Haastan itseni kerran viikossa tutustumaan naisen näkökulmaan

"#52FilmsbyWomen-haaste osoittaa, että tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan", Juhani Kenttä kirjoittaa.

Olen osallistunut tänä vuonna jo toista kertaa #52FilmsbyWomen-haasteeseen. Yksinkertaisuudessaan haasteen tavoite on katsoa yksi naisen ohjaama elokuva jokaista vuoden viikkoa kohti. Hashtagin kanssa oman etenemisen raportointi luo tietenkin painetta suoriutua haasteesta, mutta samalla se antaa mahdollisuuden nostaa esiin hienoja elokuvia, joille soisi enemmän huomiota.

Haaste osoittaa myös, että 52 elokuvan tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan. Elokuva-ala onkin edelleen hyvin miespainotteinen, etenkin vaikutusvaltaisten ohjaajien ja tuottajien riveissä.

 

Tätä kirjoittaessa Golden Globe -ehdokkuudet on juuri julkistettu. Parhaan ohjaajan ehdokaslistaan mahtuu vain miehiä, vaikka moni vuoden kiitetyimmistä elokuvista on naisen ohjaama. Niitä ovat esimerkiksi Lorene Scafarian Hustlers, Céline Sciamman Portrait of a Lady on Fire ja Lulu Wangin The Farewell. Niiden sijaan listalta löytyy esimerkiksi mielipiteitä rajusti jakaneen Jokerin ohjannut Todd Phillips.

Sinänsä en edes pidä siitä toistuvasta keskustelusta, jossa kaikkien rannalle jääneiden tekijöiden edestä nostetaan joku vähempiarvoinen miesehdokas tikun nokkaan. Ei satunnaisten elokuvien tai tekijöiden pyörittely paikkaa laajaa rakenteellista epätasa-arvoa. 

Tämä muistuttaa keskustelua, missä Bechdelin testiä käytetään yksittäisen elokuvan arvottamiseen. Bechdelin testin läpäistäkseen elokuvassa täytyy siis olla kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään ja keskustelun aiheena ei ole mies. Kuulostaa teoriassa naurettavan helpolta, mutta todella moni elokuva ei läpäise sitä

Tietenkään testi ei ole mikään yksiselitteinen mitta elokuvan edistyksellisyydelle. Eihän se kerro, esittääkö elokuva sukupuolten epätasapainon kritiikittä. Olen esimerkiksi melko varma, ettei Martin Scorsesen paljon puhuttu The Irishman läpäise testiä keskittyessään kuvaamaan urarikollisia, jotka laiminlyövät perhesuhteitaan. Jos asetelman surullisuus ei välity jo vaimojen ja tyttärien unohtumisesta taustalle, miesten rikollisen elämäntyylin esittäminen tarkoituksellisen ilottomasti viimeistään alleviivaa sen. Bechdelin testi ei kykene tuomaan ilmi moisia nyansseja, mutta kun sitä sovelletaan suurempaan elokuvaotantaan, nähdään, miten toissijaisia naisten roolit ovat ylipäätään.

 

Mitä sanottavaa minulla sitten on naisten ohjaamista elokuvista, niitä aiempaa enemmän katsoneena? 

Koska lukemattomat kulissien takaiset #MeToo-skandaalit ovat vielä niin tuoreena mielessä, huomio kiinnittyy usein alastomuuden ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Väitän, että näillä herkillä osa-alueilla naisten elokuvat erottuvat edukseen. Alastomuus itsessään näyttäytyy usein varsin arkisena asiana ja seksuaalisesta kuvastosta uupuu naista esineellistävä katse, elokuvateoriasta lähes arkipuheeseen pesiytynyt male gaze. Kun vaikkapa Marielle Heller seuraa teinitytön seksuaalista kasvua The Diary of a Teenage Girlissä, katsoja ei tunne itseään tirkistelijäksi vaan myötäeläjäksi, koska keskiössä on tunnekokemuksen välittäminen.

Tämä lyhyt esimerkki sikseen, mitään suuria paljastuksia minulla ei ole.

Tuntuu suorastaan tyhmältä ja alentuvalta edes esitelmöidä, kuinka monipuolista, tarkkanäköistä ja innostavaa “naiselokuva” parhaimmillaan on. Miksei olisi. Haasteen suoman ilosanoman toitottamisen nimissä voin mainita, että esimerkiksi Debra Granikin Leave No Trace, Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän ja Nora Fingscheidtin System Crasher ovat olleet minulle vaikuttavimpia elokuvia kahdelta viime vuodelta. Pitkän uran tehneistä ohjaajista taas Agnès Vardan ja Chantal Akermanin filmografiat vetävät omintakeisuudessaan vertoja aika monelle mieskollegalleen. Laatunsa puolesta ei ainakaan ole syytä olla etsimättä näitä käsiinsä.

Totta kai ohjaajan sukupuoli muovaa hänen henkilökohtaista näkemystä taiteilijana, mutta sitä määrittää niin ikään myös lukematon määrä muita vaikutteita. Juuri sukupuolen mukaan erottelu on tarpeellista vain niin kauan kuin se on tarpeellista – ja nykyisessä sukupuolten epätasa-arvon tilanteessa se on. 

Kunnes elokuviin voi kävellä sokkona eikä nähtäväksi valikoidu automaattisesti miehen ohjaama elokuva, haaste pysyy pöydällä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää: