Kategoria: Ilmiöt

Utopia: Unelmakuvia vai yhteiskuntakritiikkiä?

Kuvitteltuja maailmoja ja hattarapilviä, neljän päivän työviikko tai perustulo. Tätä kaikkea on nykyään utopia. Vaikka utopisteja haukutaan naiiveiksi, voi utopistinen unelmakuvaauttaa myös ymmärtämään yhteiskuntaa ja keksimään uusia, vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Ilmiöt

TEKSTI Kerttu Juutilainen

KUVAT Anniina Kuha

There is nothing more inglorious than that
glory that is gained by war.
― Thomas More, Utopia 1516

Muuttukaamme ikuisesti, Frank Snowden, Yalen yliopiston historian professori, lausui toiveensa koronaviruksen jälkeiselle tulevaisuudelle viime huhtikuussa. Epidemics and Society -teoksen viime vuonna julkaissut Snowden muistuttaa pandemioiden olleen historiallisesti lähtölaukauksia merkittäville suunnanmuutoksille ihmisen historiassa. Ne ovat lietsoneet sotia, inspiroineet poliittisia uudistuksia ja muuttaneet maailmankuvia.

Kun maailma siirtyi keväällä koronaviruksen pakottamana poikkeustilaan, toiveet jostain uuden alun kaltaisesta, toisenlaisesta todellisuudesta, nostivat varovaisina päätään. Viruksesta povattiin käännekohtaa, joka voisi muuttaa suhteen työhön, luontoon ja toisiimme, pakottaisi pohtimaan yhteiskunnallista arvojärjestystä uudelleen.

Pandemia näyttää yhteiskunnan paljaimmillaan. Snowdenin sanoin, se heijastelee ympäröivää todellisuutta, tuo näkyviin sen epäkohdat ja haavoittuvuudet. Toisaalta pandemia nostaa esiin kysymyksiä kuolevaisuudesta ja elämän tarkoituksesta, ja pakottaa pohtimaan yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä ja kyvykkyyttä uudelleen. Suurien uhkien kynnyksellä piilee aina myös mahdollisuuksia.

Unelmia yhteiskunnista

Utopia-ajattelu, ihanneyhteiskuntien kuvitteleminen, on usein voimistunut kriisiaikoina. Varhaisen utopiakirjallisuuden klassikkona tavataan mainita Platonin Valtio (375 eaa), jossa hän kuvaa filosofikuninkaiden hallitsemaa ihanneyhteiskuntaansa. Ateenan ja Spartan välisen peloponnelaissodan jälkeen kreikkalaiset kaupunkivaltiot kärsivät poliittisesta kaaoksesta ja sodan aikana kasvaneen ateenalaisfilosofin on ajateltu luoneen teoksessaan tilanteelle vaihtoehtoa. Platonille valtion harmonia syntyi filosofian korkeasta arvosta ja yhteiskunnan tarkasta järjestyksestä, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja tehtävänsä.

Täydellisen yhteiskunnan kuvaukseen pyrki myös Thomas More Utopia-teoksellaan (1516), jota on luettu kritiikkinä ja ratkaisuna keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan ongelmiin. Teoksen ensimmäisessä osassa More esittää kuvitellun Utopian saarella vierailleen löytöretkeilijän, Raphael Hythlodaeuksen, kritiikin Englannin vallitsevaa todellisuutta kohtaan. Arvostelun kohteeksi joutuvat maan tapa kohdella työttömiään, sen politiikan korruptio ja sotaisuus, sekä aateliset ”jotka elävät toimettomina niin kuin kuhnurit toisten työstä”.

Etymologisesti utopian käsite juontaa kreikan kielen sanoihin, ou-topos ja eu-topos, ei-paikkaan ja onnelliseen paikkaan. Tutuimmin sillä viitataan kuvitteellisiin unelmayhteiskuntiin tai utopiakirjallisuuden perinteisiin. Arkipuheessa utopia-sanalla viitataan usein epärealistisena ja mahdottomana pidettyyn.

Sisällöiltään utopiat ovat aina aikansa ja eri sosiaalisten ryhmien luomuksia, jotka saattavat kertoa enemmän omasta ajastaan ja ajattelijoidensa todellisuudesta kuin parhaasta mahdollisesta maailmasta. Toisaalta myös lukijat jättävät niihin jälkensä luodessaan teoksista omia tulkintojaan: Thomas Moren Utopiaa on luettu kuvauksena katolisesta munkkiyhteisöstä kuin kommunistisesta paratiisistakin.

Ihanneyhteiskuntien pohjapiirrosten lisäksi utopioilla nähdään myös muita merkityksiä. Sosiologi ja utopiatutkija Ruth Levitas tarkastelee utopioita yhteiskunnallisen ajattelemisen metodina, ennemmin kuin lopullisina päämäärinä. Hänen mukaansa utopiat ovat ennen kaikkea paremman olemassaolon halun ilmaisuja, pyrkimyksiä nykytilan ylittämiseen.

Levitasin mukaan utopia-ajattelulla on useita funktioita: se voi innostaa yhteiskunnalliseen toimintaan, auttaa tarkastelemaan nykytodellisuutta kriitisesti ja luomaan sille toivottuja vastakuvia. Utopioiden avulla voidaan kyseenalaistaa vallitsevan todellisuuden itsestäänselvyys ja pohtia sitä, mitä yhteiskuntana haluaisimme olla.

Yksityisiä karkumatkoja

Kylmän sodan jälkeistä aikaa ja niin kutsuttuja postmoderneja sukupolvia on soimattu vaihtoehdottomuudestaan, utopiattomuudestaan. Vallitsevat puhetavat utopioista johdattelevatkin usein dystopioihin, kertovat hajonneista yhteisökokeiluista tai Neuvostoliiton kaltaisista painajaisista. Esimerkiksi Karl Popperilta lainaavassa utopiakritiikissä utopioita pidetään kokonaisvaltaisina yhteiskunnallisina muutoksina, jolloin niiden
tavoitteleminen voi herkästi johtaa pakottamiseen ja totalitarismiin.

Ajan hengen kuvauksessa on aina syytä noudattaa varovaisuutta, ja sukupolvikokemusta yleistäessään saattaakin helposti puhua vain omastaan. Aikakautemme kuvaaminen erityisen utopiattomaksi voikin olla osaltaan vain aikalaisen likinäköisyyttä; myöhemmin saatamme huomata aikanamme otetun myös rohkeita utopistisia avauksia.

Jyväskylän yliopiston “Utopia metodina: Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksien artikulaatioita” -tutkimushanke (2017–2019) lähestyi utopiaa mahdollisuutena. Hanke pyrki muodostamaan uudenlaista käsitystä utopiasta menetelmänä yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hankkeessa utopioita tarkasteltiin demokratian ja mielikuvituksen tilojen mahdollistajina. Voidaan siis sanoa, että utopioissa nähdään myös tieteellistä potentiaalia. Utopiattomuus voikin olla liian vahva ajan leima, vaikka utopioita on toivottu myös takaisin. “Jos poliitikot eivät unelmoi, mitään uutta ei synny”, Ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, Robert Sundman, kirjoitti Ylen blogissa tammikuussa 2019. Sundmanin mielestä poliittisten liikkeiden pitäisi silkan yksityiskohtien virittämiseen sijaan näyttää, mikä on niille luovuttamatonta ja arvokasta, millaisia niiden unelmayhteiskunnat ovat.

Hektiseen teknologiseen kehitykseen nähden aikamme vaikuttaa kuitenkin yhä monin tavoin muutosvastarintaiselta. Politiikassa utopiat vaikuttavat olevan sivuroolissa, myös teknologian mahdollisuudet herättävät monissa pelkoja. Koronakevään jälkeen oli aistittavissa haluja palata pikaisesti takaisin entiseen, seisahtumatta todella pohtimaan uuden tilanteen antamia mahdollisuuksia. Filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti, Teppo Eskelinen, on kirjoittanut Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan verkkolehdessä, Alustassa (09/18), utopioiden ja poliittisen mielikuvituksen katoamisesta. Eskelinen viittaa filosofian opettajien havaintoon, että lukiolaisia on nykyään vaikea innostaa vaihtoehtoisten ihanneyhteiskuntien kuvittelemiseen. Ilmiö on huolestuttava, sillä perinteisesti juuri nuorten rooli on ollut vallitsevien olojen haastaminen ja tarvitun uuden kuvitteleminen.

Eskelinen näkee nuorten utopiattomuuden taustalla poliittisen lukittautumisen, jonka myötä monia instituutioita pidetään annettuina ja mahdottomina muuttaa. Politiikan lukitseminen kaventaa poliittista liikkumatilaa, mutta myös kuvittelukykyä, mikä voi olla uhkana jopa demokratialle. Uhka on todellinen, jos politiikkaa ei ohjaa näkymä paremmasta yhteiskunnasta. Kenen asioita silloin hoidetaan?

Utopiattomia nuoria on helppo ymmärtää: mikä mieli paremman yhteiskunnan kuvittelemisessa on, jos kokee, ettei sen eteen ole tehtävissä mitään. Toisaalta kun kyky kuvitella parempaa lakastuu, lakastuvat myös parempaan pyrkivät teot. Vaarallinen noidankehä on valmis.

Eskelinen kirjoittaa utopia-ajattelun hiipuneen yksilökeskeisiksi tavoitteiksi, kuten downshiftaukseksi, jossa yksilö pyrkii itse vähentämään työntekoa ja kulutusta. Vallitsevan todellisuuden epätyydyttäviin piirteisiin reagoidaan ottamalla niihin etäisyyttä. Ilmiötä on kutsuttu myös toivon yksityistymiseksi: paremman henkilökohtaisen elämän tavoittelu voi olla selviytymiskeino utopiattomuuden ja vaihtoehdottomuuden retoriikan ilmapiirissä. Utopia-ajattelun voikin nähdä elävän erilaisissa karkaamisen muodoissa, kuten kesämökkeilyssä, etelänmatkoissa tai luontoretkeilyssä, joilla voidaan tavoitella tunnetta omasta tilasta ja päätäntävallasta, hetkellisestä utopiasta.

Monet karkaamisen muodoista ovat vain etuoikeutetuimman väestönosan saavutettavissa, jolloin esimerkiksi vähävaraisten opiskelijoiden reaktioksi saattaa jäädä vain apatia ja ahdistus. Ja kun toisilla on valittavanaan pakopaikkoja, kesämökki ja lyhennetyn työviikon luksus, yhteisöllisempi muutospaine jää herkästi yksityisten utopioiden varjoon.

Tukahduttava vaihtoehdottomuus

Jos utopioita ajatellaan aikansa heijastumina, mitä nykyhetken väitetty utopiattomuus sitten kertoo meidän ajastamme? Jo ennen koronavirusta nykyjärjestelmän tulevaisuuteen on liittynyt ilmastonmuutoksen ja maailmanlaajuisen taloudellisen eriarvoistumisen kaltaisia suuria kysymyksiä. Niiden voisi kuvitella olevan utopia-ajattelulle parasta mahdollista polttoainetta, mutta näin ei kuitenkaan vaikuta olevan.

Nykyaikaan viitataan usein parhaana mahdollisena, ennen kaikkea ainoana mahdollisena, tarkentamatta kenelle se on paras mahdollinen tai miten pitkään nykyolojen on mahdollista kestää. Kehitysuskovaiselle nykyihmiselle suuri kauhistuksen ja epäonnistumisen paikka olisi myöntää kehityksen tapahtuneen väärään suuntaan.

Käsitykset todellisuudesta ja sen pohjalta tulevaisuudelle annetuista tavoitteista riippuvat siitä, kuka saa puhua ongelmistaan ja kuka kertoa niihin ratkaisuja. Toiveita paremmasta toimeentulosta tai lyhyemmästä työajasta on helppo tyrehdyttää utopistisina, jos seuraukset eivät kohdistu omaan nilkkaan. Utopiaksi leimaaminen onkin kovaa vallankäyttöä, jolla voidaan sivaltaa ja tukahduttaa varsin maltillisiakin ajatuksia. Näin utopiaa harhaudutaan pitämään realismin vastakohtana.

Ruth Levitas pyrkii realismin käsitteen haastamiseen: hän muistuttaa juuri nykyajan perustuvan monilta osiltaan täysin epärealistiselle perustalle, vain harvoja hyödyttävään talousjärjestelmään, jonka sisällä ei olla pystytty ratkaisemaan ekologista kriisiä. Levitas kirjoittaa muutoksen olevan paitsi olennainen, myös välttämätön.

Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena.

Siitä huolimatta nykyisyyden jatkuvuutta peräänkuuluttavat saavat kantaa uskottavuuden kaapua. Kirjoittaja, filosofi Mark Fisher on kuvannut vaihtoehdottomuuden kokemusta kapitalistiseksi realismiksi: vain nykytalousjärjestelmän logiikassa pysyttelevät avaukset tunnustetaan realistisiksi. Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena. Tämä vaatii perinteisen uskottavuuden olemuksen kyseenalaistamista ja julkisen puhetilan jakamista uudelleen.

Hajoamiseen päättyneistä utopiayhteisökokeiluista puhutaan usein kuin todisteina vaihtoehtojen mahdottomuudesta. Toisaalta juuri yhteisön mahdollisuus hajoamiseen voi kertoa myös hyvää sen rakenteista: hajoaminen voi olla oikea reaktio toimimattomuuteen, mahdollisuus silloin, jos rinnalla on jotain muuta mihin tukeutua.

Britannian hankaluus irtautua EU:sta kertoo järjestelmän säilyvyydestä, mutta tuskin sen erinomaisuudesta, vaan ennen kaikkea lukittuneisuudesta, tunkeutuneisuudesta kaikkialle ja siten hankalasta korvattavuudesta.

Toisaalta utopiakeskustelun keskittymisen hajonneisiin kokeiluihin viestii myös utopia-ajattelun kapeasta ymmärtämisestä yhteiskunnan pohjapiirroksina. Jos utopioita sen sijaan pyrittäisiin tarkastelemaan Levitasin tapaan ajattelun metodina ja yhteiskunnallisen toiminnan kirittäjinä, voisi se viedä keskustelua paljon kiinnostavampiin suuntiin.

Utopia voimavaraksi?

Olen pohtinut mitä tulevat sukupolvet lukevat aikanaan historiankirjoista sukupolvestani ja toimistamme koronakriisin aikana. Näkevätkö he kriisin vuosisadan mahdollisuutena ja mitä he ajattelevat meistä, jos se jää meiltä hyödyntämättä? Kriisin aiheuttamalla orastavalla mahdollisuuden tunteella on kuitenkin vielä pitkä matka edetä konkretiaksi, toiminnaksi tai edes ehdotukseksi jostain uudesta. Tässä hetkessä viruksen luoma seisahdus tuntuu herkästi uuden mahdollisuuden sijaan vain epätietoisuudelta, jonka aukealta tavallisen yksilön on vaikea suunnistaa.

Yhteiskunnallinen osallisuus toteutuu usein hyvin rajallisissa kehyksissä, kuten kuluttajuuden kautta. Samanaikaisesti merkittävä ratkaisujen vastuu sysätään yksilöiden kapeille harteille, mutta toisaalta kavahdetaan liian utopistisiksi miellettyjä avauksia. Ehkä opiskelijoiden keskuudessa yleisten ympäristöahdistuksen ja mielenterveyden ongelmien taustalla on sukupolveen tarttunut utopiattomuus, ja siihen nähden ristiriitaisesti, suuri ratkaisujen vastuu.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana. Harhaudumme uskomaan kaiken vaihtoehdottomuuteen, pienentämään ja mukauttamaan itseämme ja ideoitamme.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana.

Miten sitten voisimme tehdä utopioista ajattelumme voimavaroja, ennemmin kuin keskustelun tyrehdyttäjiä? Utopia työkaluna -teoksessa (2018) Keijo Lakkala purkaa utopioihin pinttyneitä ennakkoluuloja: utopiat eivät ole lopullisia, täydellisiä yhteiskuntia, vaan niitä rakennetaan suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, sen ongelmien ratkaisuiksi ja vaihtoehdoiksi. Näin ollen utopian ei tarvitse tuntua lamaannuttavan kaukaiselta, vaan sitä voi ajatella myös yksittäisissä saavutuksissa, ajatuksissa ja vaihtoehtojen kokeiluissa.

Kuvitellun realismin ihanteen vallitessa, utopia-ajattelua on helppoa sivaltaa naiiviksi ja tunteelliseksi maailmanparantamiseksi. Tosiasiassa juuri utopia-ajatteluun kykenevät pitäisi tunnustaa merkittävinä yhteiskunnallisina ajattelijoina, jotka pystyvät tunnistamaan nykyhetken heikkoudet ja lisäksi kuvittelemaan uutta tilalle. Yrittäjissä palvotaan visioita ja innovointia, mutta visionäärisyyteen tulisi kannustaa myös muilla elämänaloilla, ennen kaikkea pyrkimyksissä yhteisöllisesti parempaan olemiseen.

Monet, joskus naurettavina pidetyt utopiat, orjuuden lakkauttamisesta ja maailmanlaajuiseen verkostoitumiseen, ovat sittemmin toteutuneet. Kun utopia käy toteen ja saa tilan, se katoaa herkästi näkyvistämme. Yhteiskuntien jatkuvaa muutosta on vaikeaa havaita vain yhden sukupolven aikana, mistä syystä on helppoa erehtyä uskomaan kaiken ikuisuuteen, luulla aikakauttaan erityisen pysähtyneeksi, ja sitten lamaantua itsekin.

Kuten Arundhati Roy kirjoitti huhtikuussa Financial Timesissa, pandemiat olevan historiallisesti portteja, jotka ovat pakottaneet ihmiskuntaa murtautumaan vanhasta, kuvittelemaan uutta sen tilalle. Koronavirus ei ole tässä poikkeus, vaan portti vanhan ja uuden maailman välillä. Sen läpi on syytä viedä ajastamme vain tarpeellinen, jättää kuolleet ideat ja ennakkoluulot taakseen.

Lisää utopioista:

Lakkala, Keijo & Nikulainen, Hannu: Utopia tänään: Yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiaa.

Levitas, Ruth: Utopia as method: The imaginary reconstruction of society.

Era, Hanna; Lakkala, Keijo; Mentula, Minna & Suominen Simo: Utopia työkaluna: Irti vaihtoehdottomuuden valheesta.

Image 4.4.2019 ”Me ei olla enää me”

Sosiologi 2/2017: ”Mitä utopialla oikein tekee?” Utopia yhteiskuntakritiikin välineenä

Utopia metodina 31.7.2017: Utopia ja utooppinen ajattelu paremman olemassaolon haluna

Helsingin Sanomat 7.7.2020: ”YK:n erityisraportoija: Köyhyys ei ole vähentynyt maailmalla sitten 1990-luvun, vaikka maailmalla on puhuttu jopa köyhyyden voittamisesta

Julkaistu

SHARE

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Ilmiöt

Kerttu Juutilainen

Kumpi on kestävää kehitystä – tuulivoima vai alkuperäiskansan luontaiselinkeino? Kestävän kehityksen viikolla puhutaan saamelaisista ja kestävästä yritystoiminnasta

Kestävän kehityksen viikko järjestetään kampuksilla 5.–9.10. Avajaistapahtuman puhujista Sanna Taskila ja Petra Laiti käsittelevät pohjoisen kestävyyden avainkohtia. Projektipäällikkö Anni Huovinen kertoo tapahtuman järjestämisestä poikkeusoloissa.

Ilmiöt

TEKSTI Anna-Sofia Tastula

Viime vuodelta tuttu Kestävän kehityksen viikko järjestetään jälleen. Tällä kertaa Oulun yliopisto ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) järjestävät tapahtuman yhdessä Oulun ammattikorkeakoulun ja Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan (OSAKO) kanssa.

Tapahtuma järjestetään Oulussa toista kertaa. Tänä vuonna suurin osa tapahtumista on poikkeusoloista johtuen etänä. Viikon teemana on tällä kertaa pohjoinen kestävyys, jolla tarkoitetaan Pohjoismaiden vahvuuksia kestävän kehityksen toteuttamisessa. Viikon aikana aiheesta puhuvat muun muassa bio- ja kiertotalouden asiantuntijapalvelu Macon Oy:n varatoimitusjohtaja Sanna Taskila sekä Saamelaisnuorten puheenjohtajana toiminut Petra Laiti.

Tavoitteena yhteisöllisyys korkeakouluyhteisöjen välille

Tämän vuoden Kestävän kehityksen viikko järjestetään suurimmaksi osaksi kokonaan etänä. Osa tapahtumista myös striimataan paikan päältä, jolloin fyysisesti läsnä voi olla pieni yleisö. Muuten tapahtumat järjestetään pääosin virtuaaliympäristöissä. Pyöränkorjaustapahtuma järjestetään ulkotiloissa, ja muun muassa Biodiversiteetti-iltaan sekä opettajien kestävän kehityksen koulutukseen otetaan vastaan tilaisuuksiin ilmoittautuneet.

Keke-viikon järjestelyt itsessään on jouduttu tekemään täysin etänä. Järjestäjät ovat olleet yhteydessä toisiinsa kotikoneidensa kautta. 

“Järjestelyt ovat olleet helpompia, kun kaikki on voitu hoitaa kotitoimistolta käsin”, kommentoi Oulun Kestävän kehityksen viikon projektipäällikkö Anni Huovinen.

Itse tapahtumat voivat etänä olla hyvinkin erilaisia, mutta poikkeusoloista huolimatta järjestäjät ovat tyytyväisiä yhteistyöhön.

“Meillä on tosi hieno tiimi, jossa on jäseniä sekä yliopistolta, ammattikorkeakoulusta, OYY:ltä ja OSAKO:lta. Kaikki ovat tuoneet oman panoksensa valmisteluun ja ohjelmaan. Keke-viikon suunnittelu on monen kuukauden yhteinen rutistus, ja viikon lopulta saapuessa kaikki ovat varmasti pistäneet parastaan”, Huovinen kertoo.

Huovisen mukaan viime vuoden painopiste oli fyysisesti yliopistokampuksilla tapahtuvassa ohjelmassa, kuten luennoissa ja kahvitteluissa. Tänä vuonna kontaktitapaamisia ja yhteisiä ruokailuja ei ole voitu järjestää samassa mittakaavassa. Järjestävän tiimin toiveena on kuitenkin saada aikaan yhteisöllisyyden tunnetta erityisesti korkeakouluyhteisön kesken, mutta ilman fyysistä kontaktia se on vaikeampaa saavuttaa.

“Koko viikon päämääränä on kestävän kehityksen teeman pitäminen esillä korkeakouluyhteisön sisällä ja sen heijastaminen myös ulospäin. Tämän vuoden tapahtuman järjestäminen suurimmaksi osaksi virtuaalisesti vaikuttaa tilaisuuden luonteeseen paljon ja haastaa tiimin mielikuvitusta”, Huovinen kommentoi tapahtuman siirtämistä virtuaaliympäristöön.

Huovinen uskoo kestävän kehityksen teemojen tuovan vaihtelua korona-arkeen, vaikka nekin ovat yhteydessä keskenään. Hän toivoo, että mahdollisimman moni löytäisi tiensä virtuaalisiin tapahtumiin.

“Viime vuoden Keke-viikosta jäi hyvät muistot, ja toivon, että voimme saada saman hengen herätettyä myös tänä poikkeusvuonna”, Huovinen sanoo.

Kestävä kehitys on sekä eettistä että taloudellista voittoa

Kestävän kehityksen viikon puhujat valittiin viime vuonna saadun palautteen pohjalta. Myös työryhmä ja kestävän kehityksen neuvottelukunta, joka on opiskelijoillekin avoin keskustelufoorumi, antoivat ideoita puhujiksi. Näiden ajatusten pohjalta Keke-viikon järjestäjät valitsivat sopivimmat ideat tämän vuoden pohjoisen kestävyyden teemaan.

Macon Oy:n kiertotalouden asiantuntija Sanna Taskila puhuu kestävästä kehityksestä ympäristön ja talouden näkökulmasta. Macon Oy tarjoaa yrityksille asiantuntijapalveluita, joilla voidaan kartoittaa yritysten mahdollisuudet parantaa esimerkiksi energiatehokkuutta tai vähentää kulutusta. Taskila kertoo, että ympäristöasioiden huomioiminen ei ole liiketoiminnan kasvulta pois. Päinvastoin se voi toimia myös yrityksen etuna. Luennollaan Taskila käsittelee sitä, miten tieto ympäristöasioista voidaan muuttaa taloudelliseksi voitoksi ja miten yritykset voivat huomioida kestävyysasiat, vaikka resurssit ovat rajalliset. 

“Nykyään on paljon lisääntyvässä määrin ulkopuolista painetta yrityksiä kohtaan toimia tietyllä tavalla”, Taskila kertoo.

Hänen mukaansa on tärkeää oppia näkemään, miten yrityksen ympäristöasioiden kohentamisen kautta voidaan kasvattaa kilpailukykyä, luoda uutta kasvua ja parantaa taloudellista kannattavuutta. On opittava käyttämään tietoa joustavasti, viestimään uudesta tiedosta selkeästi ja huomioimaan yrityskohtaiset tarpeet ja haasteet. 

Sanna Taskila pitämässä Filippiineillä työpajaa kiertotaloudesta. Kuva Sanna Taskilan kotiarkistosta.

“On tärkeää päästä pois asenteesta, että esim. ilmastovaikutuksia määritetään vain ‘viherpesun’ vuoksi. Voi olla pettymys, miten pintapuolisesti asioita hoidetaan yrityksissä”, Taskila sanoo.

Taskilan mukaan useimmat yrittäjät haluavat tehdä asiat oikein. Useimmiten ympäristöasioiden sivuuttamisessa on kyse on resurssien tai tietojen puutteesta.

Taskila iloitsee siitä, jos saa asiakkaan kanssa keksittyä ratkaisuja, jotka parantavat yrityksen kestävyyttä. 

“Tunnen, että olen tässä oikealla asialla”, Taskila sanoo.

Sanna Taskilan puheenvuoro on kuultavissa Kestävän kehityksen viikon avajaistapahtumassa 5. lokakuuta kello 11.

Kestävää kehitystä alkuperäiskansojen oikeuksia puolustamalla

Suomen Saamelaisnuoret ry:n (Suoma Sámi Nuorat, SSN) puheenjohtajana ja Ellos Deatnu! -ryhmässä aktivistina toiminut Petra Laiti puhuu keke-viikolla kestävästä kehityksestä alkuperäiskansojen näkökulmasta. 

“Alkuperäisasukkaiden tietotaidon on osoitettu olevan avainasemassa siihen, miten ilmastokriisin vaikutuksia torjutaan alkuperäiskansojen asuttamilla mailla. Kuitenkin alkuperäiskansojen päätösvalta maistaan on usein heikko”, Laiti kertoo.

Suomen Saamelaisnuoret ry:n tavoitteena on toimia saamelaisnuorten edunvalvontajärjestönä sekä vahvistaa nuorten saamelaista identiteettiä lisäämällä tietoisuutta saamelaiskulttuurista ja -perinteistä. Ellos Deatnu! eli ‘Eläköön Teno!’ -ryhmä vastustaa Tenojoen kalastussopimusta, joka rajoittaa saamelaisten oikeutta kalastaa Tenon vesistöissä perinteisin pyyntikeinoin. Rajoitus vaikuttaa negatiivisesti muun muassa saamen kieliin, esimerkiksi kalastussanaston osalta, ja yleisesti saamelaiseen kulttuuriin.

Laitin mukaan määrittelemme usein kestävän kehityksen maailmaa syleileväksi pelastusaatteeksi, mutta todellisuudessa liikkeellä on myös varjopuoli, joka ilmenee eri kustannuksissa eri väestöryhmien kohdalla. Laiti käyttää esimerkkinä norjalaisia tuulivoimapuistoja, jotka osaltaan tukevat kestävää kehitystä mutta raivaavat tieltään saamelaisten poronhoitoalueita.

kestävän kehityksen viikko petra laiti
Petra Laiti on toiminut Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtajana ja aktivistina Eläköön Teno! -liikkeessä. Kuva Petra Laitin kotiarkistosta.

“Kumpi siis on kestävää kehitystä – tuulivoima vai alkuperäiskansan luontaiselinkeino? Ja miten taata, että kestävä kehitys on kestävää kaikille eikä vain tiettyä projektia edistävälle taholle? Vastaus on osallisuuden takaaminen tasapuolisista lähtökohdista”, Laiti sanoo.

Tähän asti kaikkialla maailmassa alkuperäiskansojen osallistumis- ja päätösoikeutta omiin maihinsa on pystytty polkemaan, Laiti kertoo. Hänen mukaansa tähän puuttuminen on välttämätöntä luonnonvarojen ja resurssien ollessa kortilla, koska maailmassa yli 80 % jäljellä olevasta biodiversiteetistä sijaitsee alkuperäiskansojen mailla.

“Aihe on minulle paitsi henkilökohtaisesti tärkeä, se myös kuvastaa niitä valintoja, joita ilmastokriisi tulee pakottamaan yhteiskuntia tekemään. Alkuperäiskansojen suojelu on elintärkeää maailman biodiversiteetin suojelun kannalta. Minulle osallisuus merkitsee aitoa, merkityksellistä valtaa tehdä päätöksiä ja vaikuttaa omien elinolosuhteiden rakentamiseen. Tämä valta puuttuu saamelaisilta tällä hetkellä,” Petra Laiti sanoo.

Petra Laitin puheenvuoro on kuultavissa Kestävän kehityksen viikon avajaisissa 5. lokakuuta kello 11.

Luvassa myös:

Maanantai 5.10.

Kestävän kehityksen viikon avajaiset Linnanmaan kampuksella salissa LO124 klo 11

  • Tapahtumaa voi seurata joko paikan päällä tai etäyhteydellä (https://www.oulu.fi/virtualtellus)
  • Pääpuhujana toimii saamelaisaktivisiti Petra Laiti, joka puhuu alkuperäiskansojen roolista ilmastokriisin torjunnassa ja kestävässä kehityksessä
  • Puhumassa ovat myös Macon Oy:n Sanna Taskila, joka kertoo kestävän kehityksen ja uudenlaisen yritystoiminnan yhteistyöstä, sekä Solvedit-yhtiöstä Janne Hietaniemi, joka kertoo kestävän kehityksen mukanaan tuomista liiketoimintamahdollisuuksista Oulun alueella

Biodiversiteetti-ilta Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa klo 18

  • Aiheena on Euroopan unionin tuleva biodiversiteettistrategia vuodelle 2030
  • Ohjelmassa muun muassa Oulun yliopiston intendentti Anna Liisa Ruotsalaisen puheenvuoro ja opastettu kierros kasvitieteellisessä puutarhassa
  • Tapahtumaan on ilmoittautuminen

Tiistai 6.10.

Pyöränhuoltotempaus Linnanmaan kampuksen R-oven edustalla klo 9–15

  • Koneinsinöörikillan fuksit tekevät perushuoltoja polkupyörille Linnanmaan kampuksella
  • Tuo oma pyöräsi ja huollata se ilmaiseksi
  • Tule ajoissa, huoltoja tehdään niin paljon kuin ehditään!

Keskiviikko 7.10.

Climate Science -workshop verkossa klo 9.00–15.45

  • Workshopissa pohditaan, miten tieteen ja lainsäädännön yhteistyöllä saavutetaan tehokkaita toimia ympäristön hyväksi sekä sitä, millä vahvistaa kestävää kehitystä
  • Puhujina muun muassa ympäristöministeriön kansliapäällikkö Juhani Damski, Climate University -yhteisön koordinaattori Laura Riuttanen Helsingin yliopistosta ja Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Sami Romakkaniemi
  • Tapahtumaan on ilmoittautuminen (ilmoittauduttua saa linkin verkkotapahtumaan)

Brown Bag -lounasseminaari virtuaali-Tellus (https://www.oulu.fi/virtualtellus) klo 11

  • Seminaarissa keskustellaan poikkitieteellisesti elonkirjon köyhtymisen ympäristöllisistä ja yhteiskunnallisista yhteyksistä
  • Puhujina ovat Oulun yliopiston yliopistotutkija Pauliina Rautio kasvatustieteiden tiedekunnasta, yli-intendentti Marko Mutanen ekologian ja genetiikan tutkimusyksiköstä ja yliopistonlehtori Roger Norum kulttuuriantropologian koulutusohjelmasta
  • Seminaari järjestetään etänä

Ruokailtapäivä virtuaali-Tellus (https://www.oulu.fi/virtualtellus) klo 14

  • Tapahtumassa keskustellaan ruoantuotannosta ja sen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä sekä siitä, miten sitä voidaan muuttaa kestävämmäksi esimerkiksi uusilla elintarvikkeilla
  • Keskustelemassa ja kysymyksiin vastaamassa ovat alan asiantuntijat ja ruoantuottajat Sanna Söderlund Baltic Sea Action Groupista, luonnonvara-alan lehtori Antti Hirvonen (Oamk), Antti Reen Finsect Oy:stä
  • Tapahtuma järjestetään etänä

Torstai 8.10.

Kestävä kampusarki -työpaja Howspace-työtila https://kestava-kampusarki.in.howspace.com/ klo 10

  • Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun yhteisen kestävän kampusarjen toiminpideohjelman sisällön suunnittelua virtuaalisessa työpajassa
  • Työpajaan orientoidutaan maanantaina 5.10. Howspace-työtilassa, varsinainen työskentely torstaina 8.10. kello 10

Perjantai 9.10.

Kuluta vähemmän – laadukkaamman arjen rakennus virtuaali-Tellus (https://www.oulu.fi/virtualtellus) klo 14

  • Puheenvuoron pitää Kestävän Kehityksen yrittäjä ja Zero Waste -aatteen puolestapuhuja Oona Jokinen
  • Puheessa otetaan kantaa nykypäivän kuluttamistottumuksiin ja annetaan käytännön vinkkejä kestävän arjen valintoihin
  • Tapahtuma järjestetään etänä

Muokattu 2.10. kello 10.40. Lisätty torstain ohjelmaksi Kestävä kampusarki -työpaja.

Julkaistu

SHARE

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Ilmiöt

Anna-Sofia Tastula

Koronan anti suomalaiselle pedagogiikalle: tulevaisuuden opetus sopiva sekoitus lähiopetusta ja digiä

Yliopistonlehtori Jari Larun mukaan korona-ajan etäopetus ei tuonut mitään erityisen uutta ja mullistavaa suomalaiseen pedagogiikkaan, sillä osaksi verkossa tapahtuva opetus on ollut monille arkea jo kauan. Vaikka digitaalisilla työkaluilla tulee olemaan tulevaisuuden opetuksessa entistä tärkeämpi rooli, huumoria, spontaania palautetta ja tunteita on vielä vaikea välittää etänä.

Ihmiset Ilmiöt Opiskelu

TEKSTI Frida Ahonen

KUVAT Anni Hyypiö

Kun koronaviruksen leviäminen viime maaliskuussa pakotti opettajat ympäri maailman siirtymään etäopetukseen, Oulun yliopiston teknologiatuettuun oppimiseen ja opettamiseen erikoistunut kasvatustieteiden yliopistonlehtori Jari Laru päätti toteuttaa siirtymän kunnolla. 

Kasvatustieteiden tiedekunnan ATK-luokasta lähti mukaan kokoelma kameroita, mikrofoneja, näyttöjä ja johtoja. Näistä ja Larun itsensä hankkimista lisävarusteista syntyi hänen kotinsa olohuoneeseensa kevyt kenttästudio. Siellä hän on kevään ajan pyörittänyt kahta kasvatustieteen kurssia etänä sekä tehnyt omalle Youtube-kanavalleen ohjevideoita etäopetuksesta ja haastatellut suomalaisia digiopetuksen edelläkävijöitä viikottaisissa suorissa verkkolähetyksissään.

Median hehkuttama korona-digiloikka antaa Larun mielestä väärän kuvan digiopetuksen käytöstä Suomessa.  Varsinainen digiloikka otettiin hänen mukaansa peruskoulujen opetussuunnitelmissa ja opetuksessa aikoja sitten.

”Se, miten digityökaluja on hyödynnetty osana opetusta, on toki hyvin pitkälle opettajakohtaista,” Laru toteaa.

Huoli suomalaisen opetuksen tasosta sai Larun perustamaan digitaalista opetusta käsittelevän Youtube-kanavan. Hän on kahden viimeisen kuukauden aikana julkaissut kanavallaan tietoiskuja eristyksissä oleville opettajille sekä haastatellut digitalisaatioon erikoistuneita tutkijoita ja eri alojen digiopetusta hyödyntäviä opettajia. Laru on julkaissut esimerkiksi yksinkertaisia lyhytvideoita puhelimen käyttämisestä dokumenttikamerana. Lisäksi hän on ottanut kantaa verkko-opetuksessa käytettäviin ohjelmiin liittyviin huhuihin, esimerkiksi kokoussovellus Zoomin tietoturvaan liittyvään kohuun. Maaliskuun lopulla esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Iltalehti uutisoivat FBI:n varoittaneen Zoomin tietoturvaongelmista, liittyen ulkopuolisten häiriköiden osallistumiseen kokouksiin. Zoom vastasi syytteisiin tekemällä tietoturvapäivityksen, josta Laru teki videon kanavalleen. 

