Vuoden mittainen sukukokous

Iloisen itsenäisyysjuhlan sijaan vuosi 2017 on paljastanut kotimaamme karvapuolta kerta toisensa jälkeen. Silti on hyvä, että juhlavuotta vasten ongelmien kontrasti on selkeä. Ainakin nähdään selvästi, mitä lähteä parantamaan, Iikka Kivi kirjoittaa.

Suomi 100 -juhlavuosi muistuttaa ahdistavaa, loputtoman tuntuista viikonloppua sukukokouksessa, jossa pääosassa on rahoista riitely ja toisten syyttely.

Iloisen itsenäisyysjuhlan sijaan vuosi 2017 on paljastanut kotimaamme karvapuolta kerta toisensa jälkeen. Suomen päättäjät ovat lähettäneet alaikäisiä turvapaikanhakijoita konfliktialueelle Afganistaniin, tehneet työttömien elämästä temppu tempulta hankalampaa ja kurjistaneet pienituloisten elämää.

Eikä luottamusta politiikkaan paranna se, että terveydenhuoltoa koskevat uudistukset uhkaavat lapata suomalaiset verovarat ulkomaalaisten sijottajien taskuihin. Eikä sekään, että äärioikeistolla on Suomessa presidenttiehdokas.

Eikä varsinkaan se, että Suomen poliitikoilla ei tunnu olevan minkäänlaisia intressejä käynnistää tehokasta ilmastonmuutoksen vastaista työtä, vaikka yli 15 000 tieteentekijän allekirjoittamassa varoituksessa todetaan, että aika on käymässä vähiin.

Virkamiehiin suomalainen tuntuu luottavan, mutta tänä vuonna siihenkin on tuntunut olevan normaalia vähemmän syytä. Poliisit jäivät kiinni rasistisen vihapuheen suoltamisesta nettiin, maahanmuuttovirasto Migrin toiminta on herättänyt runsaasti kritiikkiä ja kehitysvammaisia on laitettu kirjaimellisesti maksamaan työnteosta.

Paljon parempaa fiilistä ei ole herättänyt kansalaisten käyttäytyminen. Eläinaktivistit ovat polttaneet autoja, uusnatsit järjestäneet voimannäyttömarssin ja suomalaisten epäillään valmistelleen osallistumista islamististen terrorijärjestöjen toimintaan.

Seksuaalista häirintää paljastanut #metoo -kampanja nosti pinnalle muutaman ahdistelutapauksen, mutta osoitti myös samalla, miten vastenmielisen yleistä ja osittain myös erittäin hyväksyttyä seksuaalinen häirintä Suomessa on.

Toki kyseisessä listauksessa ole mainittu ollenkaan juhlavuoden positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi Antti Holman loisteliasta Radio Sodoma -podcastia ja… noh, on niitä varmaan muitakin.

 

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole velloa negaatioissa tai sanoa, että Suomi olisi satavuotisjuhlansa aikaan mitenkään erityisen karmea paikka elää.

Kaikkea muuta, mukavahan täällä on pääosin möllöttää.

Ja on hyvä, että juhlavuotta vasten ongelmien kontrasti on selkeä. Ainakin nähdään selvästi, mitä lähteä parantamaan.

Seuraavat sata vuotta ovat ratkaisevassa asemassa. Niiden aikana nähdään, onko Suomesta oman hallintoalueensa ongelmanratkaisijaksi ja tärkeäksi toimijaksi kansainvälisellä kentällä, vai onko kansallisvaltiomme vain väliaikaisratkaisu matkalla kohti uutta mallia tai ihmiskunnan sukupuuttoa.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Finnejä ja uurteita

Täytin hiljattain kolmekymmentä vuotta. Nyt koen olevani jonkinlaisessa nuoren aikuisuuden ja aikuisuuden välivaiheessa, kirjoittaa Janne Hakkarainen.

Täytin hiljattain kolmekymmentä vuotta. Minulle ei ole tullut kolmenkympin kriisiä, vaikka monet puhuvat sellaisesta. Sen sijaan olen viime aikoina tehnyt yksittäisiä ikääni liittyviä huomioita.

Eräät niistä ovat olleet hilpeitä. Luin hiljattain Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin tiedotteesta, että pian aiotaan ottaa käyttöön mobiiliajokortti. Tämä tieto ilahdutti: ajattelin, että pian minun ei tarvitse pitää lompakossani ajokorttia siltä varalta, että joudun todistamaan henkilöllisyyteni baareissa.

