Opiskelijayhteisö on altis kohuille. Valitettavasti oululaiset opiskelijat eivät ole säästyneet niiltä tänäkään syksynä.
On sinänsä luonnollista kiinnostua kohuista, onhan ihminen draamaa kaipaava eläin. Kun jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu, seuraamme tapahtumien käänteitä suurella mielenkiinnolla – ja ehkä myös tunnemme helpotusta siitä, että voimme seurata kohua sivusta joutumatta itse sen kohteeksi.
Kuitenkin heille, jotka myrskyn keskelle joutuvat, kohut ovat erittäin raskaita kokemuksia. Olen huolissani, että pelko sellaisen polttopisteeseen joutumisesta vähentää opiskelijoiden halukkuutta hakeutua järjestöjen hallituksiin.
Kohu voi alkaa jostain, mitä esimerkiksi opiskelijajärjestö on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Se voi alkaa myös järjestön jäsenen vapaa-ajan toiminnan seurauksena – eli syystä, jolle itse järjestö ei voi yhtään mitään.
Kohuja on vaikea hallita, minkä vuoksi ne kannattaa mieluummin yrittää ehkäistä ennalta. Ylioppilaskunta on laatinut käyttöönsä sosiaalisen median laatuohjeistuksen, jonka pääasiallisena tavoitteena on tasalaatuistaa sosiaalisen median kanaviemme sisältöä. Tarkoituksena on, että sisältö vaikuttaa samankaltaiselta riippumatta siitä, kuka sen on tehnyt.
Ohjeistukseen on sisällytetty myös muutamia periaatteellisia kohtia, jotka liittyvät tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Ei vain siksi, että ne ovat itseisarvoisen tärkeitä teemoja, vaan myös siksi, että useimmat kohut liittyvät tavalla tai toisella niiden tematiikkaan ja sosiaaliseen mediaan. Ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijana käyn ne läpi jokaisen uuden työntekijän ja hallituksen jäsenen kanssa.
Ne kuuluvat näin:
“Jokainen on ylioppilaskunnalle yhtä arvokas ja tärkeä. Kaikkia arvostetaan. Ylioppilaskunta vastustaa rasismia, seksismiä, misogyniaa, homo- ja transfobiaa ja kaikkia muita syrjinnän muotoja myös sosiaalisessa mediassa. Toimitaan niin, että päinvastaista kuvaa ei synny. Myös kulttuurinen sensitiivisyys täytyy huomioida: emme halua loukata tai halventaa vahingossakaan. Jos jonkun päivityksen tekeminen mietityttää, kannattaa se joko jättää tekemättä tai kysyä muiden mielipidettä.”
Jokaisen opiskelijajärjestön on syytä laatia itselleen viestintäperiaatteet, joilla voi välttää ylilyönnit ja vahingot. Niissä kannattaa määritellä, miten toimitaan, jos maineenhallinnallinen kohu pääsee ennakoinnista huolimatta syntymään. Yksinkertaisimmillaan viestintäohje voi vain sisältää tiedon siitä, kenelle median mahdolliset haastattelupyynnöt ohjataan – usein luontevin vaihtoehto on yhdistyksen puheenjohtaja. Tällä tavoin voidaan välttää tilanne, jossa eri toimijat esittävät julkisuudessa keskenään ristiriitaisia väitteitä.
Joskus voi olla paikallaan pyytää anteeksi. Jos sellaiseen ratkaisuun päädytään, anteeksipyynnön on oltava aito. Jos pyytää anteeksi mielten pahoittamista varsinaisen virheen sijaan, on jatkokohun pohjatyö tehty.
Jos on tehnyt virheen, sitä ei kannata yrittää peitellä. Streisandin ilmiö johtaa siihen, että peittely-yritykset johtavat todennäköisesti vain entistä suurempaan huomioon.
Erityisen merkityksellistä on pysyä rauhallisena: kohun keskiöön joutuminen voi laukaista taistele tai pakene -reaktion, joka vaikeuttaa järkevien ja johdonmukaisten päätösten tekemistä. Jos rauhattomuus pääsee niskan päälle, kannattaa pysähtyä ja hengittää syvään muutaman minuutin ajan.
Kaikkein tärkeintä tietysti on, että järjestön arvopohja ja toimintatavat kestävät kriittisenkin tarkastelun. Jos näin ei ole, mikään kriisiviestintä ei auta. Tällöin kohu on syntynyt aiheesta.
Valitettavaa on, että joidenkin medioiden ansaintalogiikka kannustaa niitä heittämään bensiiniä täysin merkityksettömien kohujen liekkeihin. Sitä vastaan on vaikeampaa varautua.