Huoli opettajien eritasoisesta digiosaamisesta sai Larun kirjoittamaan myös kahden kollegansa kanssa Kalevaan ja Turun Sanomiin mielipidetekstin, jossa hän kritisoi opetuksen muuttumista pelkäksi tehtävien julkaisemiseksi Wilmassa.

Tulevaisuuden digiopetus: elämyksellistä oppimista ja hologrammeja

Teknoromantikoksi itseään kutsuva Laru oli digin edelläkävijä jo 2000-luvun alussa tehdessään gradunsa mobiililaitteiden opetuskäytöstä. Samasta aiheesta valmistui väitöskirja vuonna 2012. Nyt hän intoutuu luennoimaan digiopetuksen futuristista tulevaisuudennäkymistä.

Digiopetuksessa on viime vuosina puhuttanut lisätty todellisuus (extended reality), jossa teknologian avulla opetuksesta voidaan tehdä interaktiivista lisäämällä digitaalisia elementtejä perinteiseen luokkahuoneopetukseen. Lisätty todellisuus mahdollistaa opiskelijalle esimerkiksi pääsyn kaukaisiin paikkoihin, kuten valtameren pohjalle, tai havainnollistaa ja avaa monimutkaisia käsitteitä esimerkiksi luonnontieteissä.

Laru ottaa esimerkiksi historiankirjan, jonka digiversiossa Rooman historiasta kertovassa osiossa voisivat sivulta pompata lukijan eteen aidonoloiset roomalaiset vaunut. Tällaista on käytetty esimerkiksi Ikean ja Legon kuvastoissa jo vuosia: digilaitteen näytöltä asiakkaan eteen hyppää lelumainoksessa kolmiulotteinen juna ja huonekalumainoksessa sohva.

360-astetta kuvaava kamera ja 3D-elokuvista tutut virtuaaliset lasit mahdollistaisivat opetustilan kokemisen todentuntuisena ilman, että opiskelija on oikeasti paikalla fyysisessä opetustilanteessa. Tulevaisuuden videoneuvotteluissa osallistujat näkevät toisensa hologrammeina, todellisuutta vastaavan kokoisina ja näköisinä. Vastaavasti tulevaisuuden ammattiopistojen suurtalouskeittiöissä tai yliopiston biologian laboratorioissa uusi teknologia tarjoaa rajattomia mahdollisuuksia etäopetukseen. Voimme vain kuvitella, kuinka hologrammiopettaja vaivaa kolmiulotteista taikinaa tai kuinka metsätieteen opiskelija pystyy jo ennen kenttäharjoittelua tutustumaan virtuaalisesti metsänmittausmenetelmiin. 

Kuvassa Jari Laru kotistudiossaan.
Etäopettaja aidossa ympäristössään olohuoneen kotistudiossa. Kuva: Jari Laru.

Sulautuvan oppimisen pedagogiikka yhdistää lähi- ja etäopetuksen metodit

Jari Larun mukaan korona-ajan opetuksesta puhuttaessa on tärkeä erottaa toisistaan etäopetus ja digiopetus. 

”Etäopetus on vain yksi digiopetuksen muoto”, Laru tiivistää. 

Normaalioloissa etäopetus voi parhaimmillaan täydentää lähiopetusta. Esimerkiksi pienessä lukiossa opiskeleva voi valita kursseja, joita oma lukio ei voi tarjota. Peruskoulutasolla taas esimerkiksi kieliopetuksessa on ongelmana se, ettei lapsia aina saada riittävää määrää opetusryhmään. Etäopetus mahdollistaisi kielitarjonnan monipuolistamisen. 

”Kyseessä ei ole binäärinen ilmiö, vaan digiopetuksen kehittäminen tarkoittaa digitaalisten välineiden hyödyntämistä osana lähiopetusta. Ei pelkkää etäopetusta tai pelkkää lähiopetusta”, Laru sanoo. 

Sulautuva oppiminen (blended learning)  tarkoittaa, että fyysinen ja digitaalinen oppimisympäristö sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tällöin digitaalisia työkaluja, kuten sisältöjen jakamisen, ryhmätyöskentelyn sekä tehtävien palauttamisen tukiohjelmia, käytettäisiin jatkuvasti lähiopetuksen tukena. Silloin kun siihen on tarvetta, osan opetuksesta voisi järjestää helposti etänä. 

Larun mukaan korona-aikana hyväksi todettuja etäopetuskäytänteitä voitaisiin jatkaa myös epidemian jälkeen. Esimerkiksi hän antaa korkeakoulujen pääsykokeiden järjestämisen verkossa.  

”Sellaisia asioita, missä kohtaamiselle ei ole tarvetta, ei kannata koronan jälkeen järjestää lähiopetuksena,” Laru pohtii. 

Toistaiseksi digitaalisten opetusympäristöjen hyödyntäminen onnistuu toisella asteella ja korkeakouluissa, mutta peruskoulutasolla lainsäädäntö estää etäopetuksen järjestämisen muuten kuin poikkeusoloissa, esimerkiksi sairastapauksissa. 

Larun mukaan laajempi digiopetuksen hyödyntäminen vaatisi täydennyskoulusta, lisärahoitusta uuden teknologian hankkimiseen, verkkopedagogiikan kehittämistä ja asenteenmuutosta opettajilta. 

”Tämänkaltainen hybridiopetus aiheuttaa opettajissa vielä nykyisellään epävarmuutta.”

Lähiopetuksen sosiaalinen ulottuvuus toistaiseksi korvaamaton 

Korona-aikana pakon edessä tehty siirtyminen pelkkään etäopetukseen ei ole suunta, johon opetuksen digitalisaatiolla pyritään. Lähiopetuksen pedagogiikkaa, tilannekomiikkaa, spontaania palautetta ja tunteita, on lähes mahdotonta muuntaa digitaaliseen muotoon – ainakaan nykyisellä teknologialla. 

Myös Jari Larulla oli vaikeuksia soveltaa lähiopetuksen metodeja suoraan etäopetukseen: ”Hyvin harvat opiskelijat halusivat laittaa kameraa päälle, vaan heitä piti maanitella, yrittää huumorin keinoin rakentaa opetustilannetta.” 

Laru hyödyntää usein opetuksessaan tilannekomiikkaa, jota oli korona-aikana vaikea toteuttaa näköyhteyden puuttumisen vuoksi. 

”Minulle on tärkeää pystyä eläytymään siihen, mitä opiskelijat tekevät luennolla: voin vaikka sanoa, että nyt kaikki sukanneulojat pääsevät ääneen.” 

Yliopisto-opetuksen järjestäminen kokonaan etänä olisi Larulle kauhistus. Hän kertoo viettävänsä usein aikaa Humus-kahvilassa esimerkiksi artikkeleita kirjoitellen. Näin hän töitä tehdessä samalla tarkkailee yliopiston arkea sekä käy epävirallisia keskusteluja kollegojen kanssa. 

”Monesti kahvipöytäkeskustelut rönsyävät tulevaisuuden visiointiin tai tutkimusten rahoituksen suunnitteluun. Olisi tieteen kannalta erittäin huolestuttavaa, jos näitä sattumanvaraisia keskusteluja ei enää olisi.” 

Larun mukaan on myös tärkeää, että opiskelijat ja opettajat kohtaavat yliopiston käytävillä – tällöin opettaja näkee konkreettisesti, miten opiskelijoilla menee. 

OAJ:n huhtikuun alussa toteuttaman koronaopetuskyselyn tuloksista käy ilmi, että perusopetuksessa, ammatillisissa oppilaitoksissa sekä taiteen perusopetuksessa noin joka viides opettaja ei ole pystynyt olemaan reaaliaikaisesti yhteydessä oppilaisiinsa. Toisella asteella ja korkeakouluissa tilanne on huomattavasti parempi.

Rohkeutta kokeiluihin 

Lopuksi Jari Laru toivoo, että opettajat olisivat rohkeita digikokeiluissaan. 

”Digi on ollut opetuksessa arkea jo pitkään ja on sitä myös koronan jälkeen.” 

Larun mukaan opetuksen arjessa tulisi koko ajan hyödyntää entistä paremmin tämän hetken digityökaluja. Näin opettajat olisivat nykyistä valmiimpia myös mahdolliseen seuraavaan, esimerkiksi toisen epidemian aiheuttamaan, pakolliseen etäopetusjaksoon. 

Hän ei kuitenkaan toivo seuraavan eristyksen koittavan ihan heti.

”Syksyllä vaikka kiviä sataisi taivaalta, niin pyöräytän itseni yliopistolle!”

Etäily ei lopu vielä hetkeen: tiistaina 9.6. Oulun yliopisto tiedotti, että syksyllä ensimmäisen periodin aikana opetus järjestetään pääasiassa etänä. Laru jatkaa syksyllä verkko-opetusta kasvatustieteiden tiedekunnan ATK-luokasta. 

Julkaistu

SHARE

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Ihmiset Ilmiöt Opiskelu

Frida Ahonen

Näkökulma: Koronavirus pirstaloi arkemme niin nopeasti, että odotamme sen myös katoavan yhtä äkillisesti – kuinka pian unohdamme pelätä?

Terrorismi oli pitkään läntisen maailman pelon aihe numero yksi, kunnes Covid-19-pandemia käänsi 2000-luvulla uuden kollektiivisen pelon aikakauden.

Ilmiöt

TEKSTI Mirko Siikaluoma

Pelko on ihmisessä mitä luonnollisin reaktio. Se on ollut elossa pysymisemme kannalta välttämätön jo ennen kuin esi-isämme nousivat kahdelle jalalle. Pelko toimii ihmisen sisäisenä hälytysjärjestelmänä.

Pelko vaikuttaa ratkaisevasti elämäämme. Pelko ei näy ainoastaan yksilöiden toiminnassa, vaan se näkyy myös yhteiskunnassa: sillä myydään tuotteita, kerätään klikkejä ja kalastellaan äänestäjiä.

Pelot eivät vaikuta pelkästään ihmisiin yksilöinä, vaan kollektiiviset pelot voivat koskettaa kansankuntia, manteretta tai vahvimmillaan koko maailmaa. Aika ajoin turvallisuuden tunteemme ja sen myötä elämäntapamme joutuu koetukselle muun muassa sotien, luonnonkatastrofien ja vaikka tartuntatautien edessä.

Historiankirjat vilisevät esimerkkejä kollektiivisesta pelosta. Koronaviruskriisin jälkeen kirjoitetaan jälleen uusi kappale pelosta. Se millaisen jäljen koronavirus jättää historiaan, on monilta osin kiinni paitsi päättäjien ratkaisuista, mutta myös meistä itsestämme.

Suomessa elettiin kollektiivisen pelon alla sota-aikana, jolloin pelättiin perheenjäsenten henkien ja maan itsenäisyyden puolesta. Pohjois-Irlanti eli epävarmuuden aikaa 1970-luvulta aina 2000-luvulle saakka, kun saaren yhdistämistä vaatinut Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA terrorisoi maakuntaa pommi-iskuillaan. Pablo Escobarin kokaiinikartelli piti Kolumbiaa väkivallan otteessaan 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka.

2000-luvun alkuvuosina pelättiin SARSin leviämistä ja 2010-luvun vaihteessa jännitettiin sikainfluenssan vaikutuksia. Ilmastonmuutos on ollut vahvasti tapetilla 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ja aiheuttanut osaltaan pelkoa ja epävarmuutta.

2000-luvun aikana kollektiivinen pelko on kohdistunut länsimaissa eniten terrorismiin. Terrorismin pelko nousi pinnalle Euroopassa erityisesti Pariisin vuoden 2015 iskujen jälkeen. Muutaman vuoden ajan myös Suomessa oltiin varpaisillaan siitä, milloin ja miten terrorismi rantautuu suomalaiseen yhteiskuntaan. Varautumiseen oli syytä, kuten Turun puukotusisku vuonna 2017 osoitti.

