Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 10 42:stä

Minusta tuli yliopistofani

Tulin hakemaan yliopistosta tutkinnon, mutta matkani varrella tapahtuikin muodonmuutos, kirjoittaa Elina Korpi kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Elina Korpi

Olen kokenut muodonmuutoksen. Se alkoi vuonna 2015, kun aloitin opinnot yliopistossa.

Kun aloitin opintoni, ajattelin yliopiston olevan välietappi, jonka jälkeen pääsen jatkamaan uuteen ammattiin. Tulin yliopistoon puhtaasti suorittamaan tutkinnon ja päästäkseni lähtöruutuun työelämässä. Ehkä tutustuisin muutamaan uuteen tulevaan kollegaan. Alanvaihtajana minulla ei kuitenkaan ollut paljoa aikaa.

Edellisestä tutkinnosta sain ammatin ja työpaikan, mutta jokin kuitenkin kutkutteli hakemaan yliopistoon opiskelemaan opettajaksi, mitä olin ajatuksissani pyöritellyt teini-iästä asti. Suunnitelmanani oli: “Paperit ulos ja töihin!”. Mutta toisin kävi.

Alussa tuntui, että on vain yksi tapa olla opiskelija. Ajan kuluessa huomasin, että jokainen tekee tämän omalla tavallaan.

Innostuin ajatuksesta pitää puolivakavaa valokuvausharrastustani yllä ja menin puheille silloisen Ylkkärin toimitukseen, jossa olen nyt valokuvannut epäsäännöllisen säännöllisesti 4,5 vuotta. Olen ollut opiskelija ja nautiskellut opiskeluajastani täällä siinä missä muutkin.

Haalareissani ei tosin ole yhtään merkkiä, enkä ole kertaakaan jonottanut bilelippuja. Melkein hävettää myöntää, koska se tuntui ensimmäisinä vuosina niin tärkeältä. Pian kuitenkin huomasin, että saan itse määritellä sen, mikä on minulle opiskeluaikana tärkeää.

Nyt olen ollut yliopistossa lähes viisi vuotta ja opintojen loppu häämöttää: valmistuminen on lähempänä kuin koskaan ennen. Opintojeni viimeisen kevään kynnyksellä aloin pohdiskella kulunutta aikaa ja sen merkitystä.

Huomasin, että näistä vuosista tulee jäämään reppuun paljon muutakin kuin tutkinto, ja sille kaikelle täytyy antaa aikaa. Koko aika täällä on ollut yksi iso oppimisprosessi. Se on niin iso, että tässä vaiheessa pystyn toteamaan vain, että muodonmuutos on tapahtunut.

Suuri osa tätä kokemusta on kuitenkin jotain muuta kuin minä ja oma muutokseni. Erilaisia opiskelukavereita, opettajia sekä muita eteenpäin työntäjiä on tässä matkan varrella on tielleni ilmestynyt.

He ovat tarjonneet herkullisia mahdollisuuksia porinoille ja höpöttelyille sekä yhdessä tekemiselle yliopistolla. Kaikki tämä on antanut oman tavan retkeillä läpi yliopistovuosien, sekä kasvaa ja kehittyä siinä sivussa.

Syksystä 2015 on nyt vierähtänyt tovi. Tulin hakemaan yliopistosta tutkinnon, mutta matkani varrella tapahtuikin muodonmuutos. Tässä muutoksessa minusta tuli yliopistofani, ja käsitteellä yliopisto onkin minulle nyt ihan ikioma merkitys.

Julkaistu 3.3.20204.3.2020

Lue lisää:

Kameran kääntöpuoli kauhistuttaa

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä, Iida Putkonen miettii pääkirjoituksessaan.

Kolumni Pääkirjoitus

TEKSTI Iida Putkonen

Painopäivää edeltävänä perjantaina photoshoppaan omaa naamaani irti harmaasta taustasta. Hion hiuksia kohdalleen tietoisena siitä, ettei kukaan välitä tai edes huomaa kahden pikselin levyistä hiussuortuvaa ylioppilaslehdessä. Silti jatkan.

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä. Kotini seinällä roikkuu minusta kaksi kuvaa: toisessa kaadan taaperona itseni päälle mehua ja toisessa syön muoviautoa. Siedän kuvia harvahiuksisesta ja -hampaisesta itsestäni, mutta pian pysyvien hampaiden jälkeen kuvat minusta loppuvat.

Lapsuuden albumeissa poseeraan erikseen jokaisen irronneen hampaan jälkeen, mutta ala-asteen loppuvuosilta jäljellä on enää luokkakuvia. Yläasteella katosin niistäkin kokonaan. Kamerasta tuli minulle pahin vihollinen, enkä enää suostunut sen eteen edes väkisin. Karkasin kuvauspäivänä opettajien kynsistä ja vannoin, etten katuisi edes vuosien kuluttua.

Pelkäsin kameraa pitkään. Toimittajakeikoilla olen tottunut nauramaan sitä, kuinka pitäydyn itse kameran takana, koska vihaan olla kuvissa. Myös valokuva-albumini ovat siitä todiste. Sivuilla voisivat olla lukiovuosien värjätyt hiukset tai ulkomaanmatkojen palanut iho. Sen sijaan esiinnyn reissukuvissa korkeintaan tärähtäneenä kätenä tai sormena linssin reunassa. Pelkäsin omaa kuvaani niin paljon, että unohdin täysin jättää muistoistani jäljen.

Usean vuoden kamerakammon jälkeen totuttelen jälleen olemaan linssin toisella puolella.

Lukion kapina on laantunut ja kadun kuitenkin kadonneita muistoja. En enää halua unohtua, mutta kuten mikä tahansa muu muutos, ei tämäkään ole helppo.

Kuvaustilanteessa hikoilen ja heilun ja heitän vähintään kaksi kiusallista vitsiä kameran takana seisovalle (anteeksi teille). En myöskään siedä katsoa lopputulosta, koska pelkään mörköä, joka filmille on tallentunut.

Kesken tämänkin pääkirjoituksen pysähdyn katsomaan omaa kuvaani kehyksessä. Kuvittelen kuvalle jatkoksi jalat, jotka juoksevat kameran alta karkuun. Piirrän päässäni silmiin pakokauhua ja muita merkkejä siitä, että kuva olisi ollut parempi jättää ottamatta.

Silti, kuva on ja pysyy. Hiukset eivät luikertele pakoon eivätkä silmät harhaile linssin keskiöstä. Hymy ei valahda kasvoilta eivätkä rypyt paidassa haittaa. Enkä vihaa kuvaani, vaikka helposti voisin.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista ihmisistä saa niin hyviä kuin huonojakin kuvia – myös minusta. Jokaiseen asiaan löytyy kääntöpuoli, mutta jos pelästyy huonoja kokemuksia, ei uskalla enää kääntää hyviäkään näkyviin.

Tänä vuonna aion siis olla kuvissa. Myös tärähtäneissä ja epäimartelevissa, aivan omana itsenäni. Jos en paikatakseni menetettyjä teinivuosien hirveyksiä, niin ainakin luodakseni muistoja, joita voin vanhana muistella kaihoisasti. Tai kulmakarvoja, joita voin tuomita, kun muoti väistämättä jälleen muuttuu.

Muutos on myös vuoden ensimmäisen printtilehden teema. Vuosikymmenen ensimmäisessä printissä käsittelemme esimerkiksi sitä, miksi Linnanmaan kampus on jatkuvassa muutoksessa ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Anna-Kaisa Sitomaniemi kirjoittaa vain printissä julkaistussa jutussa siitä, miksi uutuusversiot samoista tarinoista jaksavat vetää katsojia ja miettii, onko muutos tarpeen.

