Akatemiaprofessori Matti Latva-aho luotsaa 6G-lippulaivaa ja meitä kohti uutta aikakautta. Lippulaivaohjelman saama julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho sanoo. “Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”
3G, 4G, 5G ja seuraavaksi 6G. Mitä tämä tarkoittaa, Matti Latva-aho?
“Edistyneempää teknologiaa ja nopeampaa langatonta tiedonsiirtoa. Tulevaisuudessa 6G tarkoittaa myös uusia toimintamalleja, -tapoja ja ratkaisuja sekä yhteiskunnan automaatiota, kun tekniikka levittäytyy uusille alueille.”
Latva-ahon mukaan seuraavien 20 vuoden muutostahti on raju. Tulevaisuudessa emme huomaa meitä ympäröiviä langattomia järjestelmiä.
6G mahdollistaa yhteiskunnan automaation, minkä ansiosta esimerkiksi itsestään liikkuvat ajoneuvot, etäterveydenhuolto ja älykkäät kaupunkiyhteisöt voidaan toteuttaa.
Oulusta tulee älykäs kaupunki, sanoo Latva-aho.
“Ei siitä ole kahta epäilystä.”
Uusi yliopistosairaala, automatisoitu satama ja kehittyvä yliopistokampus mahdollistavat älykkäiden ratkaisujen pilotoinnin. Niiden käyttöönottoa saa kuitenkin vielä odotella. Tänä vuonna kaupalliseen käyttöön tulee vasta 5G-teknologia.
“Maailma ei tule valmiiksi 5G:llä. Uuden teknologian kehittäminen vie kymmenisen vuotta. 6G:tä käytetään noin vuonna 2030.”
Paine ei pelota
6G-tutkimus on tällä hetkellä aluillaan. Ensimmäisen vuoden tavoitteina oli rekrytoida uusia tutkijoita ja tehdä 6G:tä ja tutkimusryhmää tunnetuksi sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Latva-ahon mukaan kummassakin on onnistuttu hyvin.
“Parhaillaan tutkimuksessa on mukana vahvasti teknisiä asioita, kuten järjestelmäkonsepteja ja radiotekniikan komponenttien kehittämistä. Työn alla on myös, miten tekoäly liittyy langattomiin verkkoihin.”
Suomen Akatemian ansiosta rahoitus on turvattu useammaksi vuodeksi.
“Voimme viedä tutkimusta uudelle tasolle ja keskittyä tekemiseen.”
Erityisesti kansainvälisen median kiinnostus on yllättänyt Latva-ahon. 6Genesis on maailman ensimmäinen suuren mittakaavan 6G-tutkimus.
Julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho pohtii.
“Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”
Latva-ahoa paine ei kuitenkaan pelota.
“Olemme haluttu yhteistyökumppani ja tekemisemme kiinnostaa.”
Läpimurtoja, standardeja ja kompromisseja
Isoja asioita on vaikea tehdä yksin. Ponnistus vaatii laajan yhteistyöverkoston. Maaliskuun viimeisellä viikolla Levillä järjestetään maailman ensimmäinen 6G-konferenssi. Kokoontumisessa on tarkoitus tehdä eri toimijoiden voimin ensimmäinen valmis asia 6G:n puitteissa, nimittäin sen määritelmä.
6G voi johtaa läpimurtoihin radiotekniikassa, komponenteissa, materiaaleissa ja lähetin-vastaanotintoteutuksissa. Tietoliikennejärjestelmät ovat kansainvälisiä sopimuksia, ja standardi aina kompromissi.
“Yksittäinen yliopisto ei voi merkittävästi vaikuttaa standardeihin. Teollisten yhteistyökumppaneiden kanssa vaikutusmahdollisuudet paranevat.”
Ja kun teollisuus alkaa muovata standardeja, yliopistolla on tarjota asiantuntijoita.
“Meillä on tärkeä tehtävä kouluttaa osaavia ihmisiä tutkimukseen ja kotimaiseen teollisuuteen.”
Puitteet kunnossa
Alunperin Matti Latva-ahon piti palata teknologiateollisuuden palkkalistoille tohtorinhattu kourassa. Toisin kävi.
“Teollisuus imi osaajat 1990-luvun lopulla. Yliopiston Centre for Wireless Communications haki johtajaa vuosituhannen vaihteessa, ja sillä tiellä tässä ollaan.”
Latva-ahon mielestä Oulu on hyvä paikka tehdä tutkimusta, sillä alueella on paljon alan toimijoita ja asiantuntijoita.
“Oulu on ollut 3G:stä lähtien kansainvälisessä kärjessä tutkimassa uutta.”
Hänen mukaansa onnistumista selittää yhteistyö teollisuuden kanssa. Tutkimusta arvostetaan, ja valmistuneet löytävät töitä.
“Olemme tehneet oikeita asioita.”
Suomelle 6G on suuri mahdollisuus, hän sanoo. Tympeät rutiinitehtävät ovat katoamassa, ja voimme keskittyä käyttämään parasta valttiamme: ihmismäistä ajattelua.
Jos teemme jatkossakin oikeita valintoja, voimme muokata tulevaisuutta, hän visioi.
“Olemme sopivan pieni, korkeasti koulutettu maa. Otamme uudet teknologiat nopeasti käyttöön.”
Pulmat jäävät ladulle
Matti Latva-aho tunnustautuu intohimoiseksi hiihtäjäksi ja kalamieheksi. Hän tyhjentää päänsä raittiissa ulkoilmassa.
“Kalastaessa keskityn täysin ja sielu lepää.”
Parhaat ajatukset syntyvät Latva-ahon mukaan hiihtolenkillä. Latu antaa tilaa haastaa itsensä. Pahimmat pulmat ratkaistaan sivakoidessa yhdessä kollegoiden kanssa.
“Puuduttavan tasaisia maastoja könytessä on aikaa miettiä asioita.”
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto valitsi helmikuussa ylioppilaskuntaan uudeksi pääsihteeriksi Kauko Keskisärkän. "Kuulostaa, että työsarkaa on paljon, joten innolla odotan pääseväni syventymään pääsihteerin tehtäviin”, Keskisärkkä toteaa.
Johtamista, yritysjuridiikkaa ja kansainvälistä liiketaloutta opiskellut Kauko Keskisärkkä siirtyy OYY:n pääsihteeriksi Pohjois-Suomen Demarinuorten järjestösihteerin paikalta.
Keskisärkän luottamustehtävälista kertoo kiinnostuksesta johtamiseen ja hallitustyöskentelyyn.
“Minulla on vankkaa osaamista ja ymmärrystä siitä, miten järjestömaailma toimii. Sitten tietysti talouteen ja sidosryhmiin liittyvä osaaminen on hallussa.”
Keskisärkällä ei ole aiempaa ylioppilaskuntakokemusta, joten hyppääminen OYY:n sydämeen on aluksi uuden opettelua. Nousu ylioppilaskunnan johtoon sen ulkopuolelta on sekä haaste että mahdollisuus: “Ehkäpä juuri siksi voin tarjota uusia näkökulmia asioihin tai jopa kyseenalaistaa joitakin vanhoja tapoja toimia”, Keskisärkkä sanoo.
Hän kehuu tulevaa työyhteisöään “pieneksi mutta tehokkaaksi järjestöksi”, jonka vastuulla on noin 11 000 opiskelijan edunvalvonta. Aikeena on olla luottamuksen arvoinen tiimipelaaja ja joukkueen kapteeni.
Yhdeksi tärkeäksi seikaksi Keskisärkkä mainitsee ryhmädynamiikan syntymisen. Se tulee tarpeeseen, koska OYY:n hallitukseen on tullut uusia jäseniä ja toimistolle uusia työntekijöitä.
“Paras tilanne olisi se, että minä olen se, joka keittää kahvit, jotta asiantuntijat saavat keskittyä asiantuntijatöihin.”
Keskisärkkä toki vitsailee, mutta tähdentää että OYY:ssa tarvitaan kipeästi työrauhaa, jotta kaikki saavat keskittyä omiin töihinsä.
Opintoihin tarvitaan lisäjoustoa
Pari vuotta valmistumisensa jälkeen Linnanmaalle palaava Keskisärkkä suitsuttaa kampuksen uusia tilaratkaisuja. Hän pitää tärkeänä, että opiskelijoilla on käytössään laadukkaita ryhmätyö- ja opiskelutiloja sekä paikkoja sosiaaliselle kanssakäymiselle.
OYY:n mottona on opiskelijan hyvä elämä. Keskisärkän mukaan se tarkoittaa tasapainoista kokonaisuutta, johon kuuluu kavereita sekä riittävästi tukea ja terveyttä. Myös kaupungin tulee olla vastaanottavainen ja opiskelijaystävällinen.
“Opiskeluaika on 5−7 vuoden mittainen pätkä elämästä, monenlaisia tilanteita voi tulla eteen. Ongelmiin täytyy saada apua.”
Keskisärkän mukaan on hälyttävää, jos opiskelija kärsii työuupumuksesta jo ennen työelämään siirtymistä. Hän toivoo opiskeluaikaan enemmän yksilöllistä joustoa ja tukitoimia, jotka kattavat asetetut vaatimukset.
Tämä tarkoittaa myös sitä, että opiskelijan toimeentulon on riitettävä silloinkin, jos ei käy töissä opiskelun ohessa.
Miltä tulevaisuus näyttää?
Viime syksynä OYY linjasi, että automaatiojäsenyydestä tulisi luopua. Ylioppilaskuntien tulevaisuuteen Keskisärkkä ei halua vielä ottaa kantaa.
“Vaikea ennustaa. Toistaiseksi jäsenyys on lainsäädännöllä turvattu, ja olen käsityksessä että Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ei kannata jäsenyyden muuttamista vapaaehtoiseksi.”
Keskisärkkä ymmärtää heitäkin, jotka toivovat muutosta nykyiseen tilaan, mutta laskee itse aina saaneensa jäsenyydestä riittävän hyödyn.
Nykyinen järjestelmä takaa turvan yliopisto-opiskelijoiden edunvalvonnalle, jonka johtaminen puolestaan on Keskisärkän työ. Muita tulevaisuuden urahaaveita hän ei halua avata. Tärkeintä on nyt päästä oppimaan pääsihteerin työstä kaikki mahdollinen.
Kuka?
Kauko Keskisärkkä
» Syntynyt vuonna 1987 Oulussa.
» Perheeseen kuuluu avopuoliso, 1-vuotias tytär, kissa ja kaksi kilpikonnaa.
» Valmistunut vuonna 2017 kauppatieteiden maisteriksi Oulun yliopistosta pääaineenaan johtaminen. Tutki gradussaan rekrytointia oululaisissa pelifirmoissa.
» Aloittaa 27. helmikuuta OYY:n pääsihteerinä.
» Työskennellyt aiemmin Pohjois-Suomen Demarinuorten järjestösihteerinä.
»Monetra Oulu Oy:n hallituksen puheenjohtaja, Kiinteistö Oy Oulun Tetran hallituksen puheenjohtaja ja Pohjois-Suomen Sanomalehti Oy:n toimitusjohtaja.
» Harrastaa omakotitalon remontointia, rentoutuu ystäviensä kanssa pelaamalla 7 Wonders -lautapeliä. Haaveilee reissaamisesta, joka on perhe- ja työelämän kiireiden vuoksi jäänyt vähemmälle.
Julkaistu
SHARE
Venla Tuohino
Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.
Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu lehtori Oliver Jarde pitää saksan opettamisesta, mutta vielä enemmän hän rakastaa oppituntien suunnittelua. Hän myös ymmärtää, että kielen opiskeluun kuuluvat toisinaan myös pettymykset ja raivokohtaukset.
Lehtori Oliver Jarde tiesi aina haluavansa opettajaksi. Peruskouluvuosinaan Jarde halusi peruskoulun opettajaksi, lukiossa lukion opettajaksi, yliopistossa yliopisto-opettajaksi.
Silti opiskelualaksi valikoitui lopulta joukkotiedotusoppi Münchenissa Ludwig-Maximilians-Universität -yliopistossa. Alavalinnan syynä oli se, että Jarden isä suhtautui ensin varsin penseästi poikansa yliopistohaaveisiin, olihan Jarden sisko opiskellut jo pitkään ja hartaasti valmistumatta.
Jarde teki isälleen myönnytyksen ja seurasi opiskeluvalinnallaan toimittajaisänsä jalanjälkiä. Joukkotiedotusopin opiskelu tuntui kuitenkin varsin kuivalta, ja kuudennen opiskeluvuotensa päätteeksi hän vaihtoi pääaineekseen suomalais-ugrilaiset kielet. Kielissä häntä viehätti helppous, hän oli aina ollut niissä hyvä. Lisäksi tutustuminen tulevaan vaimoon Kaisuun innosti perehtymään suomen kieleen lähemmin.
Vaikka kieletkin kiinnostivat, opettajuus oli aina Jarden suuri unelma. Opiskeluvalinta ei ollut vienyt opettajan polulle, mutta vuosi valmistumisen jälkeen unelma opettajuudesta toteutui: vuodesta 1992 hän on opettanut saksan kieltä oululaisille yliopisto-opiskelijoille.
Unelman toteutuminen on saanut nyt tunnustusta. Oliver Jarde on valittu vuoden 2018 Jäätävän hyväksi opettajaksi.
Kolmatta kertaa myönnetyllä palkinnolla Oulun yliopiston ylioppilaskunta haluaa nostaa hyvän ja laadukkaan opetuksen merkitystä ja tuoda esille yliopiston hyviä opettajia ja heidän käytänteitään. Palkinto myönnettiin 23.2. OYY:n Annos 59 -vuosijuhlissa.
Tämä haastattelu hieman jännittää, Oliver Jarde paljastaa. Ei siksi, etteikö hän haluaisi puhua aiheesta, kyseessä on hänestä positiivisen haastava juttu.
Palkinnon saaminen on Jardelle kuitenkin myös itsereflektion paikka. Oman opettajuuden miettiminen on hänelle mieluisaa, mutta myös jännittävää.
On niin paljon, mitä aiheesta sanoa.
”Tämä on niin mielenkiintoinen teema, oikein sydän hakkaa heti, kun pääsen puhumaan siitä”, Jarde sanoo.
Unelma toteutui yllättäen
Oulun yliopistossa Oliver Jarde aloitti syksyllä 1992, bongattuaan aiemmin samana kesänä Helsingin Sanomissa ilmoituksen vapaana olevasta opettajan paikasta. Työtä tarjottiin hänelle aluksi vain kolmeksi kuukaudeksi, tosin pienellä varauksella, että työlle voisi olla myös jatkoa.
”Unelmani kävi toteen, vaikka en ollutkaan tehnyt mitään sen eteen”, Jarde nauraa.
Unelmatyössä aloittaminen oli Jardelle kuitenkin pienoinen shokki. Hän ei ollut suorittanut pedagogian opintoja eikä hänellä ollut aiempaa opettajakokemusta. Sen sijaan hänellä oli kalenterissa oululaisten opiskelijoiden opetusta kahdeksantoista tuntia viikossa.
Toki hän saksaa osasi, olihan se hänen äidinkielensä, mutta hänellä ei ollut kokemusta sen opettamisesta, eikä varsinkaan siitä, miten kieltä pitäisi opettaa Suomessa.
”Mielessäni olivat kuitenkin kuvat siitä, millainen on hyvä ja millainen on huono opettaja”, Jarde sanoo.
Ouluun sopeutumista helpotti myös vaimon, kollegoiden ja opiskelijoiden antama tuki.
Oli Jardella Oulun yliopistosta tosin jo aiempaa kokemusta. Vuonna 1983 Jarde oli osallistunut yliopiston kielikeskuksen järjestämälle suomen kielen alkeiskurssille.
Suomen kielen hän oppi lopulta käytännössä. Vaimon vaalalaiset vanhemmat osasivat vain suomea, mutta olisivat kernaasti keskustelleet vävynsä kanssa. Appivanhemmat eivät halunneet keskustella vain säästä ja kuulumisista, vaan vaikeista ja monimutkaista sanastoa vaativista aiheista, kuten natsi-Saksan historiasta ja Adolf Hitleristä.
Jarden tulikin koko ajan käyttää kieltä, jota hän kielikurssilla oppi. Suomen kielioppi pääsi siis heti käyttöön.
Suomen oppiminen ei sujunut suit sait, vaan kielen opiskelu toi mukanaan myös pettymyksiä ja raivokohtauksia. Siksi Jarde tietää, että opiskelijoilla voi saksan kanssa olla samanlaisia tuntemuksia.
”Kokeilin aiemmin opiskella venäjää, mutta kyrilliset kirjaimet ja pronominit veivät minulta hermot, joten annoin periksi”, hän nauraa.
Opetus on erilaista Saksassa ja Suomessa, Jarde sanoo. ”Se mikä toimii Saksassa, ei toimi Suomessa – ja päinvastoin.”
”Ihmiset ovat erilaisia. Yleensä suomalaiset ovat pidättyvämpiä ja jähmeämpiä, he elehtivät vähemmän. Sen takia ehkä oma vilkkauteni korostuu tunneilla. Opettaminen on kuitenkin myös näyttelemistä”, Jarde sanoo.
Opiskellessaan Saksassa Jarde huomasi opetuksen nojaavan vahvasti perinteiseen frontaaliopetukseen, siihen, että opettaja seisoo yksin luokan edessä ja puhuu, ja oppilaat kuuntelevat (tai eivät kuuntele) pulpeteissaan.
Myöskään silloiset saksalaiset oppimateriaalit eivät olleet erityisen moderneja. Eräskin Münchenin yliopiston luennoitsija nosti kurssin ensimmäisellä luennolla esille 1950-luvulta peräisin olevat luentomateriaalit, ja alkoi lukea niitä ääneen.
Kielen oppiminen tapahtuu yhdessä
Jarden tunneilta 1950-lukulaiset luentomateriaalit ja paasaus on kaukana.
Jäätävän hyvän opettajan palkinnon myöntämisperusteissa Jardea kiitellään siitä, ettei hänen tunneillaan ole koskaan tylsää. Tehtävien teko ole hiki otsalla puurtamista, vaan usein kaikki tapahtuu leikin kautta. Jarden opetustyylin kuvataan olevan innostava ja humoristinen: hänen kerrotaan käyttävän paljon vitsejä ja vertauksia, jolloin opetettavat asiat painuvat paremmin mieleen. Lisäksi hänen kuvataan saavan opiskelijat mukaan omalla heittäytymisellään.
Jardea kiitellään myös siitä, että tunnit ovat yhdistelmiä erilaisista opetusmenetelmistä: tunneilla on tilaa niin kuuntelutehtäville, pari- ja ryhmätöille kuin aiheeseen sopiville videoille. Opetus ei ole kaavamaista, ja opiskelijoilta myös kysytään, millä tavoin he haluaisivat tunneilla tehtäviä tehdä.
Vaikuttaa siltä, että Jarde käyttää paljon aikaa tuntiensa valmisteluun. Näin onkin: Jardelle erityisen mieluisaa puuhaa on oppituntien suunnittelu. Toki myös itse opetus maistuu, mutta opetusta edeltävä tuntien valmistelu vasta mukavaa onkin.
”Suunnitteluaika ei koskaan mene hukkaan”, hän painottaa.
Oliver Jarde näki tuntien suunnittelun ja materiaalien valmistelun tärkeyden heti opettajauransa alussa. Syksyllä 1993 hän yritti käyttää uudelleen edellisvuonna valmistelemiaan ja käyttämiään opetusmateriaaleja. Opiskelijoiden vastaanotto oli tyrmäävä.
”Se ei vain käy kielen opetuksessa. Kovan työn kautta olen oppinut, että hyvät materiaalit eivät synny itsestään.”
Aloittaessaan opettajana Jarde luotti itse myös perinteiseen frontaaliopetukseen. Mitä pidemmälle hän on opettajan urallaan edennyt, sitä vähäisemmäksi sen osuus opetuksesta on jäänyt. Nyt hän suosii opetuksessaan pääasiassa ryhmätyöskentelyä. Jarden mukaan kielen oppiminen on nimittäin kommunikatiivista: se tapahtuu päässä ja huulilla, mielessä ja puhumalla.
Jarden mukaan oppimismotivaation kannalta tärkeää on, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi vieraalla kielellä. Kun opiskelija saa sanottua asiansa vieraalla kielellä ja näkee, että hän tulee ymmärretyksi, vaikutukset motivaatioon ovat järisyttäviä.
Kielen oppitunneilla erityisen tärkeää on sosiaalinen aspekti. Jarden tunneilla keskustellaan paljon, joko pareittain tai ryhmissä – näin kieltä pääsee heti käyttämään. Jardelle kielenopetuksessa tärkeää on myös kielen konteksti, joten hänen kursseillaan kielen opiskeluun kuuluu myös Saksan ymmärtäminen maana.
Jarden mukaan hyvä ryhmähenki on oleellista kieltä oppiessa. Hän vertaa kielen opiskelua vaellukseen: urakkaan valmistaudutaan toki itsenäisesti. kotitehtävillä, kotitenteillä ja omatoimisella opiskelulla, mutta vuoren päälle kiivetään lopulta yhdessä, toinen toista tukien.
Mutta millainen on Jarden mielestä hyvä opettaja?
”Innostava, motivoiva, rohkaiseva, mielekästä opetusta antava”, hän luettelee. Hyvä opettaja luo pohjan, jonka päälle opiskelija voi rakentaa itse omalla opiskelullaan.
Se, millainen opettaja hän nyt on, on seurausta muiden opettajien kohtaamisesta, Jarde sanoo. Hänen mukaansa jokaisella hänen kohtaamallaan opettajalla on ollut vaikutusta häneen opettajana – ihminen oppii aiemmista esimerkeistä, hän uskoo. Jarde käyttää vertauskuvana palapeliä: niin kielteiset kuin positiiviset opettajakokemukset muodostavat yhdessä nykyisen lopputuloksen.
Jarden mukaan häneen itseensä on vaikuttanut erityisesti kaksi hyvää opettajaa: lukion kemian opettaja (”tarkka ja humoristinen”) ja oma vaimo. Jarden mukaan Kaisu on opettajana kokeilevampi kuin hän itse: ”Katson olkapään ylitse mitä hän tekee.”
Kammioissa oppilaat eivät jaksa keskittyä
Oliver Jarde harmittelee nyt sitä, ettei hänellä tällä hetkellä tunnu olevan tarpeeksi aikaa panostaa opetukseen. Hallinnollisen työn osuus kasvaa jatkuvasti, eikä hän koe saavansa sen hallintaan tarpeeksi tukea. Lisää tukea Jarde kaipaisi myös vaikeissa tilanteissa olevien opiskelijoiden auttamiseen.
Myös kieli- ja viestintäkoulutuksen muutto uusiin tiloihin arkkitehtuurin osaston yläpuolelle mietityttää. Jardella ei ole enää omaa työhuonetta, vaan hän jakaa nyt yhteisen tilan muiden opettajien kanssa.
Lisäksi Jarde harmittelee tuttujen opetussalien vaihtumista toiseen. Uusissa luentosaleissa hän kritisoi niiden pienuutta ja ikkunattomuutta. Niillä on jopa vaikutusta opetustyöhön, hän sanoo.
”Ikkunattomissa pikku kammioissa opiskelijat väsähtävät aikaisemmin kuin huoneissa, joihin tulee edes ripaus luonnonvaloa.”
Opetusta koskevan tunnustuksen saaminen tuntuu kuitenkin hyvältä.
”Kuten opiskelija on iloinen siitä, että oma osaaminen huomataan, samoin on myös opettajan kohdalla”, Jarde toteaa.
Hän kertoo yllättyneensä palkinnon saamisesta, eihän hän pidä suurien luentosalien massaluentoja, eikä ole siten niin monille yliopistolaisille tuttu kasvo. Saksan kielen opiskelijoita on Jarden ryhmissä yleensä vain kourallinen kerrallaan.
Silti hän on tullut nyt huomatuksi. Se tuntuu hyvältä. Opettajaksi kasvamiseen on kulunut aikaa ja vaivaa: ”Että saksanopettajalle myönnetään tällainen palkinto, se on kuin sadusta.”
”Olemme kieli- ja viestintäkoulutuksessa lopulta aika pieni ryhmä. Näen, että yhden edustaja saama tunnustus rohkaisee meitä jatkamaan tulevaisuudessakin. Ainakin minua palkinto piristää kovasti. ”
Kuka?
Oliver Jarde
» Oulun yliopiston Täydentävien opintojen keskukseen (TOPIK) kuuluvan kieli- ja viestintäkoulutuksen lehtori.
» Valmistunut vuonna 1991 Ludwig-Maximilians-Universität -yliopistosta (LMU). Opiskeli suomalais-ugrilaisia kieliä, joukkotiedotusoppia ja yleistä kielitiedettä.
» Opettanut Oulun yliopistossa vuodesta 1992.
Mikä?
» Jäätävän hyvä opettaja
» Myönnettiin 23.2.2019 nyt kolmatta kertaa. Vuoden 2017 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittiin Matti Niemelä, vuoden 2016 palkinnon sai Matti Kangaspuoskari.
» Jäätävän hyväksi opettajaksi on voinut ehdottaa millä tahansa koulutusalalla toimivaa yliopisto-opettajaa. Haku avattiin 26.9.2018.
» Haussa on ollut henkilö, joka on ammattitaitoinen ja innostava opettaja, joka opettaa systemaattisesti ja jonka opintojakson etenemistä on helppo seurata. Jäätävän hyvä opettaja selittää opintojakson osaamistavoitteet ja ne myös näkyvät arvioinnissa. Hän on joustava ja ymmärtää opiskelijoiden moninaiset tarpeet. Hän myös käyttää arviointimenetelmiä monipuolisesti ja innostavasti.
» Esityksen Jäätävän hyvästä opettajasta on voinut tehdä kuka tahansa Oulun yliopiston opiskelija.
» Haku oli auki 31.12.2018 saakka. Esityksiä tuli määräaikaan mennessä 28 kappaletta. OYY:n hallitus valitsi Jarden 16.1. pidetyssä kokouksessa.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Prokrastinaation voimasta kirjoittanut Jenny Kangasvuo vannoo positiivisen viivyttelyn nimeen, mutta tunnustaa kotvivansa itse liian vähän. Kulttuuriantropologian ja sukupuolentutkimuksen opettajana Linnanmaalla aika ajoin nähtävä Kangasvuo tuntee yliopistomaailman monien roolien kautta.
Tutkija, kirjailija, toimittaja, yliopisto-opettaja. Monen tittelin Jenny Kangasvuo tuntee yliopistomaailman paitsi akateemisen työn, mutta myös monien vaiheiden läpi jatkuneiden opiskelujen kautta.
“Olin täydet kaksikymmentä vuotta kirjoilla yliopistolla: aloitin 1994, valmistuin maisteriksi 2001, tein lisensiaatintyöni 2007 ja väittelin tohtoriksi 2014. Tosi pitkään tuli kulutettua myös Oulun yliopiston opiskelijapalveluita”, Kangasvuo naurahtaa.
Kaksikymmentä vuotta opiskelijastatuksella ei kulunut vain luentosalien penkkejä kuluttaen. Tuossa ajassa Kangasvuo ehti toimia tutkijana Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Vaasan ja Lapin yliopistoissa, välillä töissä, välillä työttömänä. Akateeminen pätkätyö on hänelle tuttua, kuten monelle muullekin tutkijalle.
Kun Jenny Kangasvuovuonna 1994 aloitti kulttuuriantropologian opintonsa Oulun yliopistossa, niin yliopistomaailma kuin Suomikin näyttivät hyvin erilaisilta kuin nyt. Syvintä lamaa eläneessä Suomessa yliopistolla opiskelu oli monelle turvallinen tapa lykätä työelämään siirtymistä.
“On tosi hassua, että 1990-luku oli lama-aikaa ja silti oli fiilis, että voi opiskella mitä haluaa. Laaja-alaisen tutkintoon myös kannustettiin. Tänä päivänä samantyyppisiin opintovalintoihin ei kannusteta. Se tarkoittaa sitä, että oman polun löytäminen voi viivästyä, koska on pakko miettiä sitä, paljonko opintopisteitä tulee, ja mitä hyötyä tästä on työelämässä”, Kangasvuo pohtii.
Yliopiston lähes rajoittamaton sivuaineiden määrä mahdollisti Kangasvuolle omaan tilanteeseen parhaiten sopivan opintopolun toteuttamisen.
“Myös tämän päivän kulttuuriantropologien kannalta olennaista on se, että me emme valmistu suoraan mihinkään ammattiin. Siinä missä kielten opiskelijat voivat ryhtyä opettajiksi tai kääntäjiksi, kulttuuriantropologeilla ei ole mitään sellaista valmista”, Kangasvuo kuvailee opiskelijana viettämiään vuosia.
Sivuaineita Kangasvuo suoritti lopulta seitsemän. Nykyään melkein mahdottoman suurelta kuulostavasta sivuainemäärästä on ollut hyötyä, Kangasvuo sanoo. Esimerkiksi aiemmista arkeologian opinnoista on ollut Kangasvuolle apua, kun työn alla on kivikauteen sijoittuva romaanikäsikirjoitus.
Maailma pyörii projektien ympärillä
Akateeminen työ veti Kangasvuota mennessään jo ennen kuin hän oli saanut maisterin papereitaan ulos. Naistutkimusta opiskellutta ja opiskelijatoiminnassa aktiivista Kangasvuota kysyttiin oppiaineen projektityöntekijäksi. Alun perin parin kuukauden pätkäksi tarkoitettu pesti jatkui EU-rahoituksen kautta koko seuraavan vuoden ajan ja kesti pitkälti vuosituhannen alkuvuosien ajan.
Työstä mukaan tarttui kokemusta apurahahakemusten tekemisestä ja tietoisuus siitä, kuinka haurasta ja pätkittäistä akateeminen ja yliopistotyö on, Kangasvuo listaa.
Hän pitää apurahakäytäntöihin perehtymistä tärkeänä alaan katsomatta. Etenkin kulttuurialalla valtaosa työstä, julkisrahoitteisia kaupunginteattereita ja muita vastaavia kulttuurilaitoksia lukuun ottamatta, tehdään projektirahoituksella. Apurahat ja projektirahoitukset ovat tulleet myös sosiaali- ja terveysalan puolelle, esimerkiksi uutta kokeilevien pilottihankkeiden muodossa.
Kulttuuriantropologin näkökulmasta Kangasvuo toteaa, että asioiden tekeminen projektiluonteisesti on hyvin yleistä aikamme yhteiskunnassa. Hänen mukaansa projektirahoitus voi olla taiteen tekemiselle hyvin toimiva ratkaisu. Kangasvuo kuitenkin kritisoi sitä, kuinka määräaikaiset rahoitusmallit mahdollistavat toiminnan aloittamisen, mutta eivät sen jatkamista.
“Yksittäisen kirjailijan kirjan tekemättä jääminen ei vielä vaikuta mihinkään, mutta sosiaali- ja terveysalalla vaikutukset ovat suurempia. Projektiluontoisuus tarkoittaa, että tuen loppuessa myös toiminta loppuu”, hän harmittelee.
Kaikkea ei tarvitse tehdä hyvin, Jenny Kangasvuo sanoo. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono suoritus, jos vain pääsee riman yli.
Jenny Kangasvuon uusin kirja, prokrastinaation hyötyjä käsittelevä haastatteluteos Kotvimisen vallankumous (2018) syntyi yhteistyönä Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen kanssa. Kangasvuo pitää ironisena, että juuri kotvimiselle ei ollut sijaa kirjan teon aikana, sillä koko projekti toteutettiin vain puolessa vuodessa.
“Saimme kustannussopimuksen maaliskuussa ja kirjan täytyi olla valmis syksyn kirjamessuille. Se on todella nopea tahti”, Kangasvuo sanoo.
Kysymys siitä, miten kotvimisen jalo taito voisi auttaa opiskelijoita, saa Kangasvuon naurahtamaan: “Tästä asiasta voisin pitää vaikka kahden tunnin luennon.”
Hän kuvailee kotvimisen eetosta positiiviseksi prokrastinaatioksi. Positiivisuus on kaiken A ja O.
“Monilla opiskelijoilla tai luovaa työtä tekevillä ihmisillä on syyllisyyden tunne tekemättömyydestä. Siitä syyllisyydestä pitäisi päästä pois.”
Avain itsensä hiillostamisesta irtautumiseen on Kangasvuon mukaan havainto, ettei kaikkea pidä tehdä hyvin. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono, jos vain pääsee riman yli. On tärkeä tunnistaa ne asiat, jotka voi tehdä “vasemmalla kädellä” – tai vasenkätisten tapauksessa oikealla.
Osittain tekemättömyyden painetta ruokkii suomalainen kulttuuri, jossa kaikki asiat on tapana hoitaa. Piste.
Toisaalta jos jotain ikävältä tuntuvaa asiaa lykkää tarpeeksi pitkään, se voi lopulta poistua päiväjärjestyksestä lähes itsestään. Näin kävi Kangasvuolle hänen tietokoneensa päivittämisen kohdalla: lopulta oli helpompaa vain vaihtaa koko kone.
Sinnepäin tekeminen ei kuitenkaan sovi kaikkiin tilanteisiin. Kotvimisen vallankumouksen oppeja on käytännössä helpointa soveltaa luovaan työhön.
“Sydänkirurgin tai talonrakennusfirman kannattaa tehdä työnsä hyvin. Mutta kirjailijan, opiskelijan tai vaikkapa toimittajan kohdalla ei aina tarvitse tulla priimaa”, Kangasvuo linjaa.
Kangasvuo tunnustaa kotvivansa itse liian vähän ja kertoo itsekin kamppailevansa aikaansaamattomuudesta syntyvän ahdistuksen kanssa. Yhden neuvon hän antaa kohtalotovereilleen.
“Kannattaa jonglöörata tehtävien välillä. Esimerkiksi kun minun piti lukea läpi Kotvimisen vallankumous -kirjan taittovedosta, sain tehtyä helposti yhden apurahahakemuksen. Sain yhden ‘paskahomman’ tehtyä toista vältellessä.”
Kuka? Jenny Kangasvuo
>> Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2001, lisensiaatiksi vuonna 2007 ja tohtoriksi vuonna 2014, pääaineenaan kulttuuriantropologia.
>> Työskentelee kulttuuriantropologina, yliopisto-opettajana sekä vapaana kirjailijana ja toimittajana.
>> Työskennellyt aiemmin muun muassa tutkijana ja projektityöntekijänä Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Oulun ja Vaasan yliopistoissa.
>> Käsitteli gradussaan ja väitöskirjassaanbiseksuaalisuutta suomalaisessa kulttuurissa. “Keskustelu biseksuaalisuudesta on yllättävän yksipuolista, siitä puhuttiin enemmän 1990-luvulla kuin nykyään.”
>> Julkaisi Sudenveri-esikoisromaaninsa vuonna 2012.
>> Kotvimisen vallankumous -kirja julkaistiin lokakuussa 2018.
>> Kangasvuon toimittamia artikkeleja on julkaistu muun muassa kulttuurilehti Kaltiossa sekä feministisessä aikakauslehti Tulvassa.
Julkaistu
SHARE
Mirko Siikaluoma
Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.
Kun Aulikki Herneoja muutti parikymppisenä Ouluun, maailman pohjoisin arkkitehtikoulutusta tarjoava kaupunki tuntui hänestä eksoottiselta. Nyt Herneoja kehuu Oulun virkeää kulttuurikenttää, mutta toivoo kaupunkiin lisää matalan kynnyksen kulttuuritapahtumia ja vuoropuhelua eri tahojen kesken.
Alun perin Aulikki Herneojasta piti tulla psykologi, mutta lukiossa mieli muuttui. Unelma arkkitehdin ammatista kannusti Herneojaa opiskelemaan ahkerasti, jotta papereista saisi yliopistoon hakiessa mahdollisimman hyvät pisteet.
”Jollain lailla ehkä kuvittelin tätä alaa paljon taiteellisemmaksi kuin mitä se onkaan. Mutta koska kenttä on hyvin monipuolinen, en ole ikinä miettinyt alan vaihtamista, koska sen sisälläkin voi tehdä monenlaisia asioita”, Herneoja kertoo.
Eri arkkitehtitoimistoissa jo opiskeluaikana työskennellyt ja oman arkkitehtitoimiston miehensä kanssa vuonna 1991 perustanut Herneoja halusi alun alkaen suunnitella työkseen vain uusia rakennuksia. Hän kuitenkin valmistui vuonna 1992 keskelle suurta lamaa, jolloin suunnittelutöitä ei ollut juurikaan tarjolla. Silloin Herneoja kiinnostui arkkitehtuurin tutkimuksesta.
Arkkitehtuuri on taidetta ja rakennustekniikkaa yhdistävä laji. Arkkitehdin työn suunnitteluprosessissa, samoin kuin tutkimustyössä, tarvitaan luovuutta, luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja kolmiulotteista hahmotuskykyä, mutta paljon on mietittävä myös toteuttamiseen liittyviä asioita.
Tällä hetkellä Herneoja tekee yliopistolla opetustyön lisäksi omaa tutkimusta, jossa hän pääsee hyödyntämään kokemustaan talopuolen suunnittelussa.
“Vaikka suunnittelutyön tulos näyttäytyy visuaalisena, niin paljolti se on ihan raakaa työtä. Mutta se toki motivoi, että on ajatus mitä haluaa tehdä – ja että sen eteen on valmis tekemään kovasti töitä.”
Onko Oulussa hyvä olla kaikenlaisilla oululaisilla?
Vaikka kulttuuripääkaupungin titteli olisi jo itsessään hieno asia, Herneojaa kiinnostaa erityisesti se, miten hankkeen avulla voitaisiin pysyvästi vaikuttaa kaupunkirakenteisiin niin, että Oulussa olisi hyvä olla kaikenlaisilla oululaisilla.
Herneojan mukaan ensimmäisenä tulisi selvittää, mitä oululaisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Hän itse muutti Helsingistä Ouluun opiskelemaan noin 33 vuotta sitten, mutta kertoo kokevansa vieläkin toisinaan ulkopuolisuuden tunnetta.
Herneojasta vahva paikallinen identiteetti on sinänsä hieno juttu, mutta ookko nää –oululaisuus ei välttämättä ole sellaista oululaisuutta, jonka hän itse tai esimerkiksi Oulun kansainvälinen yliopistoväki kokisi omakseen.
Herneoja kiittelee Oulua hyvin aktiiviseksi kulttuurikaupungiksi. Hän mainitsee kaupungin isompien tapahtumien, kuten ilmakitaransoiton MM-kisojen, tuovan Oululle tärkeää näkyvyyttä ja kaduille liikettä. Pääasiassa kesäkuukausille sijoittuvien tapahtumien jälkeen keskusta kuitenkin hiljenee.
Oulun hiljainen keskusta onkin puhuttanut kaupungissa jo pitkään. Aulikki Herneojan mukaan asian ratkaisussa voisi auttaa kaupunkisuunnittelu, jolla keskustan aluetta saataisiin kehitettyä toimivammaksi esimerkiksi pienempien kulttuuritapahtumien järjestämistä varten.
“Voisiko kaupunkilaisia ottaa enemmänkin mukaan keskusteluun, jotta kaupunkitilojen miettiminen olisi vuorovaikutteisempaa. Siten me saataisiin ehkä enemmän elävyyttä”, hän ehdottaa.
Lisäksi Herneojaa kiinnostaa se, kuinka kulttuurin keinoin voitaisiin puuttua positiivisella tavalla myös sosiaalisiin haasteisiin. Hän viittaa Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa kerrotaan Meri-Toppilan asuinalueen ongelmista ja viitataan kutsumanimeen ”Veri-Toppila”.
”Eihän me voida ajatella olevamme tyytyväisiä Ouluun, jos täällä on tämänkaltaista alueellista pahoinvointia. Pitäisi miettiä ratkaisuja: olisiko esimerkiksi kulttuurin keinoin jotakin, jolla me voitaisiin motivoida nuorisoa ja saada ainakin se arki tuntumaan vähän iisimmältä.”
Herneoja näkee esimerkiksi Titta på Tuiran kaltaiset, omaehtoiset pop up -tapahtumat matalan kynnyksen kulttuuritapahtumina, joihin on voivat osallistua myös he, jotka eivät ole kulttuurin ja taiteen tuottajia tai ydinyleisöä. Tällaisissa tapahtumissa myöskään pääsymaksut tai suomen kielen taitamattomuus eivät ole esteenä osallistumiselle.
Aulikki Herneoja kaipaa Ouluun rajat ylittävän dialogin foorumia, jossa esimerkiksi kaupungin edustajat, taiteilijat ja yliopistoväki voisivat yhdessä suunnitella ja keskustella Oulua kehittävistä ideoistaan myös silloin, kun ei tähdätä jonkin tietyn yhteisprojektin toteuttamiseen.
Oulun vahvuudet: Pääsy marjametsään ja hyvät pyörätiet
Kun Herneoja muutti parikymppisenä Ouluun, maailman pohjoisin arkkitehtikoulutusta tarjoava kaupunki tuntui helsinkiläisestä kiinnostavan eksoottiselta. Lähiverkostojen puuttuminen toi silti omat haasteensa nuoren opiskelijan elämään. Arkkitehtiopiskelijoista ja työporukoista löytyivät pian omat tärkeät yhteisönsä, ja kolmannen opiskeluvuoden työpaikasta myös Herneojan tuleva aviomies. Oulusta tuli pikkuhiljaa hänelle koti.
Nykyarkkitehtuurin aineryhmän ja yksikön tohtorikoulutukseen liittyvistä opetustehtävistä vastaava Herneoja kiittää Oulun kaupunkia siitä, että kaupunki tarjoaa arkkitehtiopiskelijoille harjoitustyöaiheita, ja antaa näin arvokasta kokemusta ja mahdollisuuksia opiskelijoille.
Pari vuotta sitten Ouluun arkkitehtien konferenssiin saapuneet Herneojan eurooppalaiset kollegat hämmästyivät, kun arkkitehtien kiltatalon saunasta saattoi pulahtaa uimaan keskellä kaupunkia. Vieraat ihastelivat Oulun rauhallisuutta, lyhyitä välimatkoja, luontoa ja turvallisuutta.
”Meillä voi mennä vaikka marjastamaan tai sienestämään kaupunkialueella. Ja meillä on hyvät pyörätiet. Tavallaan nämä tämmöiset asiat, jotka ovat meille tuiki tavallisia – voisivatko ne olla juuri niitä meidän vahvuuksia?”
Kuka?
Aulikki Herneoja
» Valmistunut Oulun yliopistosta arkkitehdiksi vuonna 1992, tekniikan lisensiaatiksi vuonna 1998 ja tekniikan tohtoriksi vuonna 2007. » Työskentelee Oulun yliopistossa nykyaikaisen arkkitehtuurin yliopistonlehtorina, tohtorikoulutuksen vastuuopettajana ja arkkitehtuurin yksikön varajohtajana. Lisäksi oma arkkitehtitoimisto ArkEST Arkkitehdit Ky. » Yliopisto-opinnoissa parasta oli arkkitehtiopiskelijoiden yhteisö ja nykyarkkitehtuuri, eli rakennusten suunnittelutyö. » Haastavinta opiskeluaikana oli vanhojen ystävien ja perheverkostojen puuttuminen Oulusta. » Ensimmäinen oman alan työpaikka oli toisena opiskeluvuotena Arkkitehtityö Kuhalampi–Kähkönen–Uronen -arkkitehtitoimistossa Oulussa. » Unelmoi saavansa vietyä tutkimustyössä eteenpäin itselleen tärkeitä asioita, joiden eteen on tehnyt vuosia töitä. Toiseksi unelmoi saavansa ajankäyttönsä parempaan tasapainoon, jotta aikaa riittäisi töiden lisäksi enemmän myös itsestä huolta pitämiseen. » Vapaa-ajallaan mökkeilee lähes joka viikonloppu miehensä kanssa tämän synnyinseudulla Pudasjärvellä. ”Se katkaisee viikot. Olen huomannut, että on ihan terveellistä, ettei työ vie ihan kaikkea aikaa.”
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Suomen menestynein indiebändi Satellite Stories lopettaa uransa lokakuun viimeisenä lauantaina. Kymmenen vuotta, viisi studioalbumia ja tuhansia keikkakilometrejä myöhemmin on aika hengähtää ja katsoa elämää ilman rock’ n roll -laseja. Mutta oliko koko pitkä matka sittenkin kaukokaipuuta?
”I’m dreaming of another place Freezing through these winter days My drifting mind is longing south”
Kun oululainen Satellite Stories suuntasi ensimmäistä kertaa Eurooppaan, hajosi bändin keikkapaku Saksan moottoriteille. Reissusta jäi hyvän tarinan lisäksi ikuinen kiitollisuudenvelka mekaanikko David Normanille.
Syyskuun alussa julkaistun, bändin viimeiseksi jäävän Cut Out the Lights -albumin myötä Satellite Stories suuntasi tänä syksynä vielä viimeisen kerran Eurooppaan.
Bändin jäsenet Esa Mankinen (kitara ja laulu), Olli-Pekka Ervasti (rummut), Marko Heikkinen (kitara) ja Jyri Pesonen (basso) pääsivät viimeisellä The Final Story –kiertueella vielä kerran maistamaan keikkaelämää suuren maailman meiningillä.
Bändin jäsenet ovat aiemmin kehuneet erityisesti Espanjan keikkoja hyvästä tunnelmasta. Myös tällä kertaa Espanja oli yksi odotetuimmista pysähdyspaikoista.
”Siellä indierock on vielä niin iso juttu. Keikoilla ihmiset ovat iloisia, tanssivat ja osaavat sanat ulkoa. Se hyvä fiilis tarttuu sitten itseenkin”, Marko Heikkinen kertoo.
Jäähyväiskiertue starttasi syyskuussa Kuopion Henry’s Pubista. Bändin mukaan jäähyväiskeikoilla meno on ollut villiä myös Suomessa. Mahdollisuus nähdä bändi viimeistä kertaa on tuonut keikoille tuttuja kasvoja: keikoilla on tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet bändin Suomessa yli kymmenen kertaa. Kotimaan keikat ovat vetäneet porukkaa myös kauempaa, jopa Japanista asti, Heikkinen sanoo.
Myöskin Oulun jäähyväiskeikat (25.10. ja 27.10.) ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella. Vihoviimeiselle keikalle on bändin Facebook-sivun mukaan tulossa ihmisiä aina Kanadasta asti.
Mutta ennen viimeistä keikkaa ja valojen sammumista on hyvin aikaa vielä katsoa hetkeksi menneeseen.
Valot sammuvat
”In my veins Flows mercury, flows mercury I’m not the man that I used to be”
Bändin viimeinen levy kantaa nimeä Cut Out the Lights. Usein artisteilla on tapana pakata viimeiselle levylle kaikki toteutumattomat musiikilliset ideat ja unelmat.
Bändin mukaan uuden levyn materiaalin työstäminen ja lopettamispäätös menivät osittain limittäin. Viimeisimmän levyn materiaalin säveltäminen alkoi kuitenkin hyvissä ajoin ennen päätöstä.
Esa Mankinen ja Marko Heikkinen olivat keväällä vieraanaOulun ylioppilaslehden Kampuslivessä syksyn Vulcanalia-keikan tiimoilta. Tuolloin kaksikko oli sitä mieltä, että uuden levyn materiaalissa ei kuulu se, että kyseessä on viimeinen kerta studiossa tällä kokoonpanolla.
”Yritettiin vaan tehdä niin hyviä biisejä kuin mahdollista”, Heikkinen heitti haastattelussa.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa.”
Jotain pientä erikoisuutta levynteossa silti oli. Esimerkiksi tasatahtisia biisejä oli tällä kertaa mukana enemmän kuin normaalisti.
”Niitä on kiva soittaa ja ne sopivat hyvin meidän keikkasettiin”, Heikkinen kertoo.
Myös kokemus levynteosta näkyi viidettä kokopitkää tehdessä. Nyt bändi rohkeni toteuttaa hyväksi havaittua ”less is more” -periaatetta.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
”Meillä on aina ollut yhteinen visio”
”This is a story about a man And how he came to understand The things in his life”
Mutta jäikö jotain musiikillista visiota vielä toteuttamatta, jonka kymmenvuotisen uran tehnyt bändi olisi vielä halunnut Satellite Stories -nimellä saada aikaan?
Bändin mukaan matkan varrella kovalevylle on tarttunut lähes 300 demoa, joista levyjen kappaleet on parsittu kokoon.
”Kyllä näistä ne parhaat on aina levylle laitettu, että siinä mielessä ei jää mitään hampaankoloon”, Marko Heikkinen tuumaa.
Miehet haluavat muistuttaa, että he ovat pitkän uransa aikana olleet lähes aina yhtä mieltä siitä, miltä bändin tulisi kuulostaa.
”Aika hyvin olemme kukin saaneet toteuttaa omia ideoitamme musiikin parissa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
Bändin mukaan uuden levyn kohdalla haluttiin tehdä tavallista enemmän itse. Myös studiossa materiaalin hinkkaaminen jätettiin minimiin, ja sovitukset olivat pitkälti kasassa ennen varsinaista studiosessiota. Näin jäi aikaa muille kokonaisuutta eteenpäin vieville asioille.
”Esimerkiksi lauluihin käytettiin tosi paljon aikaa, jotta niihin saatiin sellainen oikeanlainen tunnelma”, Esa Mankinen kertaa.
”Pitää ajatella maailma vähän yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on”
”I don’t want, I don’t want, I don’t wanna be in Helsinki Art Scene”
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä.
”Ei meistä alun perinkään mitään U2:ta pitänyt tulla, vaan ennemminkin kuin Vampire Weekend”, Marko Heikkinen pohtii.
Homma pääsi kuitenkin kasvamaan. Satellite Storiesia tituleerataan usein Suomen suurimmaksi indierockbändiksi. Bändiläiset myöntävät, että jossain vaiheessa he olivat vakaasti sitä mieltä, että ovat maailman paras ja kaunein bändi.
”Toki näin viiden levyn jälkeen on hiukan realistisemmat näkemykset siitä, mitä tässä on saavutettu”, Heikkinen jatkaa.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään.”
Tietty hulluus ja epärealistiset odotukset ovat Satellite Storiesin mukaan myös välttämätön osa aloittelevien bändien sielunmaisemaa. Inhorealistisella bisnesajattelulla ei pitkälle pötkitä, vaan haaveille ja unelmille pitää olla tilaa. Suuruudenhulluus on hyvästä.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään”, Jyri Pesonen summaa.
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä. Bändi keikalla Qstockissa kesällä 2015.
Rock-lavoilta opit arjen haasteisiin
”Don’t tell me it was wasted time Don’t tell me it was waste of life”
Lopettamisen jälkeen Satellite Storiesin jäsenet pääsevät maistamaan niin sanottua normaalia elämää. Se oli myös yksi syy lopettamispäätöksen taustalla. Kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen jäsenillä on kaikilla vielä keskeneräisiä opintoja Oulun yliopistolla. Esimerkiksi keväällä Oulun ylioppilaslehdessä toimitusharjoittelijana työskennellyt Marko Heikkinen palaa jäähyväiskiertueen jälkeen kirjallisuuden gradunsa pariin, ja Esa Mankinen palaa viimeistelemään musiikkikasvatuksen opintojaan.
Mutta mitä rokkielämästä voi ammentaa, kun nelikko palaa koulunpenkille ja päivätöiden pariin?
”Varmasti viihdemaailman rakenteen ymmärtämisestä on tulevaisuudessa hyötyä”, Marko Heikkinen pohtii.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka.”
Satellite Storiesin levyissä näkyy vahvasti sen jäsenten kädenjälki. Kokonaisvaltainen osallistuminen levyjen tekemiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on bändiläisten mukaan varmasti arvokasta pääomaa bändin jälkeiseen elämään.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka”, Jyri Pesonen pohtii.
Bändin mukaan näin pitkää uraa ei voi pyyhkiä noin vain pois omasta persoonasta ja hypätä puhtaalta pöydältä bändielämän jälkeiseen arkeen. Toki keikkailukin on opettanut taitoja jokapäiväiseen selviytymiseen reissuelämästä.
”Ainakin on oppinut sen, että esimerkiksi hotellihuoneesta kannattaa napata pyyhkeet ja shampoot mukaan”, Esa Mankinen virnistää.
”Terveisiä David Normanille”
”Vagabonds, we’re vagabonds”
Entä se jutun alussa mainittu David Norman ja hajonnut paku?
Tarina juontaa juurensa bändin ensimmäiselle Euroopan kiertueelle. Tuolloin keikat järjestettiin omatoimisesti puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Kiertueen ajoneuvoksi valikoitui halvin vuokra-auto, jonka bändi onnistui löytämään.
”Kaikkihan meni hyvin, kunnes auton pakoputkeen tuli sellainen nyrkin kokoinen reikä Saksan autobahnilla”, Jyri Pesonen muistelee.
Hankalaan saumaan osunut haaveri aiheutti ongelmia, sillä sunnuntaina korjaamot olivat järjestään kiinni. Pitkän etsinnän jälkeen auki oleva korjaamo löytyi, mutta korjaamisen esteeksi nousi kielimuuri.
”Ei siinä sitten auttanut kuin istua huoltomiehen kanssa Google Translaten ääreen ja alkaa kääntämään”, Pesonen jatkaa.
Pakoputki saatiin loppujen lopuksi vaihdettua ja matka jatkui. Auton korjanneen mekaanikon nimi on bändillä vieläkin muistissa.
”David Norman oli hänen nimensä. Terkkuja Saksanmaalle, ja kiitos vielä tätäkin kautta, kun Oulun ylioppilaslehteä kuitenkin luet”, Marko Heikkinen jatkaa.
Nykyään Satellite Stories on hoitanut keikkamatkat hyvin varustellulla keikkabussilla, josta löytyy kunnon sängyt ja muut mukavuudet. Nyt uran loppuhetkillä on hyvä hetki myös muistella sitä, kuinka keikkareissut ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Aluksi keikkareissujen yöpymiset hoituivat kavereiden sohvilla.
”Vasta fiilistelin sitä, että siinä kesti monta vuotta ennen kuin päästiin keikkareissulla ekan kerran hotelliin nukkumaan”, Heikkinen muistelee.
Hotellimajoitus ei toki bändin mukaan lisännyt unen määrää – päinvastoin.
”Sitten sitä vain juhli koko yön ja meni hotellille aamupalalle”, Esa Mankinen nauraa.
Koti voitti Berliinin
”Cut out the lights Then it’s up to me”
Satellite Storiesin uralla olisi ollut paikkoja tehdä asioita vielä asteen enemmän idealismi ja naiivius edellä. Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla bändin jäsenet kertoivat, että heillä on ollut mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja laittaa vielä yhtä pykälää isompi vaihde päälle.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta bändi on pysynyt Oulussa ja valloittanut maailmaa täältä käsin.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla.”
Onko Satellite Stories ollut aina kamppailua kaukokaipuun ja kotiseuturakkauden välillä?
”Ylipäätään ihmiset haluavat jotain isompaa, mutta silti pitää olla se jokin turvallinen paikka, mihin palata. Siinä mielessä allekirjoitan väitteen”, Olli-Pekka Ervasti pohtii.
Oulu on myös bändin mukaan vaikuttanut Satellite Storiesiin ja tuonut oman mausteensa sekä musiikkiin että bändin ulkoiseen ilmeeseen. Samalla kaukokaipuuta on hillinnyt maalaisjärki.
”Kyllä me ollaan useita bändejä seurattu ja huomattu, että se Berliiniin muuttaminen ja siellä vuosi pari taiteilijaelämää viettäen ei vie asioita aina eteenpäin”, Jyri Pesonen kertoo.
Bändin mukaan myös saavuttamattomat unelmat ovat tärkeitä elämässä. Usein ajatus jostain ja sen eteen työskentely on saavutettua tavoitetta palkitsevampaa.
”Ehkä me ollaan näin saatu jatkaa sitä haaveilua”, Olli-Pekka Ervasti tuumaa.
Vaikka Satellite Storiesin tarina päättyy yhteisellä päätöksellä ja hyvässä hengessä, jää siis haaveilulle aina tilaa. Musiikin saralla bändin jäsenet eivät ainakaan näillä puheilla aio olla yhtä aktiivisia tulevaisuudessa.
Jotain spesiaalia on silti luvassa.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla”, Esa Mankinen toteaa bändikavereiden nauraessa vieressä.
Tänne kaikki päättyy. 45 Specialin takahuone saa kunnian olla lauantaina 27. lokakuuta Satellite Storiesin viimeinen backstage.
Satellite Storiesin viimeiset Oulun keikat 45 Specialissa 25.10. ja 27.10.
Bändin kuulumisia vanhoissa Oulun ylioppilaslehdissä löydät esimerkiksi numeroista 10/2012 ja 9/2013.
Jutun englanninkieliset sitaatit Satellite Storiesin kappaleista.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