Kun koronaviruspandemian aallot löivät läntiseen maailman, aiemmat kollektiivisen pelkomme aiheet tuntuivat pyyhkiytyneen pois muistista. Koronavirus asetti yhteiskunnille niin suuren uhkan, että jopa terroristijärjestö Isis ohjeisti kannattajiaan välttämään Eurooppaan matkustamista. Tilanne on vakava, kun ihmisuhreja kaihtamaton äärijärjestö neuvoo jotakuta välttämään terveytensä uhraamista viruksen vuoksi.

Monet keinot, joita koronaviruksen leviämisen rajoittamiseksi käytetään, ovat vanhoja. Eristämistä ja karanteenia on käytetty tartuntojen ehkäisemiseksi niin pitkään ikiaikaisesti, ja jäljittäminen on ollut oleellinen osa epidemiologiaa jo 1800-luvulta lähtien, kun John Snow taisteli Lontoossa leviäviä koleratartuntoja vastaan jäljittämällä niiden alkulähteeksi paikallisen juomavesikaivon. 

Uuden koronaviruksen kannalta kevään mittaan mantran tavoin toistetut toimet – jäljittäminen eristäminen ja karanteeni – ovat erityisen tärkeitä. Taudin leviämisestä tiedetään vasta varmimmin se, että se tapahtuu nopeasti ja usein ennen kuin alkuperäinen kantaja tietää tartunnastaan.

Vaikka pandemian saapuminen Suomeen tuntui varmasti vielä tammikuussa 2020 monesta epätodelliselta ajatukselta, ovat tieteentekijät varoittaneet sen mahdollisuudesta pitkään. Viranomaiset ovat myös tehneet läksynsä SARSin sekä sikainfluenssan jäljiltä (kuten vuonna 2012 päivitetty pandemiaan varautumissuunnitelma osoittaa), vaikkakin Huoltovarmuuskeskuksen hengityssuojainsotkusta voisi luulla aivan toista.

Hullun lehmän tauti, SARS, sikainfluenssa, ebola, zikavirus – nuo ovat esimerkkejä vain oman elämäni, reilun neljännesvuosisadan  aikana globaalia pelkoa herättäneistä sairauksista. Jokaista näistä on yhdistänyt pelko taudin leviämisestä maailmanlaajuiseksi. Monia niistä yhdistää myös se, että ne siirtyivät eläimistä ihmisiin eläinten kaltoin kohtelun seurauksena. Kenenkään ei tarvitse olla etiikan ammattilainen tajutakseen, että jokin on mätänä, kun nautaeläimille syötetyssä rehussa on mukana märehtijöiden kudoksia.

Ihmiset ja yhteisöt tekevät pelon alaisena hätiköityjä päätöksiä. Pelko sikainfluenssasta sai terveysviranomaiset myös Suomessa ottamaan nopeasti käyttöön Pandemrix-rokotteen, jonka jälkeenpäin huomattiin joissain tapauksissa nostavan riskiä narkolepsiaan sairastumiselle. Koronaviruspandemian hoitoa tullaan tarkastelemaan suurennuslasin kanssa ympäri maailman, olivat rajoitukset sitten tiukkoja, kuten useissa Euroopan maissa – tai heikkoja, kuten Valko-Venäjällä.

Pandemian aiheuttama pelko eroaa monilla muista kollektiivisista peloista. Siinä missä terrorismin uhriksi joutuminen on tilastollisesti hyvin epätodennäköistä ja sodan syttyminen on Suomessa todella etäinen skenaario, tartuntataudeista – etenkin uudesta koronaviruksesta – tekee pelottavan se, että jokainen meistä voi olla tietämättä riski toiselleen. 

Yhteiskunnat ovat nopeita reagoimaan nopeasti iskeviin uhkiin. Siinä missä ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät ole näkyneet suoraan jokaisen elämään, koronaviruspandemian vaikutukset iskivät viimeistään yhteiskunnallisten rajoitustoimien myötä kaikkien arkeen. Koronaviruksen myötä monet ovat joutuneet pakon edessä tekemään elämäänsä radikaaleja muutoksia; onkin aiheellista kysyä puuttuisivatko ihmiset ilmastonmuutoksen torjumiseen aktiivisemmin, jos sen vaikutukset olisivat nähtävissä nopeammin?

Koronaviruspandemian myötä yhä useampi ihminen kiinnittää huomiota tieteelliseen tietoon ja tutkimukseen, sillä etulinjassa näkymätöntä vihollista vastaan ovat paitsi lääketieteen ammattilaiset, mutta myös tieteentekijät. Pandemiatilanteessa, kuten sodassakin, tieteelliset läpimurrot ovat avainasemassa selviytymiseen – mutta kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäisen maan, vaan ihmiskunnan tulevaisuus. Toivoa saattaa, että yleisesti noussut arvostus tieteentekijöitä ja tutkimusta kohtaan säilyisi myös tulevaisuudessa, kun pandemia on selätetty.

Ihmisluonnolle on tavanomaista odottaa, että nopeasti iskeneet uhat myös loppuvat nopeasti. Pandemian aiheuttama ja monilta osin aiheellinen pelko voi unohtua yhtä nopeasti kuin se iskikin, ja monet ovat jo varmasti vähentäneet varotoimiaan ajatellen, että pandemia laantuu nopeasti kuten iskikin. 

Kukaan ei kuitenkaan tiedä kuinka pitkään nyt käynnissä oleva pandemia kestää tai kuinka monta uhria se vaatii. Emme edes tiedä, miten kauan aikaa toimivan rokotteen kehittäminen Covid-19-virukselle vaatii. 

Matka tuntuu aina pidemmältä, kun ei tiedä minne on menossa – ja se jos mikä tekee yhteisestä tuntemattomasta uhkastamme pelottavan. Eristäytyminen ja välimatkojen pitäminen on tärkeää vielä ensimmäisen aallon jälkeen, vaikka maailma palautuu hiljalleen entiselleen.

Julkaistu

SHARE

Mirko Siikaluoma

Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.

Lue lisää:

Ilmiöt

Mirko Siikaluoma

Julkinen keho on aina altis arvostelulle – mutta kuka antoi meille luvan kommentoida?

Sosiaalinen media yhtä aikaa rikkoo ja pitää yllä länsimaalaisia kauneusihanteita. Kehopositiivisuuden rantauduttua sosiaaliseen mediaan kehoideaaliin on tullut säröjä, mutta samaan aikaan itsensä rakastamisesta on tullut julkista. Alentunut kynnys kommentoida sekä julkisuuden henkilön että tavallisten, meille tuntemattomien ihmisten vartaloa on aiheuttanut sen, että jokaisen akne tai ylipaino on vapaata riistaa.

Ilmiöt

TEKSTI Petra Uusimaa

KUVAT Anniina Kuha

Tyytymättömyys omaan kehoon tuntuu olevan länsimaisen yhteiskunnan vitsaus. Sukupuolesta katsomatta moni kokee painetta näyttää tietynlaiselta ja mahtua tiettyyn vaatekokoon.

Vuonna 2017 Ylen taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan jopa 84 prosenttia naisista oli tyytymätön kehoonsa. Kysely osoitti myös monen miehen haluavan yhä lisääntyvissä määrin pudottaa painoaan.

Nykyajan nainen on kasvanut epävarmuuteen kehostaan. Sosiaalinen media muokattuine kuvineen lisää vertailun ja tyytymättömyyden oravanpyörää. Kuvanmuokkausohjelmalla jokainen saa muokattua kehoaan kohti täydellisyyttä; kasvojen ihohuokoset piirtyvät pois ja kehosta on helppo piilottaa arvet ja epämiellyttävät kohdat. 

Kehopositiivisuus on muutoksen hyväksymistä

Kehopositiivisuus on yksi sosiaalisen median tämänhetkisistä polttavista puheenaiheista. Vaikka teknologia mahdollistaa kehojen muokkaamisen ja korjailun, on Instagram on täynnä myös kehopositiivisuutta kannattavia tilejä, jotka puhuvat vatsamakkaroista, selluliitista ja arvista ilman häpeää. Tilien tarkoituksena on näyttää todellisuus, joka piilee siloiteltujen ja muokattujen bikinikuvien takana.

Kehopositiivisuus on suora käännös englanninkielisestä termistä body positivity. 1990-luvulla käyttöön otetun termin lanseerasi The Body Positive -liike. Liike luonnehtii kehopositiivisuutta elämäntapana, joka mahdollistaa omasta kehostaan nauttimisen ja sen kunnioittamisen muutoksien ja vaikeuksien läpi.

Liikkeen juuret voi löytää jo 1800-luvun lopun Englannista, kun ensimmäisen aallon feministit alkoivat puhua naisten tarpeesta muokata kehoaan. 1960-luvulta aina 2000-luvulle liike oli vielä suhteellisen tuntematon, ja se koski suurimmaksi osaksi vain ylipainoisten ihmisten hyväksymistä. Tällöin liike kulki vielä nimellä fat acceptance. 2010-luvun sosiaalisen median nousu on antanut liikkeelle uutta näkyvyyttä. Kehopositiivisuus on myös laajentunut koskemaan kaikenkokoisia ja -ikäisiä ihmisiä. 

“Kehopositivisuus on kuin ihmisoikeus, sen tärkeyttä ei edes pitäisi joutua perustelemaan! Kehopositiivisuus on kehon ulkoisista ominaisuuksista riippumatonta oikeutusta olla olemassa”, sanoo kliininen psykologi Katarina Meskanen sähköpostihaastattelussa Oulun ylioppilaslehdelle.

Keho ja sen hyväksyminen ei ole kuitenkaan pysähtynyt tila. Kehopositiivisuutta voidaan ajatella jatkuvana prosessina, sillä  kyseessä ei ole tila, joka saavutetaan kerran pysyvästi. Muuttuva keho asettaa mielen koko ajan haasteellisiin tilanteisiin. 

Ilmiö on siis muutoksen hyväksymistä, ei kokoaikaista kehon rakastamista.

Muuttuvat ideaalit

Mikä sitten on median rooli ulkonäköpaineiden luomisessa ja säilyttämisessä? On selvää, että sekä perinteinen että sosiaalinen media pitävät yllä länsimaisia kehoihanteita, vaikka tietynlaista kehoideaalien sirpaloitumista onkin tapahtunut.

Teoksessaan Rakas keho (2019) Katarina Meskanen kirjoittaa, että vaikka 2000-luvulla median välittämän naiskuvan tuhoisasta vaikutuksesta keskustellaan ehkä enemmän kuin koskaan, media silti samalla esittelee naisen ihannevartaloa kapeasti ja samalla ylläpitää naiskehoon liittyviä stereotypioita.

Globaalia valkoisen länsimaalaisen kehon ideaalia haastavat monipuolisemmat, monikulttuuriset ja vähemmistöjä huomioivat ideaalit. Kehopositiivisuusliikkeen tarkoituksena on kyseenalaistaa länsimaalaisia kauneusihanteita.

“Kehopositiivisuus ilmiönä on herättänyt meidät pohtimaan sitä, miten suhtaudumme erilaisiin kehoihin ja vartaloihin. Se on ravistellut meitä huomaamaan, miten ahtaassa muotissa erityisesti naisen, mutta toki yhtä lailla myös miehen, vartalo on edelleen”, kertoo Meskanen.

Media sopeutuu hitaasti muuttuviin ideaaleihin. Monet meikkitaiteilijat ottavat edelleen malleiksi pelkästään virheettömällä iholla varustettuja, laihoja naisia, ja lopullisissa kuvissa tästäkin huolimatta kuvista poistetaan mallien ihohuokoset.

Hitaan sopeutumisen huomaa juorulehtien otsikoita vilkaistessa. Kaikille ovat luultavasti tuttuja suuret muutostarinat, joissa se ja se julkisuudesta tuttu henkilö on pudottanut tietyn määrän painoa ja on siten muuttunut ihmisenä – aivan kuin laihtuminen olisi antanut hänelle enemmän ihmisarvoa. 

Sama ajattelutapa näkyy juorulehtien otsikoiden lisäksi myös muualla mediassa; jokavuotiset kesäkuntoon -vinkit ja laihdutustarinat jatkavat leikittelyä jokaisessa ihmisessä piilevällä itseinholla.

Mikä tekee kehosta julkisen?

Länsimainen yhteiskunta asettaa erityisesti naisille kapean mallin, johon mahtua. Katarina Meskasen mukaan kehopositiivisuus auttaa kyseenalaistamaan normit.  

“Kun altistumme erilaisille vartaloille, myös käsityksemme ”normaalista” laajenee. Ainoa tavoiteltava ja hyväksytty vartalon malli ei kerta kaikkiaan voi olla missin tai mallin mittainen – me 95% naisista, jotka emme sitä vartalotyyppiä edusta, tarvitsemme muutakin vartalokuvastoa, johon samastua.”

Mielenkiintoisen näkökulman antaa Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa 20.3.2018 julkaistu artikkeli kehopositiivisuudesta ja siitä, kuinka se yrittää saada kaikki uskomaan omaan kauneuteensa. 

Tarvitseeko kaikkien siis edes olla kauniita? Eikö itsensä hyväksyminen riitä? 

Kauneus on kapitalistisessa, länsimaisessa yhteiskunnassa tietynlainen, eikä voi edes olettaa, että kaikki sopisivat siihen. Yhteiskunta myös odottaa erityisesti naisilta tietynlaiseen muottiin mahduttamista.

Julkisuuden henkilöiden ruumiit ovat tarkassa syynissä. Milloin kukakin on lihonut tai laihtunut; kummin vain, ääripäillä mässäillään aina. Googlettamalla termin celebrity silmien eteen pomppaa listauksia siitä, kuka näyttää parhaimmalta bikineissä.

Erityisesti naisen ruumista ja sen muutoksia tarkkaillaan mediassa.  

Teoksessaan Meskanen kirjoittaa, kuinka naisina totumme tarkastelemaan kehoamme ulkopuolelta. Naiseuteen kuuluu se, että esimerkiksi työelämässä saatetaan arvottaa naista ulkonäön, ei työpanoksen perusteella. Naisen kehon sopimattomuus kauneusihanteisiin on aina yksilön, ei länsimaisten odotusten ongelma.

Alentunut kynnys kommentoida sekä julkisuuden henkilön että tavallisten, meille tuntemattomien ihmisten vartaloa on aiheuttanut sen, että jokaisen akne tai ylipaino on vapaata riistaa. Jokainen saa kommentoida kuvassa näkyvän ihmisen kehoa. Mikä on antanut juorulehtien kirjoittajille tai seuraajille luvan kommentoida tuntemattoman ihmisen kehoa aivan kuin huutokaupassa?

Kehon julkisuus tekee myös sukupuolesta ja kehosta sukupuolitutkijaa Judith Butleria myötäillen performatiivista. Sukupuolen performatiivisuudella tarkoitetaan sitä, kuinka erityisesti naiseus syntyy toistettujen tekojen ja tietynlaisen käyttäytymisen myötä. Sukupuoli ei siis ole pelkästään biologinen fakta, vaan se on myös kulttuurista riippuvainen.

Julkisuuden henkilönä oleminen on monella tavalla performatiivista. Naisten oletetaan olevan feminiinisesti kauniita, kun taas miehiltä odotetaan lihaksikkuutta ja charmikkuutta. Vaikka kehopositiivisuus on pyrkinyt poistamaan ulkonäköpaineita myös julkisuuden henkilöiltä, ovat monet heistä varmasti julkisuutensa ja hollywoodilaisittain kehoideaalien vankeja. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, kuinka paljon naisvaikuttajille ja julkisuuden henkilöille tarjotaan detox-kuuriin liittyviä kaupallisia yhteistöitä. Esimerkiksi Kim Kardashian sai aikaan sosiaalisessa mediassa myrskyn poseeratessaan detox-juoma kädessä sponsoroidussa postauksessa. 

“Kehopositiivisuus terminä on valitettavasti nykyään myös vähän väärinkäytetty, sillä kun tuntuu ratsastavan kaikenmaailman kehonmuokkauskurssit, ruokavalioremonttia tarjoavat ja laihdutusta markkinoivat tahot. Kun perusajatus taustalla on, ettei keho ole sellaisenaan riittävän hyvä, ei kyse ole kehopositiivisuudesta”, Meskanen toteaa.

Kehopositiivisuus ihmisoikeusliikkeenä

Tytti Shemeikka on tunnettu sekä Instagramin että Youtuben puolelta kehopositiviisuudesta. Shemeikka nimittää kapinaansa vatsamielenosoitukseksi ja kutsuukin itseään “läskiaktivistiksi”.

Shemeikka toteaa sosiaalisen median tileillään kehopositiviisuuden olevan ihmisoikeusliike, jolla pyritään takaamaan ihmisoikeudet ihmisille, jotka eivät kehonsa vuoksi niitä saa. Hän mainitsee ylipainoisten ihmisten lisäksi esimerkiksi ihmiset, joilla on psyykkisiä tai fyysisiä rajoitteita; siis yleensäkin kaikki ne, jotka eroavat valkoisen heteron ideaalista.

Yksi tunnetuimpia kehopositiivisuusliikkeen edustajia on bodyposipanda-tilin takana toimiva Megan Jayne Crabbe. Crabbe on kirjoittanut laajasti syömishäiriöistä ja kertoo itsekin sairastaneen anoreksiaa nuoruudessaan. Blogitekstissään My Journey to Body Positivity hän tiivistää muutoksen suhteessaan kehoon seuraavasti: ”I see belly rolls, I see cellulite, I see a million flaws that have previously sent me spiraling into self hatred. But this time, I also see happiness.” 

Shemeikan tavoin Crabbe pitää kehopositiivisuusliikettä ihmisoikeuskysymyksenä. Hän ottaa Instagram-tilillään kantaa muun muassa transoikeuksiin ja feminismiin. 

Vaikka kehopositiivisuutta tarvitsevat varmasti kaikki, liike ajaa ennen kaikkea kehonsa takia syrjittäviä ihmisiä, kuten kehitysvammaisia tai ylipainoisia.

Huono kehokuva vaikuttaa kokonaisvaltaisesti

Huono kehokuva voi pahimmassa tapauksessa vaikuttaa mielenterveyteen. Osa kehopositiivisuutta peräänkuuluttavista sosiaalisen median vaikuttajista on kertonut aiemmista syömishäiriöistä ja kokemastaan huonosta itsetunnosta.

“Valitettavan usein huono kehonkuva ja siihen liittyvä tyytymättömyys omaan kehoon johtavat konkreettisiin toimenpiteisiin, kuten kehon muokkaamiseen, laihduttelemiseen, kehon kurittamiseen tai välinpitämättömyyteen sitä kohtaan. Pahimmillaan kehonkuvanongelmat johtavat syömishäiriöön tai vuosikausia jatkuvaan ikävään kierteeseen”, Meskanen sanoo.

Keskustelupalstoilla on sana vapaa, eikä kehopositiivisuuskaan ole jäänyt ilman kommentointia. Suomi24-kanavan keskustelu Mikä helvetin kehopositiivisuus? alkaa sanoin: “Läski akka on läski akka vaikka siitä miten yrittäisi tehdä positiivisen asian. Lihavuus on kaiken lisäksi hyvin epäterveellinen ilmiö.”

Kommentoijat harvoin muistavat sitä, että paino on kirjaimellisesti vain lukema, joka muuttuu ja on eri jokaisella ihmisellä. Kommenttikentissä huutelu ja ihmisten syyllistäminen painosta voi vaikuttaa toisen kehokuvaan enemmän kuin ajatellaankaan. 

Missä vaiheessa kenellekään on ylipäänsä annettu oikeus kommentoida vapaasti toisen ihmisen painoa, vetäen siitä johtopäätöksiä huonoon elämäntapaan tai ruokatottumuksiin?

“Kehno suhde omaan kehoon syö aikaa, energiaa ja mielestä tilaa. Usein mietin, että mitä kaikkea voisimmekaan olla, jos emme uhraisi niin paljon aikaamme ja mielenenergiaa siihen, ettemme pidä omasta kehostamme, tunnemme siitä epävarmuutta tai suoranaisesti inhoamme sitä”, Meskanen sanoo.

Miten käyttää sosiaalista mediaa vastuullisesti?

Aikamme on tehnyt kehosta julkisen. Vain harvoin oman kehonsa kanssa saa elää rauhassa ilman ulkopuolisten kommentointia. Samaan aikaan sosiaalinen media antaa usein vääristettyä kuvaa elämästä, kun kaiken täytyy olla siloitellun kaunista ja visuaalista. 

“Kutsun somea usein spottilampuksi, koska sen avulla valaistaan vain huolella harkittuja yksityiskohtia omasta elämästä”, sanoo Meskanen. 

“Spottilamppu on tilin pääkäyttäjän käsissä, ja se valaisee vain yhtä puolta koko totuudesta. Se ei edusta koko elämää, eikä tietystikään ole varmaan tarkoituskaan, mutta en näe huolella puunattujen kuvien, jotka on otettu tarkalla valotuksella tietystä kuvakulmasta edustavan aitoa ihmiskauneutta.”

Sosiaalisen median lisäksi myös kehopositiivisuus on omalla tavoin performatiivista. Aivan kuin kehopositiivisuutta olisi ainoastaan bikineissä poseeraaminen instagramissa. 

“Selaamme netistä paljon erilaisia haavekuvia ja motivaatio/inspiraatiokuvia, joiden yhteydessä haaveilemme kenties voivamme elää tuota unelmaa, omistaa tuon unelmavartalon tai olla noin menestynyt. Mutta niiden yhteydessä tunnemme inspiraation sijasta useimmiten kateutta ja lannistumista.”

Sosiaalista mediaa voi käyttää sekä hyvin että huonosti. Katarina Meskanen korostaa “somesiivouksen” tärkeyttä, jossa seurattavaksi valitaan vain tilit, jotka tukevat hyvää oloa kehossaan eivätkä anna tilaa vertailulle. Tarpeen saattaa olla myös “somepaasto”, sillä sosiaalinen media ei korvaa aitoa ihmiskontaktia.

Monelle on tuttua kokea olevansa sosiaalisen median vanki. Applikaatioiden selaamisesta on tullut päivittäistä ajanvietettä ja kuvia selatessa todellisuudentaju hämärtyy. Näennäisen täydellisten kuvien katsomisen keskellä unohtaa, että jokainen on jossain vaiheessa elämää epävarma kehostaan, ja että jokainen tarvitsee omassa elämässään positiivista kehopuhetta. 

Kehopositiivisuus ei saisi kuitenkaan muuttua suorittamiseksi. Itsensä rakastamisen ei siis tarvitse olla aina julkista.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 23.4.2020 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 2/2020.

Julkaistu

SHARE

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Ilmiöt

Petra Uusimaa

Yliopiston hallitus päätti: suunnittelu keskustakampuksen rakentamisesta alkaa, sijoituspaikaksi tulossa Raksilan markettien alue – ”Huolta on aiheuttanut luulo siitä, että Linnanmaalta lähdettäisiin kertaheitolla”

Oulun yliopiston hallitus päätti tiistaina 28.4. aloittaa hankesuunnittelun uuden kampuksen rakentamisesta lähemmäs Oulun keskustaa. Uuden kampuksen toivotaan esimerkiksi lisäävän yliopiston vetovoimaa kilpailussa opiskelijoista, pienentävän hiilijalanjälkeä ja parantavan saavutettavuutta.

Ilmiöt

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

In English

Oulun yliopisto käynnistää hankesuunnittelun Oulun keskustaan sijoittuvan kampuksen rakentamisesta. Oulun yliopiston hallitus päätti asiasta kokouksessaan 28. huhtikuuta.

Yliopiston tiedotteen mukaan hankesuunnittelun arvioidaan kestävän noin vuoden ajan. Yliopisto tulee esittämään Oulun kaupungille asemakaavan muuttamista Raksilan alueella.

Oulun yliopistossa professorina toiminut arkkitehti Rainer Mahlamäki on tehnyt kaavallisen selvityksen siitä, kuinka uusi yliopistokampus voisi sopia Raksilan markettialueelle. Alustavien suunnitelmien mukaan kampuksen rakennukset mahtuvat tälle alueelle.

Myös mahdollisille, erikseen päätettäville jatkovaiheille löytyisi tilaa Raksilasta.

Tiistaina tehty päätös tarkoittaa sitä, että yliopisto haluaa rakennuttaa uuden kampusrakennuksen lähemmäksi keskustaa. Se, missä laajuudessa ja missä aikataulussa muutto Linnanmaan kampukselta lopulta oikein toteutuisi, on kuitenkin vielä tässä vaiheessa avoinna – kokouksen esityslistassa hankesuunnittelua koskevassa kohdassakin puhutaan vasta kampuksen 1. vaiheen rakentamisesta, ja että rakentaminen voisi tapahtua vaiheittain seuraavien 5–20 vuoden kuluessa.

Nyt käynnistyvässä hankesuunnittelussa keskustaan kaavaillaan noin 30 000 kerrosalaneliön kokoista kampusta. Linnanmaalla yliopiston käytössä on tällä hetkellä 114 000 neliötä. Ero on siis valtava.

Nyt tehty päätös ei tarkoita sitä, että koko yliopiston toiminta Linnanmaalla keskitettäisiin keskustakampukselle. Varmaa myös on, että opiskelu ja tutkimus Linnanmaalla jatkuvat vielä vuosien ajan.

Koska kyse on vasta hankesuunnittelun aloittamisesta, uuden kampuksen rakentamisen aikataulussa on vielä paljon avoimia kohtia. Rehtori Jouko Niinimäen arvion mukaan rakennuslupaprosessin käynnistäminen voisi olla edessä 3,5 vuoden kuluttua. Rakentamiseen kulunee aikaa pari vuotta.

Jos kaikki sujuu siis suunnitelmien mukaan, opiskelu voisi alkaa Raksilassa vuonna 2027, viimeistään vuonna 2028.

Niinimäki sanoi olevansa suunnittelun käynnistymisestä innoissaan.

”Huolta on aiheuttanut luulo siitä, että Linnanmaalta lähdettäisiin kertaheitolla. Näin ei ole käymässä. Se, että hankekoko on pienempi, purkaa nyt tarpeettomia huolia.”

Niinimäki, hallituksen puheenjohtaja Sakari Kallo ja Oulun kaupungin yhdyskuntajohtaja Matti Matinheikki tiedottivat päätöksestä medioille tiistaina 28.4. hallituksen kokouksen jälkeen.

Uutta yliopistokampusta esitetään alueelle, joka sijaitsee Raksilan puutalokorttelien ja Oulun hautausmaan välissä Kajaanintien varressa. Kuva: Ville Honkonen.

Taustalla marraskuussa alkanut kiinteistöselvitys

Päätöksen taustalla on yliopiston teettämä kiinteistöstrategian selvitystyö. Työn tarkoituksena oli määritellä yliopistolle optimaalisin pitkän aikavälin kiinteistöstrategia ja löytää ”taloudellisesti kestävät, toimintaa tukevat pitkän aikavälin ratkaisut yliopiston toimitiloille”.

Selvityksessä oli mukana kolme vaihtoehtoa: nykyisen rakennuskannan ylläpito, nykyisen rakennuskannan osittainen purkaminen ja uudisrakentaminen nykyisillä kampuksilla sekä uudisrakentaminen Oulun keskustan läheisyydessä. Selvityksessä arvioitiin eri vaihtoehtojen taloudellisia, toiminnallisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Yliopiston mukaan eri vaihtoehtojen vertailussa toteuttamiskelpoisiksi vaihtoehdoiksi osoittautuivat Linnanmaan rakennuskannan ylläpito sekä uudisrakentaminen Oulun keskustaan. 

Kampusvaihtoehtojen kustannusanalyysit koostuivat rakennuttajakonsulttien A-insinöörit Oy ja WSP Finland Oy toteuttamista toisistaan riippumattomista laskelmista sekä vertailusta kokoluokaltaan vastaavan Metropolia-ammattikorkeakoulun Helsingin Myllypuroon 2019 valmistuneen kampuksen toteutuneisiin kustannuksiin.

Jouko Niinimäen mukaan selvityksen lopputulos oli, että uutta rakentamalla keskustaan on mahdollista saavuttaa investointikustannuksiltaan neutraali ratkaisu verrattuna nykyisen Linnanmaan kampukseen ylläpitoon.

Keskustakampuksella vuokrataso keskustakampuksella tulisi olemaan laskelmien mukaan alhaisemmalla tasolla kuin tämän hetkiset vuokraennusteet Linnanmaalla.

Niinimäen mukaan uudishankkeen rahoitusvaihtoehtoja on monia. Nyt Linnanmaalla tilojen vuokraisäntänä on toiminut Suomen Yliopistokiinteistöt, joka on jatkossakin Niinimäen mukaan ”yliopiston tärkeä kumppani”. Vaihtoehtoja on muun muassa rakentaa uudisrakennus itse, rakennuttaa se jonkun kumppanin kanssa tai leasing-sopimuksella. Niinimäen mukaan rahoitusta pohditaan alustavasti hankesuunnittelun aikana.

Yliopiston hallituksen puheenjohtajan Sakari Kallon mukaan rahoitukseen liittyvät päätökset tehdään aikanaan hallituksen kokouksessa. Kun hankesuunnittelu on valmis, on myös aika tehdä päätöksiä.

Arkkitehti Rainer Mahlamäen hahmotelmia siitä, miten yliopiston kampus voisi mahtua Raksilan markettien tontille. Kuvan rakennukset eivät ole vielä suunnitelmia siitä, miltä kampus näyttäisi, vaan niiden tehtävä on kuvata sitä, mahtuvatko halutut neliöt ylipäänsä tontille. Kuvassa etualalla ovat Oulun asemakeskuksen suunnittelukilpailun voittaneet, yhä suunnitteluasteella olevat Tervatynnyri-rakennukset.

Uudesta kampuksesta toivotaan lisää vetovoimaa

Yliopiston marraskuisessa tiedotteessa ja suunnitelmista ensin kertoneessa Kalevan uutisessa (13.11.2019) kiinteistöselvityksen tekemistä perusteltiin yliopiston maksamien tilavuokrien korkeudella. Yliopiston mukaan kiinteistökustannukset ovat yliopiston toiseksi suurin menoerä henkilöstökustannusten jälkeen.

Marraskuun jälkeen tilakustannusten sijaan julkisessa keskustelussa esille on noussut yhä enemmän uuden kampuksen ja sijainnin mahdollisuus yliopiston vetovoiman kasvattajana.

Esimerkiksi Oulun ylioppilaslehden haastattelussa (27.2.2020) rehtori Niinimäki sanoi, että yliopiston tulisi opiskelijoita houkutellakseen olla yhä vetovoimaisempi. Vetovoimaisuuteen liittyy hyvä opiskelijakokemus. Haastattelussa hän totesi, kuinka “yhä useampi opiskelija näyttää haluavan asua keskustassa. Jos eläminen, opiskelu ja vapaa-aika olisivat samassa ympäristössä, olisi opiskelijan kokemus myös yliopistosta ja kampuksesta parempi.” Muina syinä uudisrakentamiselle Niinimäki mainitsi jutussa pienemmän hiilijalanjäljen ja helpomman kulkemisen kampukselle.

Yliopiston vetovoimaisuuden merkitystä muutossa pohdittiin myös Kalevan uutisanalyysissa (25.2.2020), jossa todettiin suurimmaksi ”muuttohalukkuutta ruokkivaksi tekijäksi” yliopiston kilpailukyvyn säilyttäminen ja kasvattaminen pitkällä tähtäimellä.

Myös tiistaina 28.4. rehtori Niinimäki nosti kustannusten ohella esille tärkeäksi uuden kampuksen vetovoimaisuuden, pienemmän hiilijalanjäljen ja paremman saavuttavuuden vanhaan verrattuna. Vaikutusta on myös väestöennusteilla ja yliopistoon kohdistuvilla odotuksilla.

Uudella kampuksella tilankäyttö ylipäänsä voi olla hyvin erilaista kuin nykytiloissa Linnanmaalla, Niinimäki arvioi.

Koronakriisi on muuttanut tänä keväänä opetuksen etänä toteutettavaksi – miksei uudenlaisia käytäntöjä voisi jatkaa kriisin jälkeenkin?

”Hyvällä syyllä voi kysyä, onko maailma menossa siihen, että massaluentojen aika on ohi, ja mennään enemmän pienryhmätiloihin ja oppijakeskeisiin tilanteisiin. Hankesuunnittelu tulee olemaan äärimmäisen kiinnostavaa.”

”Koronassa on tehty digiloikka, on vaikeaa uskoa, että palattaisiin entiseen. Kampuspohdinta sattui osuvaan aikaan.”

Muuttosuunnitelmat ovat saaneet myös kritiikkiä. Yliopiston entinen rehtori Lauri Lajunen on kritisoinut muuttoaikeita niin Kalevan kuin Forum24:n mielipidepalstoilla. Huolta ovat herättäneet myös Linnanmaan alueiden yritysten yhteistyö yliopiston kanssa ja se, mitä tyhjentyville Linnanmaan tiloille oikein tehtäisiin.

Technopoliksen entinen toimitusjohtaja Pertti Huuskonen jopa arveli Kalevan haastattelussa (7.3.2020), että tiloihin voisi tulla ”Pohjoismaiden suurin kirpputori”.

SYK käy keskusteluja yhteistyöstä

Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n (SYK) toimitusjohtaja Sanna Sianoja sanoo lehdelle, että SYK on tehnyt marraskuusta alkaen omaa ”skenaariomietintää” yliopiston muuttoajatusten suhteen.

SYK omistaa, rakennuttaa ja kehittää pääkaupunkiseudun ulkopuolisten korkeakoulujen käytössä olevia kiinteistöjä. Sen omistavat yhdeksän yliopistoa pääkaupunkiseudun ulkopuolelta ja Suomen valtio. Oulun omistusosuus on 10,41 %.

Oulun yliopisto on siis SYK:n vuokralainen, mutta myös yksi osakkaista. Osapuolet ovat Sianojan mukaan käyneet yhdessä keskustelua siitä, miten yliopiston vetovoimaa voisi lisätä.

”Uudisrakennus on prosessina useamman vuoden asia. Se on hyvä, että voidaan lähteä hallitusti yhteistyössä asiaa miettimään. Voisi sanoa: edessä on mielenkiintoinen tulevaisuus. Työtä se vaatii, mutta nyt voi syntyä uutta ja hyvää.”

”Edelleen SYK:n näkökulmasta toimimme Linnanmaan omistajana, siellä tämä tarkoittaa paljon yhteistä keskustelua.”

SYK esitti keväällä myös oman visionsa Linnanmaalla tehtävästä uudisrakentamisesta. Arkkitehtitoimiston suunnittelemaa Linnanmaan Sydän -vaihtoehtoa esiteltiin Kalevassa 4.3.2020. Sianojan mukaan SYK:n ajatuksena olisi, että Linnanmaalla toimintoja voisi keskittää kampuksen keskelle ja toteuttaa siinä modernia, uutta arkkitehtuuria.

Sianoja puhuukin olemassa olevien tilojen modernisoimisen eduista.

”Hyödynnetään sitä, mikä on jo hienoa, tehdään sen päälle vielä uutta – syntyy efekti, että vau! Haetaan siis pohjaa vanhasta, mutta hyvällä arkkitehtuurilla. SYK haluaa olla vastuullinen yhtiö, ja parhaimmillaan se onnistuu, kun olemassa olevasta rungosta voidaan tehdä jotain hienoa, tulevaisuudenkin käyttäjille sopivaa.”

Marraskuussa 2019 yliopiston hallituksen kokouksen yhteydessä huomio kohdistui Oulun yliopiston maksamiin vuokriin.

Onko SYK käynyt kevään aikana Oulun yliopiston kanssa neuvotteluita mahdollisista vuokranalennuksista?

”Rehtorilta kevään aikana tulleet viestit olivat sen kaltaisia, että kyseessä ei ollut vuokrakeskustelu, vaan kyse oli vetovoimatekijästä”, Sianoja toteaa lehdelle.

Sianojan mukaan SYK:n osakassopimus määrittelee ne kriteerit, joiden perusteella vuokrat lasketaan. Kaikkien yliopistojen kanssa toimitaan samoilla kriteereillä. Tosin Sianojan mukaan yliopistoja verrattaessa nousee yleensä esille myös esimerkkejä tiloista, jotka ovat keskimääräistä kalliimpia.

”Jos kuitenkin katsoo keskimäärin kaikkia tilavuokria, siinä Oulun yliopisto ja kaikki yliopistot ovat suhteessa samalla vuokratasolla.”

”Se, mitä me emme näe, on se, mitä yliopisto perii tiloista sisäisesti. Saamme välillä palautetta yksittäisiltä tiedekunnilta siitä, että joku tila voi olla kallis, mutta emme voi oikein kommentoida yliopistojen sisäisesti perimää vuokraa. Se on kaksiteräinen asia: on SYK:n ja yliopiston välinen osuus, ja yliopistojen sisäinen vuokranmääräytysmisperiaate.”

Uutisesta huolimatta Oamkin muutto etenee sovitusti

Oulun ammattikorkeakoulu päätti muutosta Linnanmaan kampukselle lokakuussa 2016. Oamkin Teuvo Pakkalan ja Kotkantien kampukset muuttavat Linnanmaan kampukselle vuoden 2020 aikana.

Oulun yliopisto omistaa enemmistön Oamkin osakkeista, ja korkeakoulut kuuluvat samaan konserniin. Korkeakoulut ovat suunnitelleet yhteisten palvelujen järjestämistä ja yhteisiä opintoja. Yliopiston rehtori Jouko Niinimäki on myös Oamkin hallituksen puheenjohtaja.

Oulun ammattikorkeakoulun rehtori Jouko Paaso sanoo, ettei yliopiston hallituksen päätös vaikuta nyt korkeakoulun syksyn muuttosuunnitelmiin.

”Jatkamme nyt niitä toimenpiteitä, mitä olemme pidemmän aikaa valmistelleet. Kesän aikana on tarkoitus muuttaa Linnanmaalle, sote-alojen edelleen jäädessä Kontinkankaalle.”

Oamkilla on vuokrasopimus SYK:n kanssa vuoteen 2040 asti. Paason mukaan alustava tarkoitus on, että sopimuksesta ja sitoutumisesta sijaintiin pidetään kiinni.

”Jos niin päätetään, voidaan toisinkin toimia. Alustavasti niin kauan ollaan, mitä vuokrasopimuksessa on sovittu.”

”Jos ajattelee yliopiston muuttoa keskustan lähelle, se tapahtuu monessa vaiheessa. Tietysti yliopistolla on Oamkista enemmistöomistus, jää nähtäväksi, miten se vaikuttaa ammattikorkeakoulun sijaintiin. Toistaiseksi meillä ei ole muita suunnitelmia. Jos omistajat tekevät linjauksia, että pitäisi muuttaa, se päätetään erikseen.”

Yliopiston pohdinnat tiloista eivät ole Paason mukaan vaikuttaneet nyt Oamkin suunnitelmiin.

”Me on pitäydytty omissa suunnitelmissa. Päätöksiä [muutosta Linnanmaalle] tehtäessä ajatuksena on ollut, että lopputuloksena syntyy innovaatiokeskittymä, vahva toimijoiden välinen yhteistyö. Meille on tärkeää yhteistyö yritysten kanssa, ja Linnanmaalla on tavoite, että syntyy yhteinen innovaatiokeskittymä. Tällä erää yliopiston muuttokysymys on irrallinen asia meidän suunnitelmista ja tavoitteista koskien tulevaisuutta.”

Vaikka koronakriisi onkin vaikuttanut kampuksilla työskentelyyn, tilojen remontointia Oamkin tarpeisiin Linnanmaalla se ei ole estänyt.

”Maaliskuun alussa käytiin kiertämässä uusia tiloja, informaatioteknologiahan on jo muuttanut. Tuntuu, että remontti on edennyt ja tilojen muokkaus meille on sujunut aikataulun mukaiseksi. Tämänhetkisen suunnitelman mukaan muutot tehdään kesän aikana useassa eri vaiheessa”, Paaso toteaa.

Ei vain sijainti, vaan myös yhteisöllisyys vetää

Valtaosa Oamkin toiminnoista muuttaa Linnanmaalle tämän vuoden aikana. Linnanmaan kampuksella on tapahtunut paljon myös yliopiston sisäisiä muuttoja. Muutaman vuoden sisällä muuttaneita ovat niin keskustasta Linnanmaalle siirtyneet arkkitehdit, humanistinen kuin kasvatustieteiden tiedekunta.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Eetu Leinonen toteaa, että kuten OYY on aiemmissa kannanotoissaan (marraskuussa 2019 ja maaliskuussa 2020) todennut, ylioppilaskunta suhtautuu muuttosuunnitelmiin varovaisen positiivisesti. Yksi muuton positiivinen mahdollisuus on yhteisöllisyyden kasvaminen Kontinkankaan ja Linnanmaan kampusten opiskelijoiden välillä, kun kampusten välinen etäisyys lyhenisi usealla kilometrillä.

”Nyt olisi aika lunastaa lupauksia, ottaa kaikki [tilojen käyttäjät] mukaan suunnitteluun ja laajasti osallistaa tilojen käyttäjiä.”

Tällä Leinonen tarkoittaa sitä, että kun erilaisia suunnittelua tekeviä työryhmiä perustetaan, jokaiseen niistä tarvitaan myös opiskelijaedustajat eri tiedekunnista. Samaten mukaan tarvitaan ylioppilaskunta, yliopistolla toimivat järjestöt ja yliopiston henkilökunta.

Leinosen mukaan kampuksen sijainti yksinään ei paranna yliopiston vetovoimaisuutta. Tilojen tulee olla myös opetukseen ja tutkimukseen hyvät ja tarkoituksenmukaiset, mutta myös yhteisöllisyyttä lisäävät.

”Korkeakoulujen yhteisöllisyys on iso vetovoimaa kasvattava asia. Yhteisöllisyyden parantamiseksi tarvitaan hyviä opetustiloja, mutta myös yhteisötiloja, kuten järjestöjen omat tilat.”

Leinonen sanoo, ettei ole juuri kuullut opiskelijoilta palautetta suunnitelmista. Osaa on mietityttänyt muuttosuunnitelmien ajoitus: nyt kun Oamk muuttaa Linnanmaalle, yliopisto muuttaakin itse pois.

”Käsittääkseni ajatuksena on ollut, että yhteiskampus säilyy, ja se on minusta tärkeää. Samaten tärkeää on, ettei eri tiedekuntia lähdetä levittelemään ympäriinsä.”

Eetu Leinonen huomauttaa myös, että yliopisto on toistaiseksi antanut aika vähän vaihtoehtoja sille, mitä tyhjentyvälle Linnanmaan kampukselle tapahtuisi.

”Mielestäni yliopiston tulisi ottaa koppia siitä ja toimia vastuullisesti. Linnanmaan tilat ovat SYK:n omistamia tiloja, mutta Oulun yliopisto on yksi SYK:n omistajista. Vastuullisuutta tulee pohtia alusta asti, kun hanketta ruvetaan suunnittelemaan.”

Asumisen painopiste muuttuu

Kahden korkeakoulun yhteiskampukseen varautuvalla Linnanmaalla on parin viime vuoden aikana käynnistetty suuria kehittämisprojekteja.

Varautuminen alueen kasvuun on näkynyt niin joukkoliikenteessä kuin pyöräilyyn tehdyssä parannuksissa. Pyöräteiden ja bussiyhteyksien lisäksi Linnanmaalla on kehitetty myös alueelle omaa brändiä. 

Päätöksellä on vaikutus myös opiskelija-asumiseen. Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiön (PSOAS) toimitusjohtaja Juha Aitamurto toteaa, että muuttuvassa tilanteessa myös PSOASin tulee sopeutua.

Opiskelija-asumisen painopiste siirtyy nyt Linnanmaalta kohti keskustaa ja Raksilaa: ”Katsotaan, jos päästäisiin rakentamaan asuntoja ihan kampuksen ytimeen.”

PSOASilla on Aitamurron mukaan Linnanmaalla Paavo Havaksen tiellä ja Yliopistokadulla useita taloja, joiden vuokrasopimukset päättyisivät muutenkin vuoteen 2037. Niiden kohdalla peruskorjaus olisi tullut kalliimmaksi kuin kokonaan uuden rakentaminen. Nyt kun hallituksen päätös yliopiston sijainnista on tullut, uudet talot rakennetaan uuteen paikkaan.

PSOASilla on Välkkylässä opiskelija-asuntoalueella vireillä uutena hankkeena Uno-tornitaloprojekti. Sen suunnitelmat ovat jo pitkällä, ja hankkeen edistäminen voi käynnistyä Aitamurron mukaan nyt nopeastikin.

PSOAS osti Linnanmaalla vuonna 2018 Technopolikselta toimistorakennuksen, johon se on remontoinut asuntoja vaihto-opiskelijoille. Syyksi kaupalle kerrottiin juuri Oamkin tuleva muutto.

Tutkijantie 2:een valmistuneet asunnot eivät kuitenkaan menneet Aitamurron mukaan hukkaan: nyt saatiin turvattua asuntojen riittävyys siirtymäajalle. Hän pitääkin tärkeänä sitä, että siirtymäkauden aikana opiskelijoiden asunnonsaanti on turvattu.

Mitä tapahtuu Linnanmaalle?

Oulun kaupungin yhdyskuntajohtajan Matti Matinheikin mukaan päätös kampuksen uudisrakentamisesta on iso mahdollisuus niin Oululle kuin koko Pohjois-Suomelle.

Kampusratkaisu tulee vaikuttamaan muun muassa asuntomarkkinoihin, kaupunkisuunnitteluun ja liikenteeseen.

Tiistaina 28.4. Oulun kaupunki tiedotti tukevansa ja avustavansa Oulun yliopiston hankeselvitystyötä. Suunnittelutyön aikana kaupunki selvittää yhteistyössä yliopiston kanssa keskustaan siirtymisen liittyvät mahdollisuudet ja reunaehdot.

Kaupungin mukaan kampuksen sijoittuminen alueelle vaikuttaa muun muassa Raksilan market-alueen ja Raksilan urheilupuiston kaupunkisuunnitteluun ja kaavoitukseen. Hankesuunnittelun aikana noussee esiin useita haasteita, joiden ratkaisemisessa kaupunki pyrkii myötävaikuttamaan yliopiston sijoittumisessa alueelle.

Matti Matinheikin mukaan nyt tarvitaan myös malttia: yliopiston hallitus päätti vasta hankesuunnitteluvaiheesta, ja edessä on vielä paljon selvitettävää.

”Samalla lailla kun mietitään keskustan päätyä, pitää miettiä Linnanmaan jatkokehittämistä.”

Myös Jouko Niinimäki painottaa, ettei yliopisto ole lähdössä vielä minnekään Linnanmaalta: ”Linnanmaa on palvellut meitä hyvin, ja tulee palvelemaan jatkossakin.”

Niinimäen mukaan yliopisto on sitoutunut edistämään alueen kehittämistä.

”Kaikilla on tahtotila edistää sitä, että vaikka yliopisto tämän verran täältä poistuu, tulee sen tilalle uutta toimintaa, joka tulee elävöittämään sitä.”

Jos uuden kampuksen käyttö voisi alkaa 7–8 vuoden päästä, milloin sitten viimeiset opiskelijat lähtisivät Linnanmaalta? Tätäkään Niinimäki ei halunnut vielä tässä vaiheessa määritellä.

Kontinkankaalla vireillä asemakaavamuutos

Nyt hallituksen kokouksessa tehty päätös ei koske Oulun yliopistollisen sairaalan lähettyvillä oleva Kontinkankaan kampusta, jossa toimivat lääketieteellinen tiedekunta ja biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunta.

Myös Kontinkankaan kaupunginosassa on tullut vireille asemakaavan muutos.

Kaavamuutos perustuu kahteen hakemukseen: Suomen Yliopistokiinteistöt on hakenut asemakaavan muutosta kehittääkseen ”yliopistokampusta monipuoliseksi toimintakokonaisuudeksi yhteistyössä kampuksien toimijoiden kanssa sekä tukeakseen Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kehittämishanketta”. Sairaanhoitopiiri on hakenut asemakaavan muutosta uuden pysäköintitalon ja potilashotellin rakentamisen mahdollistamiseksi. Rakennushankkeet ovat osa Tulevaisuuden sairaala 2030 -uudistamisohjelmaa.

Aiheesta uutisoi ensin Kaleva (7.4.2020). Kalevan haastattelussa rehtori Niinimäki totesi, ettei yliopistolla ei ole tällä hetkellä vireillä kiinteistöhankkeita Kontinkankaalla. Silti ”jossakin vaiheessa” myös Kontinkankaan osalta käynnistetään kiinteistöselvitys, jossa tulevaisuuden vaihtoehtoja tunnistetaan ja tutkitaan.

Niinimäki vahvisti tämän 28. huhtikuuta pidetyssä infotilaisuudessa. Pohdintoja Kontinkankaan kampuksen kiinteistöjen tulevaisuudesta on siis aloiteltu, mutta päätöstasolla asia ei vielä ole.

Julkaistu

SHARE

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Ilmiöt

Anni Hyypiö