Elina Korpi kuvaa omaa muutostaan opiskelujen aikana ja Anca M. Catana kertoo maailman muuttuneen, ja muutoksen merkitsevän mielenrauhan menettämistä.

Toivon tänä vuonna hyviä muutoksia myös sinulle.

Julkaistu 27.2.202028.2.2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Minusta voisi tulla mitä tahansa, miten ahdistavaa

"Jos se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa näyttäytyä välineinä", Juhani Kenttä kirjoittaa kolumnissaan.

Kolumni Mielipide

TEKSTI Juhani Kenttä

En tiedä vieläkään, mikä minusta pitäisi tulla isona. Usein vaihtoehtojen pyörryttävä puntarointi saa minut lamaantumaan ja tuntuu, etten saa tehtyä mitään konkreettista. Pohdin jatkuvasti, mikä olisi se peliliike, joka veisi minut lähemmäksi tyydyttävämpää elämää ja saisi sen tuntumaan itsessään arvokkaalta.

Itseisarvo on etiikan käsite jostain arvosta, joka on sellaisenaan tavoiteltavan arvoinen, eikä sitä voi siis perustella muiden arvojen avulla. Itseisarvoja, joita minun on helppo allekirjoittaa, ovat esimerkiksi terveys, vapaus, ystävyys tai itsensä toteuttaminen. Teot, joilla näitä arvoja tavoitellaan, voidaan taas määritellä niiden välinearvon kautta.

Jos on kiinnostunut esimerkiksi kulttuurialasta minun tapaani, mutta se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa pian näyttäytyä välineinä. Saisiko tästä teosta mahdollisesti jotain kulttuurista pääomaa, tietotaitoa, verkostoja, yhteistyömahdollisuuksia tai näkyvyyttä? Entä miten tämä vaikuttaa ympäristöön ja muihin ihmisiin? Olen kuin The Matrixin Neo, joka on oppinut näkemään ympäröivän maailman loputtomana vihreänä koodivirtana, mutta minuun ei ole syötetty softaa sen navigoimiseen, lähinnä vain tietoisuus rajallisuudestani. Kunpa tämä kaikki olisikin simulaatiota ja minulla olisi oma Morpheus oppaanani.

En minä oikeastaan arvioi edes tekojani keinoina saavuttaa itseisarvo, vaan pikemminkin niiden päivittämistä taas uusiksi välineiksi. Ajatuksiini ui sellaisia asioita kuten parempi sosiaalinen status, korkeammat tulot tai tyydyttävämpi työpaikka. Kenties niiden kautta pääsisin käsiksi johonkin itseisarvoon, sanottakoon sitä vaikka hyvinvoinniksi tai onnellisuudeksi.

On helppo omaksua ympäristön tuputtama viesti, että työelämään kuuluminen olisi jo oma itseisarvonsa. Jos olet päätynyt unelmatyöhösi, voihan se ollakin niin! Koska en tiedä vielä omaani, yritän panostaa hyvinvointiini muin keinoin.

Kun Kela myöntää yksityishenkilölle kuntoutustukea terapiaan, kuten se teki minulle taannoin, myöntävän päätöksen perusteluksi on tapana kirjata tavoite parantaa tai tukea henkilön työkykyä. Jos tuota sanojen muotoilua haluaa tulkita myötämielisesti, työkyvyn voinee mieltää henkisten resurssiensa yleiseksi hallinnoimiseksi, jotta selviäisi arjestaan mahdollisimman hyvin. Minulle siitä tulee kuitenkin mielikuva, että kuntoutuksella halutaan korjata ihminen toimivaksi osaksi konetta.

Eikö hoidon tavoitteena kuuluisi olla ennen kaikkea minun hyvinvointini vai onko se muka vain välinearvo itseisarvoiselle työn tekemiselle?

Voisi sutkauttaa, että kyllähän Kela tarkoittaa aina jotain muuta kuin se lomakkeissaan sanoo, mutta ei työn nostaminen kaiken muun yläpuolelle ole vain Kelaan rajoittuva asenne. Edellisen hallituksen perustulokokeilun tuloksista kirjoitettiin laajalti epäonnistumisena, koska kokeilu ei lisännyt merkittävästi työllisyyttä. Sivuhuomiona mainittiin, että sehän pelkästään paransi siihen osallistuneiden hyvinvointia. En ole ainoa, jolla menevät arvot sekaisin.

Oli miten oli, vaikka se on vaikeaa ja usein turhauttavaa, ainakin terapiassa käyminen tuntuu hyvältä, koska tiedän tekeväni sitä vain oman hyvinvointini eteen. Minulle on ihan sama, miten muut sen arvottavat. Ja kyllä, käyn minä myös töissä siinä sivussa, kiitos kysymästä.

Julkaistu 31.1.202031.1.2020

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Haastan itseni kerran viikossa tutustumaan naisen näkökulmaan

"#52FilmsbyWomen-haaste osoittaa, että tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan", Juhani Kenttä kirjoittaa.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Juhani Kenttä

Olen osallistunut tänä vuonna jo toista kertaa #52FilmsbyWomen-haasteeseen. Yksinkertaisuudessaan haasteen tavoite on katsoa yksi naisen ohjaama elokuva jokaista vuoden viikkoa kohti. Hashtagin kanssa oman etenemisen raportointi luo tietenkin painetta suoriutua haasteesta, mutta samalla se antaa mahdollisuuden nostaa esiin hienoja elokuvia, joille soisi enemmän huomiota.

Haaste osoittaa myös, että 52 elokuvan tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan. Elokuva-ala onkin edelleen hyvin miespainotteinen, etenkin vaikutusvaltaisten ohjaajien ja tuottajien riveissä.

Tätä kirjoittaessa Golden Globe -ehdokkuudet on juuri julkistettu. Parhaan ohjaajan ehdokaslistaan mahtuu vain miehiä, vaikka moni vuoden kiitetyimmistä elokuvista on naisen ohjaama. Niitä ovat esimerkiksi Lorene Scafarian Hustlers, Céline Sciamman Portrait of a Lady on Fire ja Lulu Wangin The Farewell. Niiden sijaan listalta löytyy esimerkiksi mielipiteitä rajusti jakaneen Jokerin ohjannut Todd Phillips.

Sinänsä en edes pidä siitä toistuvasta keskustelusta, jossa kaikkien rannalle jääneiden tekijöiden edestä nostetaan joku vähempiarvoinen miesehdokas tikun nokkaan. Ei satunnaisten elokuvien tai tekijöiden pyörittely paikkaa laajaa rakenteellista epätasa-arvoa.

Tämä muistuttaa keskustelua, missä Bechdelin testiä käytetään yksittäisen elokuvan arvottamiseen. Bechdelin testin läpäistäkseen elokuvassa täytyy siis olla kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään ja keskustelun aiheena ei ole mies. Kuulostaa teoriassa naurettavan helpolta, mutta todella moni elokuva ei läpäise sitä.

Tietenkään testi ei ole mikään yksiselitteinen mitta elokuvan edistyksellisyydelle. Eihän se kerro, esittääkö elokuva sukupuolten epätasapainon kritiikittä. Olen esimerkiksi melko varma, ettei Martin Scorsesen paljon puhuttu The Irishman läpäise testiä keskittyessään kuvaamaan urarikollisia, jotka laiminlyövät perhesuhteitaan. Jos asetelman surullisuus ei välity jo vaimojen ja tyttärien unohtumisesta taustalle, miesten rikollisen elämäntyylin esittäminen tarkoituksellisen ilottomasti viimeistään alleviivaa sen. Bechdelin testi ei kykene tuomaan ilmi moisia nyansseja, mutta kun sitä sovelletaan suurempaan elokuvaotantaan, nähdään, miten toissijaisia naisten roolit ovat ylipäätään.

Mitä sanottavaa minulla sitten on naisten ohjaamista elokuvista, niitä aiempaa enemmän katsoneena?

Koska lukemattomat kulissien takaiset #MeToo-skandaalit ovat vielä niin tuoreena mielessä, huomio kiinnittyy usein alastomuuden ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Väitän, että näillä herkillä osa-alueilla naisten elokuvat erottuvat edukseen. Alastomuus itsessään näyttäytyy usein varsin arkisena asiana ja seksuaalisesta kuvastosta uupuu naista esineellistävä katse, elokuvateoriasta lähes arkipuheeseen pesiytynyt male gaze. Kun vaikkapa Marielle Heller seuraa teinitytön seksuaalista kasvua The Diary of a Teenage Girlissä, katsoja ei tunne itseään tirkistelijäksi vaan myötäeläjäksi, koska keskiössä on tunnekokemuksen välittäminen.

Tämä lyhyt esimerkki sikseen, mitään suuria paljastuksia minulla ei ole.

Tuntuu suorastaan tyhmältä ja alentuvalta edes esitelmöidä, kuinka monipuolista, tarkkanäköistä ja innostavaa “naiselokuva” parhaimmillaan on. Miksei olisi. Haasteen suoman ilosanoman toitottamisen nimissä voin mainita, että esimerkiksi Debra Granikin Leave No Trace, Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän ja Nora Fingscheidtin System Crasher ovat olleet minulle vaikuttavimpia elokuvia kahdelta viime vuodelta. Pitkän uran tehneistä ohjaajista taas Agnès Vardan ja Chantal Akermanin filmografiat vetävät omintakeisuudessaan vertoja aika monelle mieskollegalleen. Laatunsa puolesta ei ainakaan ole syytä olla etsimättä näitä käsiinsä.

Totta kai ohjaajan sukupuoli muovaa hänen henkilökohtaista näkemystä taiteilijana, mutta sitä määrittää niin ikään myös lukematon määrä muita vaikutteita. Juuri sukupuolen mukaan erottelu on tarpeellista vain niin kauan kuin se on tarpeellista – ja nykyisessä sukupuolten epätasa-arvon tilanteessa se on.

Kunnes elokuviin voi kävellä sokkona eikä nähtäväksi valikoidu automaattisesti miehen ohjaama elokuva, haaste pysyy pöydällä.

Julkaistu 19.12.2019

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kohuja kannattaa yrittää ehkäistä, koska niiden hallinta on erittäin viheliäistä

"On sinänsä luonnollista kiinnostua kohuista, onhan ihminen draamaa kaipaava eläin. Kuitenkin heille, jotka myrskyn keskelle joutuvat, kohut ovat erittäin raskaita kokemuksia", kirjoittaa Janne Hakkarainen kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Janne Hakkarainen

Opiskelijayhteisö on altis kohuille. Valitettavasti oululaiset opiskelijat eivät ole säästyneet niiltä tänäkään syksynä.

On sinänsä luonnollista kiinnostua kohuista, onhan ihminen draamaa kaipaava eläin. Kun jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu, seuraamme tapahtumien käänteitä suurella mielenkiinnolla – ja ehkä myös tunnemme helpotusta siitä, että voimme seurata kohua sivusta joutumatta itse sen kohteeksi.

Kuitenkin heille, jotka myrskyn keskelle joutuvat, kohut ovat erittäin raskaita kokemuksia. Olen huolissani, että pelko sellaisen polttopisteeseen joutumisesta vähentää opiskelijoiden halukkuutta hakeutua järjestöjen hallituksiin.

Kohu voi alkaa jostain, mitä esimerkiksi opiskelijajärjestö on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Se voi alkaa myös järjestön jäsenen vapaa-ajan toiminnan seurauksena – eli syystä, jolle itse järjestö ei voi yhtään mitään.