Sitten muistin, että 30-vuotiaana joutuu todistamaan täysi-ikäisyytensä enää erittäin harvoin.

Kun ajattelin asiaa vielä tarkemmin, muistin, etten oikein enää edes käy baareissa – varsinkaan yökerhoissa – koska raskaan työviikon jälkeen minusta on mukavinta levätä, ladata akkuja ja lukea kirjoja.


Toiset tuntemukset ovat olleet haikeita.
Kolmenkympin tienoilla moni havahtuu siihen, että osa läheisistä alkaa osoittaa haurastumisen merkkejä.

Kun ylioppilaskunnan pääsihteeri kertoi, että ylioppilaskunnan työntekijät voivat halutessaan hakea työterveyshuollosta influenssarokotteen, varasin ajan heti. Ajattelin, että pian 70 vuotta täyttävän äitini terveydelle voisi olla hyväksi, jos lähipiiri suojaa itsensä mahdollisimman huolellisesti.

Ostin isälleni isänpäivälahjaksi Speden uuden elämäkerran, koska ajattelin, että hän saisi kirjasta mukavaa ajanvietettä.

Minulla oli kuitenkin myös taka-ajatus. Halusin innostaa isää lukemaan enemmän, koska nuoruusvuosien jälkeen horrokseen vaipuneen lukuharrastuksen virkoaminen voisi auttaa ennaltaehkäisemään muistisairauksia.

 

Kolmannet tunteet ovat liittyneet itsevarmuuteen.

Elämän rajallisuuteen ja ainutkertaisuuteen havahtuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minun ei tarvitse miellyttää muita. Pystyn tekemään rohkeasti sellaisia valintoja, jotka miellyttävät minua ja jotka saattavat poiketa ennakko-oletuksista.

Tavallaan koen olevani jonkinlaisessa nuoren aikuisuuden ja aikuisuuden välivaiheessa. Kokemustani tukee havainto, että nykyään naamaani ilmestyy sekä finnejä että uurteita – yhtä aikaa.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Oodi virastomestareille

Vaikka opiskelijat yliopiston käytävillä vaihtuvat, onneksi virastomestarit pysyvät, kirjoittaa Asta Salomaa.

Kaltaiseni ännännen vuoden opiskelija ei enää juuri kohtaa tuttuja kasvoja yliopiston käytävillä. 

Joka syksy kampukset täyttyvät uusista opiskelijoista, joihin ei syystä tai toisesta pääse tutustumaan. Omat kurssikaverit taas ovat valmistuneet, töissä, kirjoittamassa gradua tai opiskelemassa muualla.

Yliopistolla saattaakin kulua monta päivää niin, ettei vastaan kävele yhtäkään tuttua opiskelijaa.

 

Vaikka yliopiston käytävillä kulkevat opiskelijat vaihtuvat, onneksi maailmassa on jotain pysyvää – yliopiston virastomestarit.

On upeaa, että vaikka ympärillä muutoin olisikin vain tuntemattomia, voin aina mennä juttelemaan vaksikopille vanhojen tuttujen luokse.

Sen lisäksi, että virastomestarimme toteuttavat työhönsä kuuluvaa asiakaspalvelua ja auttavat meitä ongelmiemme kanssa rautaisella ammattitaidolla ja hienolla palveluasenteella, he ovat myös todella hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava höpistä.

Muutamien opiskelukavereideni kanssa olemme ystävystyneet erityisesti kasvatustieteellisen tiedekunnan päädyn virastomestareiden kanssa.

Näillä virastomestareilla (Voitto, Aki ja kumppanit) on peräti poikkeuksellisen hyvä meininki, jota kannattaa mennä ihmettelemään, vaikka ei muuten olisi asiaa tuolle puolelle yliopistoa.

Kyseiset virastomestarit ovat myös Mela-bändini uskollisimpia faneja. He ovat tehneet toimistonsa viereen ilmoitustaulun yhtyeestämme, jota päivittävät säännöllisesti tulostaen uusia kuvia yhtyeestämme.

Hyvänä (ja huononakin) päivänä virastomestareilta saa karkkia ja sympatiaa: Voitto ja kumppanit ovat lähettäneet meille suklaata bändimme keikalle ja Italiaan vaihto-opiskeluun lähteneille bändin jäsenille.

 

Aloittaessani tänä syksynä työskentelyn OYY:n toimistolla olen samalla aloittanut tutustumisen keskusaulan virastomestareihin.

Vaikka ikävöinkin entisiä lähivirastomestareitani, tuskaa lievittää se, että myös keskusaulan virastomestarit ovat osoittautuneet huumorintajuiseksi ja mukavaksi porukaksi.

Nykyisessä työssäni olen päässyt tekemään yhteistyötä virastomestarien kanssa muun muassa Vulcanalian järjestömessujen järjestelyissä. Olen huomannut työasioiden hoitamisen virastomestarien kanssa olevan virtaviivaisen tehokasta ja helppoa. Tätä ominaisuutta kärsimättömän energinen tapahtumatuottaja arvostaa!

 

Kääntäessäni töissä virastomestareita koskevaa sähköpostiviestiä katsoin Google Kääntäjästä englanninkielistä vastinetta sanalle. Googlen kirjaimellisen käännöksen mukaan se on ”Office champion”.

Tämän voisi mielestäni vaihtaa viralliseksi titteliksi, sillä Oulun yliopiston virastomestarit ovat todellakin kampuksiemme Office championeja.

Käykää siis morjestamassa Voittoa ja sanokaa minulta terveisiä!

Asta Salomaa

Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.

Lue lisää:

Kommentti: Ennakkoon äänesti lähes 21 prosenttia, moniko innostuu äänestämään vielä vaalipäivänä?

OYY:n edustajistovaalien ennakkoäänestysaikana (1.-6.11.) äänioikeuttaan käytti yhteensä 2348 oululaista yliopisto-opiskelijaa. Ennakkoon äänesti lähes 21 prosenttia kaikista äänioikeutetuista. ”Olisi hyvä, jos pääsisimme viime vaalien lukemaan”, kommentoi OYY:n pääsihteeri Aino-Kaisa Manninen ylioppilaskunnan tavoitteita vaalien äänestysprosentille. Varsinaiselle vaalipäivälle 7.11. jäi siis vielä tehtävää: edellisvaaleissa vuonna 2015 äänestysprosentti oli 29,3.   Nyt verkkoaikana edarivaaleissa äänestämisen tulisi olla helpompaa kuin koskaan. Enää […]

OYY:n edustajistovaalien ennakkoäänestysaikana (1.-6.11.) äänioikeuttaan käytti yhteensä 2348 oululaista yliopisto-opiskelijaa. Ennakkoon äänesti lähes 21 prosenttia kaikista äänioikeutetuista.

”Olisi hyvä, jos pääsisimme viime vaalien lukemaan”, kommentoi OYY:n pääsihteeri Aino-Kaisa Manninen ylioppilaskunnan tavoitteita vaalien äänestysprosentille.

Varsinaiselle vaalipäivälle 7.11. jäi siis vielä tehtävää: edellisvaaleissa vuonna 2015 äänestysprosentti oli 29,3.

 

Nyt verkkoaikana edarivaaleissa äänestämisen tulisi olla helpompaa kuin koskaan.

Enää ei tarvitse fyysisesti vaivautua vaaliuurnalle, senkun tunnistautuu, klikkaa muutamaan otteeseen, ja kas, ääni on näin näpsäkästi annettu haluamalleen ehdokkaalle. Nyt kelpaa juoda vaalikahvit!

Ja kuten OYY:n keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Liisa Komminaho haastattelussamme totesi, ” Jos sinä et päätä, muut päättävät sinun puolestasi.”

Niin niin, äänestämiselle on monia hyviä syitä. Silti äänestysprosenttien lukemat osoittavat, että suurin osa opiskelijoista ohittaa vaalit käyttämättä ääntään.

Kokonaan toinen kysymys onkin se, tietävätkö äänioikeutetut sitä, mistä vaaleissa on kyse – tai että edustajistovaalit ylipäänsä ovat nyt käynnissä.

Edustajistovaalien vaalipaneelissa ja Oulun ylioppilaslehden kyselyssä selvisi, että ehdokkaita asettaneet ryhmät pitävät melko yksimielisesti ylioppilaskunnan tärkeimpänä tehtävänä opiskelijoiden edunvalvontaa.

Mutta edunvalvontakin on hieman abstrakti termi, eikä sen merkitys ehkä aukene kaikille, varsinkin jos kokee asioidensa olevan tällä hetkellä varsin hyvin. Miksi ihmeessä äänestäisin edunvalvonnan puolesta, mikäli se ei merkitse minulle mitään?

Toki osa ehdokkaista on kampanjoinut myös ylioppilaskunnan jäsenmaksun alentamisen puolesta. Se, jos mikä on konkreettinen lupaus – jää nähtäväksi, kuinka monta paikkaa sillä lunastetaan. (Ja pystyvätkö valitut lunastamaan lupaustaan.)

 

Oulun ylioppilaslehti on saanut palautetta siitä, ettei lehden olemassaoloa tahdo enää muista printtilehden puuttumisen vuoksi. Kenties sama vaivaa osittain myös edustajistovaaleja – kun kampuksilla ei törmää enää äänestyskoppeihin, äänestäminen unohtuu?

Linnanmaan kampuksella vaalijulisteetkin olivat Abipäivien vuoksi pari päivää syrjässä sivukäytävillä. Moniko vaelteli sinne asti tutustumaan kandidaatteihin?

Mutta en vielä menetä toivorikkauttani – oululaisopiskelijoiden into voi vielä yllättää. Ehdokkaiden määräkin nousi edellisvaaleista, vain himpun verran, mutta kuitenkin.

Nähdään siis vaalivalvojaisissa!

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Ottakaa minut tosissaan! – Osa ei saa apua ajoissa, osaa vähätellään  

Voi olla, että apu olisi vain yhden puhelinsoiton päässä, mutta uupuneelle se yksikin puhelu tuntuu mahdottomalta. Voi myös olla, että ponnistuksista huolimatta apua ei silti saa, kirjoittaa Sonja Arstio.

Lauri Moilasen rohkea kertomus kusipaskavuodesta koskettaa monia. Luin tarinan surullisena, mutta myös helpottuneena. Meistä liian moni on uupunut, ahdistunut, peloissaan tai paniikissa, ja ilman Laurin kaltaisia avoimia ihmisiä saattaisimme luulla olevamme yksin.

Mielestäni on todella hienoa, että ihmiset uskaltavat kertoa mielenterveyden asioista, sillä keskustelu todella ansaitsee ja tarvitsee avoimuutta.

Lauri Moilasen tarinan lisäksi luin Oulun ylioppilaslehdestä jutun, jossa ilmenee karu totuus jopa sadan päivän jonoista YTHS:n mielenterveyspalveluihin.

Osa jonottajista saa toivottavasti ajoissa tarvitsemansa avun. Liian moni kuitenkin hakeutuu avun piiriin vasta aivan viimeisillä voimillaan, jolloin toimenpiteet pitäisi aloittaa mahdollisimman pian, ei vasta kolmen kuukauden päästä.

Koska mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkät ja ongelma yhä yleisempi, ei ole ihme, että joku apua kipeästi tarvitseva ei pääse edes siihen jonoon saakka.

Olen lisäksi lukenut useita juttuja siitä, kuinka avun hakeminen saattaa olla valmiiksi uupuneelle tai masentuneelle suhteettoman raskas prosessi.

Voi olla, että apu olisi vain yhden puhelinsoiton päässä, mutta uupuneelle se tuntuu mahdottomalta. Voi myös olla, että ponnistuksista huolimatta apua ei silti saa.

 

Isäni äkillisen kuoleman jälkeen patosin surun syvälle, enkä käsitellyt sitä ajoissa.

Puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen olin mennyt kihloihin ja aloittanut opiskelun unelma-alallani, kun yhtäkkiä romahdin täysin. Sain lamauttavia paniikki- ja ahdistuskohtauksia, en uskaltanut nukkua, pelkäsin kuolemaa niin paljon, etten voinut mennä edes kauppaan.

Kun jaksoin lääkäriin asti, hän totesi minun kärsivän paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä hypokondrisesta oireyhtymästä. Silti jostakin syystä jäin diagnoosien kanssa yksin.

Olin aina ollut herkkä ja ahdistunut, mutta en käsittänyt, miksi oireet olivat nyt niin voimakkaat. Vaikuttiko suru niin rajusti?

Sain pahoja fyysisiä oireita, joita kävin viimeisillä voimillani valittamassa YTHS:n vastaanotolla. Tuntui kuin paidan kaulus olisi jatkuvasti puristanut kaulaani, eikä henki kulkenut. Lisäksi psyykkiset oireet tekivät minusta opiskelukyvyttömän.

En ymmärrä, miten kestin sen, että fyysiset oireeni vähäteltiin joka kerta mielenterveysongelmieni varjolla. Olin aivan poikki, eikä kukaan kuunnellut.

Kolmannella kerralla lääkäri lupautui kokeilemaan kaulaani, mutta muistutti ennen toimenpidettä fyysisten oireiden olevan osa mielenterveyden häiriöitäni.

Mutta kaulastani löytyi sillä kertaa patti. Kilpirauhasessani oli yli kahdeksan senttiä pitkä kasvain, joka painoi henkitorveani. Jouduin kiireellisenä leikkausjonoon. Silti vielä tilannearvioinnissa kirurgini naureskeli huoneessa olevalle kandille ääneen, että tällä potilaalla on mielenterveysongelmia.

 

Leikkauksen jälkeen ja lääkityksen alettua oloni helpottui vähitellen. Kilpirauhasen sairaus oli voimistanut ahdistuneisuuttani ja aiheuttanut paniikkia.

Prosessi itsessään oli ollut todella raskas; olin jäänyt henkisten ongelmieni täysin ilman tukea. Lisäksi lääkärit eivät ottaneet tosissaan fyysisiä oireitani mielenterveystilanteeni takia. Mitä jos en olisikaan jaksanut käydä jatkuvasti lääkärissä vaatimassa apua?

Mielenterveyspalveluihin pitäisi olla jatkuva ja taattu pääsy. Kukaan ei saa jättää hakematta apua vähättelyn pelossa tai siksi, että jonot ovat liian pitkät.

Jos keskustelu mielenterveysasioista jatkuu näin avoimena, uskon, että lopulta myös terveydenhuollon asenteet ja käytännöt muuttuvat vastaamaan meidän todellisia tarpeitamme. Älkää siis antako periksi!

 

Kirjoittaja on tavannut elämässään myös todella hyviä ja ymmärtäviä lääkäreitä.

Sonja Arstio

Alunperin kemiläinen, 25-vuotias kirjallisuuden opiskelija sekä OYY:n yritysyhteistyökoordinaattori.

Lue lisää:

Pulla uunissa?

Sen sijaan, että vauvauutisista tai niiden olemattomuudesta udellaan, juoruillaan ja tungetellaan, olisi suotavampaa odottaa, onnitella ja tukea – antaa ihmisille itselleen aikaa kertoa omista uutisistaan, tarjota heille apua kun sille on tarvetta, kirjoittaa Henna Määttä.

Viime aikoina on uutisoitu paljon syntyvyyden laskusta. On ehdotettu synnytystalkoita, ja naisia on kritisoitu jopa turhasta nirsoilusta kumppanin valinnassa.

Kolmikymppisenä akateemisena ja lapsettomana naisena huomaan jääväni usein miettimään sitä, tulisiko minun tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole hankkinut lapsia.

Olenko epäonnistunut naisena kun en ole osallistunut näihin isänmaallisiin talkoisiin? Onko lisääntyminen enää – tai onko se koskaan ollutkaan – ihmisten yksityisasia?

Toisaalta olemme saaneet myös iloisia syntyvyyteen liittyviä uutisia, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio kertoivat vauvauutisistaan. 

Samalla kun otsikot täyttyivät onnentoivotuksista, käynnistyi myös irvailu Niinistön iästä, ja ylipäätään parin soveltuvuudesta vanhemmiksi. Lisäksi vitsailtiin siitä, kuinka Niinistön ja Haukion vauvanodotus on ihana presidentillinen esimerkki synnytystalkoista.

 

Vaikka onkin sinänsä luonnollista pohtia sitä, miten erilaiset parit hoitavat lasten kasvattamisen, tässä kysymys: miksi ihmeessä se oikeastaan kuuluisi kenellekään ulkopuoliselle?

Voin myös itse myöntää miettineeni Niinistön ikää ääneen.Vaikka asiassa on riski, ettei lapsi ehdi nauttia montaa vuotta isänsä kanssa, elämä on aina muutenkin arvaamatonta.

Olin itse perheeni iltatähti, isäni oli minut saadessaan 39-vuotias. Yllättävän sairauskohtauksen vuoksi sain nauttia hänen seurastaan ainoastaan 13-vuotiaaksi saakka. Isäni oli siis kuollessaan vain 52-vuotias.

Elämässä voi siis aina tapahtua kamalia ja yllätyksellisiä menetyksiä ja onnettomuuksia, vaikka kuinka yrittäisimme niiltä lapsiamme suojella.

Haluan myös kehua Niinistön ja Haukion rohkeutta tuoda esille odotukseen liittyvä kivuliaisuus: lasta oli selkeästi odotettu ja toivottu pitkään. Se, kuinka kauan ja mitä menetyksiä tähän mahdollisesti kuului, on mielestäni jälleen spekulaatiota, ja ainoastaan presidenttiparin oma ja yksityinen asia.

 

Olen itse kolmikymppinen, hyvin uraorientoitunut nainen. Olen ollut pitkään parisuhteessa, ja tänä kesänä menimme rakkaan mieheni kanssa naimisiin.

Vuosien ajan olen saanut kuulla mitä erilaisimpia vihjauksia siitä, kuinka nyt olisi hyvä aika laittaa “pulla uuniin”, kuinka “kello alkaa tikittää” ja kuinka “äitiys muuttaa maailmani ja maailmankatsomukseni”. Usein nämä kyselyt, utelut ja vihjailut tulevat suhteellisen vierailta ihmisiltä, joille en koe olevani millään tavalla tili- tai selitysvelvollinen.

Joskus turhautuminen uteluihin ja oman henkilökohtaisen tilanteen ja suunnitelmien selittämiseen on saanut minut vastaamaan ironisesti: “Pulla ei ole uunissa, mutta leivonta sen sijaan on oikein mukavaa.” Vastaus on yleensä saanut vastareaktiokseen yllättyneen kulmien kohotuksen ja naurahduksen.

Mutta millaista vastausta vastapuoli oikein tällaiseen kysymykseen toisaalta odottaa? Kysymys lisääntymisestä liittyy tässä tapauksessa parin yksityiseen seksielämään.

Kommentoinnin lisäksi minua harmittaa kasvatusalan ihmisenä vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, suuri glorifiointi. Äidit ovat tärkeitä, enkä millään tavalla halua vähätellä heidän merkitystään, mutta välillä kommentit äitiyden aikaansaamasta valaistumisesta saavat myyttisiä ja yltiömäisen yleviäkin sävyjä.

Hälyttävää on ollut myös se, kuinka jopa kasvatustieteiden opinnoissa olen kohdannut (kylläkin oman yliopistomme ulkopuolisia) luennoitsijoita, joiden mielestä vanhemmuus tekee ammattikasvattajasta paremman. Tämä jos mikä on loukkaavaa. Pahoittelut karkeasta kielestä, mutta mielestäni lapsen pullauttaminen ulos jalkojen välistä ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa – tai etenkään hyvää ammattikasvattajaa.

Ihmisten yksityisten asioiden kommentointi sekä elämäntilanteiden arvostelu ja arvottaminen on jollakin tapaa sisäsyntyistä. Välillä olisi kuitenkin hyvä pysähtyä edes hetkeksi miettimään sitä, miltä kommentointi voi kohteesta tuntua.

Mistä voimme tietää, onko kyseessä oleva pari toivonut ja yrittänyt saada lasta jo vuosia? Mistä tiedämme, onko lapsettomuus heidän oma tietoinen valintansa? Mistä tiedämme, onko heillä jo adoptiopaperit vetämässä?

 

Ihmiset, parit ja perheet ovat monimuotoisia. Niihin kuuluu erilaisia tarinoita, omia kipuiluitaan sekä surun ja onnen hetkiä. Jokainen perhe ja jokainen tarina on omalla tavallaan ainutlaatuinen, eikä näillä perheillä tai kenelläkään tulisi olla tästä aiheesta tili- ja selitysvelvollisuutta ulkopuolisille tahoille.

Sen sijaan, että vauvauutisista tai niiden olemattomuudesta udellaan, juoruillaan ja tungetellaan, olisi suotavampaa odottaa, onnitella ja tukea – antaa ihmisille itselleen aikaa kertoa omista uutisistaan, tarjota heille apua kun sille on tarvetta.

Vaikka rakastankin lapsia, en edelleenkään koe tarpeelliseksi rynnätä osallistumaan synnytystalkoisiin.  Jatkossakin vastaukseni lisääntymisaiheisisiin kysymyksiin tulevat olemaan kulmikkaita.

Jos joskus saamme lapsen, hän tulee olemaan varmasti rakastettu ja elämämme keskipiste. Tiedän myöskin, että miehestäni tulee sata kertaa parempi koti-isä kuin minusta koskaan tulisi kotiäitinä. Toivon mukaan tämän ajan koittaessa myös yhteiskunnan rakenteet tukevat yksilökohtaisia ratkaisuja huomattavasti nykyistä paremmin.

Nyt tilanne kuitenkin on se, että minulla ei ole lapsia. Voi olla, että jonain päivänä tilanne voi olla toinen, mutta se taas ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle ja miehelleni.

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää: