Kategoria: Ilmiöt

Oulun yliopiston tavoitteena on olla tulevaisuudessa Euroopan paras kampus käyttökokemuksella mitaten, eli miten tiloja käytettäisiin mahdollisimman hyvin opiskeluissa ja tutkimuksessa. Tarkoituksena on samalla parantaa Oulun yliopiston vetovoimaa.

Muun muassa tämä tavoite mielessä syyskuussa alkanut digikampusprojekti työskentelee tehdäkseen Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksesta digitaalisen.

“Vielä emme tiedäkään, mitä kaikkea se tarkoittaa”, projektia vetävä Janne Rautiainen sanoo.

He ovat aloittaneet työskentelyn kartoittamalla käyttäjien, eli opiskelijoiden, henkilökunnan ja vierailijoiden, tarpeita. Sitten he miettivät, miten ne voidaan digitalisoida.

“Kaikki lähtee käyttäjistä. Haluamme vielä paremman ja houkuttelevamman kampuksen. Emme halua keksiä uusia juttuja, vaan tarjota sitä, mitä täällä tarvitaan”, yhteistyösuhteiden vararehtori Matti Sarén luonnehtii.

Tellus on hyvä esimerkki uudenlaisesta tekemisestä ja moderneista opiskelutiloista. Siellä on ollut parhaimmillaan 30 000 käyttäjää kuukaudessa.

24/7-kampus on pian totta

Janne Rautiainen on tiimiläisineen lähtenyt digikampusprojektissa liikkeelle start-up-kulmalla. Ensin he keräävät ideoita, sitten pilotoivat ja kysyvät palautetta sekä parannusehdotuksia.

Suunnitelmissa on ideakisa, jossa etsitään pieniä tai isoja ideoita, jotka on mahdollista toteuttaa kampuksella.

“Mitä kaikkea voisimme laittaa parempaan happeen”, Sarén sanoo.

“Haluamme olla avoimia, ja yliopisto on alustana kaiken uuden ideoinnissa. Meille saa kertoa ideat heti, kun niitä tulee”, Rautiainen sanoo.

24 tuntia aukiolevasta kampuksesta on jo jonkin aikaa puhuttu, ja toteutus on yhä lähempänä.

Opiskelijoille on tulossa samanlaiset kuvalliset kulkukortit kuin henkilökunnalla on käytössään. Kortti on henkilökohtainen ja jokainen on vastuussa oman kortin käytöstä.

Ensin kuitenkin on tarkoitus testata pienellä opiskelijaryhmällä, kuinka tämä käytännössä onnistuu.

”Pilotointi menee alkuvuoteen arkkareiden osalta ja heti kun saamme kaiken toimimaan oikein, voimme laajentaa tätä suuremmalle määrälle opiskelijoita. Olemme myös aloittamassa hankintaa infonäytöistä, joilla voidaan mm. opastaa käyttäjiä paikasta toiseen sekä jakaa kampuksen tapahtumia ja informaatiota. Visiomme on jakaa uutta ja kiinnostavaa sisältöä fiksummin, kuin perinteisiltä paperi-ilmoitustauluilta. Osaan näytöistä on suunniteltu ominaisuutta, jolla voidaan lisätä helposti myös opiskelijoilta tulevaa sisältöä. Pilotointi tapahtuu näillä näkymin alkuvuodesta.”, Rautiainen kertoo.

Vallankumouksen myrskyä enteilevät tuulenvireet ovat puhallelleet yliopiston pylväskäytäviä koko alkusyksyn. Lentolehtisiä ajelehtii kahvilan pöydillä, vaatenaulakoiden hattuhyllyillä, naistenhuoneessa.

Kahvilan tunnelma on muuttunut.

Siellä täällä voi edelleen nähdä luentoja pakoilevia, aikaa ja olutta kuluttavia pöytäseurueita (kaipaan niitä, juuri nyt, näitä rivejä kirjoittaessani: ylellistä hajamielisyyttä, savunhajuista pitkästymistä, äkillisiä, perusteettomia kiihtymyksen purkauksia), mutta niiden naurunremahdukset ovat käyneet vaisummiksi, sillä vähän väliä kahvilan halki kulkee yhden, kahden tai kolmen opiskelijan hymytön torpedo, joka jättää jälkeensä papereita ja vaatimuksia: Demokratia yliopistoon! Mies ja ääni! Alas professorivalta! Alas hännystelijät!

Valtaa ei saada. Valta otetaan.

(Pirkko Saisio, Punainen erokirja. 2003)

Ovi ylioppilaskuntien puoluepolitisoitumiseen avautui 1960-luvun puolivälissä toteutetun organisaatiouudistuksen myötä. Uudistuksessa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) ylimmäksi päätäntöelimeksi tuli vaaleissa valittava 36-jäseninen edustajisto, joka nimittää hallituksen toimeenpanevaksi elimeksi.

Vielä ensimmäisissä edustajistovaaleissa keväällä 1965 kaikki valitut tulivat opintoalataustaisista järjestöistä. Uusissa vaaleissa syksyllä 1965 edustajisto sai ensimmäisen puoluetaustainen jäsenen keskustaopiskelija Mauno Pajusesta.

1960-luvun puolivälistä alkaen OYY:ssä vaikuttivatkin lähes jokaisen puoluesuuntauksen opiskelijajärjestöjen edustajat.

Yliopistojen puoluepolitisoituminen sai pontta vuosikymmenen yleisestä politisoitumisesta. Jos 1950-luku edusti vielä porvarillisen pysähtyneisyyden aikaa, oli 1960–luku merkittävien maailmanlaajuisten poliittisten mullistusten vuosikymmen. Pariisissa jalkauduttiin barrikadeille, Prahassa puuhattiin ihmiskasvoista sosialismia ja Yhdysvalloissa marssittiin erittäin epäsuosituksi osoittautunutta Vietnamin sotaa vastaan.

Vanhan ylioppilastalon valtaus käännekohtana

Vasemmistoradikalisoituminen rantautui lopulta Suomeenkin – maan tapaan kuitenkin hieman jälkijunassa. Suomalaisen opiskelijakapinan käännekohtana voi pitää Vanhan ylioppilastalon valtausta. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) 100-vuotisjuhlatilaisuuksien aattona, 25. marraskuuta vuonna 1968 tapahtuneen valtauksen päämääränä oli herättää kriittistä keskustelua HYY:stä ja yliopistosta ja muuttaa yliopistojen hallintoa ja opetusta.

Vanhan valtaus ei nostattanut opiskelijoiden vallankumouksen aaltoja yli äyräiden, siivosihan kumousväki valtauksen päätyttyä kiltisti kapinansa jäljet. Suomalaista nuorisoradikalismia kuvaakin rauhallisuus: suomalaisopiskelijoiden kapina kanavoitui barrikadeille kiikkumisen sijaan poliittisiin puolueisiin.

Ylioppilaskuntien politisoitumiseen vaikutti myös se, että opiskelijayhteisö muuttui 1960-luvulta alkaen aiempaa heterogeenisemmäksi opiskelijamäärän kasvun ja uusien oppiaineiden perustamisen myötä.

Puoluepoliittiset järjestöt vetosivat vaalikampanjoissaan usein pettymykseen ylioppilaskunnan asioita hoitaneiden sitoutumattomien ryhmien toimintaan ­– tarvitaan muutosta! Opintoalataustaiset järjestöt vastasivat kampanjointiin kyseenalaistamalla poliittisen toiminnan mielekkyyden ylipäänsä – ei kannata muuttaa!

Kamppailussa opiskelijoiden sieluista poliittiset järjestöt ottivat pian tiukan niskalenkin. Vuonna 1969 OYY:n edustajisto oli jo selvästi poliittisten järjestöjen hallussa, ja syksyn 1970 edustajistovaaleissa ei ollut enää yhtäkään ainejärjestöjen ehdokasta. Poliittisesti kiihkein kausi Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa kesti vain muutaman vuoden ajan 1970-luvun alussa.