Kohuja on vaikea hallita, minkä vuoksi ne kannattaa mieluummin yrittää ehkäistä ennalta. Ylioppilaskunta on laatinut käyttöönsä sosiaalisen median laatuohjeistuksen, jonka pääasiallisena tavoitteena on tasalaatuistaa sosiaalisen median kanaviemme sisältöä. Tarkoituksena on, että sisältö vaikuttaa samankaltaiselta riippumatta siitä, kuka sen on tehnyt.

Ohjeistukseen on sisällytetty myös muutamia periaatteellisia kohtia, jotka liittyvät tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Ei vain siksi, että ne ovat itseisarvoisen tärkeitä teemoja, vaan myös siksi, että useimmat kohut liittyvät tavalla tai toisella niiden tematiikkaan ja sosiaaliseen mediaan. Ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijana käyn ne läpi jokaisen uuden työntekijän ja hallituksen jäsenen kanssa.

Ne kuuluvat näin:

“Jokainen on ylioppilaskunnalle yhtä arvokas ja tärkeä. Kaikkia arvostetaan. Ylioppilaskunta vastustaa rasismia, seksismiä, misogyniaa, homo- ja transfobiaa ja kaikkia muita syrjinnän muotoja myös sosiaalisessa mediassa. Toimitaan niin, että päinvastaista kuvaa ei synny. Myös kulttuurinen sensitiivisyys täytyy huomioida: emme halua loukata tai halventaa vahingossakaan. Jos jonkun päivityksen tekeminen mietityttää, kannattaa se joko jättää tekemättä tai kysyä muiden mielipidettä.”

Jokaisen opiskelijajärjestön on syytä laatia itselleen viestintäperiaatteet, joilla voi välttää ylilyönnit ja vahingot. Niissä kannattaa määritellä, miten toimitaan, jos maineenhallinnallinen kohu pääsee ennakoinnista huolimatta syntymään. Yksinkertaisimmillaan viestintäohje voi vain sisältää tiedon siitä, kenelle median mahdolliset haastattelupyynnöt ohjataan – usein luontevin vaihtoehto on yhdistyksen puheenjohtaja. Tällä tavoin voidaan välttää tilanne, jossa eri toimijat esittävät julkisuudessa keskenään ristiriitaisia väitteitä.

Joskus voi olla paikallaan pyytää anteeksi. Jos sellaiseen ratkaisuun päädytään, anteeksipyynnön on oltava aito. Jos pyytää anteeksi mielten pahoittamista varsinaisen virheen sijaan, on jatkokohun pohjatyö tehty.

Jos on tehnyt virheen, sitä ei kannata yrittää peitellä. Streisandin ilmiö johtaa siihen, että peittely-yritykset johtavat todennäköisesti vain entistä suurempaan huomioon.

Erityisen merkityksellistä on pysyä rauhallisena: kohun keskiöön joutuminen voi laukaista taistele tai pakene -reaktion, joka vaikeuttaa järkevien ja johdonmukaisten päätösten tekemistä. Jos rauhattomuus pääsee niskan päälle, kannattaa pysähtyä ja hengittää syvään muutaman minuutin ajan.

Kaikkein tärkeintä tietysti on, että järjestön arvopohja ja toimintatavat kestävät kriittisenkin tarkastelun. Jos näin ei ole, mikään kriisiviestintä ei auta. Tällöin kohu on syntynyt aiheesta.

Valitettavaa on, että joidenkin medioiden ansaintalogiikka kannustaa niitä heittämään bensiiniä täysin merkityksettömien kohujen liekkeihin. Sitä vastaan on vaikeampaa varautua.

