaisuuksia vai oletko enemmän kotonasi, kun saat näprätä omaa paskaasi apinaserkkujemme tavoin.

Lopetin tupakoinnin puolitoista vuotta sitten. Tiesin, että lopettaminen johtaa todennäköisesti painonnousuun, joten ryhdyin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin lisäämällä arkeeni liikuntaa. Päätin aloittaa säännöllisen työmatkapyöräilyn.

Alku oli raskas. Saavuin aamuisin töihin hikisenä, uupuneena ja kyllästyneenä. Ajan myötä keuhkojeni hapenottokyky parani, mikä muutti työmatkapyöräilyn luonnetta hiljalleen velvollisuudesta kohti iloa.

Nyt, yli vuosi aloittamisen jälkeen, teen työmatkallani jopa pieniä intervalliharjoituksia: ennen nousua usein pysähdyn, jotta ylämäkeen polkeminen olisi raskaampaa. Kehitystä on selvästi siis tapahtunut.

Eniten pelkäsin talvipyöräilyn aloittamista. Huolestuneessa mielessäni pyörivät pitkiin sairaalajaksoihin johtavat onnettomuusskenaariot ja hälytysajoneuvojen siniset valot. Pelkäsin loukkaantumista niin paljon, että päätin ennaltaehkäistä haavereita hankkimalla pyörääni kunnolliset nastarenkaat. Kypärä minulla oli jo valmiiksi.

Kävikin niin, että talvipyöräilystä muodostui minulle intohimo: mikä voisikaan piristää aamulla paremmin kuin puolen tunnin polkeminen kirpeässä pakkasessa? Kunnollisten nastarenkaiden hankkiminen johti siihen, etten kaatunut viime talvena kertaakaan. Kaikkina edeltävinä talvina olen kaatunut vähintään kerran, vaikka viime talvena pyöräilin merkittävästi aiempaa enemmän. Oikeanlaisen vaatetuksen valitseminen ei tuottanut mitään ongelmaa, koska tein siihen viikottain vain pieniä muutoksia. Kun talvipyöräilyn aloittaa kesäkuussa, pakkanen ei pääse yllättämään.

Aluksi päätin, että pyöräilen töihin vain hyvällä tai kohtalaisella säällä. Ostin hiljattain kunnolliset pyöräilyvaatteet, joihin pukeutuneena pyöräily onnistuu säässä kuin säässä. Nyt aion pyöräillä myrskyistä ja kaatosateista piittaamatta. Laskin, että vaatteet maksavat nopeasti itsensä takaisin säästettyinä bussilippuina.

Kokonaisuudessaan pyöräily on säästänyt minulle vuoden aikana noin 400 euroa bussimatkoissa: kuukausilipun muuttaminen arvolipuksi loi taloudellisen kannustimen kulkea lihasvoimalla. Parturikustannukseni ovat tosin hiukan nousseet, koska haluan pitää hiukseni niin lyhyenä, että pyöräilykypärän painaumat eivät niissä näy.

Säännöllisen työmatkapyöräilyn terveysvaikutukset ovat olleet positiiviset. Jaksamiseni on lisääntynyt, ja jalkojeni lihaksiin on ilmestynyt kauniita ja jänteviä muotoja. Oman jaksamisen lisäksi pyöräily edistää myös planeetan hyvinvointia, koska kulkutapana pyöräily on erittäin ilmastoystävällistä.

Työmatkapyöräilystä on muodostunut minulle tapa, josta en enää halua luopua. Huomaan olevani kiukkuinen, jos jostain syystä en pääse pyöräilemään, ja joudun liikkumaan bussilla. Onneksi niin käy harvoin.

Konsumerismi on toisen maailmansodan jälkeen valloille päässyt taloudellinen näkemys, jonka mukaan kuluttaminen on hyväksi niin ihmisille kuin taloudelle. Tämä näkemys on kuitenkin suunnattu ideaaliselle maailmalle jossa resurssit ovat loputtomat. Meidän omalla pallollamme tämä ei ole kestävä näkemys.

1950-luvulla taloustieteilijöiden mielestä kuluttaminen oli pakollista ja uusi hengellisen ruoan lähde. Jotta talous lähtisi nousuun, tarvittiin kiihtyvää kuluttamista ja tavaroiden korvaamista kiihtyvällä vauhdilla.

Vaikka kukaan ei kai ajattele enää aivan tällä tavalla, konsumerismi elää ja voi hyvin.

 

Tänä päivänä vaatteita ostetaan enemmän halun kuin tarpeen mukaan ja laitetaan pois tai kiertoon ennemmin kuin korjataan. Vaatteiden valmistus on siirtynyt Kaukoidän maihin, lähinnä Kiinaan ja Bangladeshiin, jossa vaatteita tuotetaan yhä nopeammin ja halvemmalla.

Vaatteita ostetaan enemmän ja niitä käytetään vähemmän – vaatteet ovat suuntaamassa kohti kertakäyttöisyyttä.

Myös elektroniikan elinajanodote laskee koko ajan. Huonosti toimivan tavaran korjaaminen ei yleensä ole enää järkevä vaihtoehto, sillä kokonaan uuden ostaminen maksaa melkein yhtä paljon. Vanha ja rikkinäinen kapine unohtuu romukoppaan ja joutuu joskus (toivottavasti edes) SER-jätteeksi.

Kodinkoneitakin hankitaan nykyään aiempaa enemmän. Mummolassani oli monta vuosikymmentä kestäneet kylmäkaapit ja astianpesukoneet, kunnes ne korvattiin uusilla laitteilla tällä vuosikymmenellä. En oikein jaksa uskoa, että uusilla kodinkoneilla on yhtä pitkä elinkaari. Toisaalta nykyajan koneet ovat paljon energiatehokkaampia ja sisältävät vähemmän myrkkyjä.

Eräs läheiseni haaveilee uudesta Moccamasterista, koska vanha on jo 10 vuotta vanha – mutta eikö juuri kestämisen vuoksi Moccamasterista makseta enemmän? Siksi, että se on tunnettu, kestävä tuote jolle löytyy hyvin varaosia, ja jonka malli on pysynyt samana vuosikymmeniä.

Tänä päivänä tarpeen ja halun välinen raja onkin aiempaa epäselvempi. Ei kai kukaan oikeasti varsinaisesti tarvitse uusimpia lippulaivapuhelimia, mutta kovin moni niitä haluaa, ehkä ollakseen hyväksytty tai muuten vain aallonharjalla.

 

Mutta palataan vielä vaatteisiin. Vaatteiden käytön ja halpamuotiketjujen mallistojen syklit ovat kiihtyneet ja mallistoja tulee monia jokaisena vuodenaikana. Samalla kestävän kehityksen ja työhyvinvoinnin periaatteet on heitetty romukoppaan.

Itse yritän tehdä vaatteiden kanssa mahdollisimman eettisiä valintoja, valita kestäviä, lähempänä Suomea tehtyjä vaatteita ja jalkineita. Kaikista paras vaihtoehto olisi tietysti käyttää muiden hylkäämät vaatteet loppuun, jotta ne eivät joudu kaatopaikalle, mutta ainakaan toistaiseksi en ole löytänyt kirpputoria jolta kohtuullisella vaivalla löytäisin kelpoja vaatteita.

Eettisten ja ekologisten valintojen tekeminen ei ole helppoa. Mieluummin ostaisin vanhan, luotettavan brändin vaatteen kuin uuden halpamallin. Kallis hinta ei kuitenkaan nykypäivänä takaa vaatteen kestävyyttä: vanhan, arvostetun vaatemerkin vaatteet saatetaan valmistaa ihan samalla tehtaalla kuin ne halvimmat. Materiaalin laadusta tai viimeistelystä ei aina saa tietoa ennen kuin on käyttänyt vaatetta, eikä kovin moni vaatemerkki ainakaan retkeilyn tai urheilun ulkopuolelta tarjoa pitkiä takuita.

Vaatteen ekologisuuteen vaikuttaa myös materiaali. Nahkaa on hankala saada käyttöön ilman kuollutta eläintä, joten eläinten ystävät ymmärrettävästi karttavat nahkatuotteita. Voisin kuitenkin lyödä vetoa siitä, että yhdet kunnollisesta nahasta vastuullisesti valmistetut nahkasaappaat suojaavat jalkoja pidempään ja ympäristöystävällisemmin kuin tekonahasta (eli polyuretaanista tai PVC:stä, toisin sanoen muovista eli fossiilisesta tavarasta) valmistetut, liimapohjalla varustetut töppöset.

Ei-eläinperäiset fleece ja muut synteettiset kuidut ovat hankalia, sillä niistä pääsee vesistöihin haitallista mikromuovia. Onneksi villa ja erityisesti merinovilla ovat kuitenkin luonnon omia ihmekuituja, joilla on loistavat tekniseenkin menoon kelpaavat ominaisuudet. Lisäksi villan keriminen tekee hyvää myös lampaalle, jee!

Lopuksi voin suositella Buy Me Once -nettikauppaa, joka tarjoaa kestäviä, eettisiä ja pitkillä takuilla varustettuja tuotteita. Tärkeintä kulutustottumusten muuttamisessa on ostaa vähemmän ja käyttää pidempään.

Jos saisit valita kaikista maailman organisaatioista, minkä työpaikan nimen kirjoittaisit ansioluetteloosi?

Kun kohde on tiedossa, mieti seuraavaksi sitä, voisitko päästä duuniin työharjoitteluun, onhan harjoittelu lopulta helpoin tie päästä maistamaan unelmiensa työtä.

Opiskeluaikanani tein kaksi lyhyttä opintoihin kuuluvaa harjoittelua Oulussa. Harjoittelut olivat sinänsä hyviä, mutta eivät erityisen kunnianhimoisia. Vasta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että olisin voinut katsoa hieman omaa kotikuntaa kauemmas – olisin voinut pyrkiä mihin tahansa oman alani huippuorganisaatioon, vaikka antropologiseen tutkimuslaitokseen, kansainväliseen järjestöön, etnografiseen museoon tai ulkoasiainministeriöön. Vaikka opiskelin kansainvälistä alaa, ulkomaille hakeutuminen ei tullut edes mieleeni.

Eivät kaikki opiskelukaveritkaan miettineet kovin pitkälle, sillä pakollisen harjoittelun opintopisteet saattoi kuitata kesä- tai vapaaehtoistyöllä. Erään kielenopiskelijan annettiin suorittaa kansainvälinen harjoittelunsa pelkällä esseellä.

Emme tuolloin tainneet ymmärtää että harjoittelu ei ole vain opintojen välttämätön paha, vaan jopa tärkein osa opintoja. Työharjoittelu on ainutlaatuinen mahdollisuus saada sellaista kokemusta, mitä ei millään muulla keinolla voi saada.

 

Harjoittelu piskuisella palkalla ei kuitenkaan kaikkia houkuttele. Työtön kollegani oli sitä mieltä, ettei hän viitsi hakea harjoitteluohjelmaan, sillä työttömyyskorvaus on harjoittelijan palkkaa suurempi. Minun on kuitenkin vaikea olla samaa mieltä. Mielestäni työharjoittelu on tärkeä investointi uraan, ja siksi se kannattaa käyttää viisaasti.

Ensinnäkin moni vastavalmistunut yliarvioi arvonsa työmarkkinoilla. Työnantajan vaakakupissa relevantti työkokemus painaa enemmän kuin pelkkä uutuuttaan kiiltävä tutkintopaperi.

Lisäksi harjoittelujakso juuri valmistumisen jälkeen voi olla taktinen siirto: ei tarvitse turhaan odotella kortistossa ja työhön pääsee heti kiinni. Harjoittelujakson myötä ovet voivat aueta jonnekin, mihin rahkeet eivät muutoin vielä riittäisi. 

Paikatakseni puuttuvaa kokemusta lähdin itse opintojen jälkeen ylimääräiseen kansainväliseen harjoitteluun. Työskentelin Suomen ulkoasiainministeriön palveluksessa Venäjän Murmanskissa puoli vuotta. Tämä harjoittelu olikin unelmien täyttymys, sillä sain tutustua minua kiinnostaviin arktisiin asioihin ja konsulaatin työn eri puoliin. Mikä parasta, sain toivoa itselleni kiinnostavimpia ja hyödyllisimpiä työtehtäviä. Työpaikassani ymmärrettiin harjoittelun tärkein tarkoitus: se on ammatillisen osaamisen kehittämistä varten, ei vain ilmaista työtä työnantajalle.

Muualla opiskelijat ja vastavalmistuneet työskentelevät jopa ilmaiseksi saadakseen haluamaansa kokemusta. Eräs ulkomaalainen nuori mies asui sillan alla suorittaessaan palkatonta harjoittelua Genevessä. Aamuisin hän puki puvun ja kravatin ja suuntasi työpaikkaansa YK:n Euroopan päämajaan. Helpommallakin voi päästä, sillä rahoituslähteitä löytyy kyllä. Omaani auttoi Opetushallituksen kansainvälisen harjoittelun apuraha. Vaikka koti-ikävä vaivasi ja säästöt hupenivat, hinta oli pieni upeisiin kokemuksiin verrattuna.

Kuukausi Suomeen paluuni jälkeen istuin työhaastattelussa, jossa haastattelijat halusivat kuulla kaiken harjoittelustani. Seuraavana päivänä sain puhelun: minut oli valittu.

Minun ääneni ei ole aina ollut vahva, mutta kuten sanonta kuuluu, harjoittelu tekee mestarin. Toistolla ja yhä udelleen ja uudelleen yrittämisellä olen voittanut oman esiintymistä koskevan epävarmuuteni.

Kaikilla on nimittäin ääni. Yksi ääni ei kuulu vielä kovin kauas, mutta yli 11 000 opiskelijan edustajana ääni on jo paljon vahvempi.

Edustuksellinen demokratia takaa sen, että ylioppilaskunnassa tehdään töitä opiskelijan hyvän elämän eteen. Linjoista päättää edustajisto, jonne opiskelijat jäseninä äänestävät itselle mieluisat edustajansa.

Näyttäisi siltä, ettei nuoria ikäluokkia kiinnosta demokraattinen päätöksenteko yhtä paljon kuin heidän vanhempiaan.  Vuoden 2012 Nuorisobarometrista selviää, että nuoret ovat yhä kiinnostuneempia politiikasta. Se ei kuitenkaan näy äänestysinnon kasvamisena.

Tuore EVAn raportti taas kertoo, että vain alle puolet 19–27 vuotiaista pitää ehdottoman tärkeänä elää demokraattisessa yhteiskunnassa. Selvityksen mukaan nuoria kiinnostaakin yhä vahvemmin asiantuntijuuteen perustuva vallankäyttö. 

 

Nuorten poliittisen vaikuttamisen murros on nähtävissä myös ylioppilaskuntakentällä.

OYY:n edustajistovaalien ehdokasasetteluiden määrän kehitystä tarkastellessa huomaa, että edessä on huolestuttava tulevaisuus. Viimeisissä kolmissa vaaleissa ehdokkaiden määrät ovat tippuneet lähes 10 prosenttiyksikköä per vaalit. Vielä vuoden 2009 vaaleissa edustajistoehdokkaita oli 285, vuonna 2011 190, vuonna 2013 172. Viime vaaleissa syksyllä 2015 ehdokkaiden määrä oli jo lähes puolittunut 156 ehdokkaaseen.

Kevään järjestöjen OYY-kummeilusta on tullutkin selväksi, että ylioppilaskunta koetaan etäiseksi. Samalla ylioppilaskunnan toiminnasta tärkeimpänä asiana nähdään opiskelijoiden edunvalvonta. Saa nähdä, vastaavatko kevään jäsenkyselyn syksyllä julkistettavat tulokset järjestöjen näkökulmia.

Edunvalvontaa voi tehdä, kun määritellään tavoite. Edunvalvonta on poliittista, kun sen pyrkimys on saavuttaa ihannetila. Vaikka opiskelijat eivät olekaan kovin yhtenäinen joukko, tavoitteiltaan opiskelijat näyttäytyvät yhtenäisiltä määräenemmistöllä tehtyjen edunvalvonnallisten tavoitteiden takia. Tavoitteiden asettaminen taas on politiikkaa.

Toisaalta juuri opiskelijapiireissä olen huomannut politiikan olevan kirosana.

Politiikka on muuttunut arkikeskusteluissa sanaksi-joka-jääköön-mainitsematta. Poliittisesti aktiivisten nuorten kuplan ulkopuolella en ole juuri kuullut puhuttavan politiikasta. Moni kokee, etteivät poliittiset linjaukset kuulu ylioppilaskuntakentän toimintaan. Siksi Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) joutui perustelemaan hallituskriisin kantojaan ja linjaansa sanoen, että “– opiskelija ei elä tyhjiössä vaan on osa yhteiskuntaa, jossa päätökset vaikuttavat toisiinsa”.

Linjaamalla suunnan korkeakoulukentän tai yhteiskunnan kehitykselle voi yksikin edustaja puhua koko opiskelijapiirin äänellä. Ilman selvää kannanottoa en voisi edustaa ylioppilaskuntamme yli 11 000 opiskelijaa.

Koska uskallus linjata ja ottaa kantaa on opiskelijaliikkeen vahvuus, siitä ei pitäisi luopua.