Vaikka OYY:n puoluepolitisoitumista kannatettiin kenties äänekkäimmin vasemmistoryhmissä, edustajistovaaleissa suosiotaan kasvattivat vuodesta toiseen erityisesti kokoomus ja keskusta. Kokoomusopiskelijat olivat edustajiston suurin ryhmä koko 1970-luvun alun, mutta ryhmä jäi jatkuvasti oppositioon vallan keskittyessä keskustan ja vasemmiston muodostamille kansanrintamahallituksille. Tilanne oli tuttu valtakunnanpolitiikasta, olihan kokoomus oppositiossa peräti 21 vuotta.

Tavoitteena enemmän äänivaltaa opiskelijoille

Suomen poliittisen opiskelijaliikkeen keskeisin kiistakysymys oli yliopistojen hallinnonuudistus. Poliittiset järjestöt vaativat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden soveltamista korkeakoulujen hallintoon. Mies ja ääni -periaatteen mukaan opiskelijan äänen tulisi painaa yliopiston päätöksenteossa, kuten rehtorin valinnassa, yhtä paljon kuin professorin. Koska opiskelijoita oli henkilökuntaan nähden moninkertainen määrä, olisi valta ollut uudistuksen jälkeen tiukasti opiskelijoiden käsissä. Siksipä professorikunta vastusti uudistusta ankarasti.

Protestisanoman terävöittämiseksi maan yliopistoissa järjestettiin yleinen opintolakko, johon myös OYY osallistui: Oulun ylioppilaslehden 27.2 1970 julkaiseman uutisen mukaan lakkoilijoita oli jopa 90 prosenttia kaikista opiskelijoista.

Koko poliittisen opiskelijaliikkeen määrittäväksi voimaksi muuttunut kouludemokratian uudistus koki kuitenkin nolon mahalaskun. Esityksen kaatoi eduskunnassa oikeisto-oppositio, joka jarrutti lain käsittelyä seitsemän päivää, kunnes valtiopäivät oli lopetettava tulevien eduskuntavaalien vuoksi.

Politisoitumiskehityksen edetessä jäsenistön äänestysaktiivisuus laski: vuonna 1965 OYY:n edustajistovaalien äänestysprosentti oli lähes 70, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä laski jo alle 60. Vertailun vuoksi: syksyllä 2015 OYY:n edustajistovaalien äänestysprosentti oli 29,3.

Alkuvuosien innostuksen jälkeen jäsenistön suhtautuminen ylioppilaskunnan puoluepolitikointiin viileni huomattavasti: moni koki, että järjestöt keskittyivät opiskelijoiden asian ajamisen sijaan keskinäisiin kähinöihin ja valtakamppailuihin.

Alamäki alkaa 70-luvun lopussa

Poliittisten järjestöjen alamäki alkoi 1970-luvun lopulla, ja vauhti kiihtyi 1980-luvulla. Suosiota nakersi se, ettei poliittinen ylioppilasliike kovasta metelistä huolimatta saaneet tavoitteitaan läpi: ensin liike kompastui näyttävästi hallinnonuudistukseen ja kuusi vuotta myöhemmin pankkien päätökseen opintolainojen leikkauksista.

Uudella vuosikymmenellä, nousukauden kynnyksellä perusopiskelijan osoittama kiinnostus poliittisia järjestöjä kohtaan vähenikin jatkuvasti.

Sitoutumattomuus ei ollut kuitenkaan patenttilääke ylioppilasliikkeen hiipuvalle mielenkiinnolle. OYY:n edustajistovaalien äänestysprosentit laskivat vuodesta toiseen: siinä missä äänestysprosentti oli vuonna 1976 52,5, vuonna 1987 se oli jo vaivaiset 34. Reilussa kymmenessä vuodessa pudotusta tuli parikymmentä prosenttia, eikä se ole tuosta lukemasta enää noussut.

Puolueiden kanssa puuhastelun sijaan opiskelija haki yhteisöllisyyttä muualta, esimerkiksi hauskanpidon ja liikunnan parista. Yhteiskunnallinen vaikuttamisen intokin kanavoitiin puoluepolitikoinnin sijaan erilaisiin vaihtoehtoliikkeisiin, kuten ympäristö-, nais- ja rauhanliikkeisiin.

Puoluepoliittisen kuohunnan hiljentyessä katse alkoi kääntyä tavallisen opiskelijan arkeen, kuten opintotukeen, asumiseen – ja opiskeluun. Ylioppilaskunnan odotettiin toimivan vain opiskelijan etujärjestönä, opiskelijan asian ajajana.

Lähteenä on käytetty Anna Niemisen toimittamaa teosta Uunosta Välkyksi: Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959-2009. 

Ajatus valkeni, kun istuin ateriani kanssa Biologintien uudessa Subwayssa. Kyseisen ravintolaketjun patongit ovat kulinaarinen vastine putkitutkinnolle – onhan molemmissa kyse siitä, että rajatuista vaihtoehdoista on mahdollista muodostaa ennakoituja kokonaisuuksia. Eikä valmistuminen saa kestää kauaa. Mitä saisi olla; suomen kieli olisi varmaan hyvä pääaine; saako leivän paahtaa; ehkä pedagogiset opinnot auttaisivat työllistymisessä; saisiko olla avokadoa lisukkeeksi; olisiko tutkinnossa tilaa edes yhdelle vieraalle kielelle?

Luovuuden tila, yllätysten mahdollisuus on rajattu, lähes kaikki on ennalta määrättyä. Ottaako siis avokadoa vai ei?

Ennen kapitalismin turmiollisuuden julistusta on kuitenkin huomioitava se, että Subwayn tulo on myös selkeästi parantanut Linnanmaan kampusta. Konkreettinen esimerkki: ennen sitä humanistisen tiedekunnan välittömässä läheisyydessä toimivat ravintolat sulkivat päivittäin viimeistään kello neljältä. Edistys askeltaa eteenpäin, kun ihmisten tarve askellukseen hiukankin vähenee.

Käsitykseen Subwayn kampuksen palveluita parantavasta vaikutuksesta yhtyy myös Seppo Wiik, Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n Oulun kampusmanageri.

Suomen Yliopistokiinteistöt on vuonna 2009 perustettu osakeyhtiö, joka omistaa, rakennuttaa ja kehittää pääkaupunkiseudun ulkopuolisten yliopistojen käytössä olevia kiinteistöjä. Valtio omistaa Senaatti-kiinteistöjen kautta yhtiöstä kolmanneksen, loput kuuluvat yliopistoille. Niin Subway kuin myös Oulun yliopisto ovat siis Suomen Yliopistokiinteistöjen vuokralaisia.

Subway on mahdollisesti vasta alkua, ja Wiik visioikin elävää ”24/7 kampusta”. Tavoite kuulostaa mitä kannatettavammalta, mutta ensin tekee mieli esittää kysymys: miten pikaruokala sopii yliopistolle?

Hyvin. Sitä mieltä on Subwayn Suomen toiminnan kehittämisestä vastaava Petteri Lehtimäki, jonka mukaan ketju tuo ylipistolle lisää valinnanmahdollisuuksia. Samaa mieltä olivat myös ylivoimaisesti suurin osa tätä juttua varten haastatelluista Oulun yliopiston opiskelijoista. Huomionarvoisena voi pitää sitä, että jokaisen haastatellun opiskelijan suhtautuminen olisi ollut kielteisempi, mikäli ravintola olisikin ollut McDonald’s.

Tämä saattaa kuulostaa epäjohdonmukaiselta, mutta johdonmukaisuus on hyveistä yliarvostetuin. Se esittää Unicefille rahaa lahjoittavalle kysymyksen ”entäs ne Suomen köyhät”. On niin paljon helpompi olla johdonmukaisen välinpitämätön kuin johdonmukaisen hyvä ihminen. Epäjohdonmukaisuuden päivittelyn sijaan kannattaa kysyä, millä tavalla nämä kaksi yhdysvaltalaista pikaruokaketjua eroavat toisistaan?

Eroavuutta pohtiessa voisi ajatella luokkaa. Yliopisto on perinteisesti ollut Suomessa eliitin koulu ja viimeistään 1960-luvulta lähtien myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden väline, luokkaretki työväenluokasta keskiluokkaan. McDonald’sin läsnäolo sopii huonosti tähän matkakertomukseen, sillä sen asiakaskunnasta esitetty karikatyyri vastaa usein sitä, mitä joku Jari Tervon kaltainen, siis poikkeuksellisen älykäs ja suunnattoman sivistynyt ihminen, saattaisi kutsua ”valkoiseksi roskaväeksi”.

Subway lienee helpompi hyväksyä myös siksi, että se sopii paremmin ajan hengen mukaiseen terveyskulttiin. Tämä liikunnan ja hyvinvoinnin kultti on varmasti kaikille tuttu, ja sen ilmentymiä ovat muun muassa Jutta ja huikeat häädietit, se mitä kutsutaan ”Bull” Mentulaksi sekä maitorahka. Subway sopii listan jatkoksi: olet mitä syöt, joten eat fresh!

Terveellisyyden korostaminenkaan ei ole riippumaton luokasta, onhan keskiluokka historian saatossa luonut itsestään kuvaa kohtuullisena esittämällä työväenluokan kohtuuttomana ja itsehillintään kykenemättömänä. Kuitenkin sen voi nähdä myös laajempana ilmiönä.

Karrikoidusti kehityksen voisi tiivistää niin, että alussa ollut sana on ottanut paikkansa nykyihmisen kirjahyllyssä fitness-oppaan muodossa.

Yhdysvaltalainen esseisti Mark Greif on kuntoilun kritiikissään kuvannut terveyden sydämen asiakseen ottaneen aikamme ihmiskäsitystä: ”Nykyään vallitsevan ajattelun mukaan liikuntaa harrastamaton ihminen suorittaa hidasta itsemurhaa. Hän ei kykene hallitsemaan elämäänsä.” Tällainen ajattelu johtaa syvyyden katoamiseen, sillä kaikki olennainen on nähtävissä yksilön pinnalta.

Jäljelle jää ainoastaan kysymys, näyttääkö hän olevan hyvässä kunnossa?

Patongit on syöty, on aika nousta ja tyhjentää tarjotin roskakoriin. Kuitenkin jokin Subwayssa yliopistolla vielä häiritsee. Tämä häiritsevä tunne ei ole eettistä, vaan puhtaasti esteettistä (estetiikka on ala, jota on erityisen miellyttävä pohtia vatsan ollessa täysi).

Tunne yltyy suorastaan pahoinvoinniksi, kun katsoo yliopistorakennuksen seinällä olevia Subwayn ja Terveystalon mainoskylttejä. Ne tuovat, huutavan ilmiselvästi, mieleen ostoskeskuksen.

Mainoskyltit nähdessään tuntee olevansa matkalla johonkin akateemiseen ideaparkkiin – mielleyhtymä, jonka osuvuutta jokaisen Ruger Hauerinsa kuunnelleen mielessä lisää tieto siitä, että Oulun yliopisto on rakennettu suolle.

Kun nykyisyys ahdistaa, on ihanaa haikailla vanhoja hyviä aikoja. Niitä joita ei ehkä ole koskaan todellisuudessa ollut, mutta joita voisi kuvata vaikkapa tämä suomenruotsalaisen esseisti Johannes Salmisen muistelus omilta opiskeluvuosiltaan 1940-luvulta:

”Ajattelen alakuloisena niitä onnellisia vuosia, jotka sodan jälkeen sain viettää Åbo Akademissa, ylipistossa jota vielä silloin ei ollut valtiollistettu ja jossa byrokratia pidettiin minimitasolla. Opiskelu oli aidosti vapaata, kukaan ei kysellyt milloin valmistuit.”

Nostalginen ajattelu on kuitenkin kuin matka historian karkkikauppaan, ja liian paljon ahmittuaan tulee huono olo. Sillä asiat eivät olleet ennen pelkästään paremmin: vielä Salmisen aikoihin yliopistokoulutus oli etuoikeus, joka siunautui pienehkölle osalle ikäluokkaa.

Menneeseen on usein vaikea olla haikailematta, mutta tulevaisuudessa myös tämän päivän hittikappaleita soitetaan Radio Nostalgialla. Siispä kysymys oliko ennen kunnollista, on väärin aseteltu. Nykyhetki on samanaikaisesti sekä monin verroin parempaa että ikävämpää kuin menneisyys.

Ja niin no, onhan ne Subwayn leivät ihan hyviä.