Julkaistu 13.12.2019

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Bucket list -yhteiskunta synnyttää tyytymättömiä sarjasuorittajia

Sanna Häyrynen on saavuttanut lähes kaiken, mistä hän on tähän mennessä haaveillut. "Voinko jäädä nautiskelemaan vai täytyykö minun määritellä, mikä on seuraava suuri tavoitteeni", hän miettii viimeisessä kolumnissaan Oulun ylioppilaslehdelle.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

Opiskeluvuodet iskostivat päähäni suorituskeskeisen maailmankuvan. Olin koko ajan matkalla kohti seuraavaa koitosta: deadlinea, tenttiä, kandintutkintoa, maisterintutkintoa, työnhakua ja työpaikkaa.

Vapaa-aikani toivotuista etapeista askartelin aarrekartan. Sillä tarkoitetaan sitä, että naistenlehdistä leikellään kuvia, jotka sykähdyttävät. Näin pitäisi saada selville, mistä haaveilee.

Tällä hetkellä elämäni näyttää hätkähdyttävän paljon tuolta aarrekartalta. Olen tehnyt, kuten neuvotaan ja konkretisoinut unelmani. Näin ne ovat yllättäen toteutuneet.

Nyt en enää tiedä, minkä eteen ponnistelisin. Olen tyytyväinen henkilökohtaiseen elämääni ja pidän työstäni.

Olen ruvennut kysymään itseltäni, täytyykö ihmisellä aina olla jokin suuri tavoite, jota kohti pyristellä.

Elämme aikaa, jolloin jokainen on ikään kuin oman projektiyhteiskuntansa johtaja, jonka on luotava itselleen kaikenlaisia kehityshankkeita.

On laadittava bucket list eli eräänlainen tehtävälista asioista, jotka haluaa toteuttaa ennen kuolemaa. On muistettava unelmoida – ja tehtävä suunnitelma unelmaan yltämisestä, jotta siitä tulee tavoite.

Olen yrittänyt pähkäillä, mitä elämälläni seuraavaksi tekisin. Olen riippuvainen tulevaisuudennäkymistä.

Suunnittelen uusien harrastusten aloittamista, mietin asunnon ostamisen mahdollisuutta, yritän hahmottaa ammatillisia unelmiani.

Kai minun on jotain haviteltava ja keksittävä jokin suunta!

Olenko mitään, ellen kehitä itseäni ja tavoittele seuraavaa tasoa elämässäni? Onko väärin olla ihan tyytyväinen?

Yritän kuitenkin haastaa ajatukset jatkuvasta etenemisestä, koska unelmapuhe ruokkii tarpeetonta tyytymättömyyttä.

Ahkeraa puurtajaa kuvaa suomen kielessä sana työmyyrä. Sana on kaiketi lainattu hieman puolivillaisesti ruotsin arbetsmyra-sanasta, joka tarkoittaa työmuurahaista.

Mutta ehkäpä myyrä on muurahaista osuvampi otus kuvaamaan työsuorittajia, sillä myyrä on lähes sokea. Samalla tavalla vapaa-ajan ja työarjen ihmispuurtajatkin saattavat sokeutua sille, mitä heillä jo on. Jos koko ajan ryntäilee etapista toiseen, ei näe, että käsissä voisikin olla aika kiva elämä.

Mieleeni nousee MTV:n entisen uutisankkurin Aino Huilajan tapaus. Hän irtisanoutui muutama kuukausi sitten ja päätti lähteä miehensä ja koiransa kanssa kiertämään pakettiautolla maailmaa.

Huilaja sanoo, että aiemmassa arjessaan hän tunsi olevansa tärkeä, kun hänellä oli kiire. Nyt hän opettelee sietämään tylsyyttä ja elää askeettisesti pakettiautoelämää.

Huilajan tempaus näyttää toki tehtävälistan kohdalta, jossa sanotaan, että täytyy pitää sapattivuosi ja kiertää maailmaa pakettiautolla, mutta se myös paljastaa jotain olennaista.

Rauhattoman eteenpäin juoksemisen sijasta on välillä kapinoitava ajan henkeä vastaan ja pysähdyttävä nauttimaan työn hedelmistä.

Julkaistu 9.12.2019

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen