Kategoria: Kolumni

Suomi 100 -juhlavuosi muistuttaa ahdistavaa, loputtoman tuntuista viikonloppua sukukokouksessa, jossa pääosassa on rahoista riitely ja toisten syyttely.

Iloisen itsenäisyysjuhlan sijaan vuosi 2017 on paljastanut kotimaamme karvapuolta kerta toisensa jälkeen. Suomen päättäjät ovat lähettäneet alaikäisiä turvapaikanhakijoita konfliktialueelle Afganistaniin, tehneet työttömien elämästä temppu tempulta hankalampaa ja kurjistaneet pienituloisten elämää.

Eikä luottamusta politiikkaan paranna se, että terveydenhuoltoa koskevat uudistukset uhkaavat lapata suomalaiset verovarat ulkomaalaisten sijottajien taskuihin. Eikä sekään, että äärioikeistolla on Suomessa presidenttiehdokas.

Eikä varsinkaan se, että Suomen poliitikoilla ei tunnu olevan minkäänlaisia intressejä käynnistää tehokasta ilmastonmuutoksen vastaista työtä, vaikka yli 15 000 tieteentekijän allekirjoittamassa varoituksessa todetaan, että aika on käymässä vähiin.

Virkamiehiin suomalainen tuntuu luottavan, mutta tänä vuonna siihenkin on tuntunut olevan normaalia vähemmän syytä. Poliisit jäivät kiinni rasistisen vihapuheen suoltamisesta nettiin, maahanmuuttovirasto Migrin toiminta on herättänyt runsaasti kritiikkiä ja kehitysvammaisia on laitettu kirjaimellisesti maksamaan työnteosta.

Paljon parempaa fiilistä ei ole herättänyt kansalaisten käyttäytyminen. Eläinaktivistit ovat polttaneet autoja, uusnatsit järjestäneet voimannäyttömarssin ja suomalaisten epäillään valmistelleen osallistumista islamististen terrorijärjestöjen toimintaan.

Seksuaalista häirintää paljastanut #metoo -kampanja nosti pinnalle muutaman ahdistelutapauksen, mutta osoitti myös samalla, miten vastenmielisen yleistä ja osittain myös erittäin hyväksyttyä seksuaalinen häirintä Suomessa on.

Toki kyseisessä listauksessa ole mainittu ollenkaan juhlavuoden positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi Antti Holman loisteliasta Radio Sodoma -podcastia ja… noh, on niitä varmaan muitakin.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole velloa negaatioissa tai sanoa, että Suomi olisi satavuotisjuhlansa aikaan mitenkään erityisen karmea paikka elää.

Kaikkea muuta, mukavahan täällä on pääosin möllöttää.

Ja on hyvä, että juhlavuotta vasten ongelmien kontrasti on selkeä. Ainakin nähdään selvästi, mitä lähteä parantamaan.

Seuraavat sata vuotta ovat ratkaisevassa asemassa. Niiden aikana nähdään, onko Suomesta oman hallintoalueensa ongelmanratkaisijaksi ja tärkeäksi toimijaksi kansainvälisellä kentällä, vai onko kansallisvaltiomme vain väliaikaisratkaisu matkalla kohti uutta mallia tai ihmiskunnan sukupuuttoa.

Kaltaiseni ännännen vuoden opiskelija ei enää juuri kohtaa tuttuja kasvoja yliopiston käytävillä. 

Joka syksy kampukset täyttyvät uusista opiskelijoista, joihin ei syystä tai toisesta pääse tutustumaan. Omat kurssikaverit taas ovat valmistuneet, töissä, kirjoittamassa gradua tai opiskelemassa muualla.

Yliopistolla saattaakin kulua monta päivää niin, ettei vastaan kävele yhtäkään tuttua opiskelijaa.

Vaikka yliopiston käytävillä kulkevat opiskelijat vaihtuvat, onneksi maailmassa on jotain pysyvää – yliopiston virastomestarit.

On upeaa, että vaikka ympärillä muutoin olisikin vain tuntemattomia, voin aina mennä juttelemaan vaksikopille vanhojen tuttujen luokse.

Sen lisäksi, että virastomestarimme toteuttavat työhönsä kuuluvaa asiakaspalvelua ja auttavat meitä ongelmiemme kanssa rautaisella ammattitaidolla ja hienolla palveluasenteella, he ovat myös todella hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava höpistä.

Muutamien opiskelukavereideni kanssa olemme ystävystyneet erityisesti kasvatustieteellisen tiedekunnan päädyn virastomestareiden kanssa.

Näillä virastomestareilla (Voitto, Aki ja kumppanit) on peräti poikkeuksellisen hyvä meininki, jota kannattaa mennä ihmettelemään, vaikka ei muuten olisi asiaa tuolle puolelle yliopistoa.

Kyseiset virastomestarit ovat myös Mela-bändini uskollisimpia faneja. He ovat tehneet toimistonsa viereen ilmoitustaulun yhtyeestämme, jota päivittävät säännöllisesti tulostaen uusia kuvia yhtyeestämme.

Hyvänä (ja huononakin) päivänä virastomestareilta saa karkkia ja sympatiaa: Voitto ja kumppanit ovat lähettäneet meille suklaata bändimme keikalle ja Italiaan vaihto-opiskeluun lähteneille bändin jäsenille.

Aloittaessani tänä syksynä työskentelyn OYY:n toimistolla olen samalla aloittanut tutustumisen keskusaulan virastomestareihin.

Vaikka ikävöinkin entisiä lähivirastomestareitani, tuskaa lievittää se, että myös keskusaulan virastomestarit ovat osoittautuneet huumorintajuiseksi ja mukavaksi porukaksi.

Nykyisessä työssäni olen päässyt tekemään yhteistyötä virastomestarien kanssa muun muassa Vulcanalian järjestömessujen järjestelyissä. Olen huomannut työasioiden hoitamisen virastomestarien kanssa olevan virtaviivaisen tehokasta ja helppoa. Tätä ominaisuutta kärsimättömän energinen tapahtumatuottaja arvostaa!

Kääntäessäni töissä virastomestareita koskevaa sähköpostiviestiä katsoin Google Kääntäjästä englanninkielistä vastinetta sanalle. Googlen kirjaimellisen käännöksen mukaan se on ”Office champion”.

Tämän voisi mielestäni vaihtaa viralliseksi titteliksi, sillä Oulun yliopiston virastomestarit ovat todellakin kampuksiemme Office championeja.

Käykää siis morjestamassa Voittoa ja sanokaa minulta terveisiä!

OYY:n edustajistovaalien ennakkoäänestysaikana (1.-6.11.) äänioikeuttaan käytti yhteensä 2348 oululaista yliopisto-opiskelijaa. Ennakkoon äänesti lähes 21 prosenttia kaikista äänioikeutetuista.

”Olisi hyvä, jos pääsisimme viime vaalien lukemaan”, kommentoi OYY:n pääsihteeri Aino-Kaisa Manninen ylioppilaskunnan tavoitteita vaalien äänestysprosentille.

Varsinaiselle vaalipäivälle 7.11. jäi siis vielä tehtävää: edellisvaaleissa vuonna 2015 äänestysprosentti oli 29,3.

Nyt verkkoaikana edarivaaleissa äänestämisen tulisi olla helpompaa kuin koskaan.

Enää ei tarvitse fyysisesti vaivautua vaaliuurnalle, senkun tunnistautuu, klikkaa muutamaan otteeseen, ja kas, ääni on näin näpsäkästi annettu haluamalleen ehdokkaalle. Nyt kelpaa juoda vaalikahvit!

Ja kuten OYY:n keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Liisa Komminaho haastattelussamme totesi, ” Jos sinä et päätä, muut päättävät sinun puolestasi.”

Niin niin, äänestämiselle on monia hyviä syitä. Silti äänestysprosenttien lukemat osoittavat, että suurin osa opiskelijoista ohittaa vaalit käyttämättä ääntään.

Kokonaan toinen kysymys onkin se, tietävätkö äänioikeutetut sitä, mistä vaaleissa on kyse – tai että edustajistovaalit ylipäänsä ovat nyt käynnissä.

Edustajistovaalien vaalipaneelissa ja Oulun ylioppilaslehden kyselyssä selvisi, että ehdokkaita asettaneet ryhmät pitävät melko yksimielisesti ylioppilaskunnan tärkeimpänä tehtävänä opiskelijoiden edunvalvontaa.

Mutta edunvalvontakin on hieman abstrakti termi, eikä sen merkitys ehkä aukene kaikille, varsinkin jos kokee asioidensa olevan tällä hetkellä varsin hyvin. Miksi ihmeessä äänestäisin edunvalvonnan puolesta, mikäli se ei merkitse minulle mitään?

Toki osa ehdokkaista on kampanjoinut myös ylioppilaskunnan jäsenmaksun alentamisen puolesta. Se, jos mikä on konkreettinen lupaus – jää nähtäväksi, kuinka monta paikkaa sillä lunastetaan. (Ja pystyvätkö valitut lunastamaan lupaustaan.)

Oulun ylioppilaslehti on saanut palautetta siitä, ettei lehden olemassaoloa tahdo enää muista printtilehden puuttumisen vuoksi. Kenties sama vaivaa osittain myös edustajistovaaleja – kun kampuksilla ei törmää enää äänestyskoppeihin, äänestäminen unohtuu?

Linnanmaan kampuksella vaalijulisteetkin olivat Abipäivien vuoksi pari päivää syrjässä sivukäytävillä. Moniko vaelteli sinne asti tutustumaan kandidaatteihin?

Mutta en vielä menetä toivorikkauttani – oululaisopiskelijoiden into voi vielä yllättää. Ehdokkaiden määräkin nousi edellisvaaleista, vain himpun verran, mutta kuitenkin.

Nähdään siis vaalivalvojaisissa!

Lauri Moilasen rohkea kertomus kusipaskavuodesta koskettaa monia. Luin tarinan surullisena, mutta myös helpottuneena. Meistä liian moni on uupunut, ahdistunut, peloissaan tai paniikissa, ja ilman Laurin kaltaisia avoimia ihmisiä saattaisimme luulla olevamme yksin.

Mielestäni on todella hienoa, että ihmiset uskaltavat kertoa mielenterveyden asioista, sillä keskustelu todella ansaitsee ja tarvitsee avoimuutta.

Lauri Moilasen tarinan lisäksi luin Oulun ylioppilaslehdestä jutun, jossa ilmenee karu totuus jopa sadan päivän jonoista YTHS:n mielenterveyspalveluihin.

Osa jonottajista saa toivottavasti ajoissa tarvitsemansa avun. Liian moni kuitenkin hakeutuu avun piiriin vasta aivan viimeisillä voimillaan, jolloin toimenpiteet pitäisi aloittaa mahdollisimman pian, ei vasta kolmen kuukauden päästä.

Koska mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkät ja ongelma yhä yleisempi, ei ole ihme, että joku apua kipeästi tarvitseva ei pääse edes siihen jonoon saakka.

Olen lisäksi lukenut useita juttuja siitä, kuinka avun hakeminen saattaa olla valmiiksi uupuneelle tai masentuneelle suhteettoman raskas prosessi.

Voi olla, että apu olisi vain yhden puhelinsoiton päässä, mutta uupuneelle se tuntuu mahdottomalta. Voi myös olla, että ponnistuksista huolimatta apua ei silti saa.

Isäni äkillisen kuoleman jälkeen patosin surun syvälle, enkä käsitellyt sitä ajoissa.

Puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen olin mennyt kihloihin ja aloittanut opiskelun unelma-alallani, kun yhtäkkiä romahdin täysin. Sain lamauttavia paniikki- ja ahdistuskohtauksia, en uskaltanut nukkua, pelkäsin kuolemaa niin paljon, etten voinut mennä edes kauppaan.

Kun jaksoin lääkäriin asti, hän totesi minun kärsivän paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä hypokondrisesta oireyhtymästä. Silti jostakin syystä jäin diagnoosien kanssa yksin.

Olin aina ollut herkkä ja ahdistunut, mutta en käsittänyt, miksi oireet olivat nyt niin voimakkaat. Vaikuttiko suru niin rajusti?

Sain pahoja fyysisiä oireita, joita kävin viimeisillä voimillani valittamassa YTHS:n vastaanotolla. Tuntui kuin paidan kaulus olisi jatkuvasti puristanut kaulaani, eikä henki kulkenut. Lisäksi psyykkiset oireet tekivät minusta opiskelukyvyttömän.

En ymmärrä, miten kestin sen, että fyysiset oireeni vähäteltiin joka kerta mielenterveysongelmieni varjolla. Olin aivan poikki, eikä kukaan kuunnellut.

Kolmannella kerralla lääkäri lupautui kokeilemaan kaulaani, mutta muistutti ennen toimenpidettä fyysisten oireiden olevan osa mielenterveyden häiriöitäni.

Mutta kaulastani löytyi sillä kertaa patti. Kilpirauhasessani oli yli kahdeksan senttiä pitkä kasvain, joka painoi henkitorveani. Jouduin kiireellisenä leikkausjonoon. Silti vielä tilannearvioinnissa kirurgini naureskeli huoneessa olevalle kandille ääneen, että tällä potilaalla on mielenterveysongelmia.

Leikkauksen jälkeen ja lääkityksen alettua oloni helpottui vähitellen. Kilpirauhasen sairaus oli voimistanut ahdistuneisuuttani ja aiheuttanut paniikkia.

Prosessi itsessään oli ollut todella raskas; olin jäänyt henkisten ongelmieni täysin ilman tukea. Lisäksi lääkärit eivät ottaneet tosissaan fyysisiä oireitani mielenterveystilanteeni takia. Mitä jos en olisikaan jaksanut käydä jatkuvasti lääkärissä vaatimassa apua?

Mielenterveyspalveluihin pitäisi olla jatkuva ja taattu pääsy. Kukaan ei saa jättää hakematta apua vähättelyn pelossa tai siksi, että jonot ovat liian pitkät.

Jos keskustelu mielenterveysasioista jatkuu näin avoimena, uskon, että lopulta myös terveydenhuollon asenteet ja käytännöt muuttuvat vastaamaan meidän todellisia tarpeitamme. Älkää siis antako periksi!

Kirjoittaja on tavannut elämässään myös todella hyviä ja ymmärtäviä lääkäreitä.