Marraskuun pimeä puoli

Suomalaisille on vaivalla rakennettu kansallista identiteettiä pimeästä ja kylmästä piittaamattomina, sisukkaina pärjääjinä, jotka arktisella asenteellaan uutteroivat talvenkin yli, Kerttu Juutilainen kirjoittaa kolumnissaan.

Maa makaa martaana, valo kaikkoaa nopein askelin kaukaiseksi muistoksi. Kuin raskaat silmäluomet olisivat ummistuneet, pimeys on langennut pohjoisen ylle. Kuoleman kuu on saapunut, eikä ole kiirehtimässä pois. 

Marras ja sen kantasana marta viittaavat kuolleeseen tai kuolemaa tekevään. Marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna vietettynä pyhäinpäivänä on uskottu kuolleiden henkien, martaiden, olevan liikkeellä. Ja kuten kuukausien nimet usein, marraskuu-nimitys heijastelee myös ympäröivää luontoa ja siitä tehtyjä havaintoja. Marraksen aikaan luonto valmistautuu talveen kuolemalla, seisahtuen ja levähtäen. 

Pohjoisen marraskuulle luonteenomainen pimeys on paitsi haaste kehollemme, myös kulttuurisesti vieroksuttua: pimeys edustaa tuntematonta ja arvaamatonta, johdattelee mielikuviin rikollisuudesta ja pahuudesta, ja vie ajatukset Tuonelan tuonpuoleiseen. 

Valo sen sijaan symboloi elämää ja voimaa, järkeä ja johdatusta. Korkean tietoisuuden tilan saavuttamista kutsutaan valaistumiseksi, kristinuskossa kerrotaan Jeesuksen tuoneen valon pimeydessä vaeltavalle kansalle. Valo virkistää, se mahdollistaa näkemisen ja paljastaa ympäristön vaarat.

Suomalaisille on vaivalla rakennettu kansallista identiteettiä pimeästä ja kylmästä piittaamattomina, sisukkaina pärjääjinä, jotka arktisella asenteellaan uutteroivat talvenkin yli.

Saatan itsekin kokea outoa pönkittymisen tunnetta, jos ulkomaalainen hämmästelee talvenkestävyyttäni: tällaisiahan me olemme, ei tunnu missään. 

Kansankuvat harvoin kertovat totuutta, kuten eivät tässäkään. Kesän jälkeinen valonmäärän romahdus yllättää joka vuosi. Jo elokuun lopulta kuulee ohikulkijoiden päivittelevän aikaistunutta pimeän tuloa pelokkain äänensävyin. Kuukaudet etenevät ja kadut tyhjenevät kun kulkijat sulkeutuvat yhä tiiviimmin koteihinsa. Ja kun marraskuu lopulta saapuu, busseissa, kirjastojen pöydillä ja luentosaleissa nuokkuvat kalpeat kasvot muistuttavat, että pimeä ottaa aina osansa. 

Meidän ei kuitenkaan pitäisi soimata väsymyksestämme marrasta ja pimeää, vaan etsiä syyllistä luonnonilmiöiden sijaan toisaalta. Marraskuu saapuu joka vuosi, meistä huolimatta ja meiltä kysymättä. Me voimme ainoastaan yrittää valita sen, miten sen kanssa elämme. 

Suomalaiset tapaavat hehkuttaa luontosuhteensa ainutlaatuisuutta, vaikka todellisuudessa elämme meitä ympäröivän luonnon usein täysin sivuuttaen. Muut elolliset valitsevat talvenviettonsa huomioiden fysiologiansa ja pyrkivät selviytymään: kasvit seisahtuvat lepotilaan, siilit vaipuvat horrokseen, karhut ja mäyrät ovat koko kesän keränneet vararavintoa, jonka turvin ne käyvät talvilevolle. Me itseämme älykkääksi kutsuvat eläimet olemme valinneet taktiikaksi yrityksen jaksaa kuten kaikkina muinakin vuodenaikoina; aivan kuin hetken hellittämisen myötä meille koituisi äkkikuolema tai vähintään maailmanloppua enteilevä pula-aika.

Kansallinen identiteetti ei tunnusta heikkoutta talven edessä. Emme saa kevennettyjä työviikkoja tai helpotuksia opintopistetavoitteisiin, emme edes pimeän vuodenajan korvausta töistämme. Marraskuun kavahtaminen vaikuttaakin yleistyvän aikuisiällä, samalla kun työtunnit ja muut velvollisuudet lisääntyvät. Kun lapsena elämisen tahti oli monin tavoin armollisempaa, ei marraskuu tuntunut sen vaikeammalta kuin mikään muukaan kuukausi, sitä ei edes ajatellut. 

Iltalehdessä vuosi sitten marraskuussa julkaistussa kolumnissaan, Merja Mähkä kuvasi marraskuuta arjen totuustestiksi. Jos ihminen kokee talven tullen pakottavaa pakenemisen tarvetta aurinkolomalle, karkaa hän todennäköisesti loskan ja pimeän sijaan ennen kaikkea epämielekästä arkeaan. “Marraskuun pimeys tekee arjen näkyväksi”, Mähkä kirjoittaa

Ratkaisuna arjen synkkyyteen Mähkä ehdottaa taloudellisen liikkumavaran kasvattamista, mikä hänelle tarkoittaa sitä, että kuluista karsitaan jotta “oravanpyörää voi polkea omaa tahtia”. Kaamosmatkan väliin jättäminen helpottaa paitsi ympäristöahdistusta, säästyneen rahan voi myös sijoittaa. Tulevaisuudessa sijoituksista poikineet tuotot voivat parhaimmillaan mahdollistaa nelipäiväisen työviikon viiden päivän tuloilla.

Monelle meistä marraskuinen karkumatka valoon on kuitenkin vain unelma. Mähkän ratkaisuehdotus onkin monelle saavuttamattomissa ja sen vaarana on, että tulevaisuudessa ylimääräinen lepopäivä suotaisiin vain toisille, kun taas toisten osaksi jäisi työskentely muidenkin edestä. Lepopäivästä tulisi harvojen saavutus, ei kaikille kuuluva oikeus. 

Oikeus valoon ei ole ensimmäistä kertaa kysymys myös tasa-arvosta.

Pian yleistymisensä jälkeen, sähkö ja sähkövalo miellettiin vahvasti osaksi kehitystä ja menestymistä. Esimerkiksi vuonna 1959 ilmestyneessä mainosfilmissä, “Elä paremmin sähkön avulla”, kysyttiin: “Oletteko tullut ajatelleeksi, että lapsenne terveys, ehkäpä menestys koulussa saattaa riippua valaistuksesta?”

Kuitenkin vielä 1970-luvulla 60 000 maaseudun suomalaiskotia asui kokonaan tai osittain sähköverkon ulkopuolella. Sähköttömyys koettiin etenkin pimeänä vuodenaikana raskaana, jopa sosiaalista syrjäytymistä aiheuttavana. Sähköttömissä kodeissa monet työt oli välttämätöntä ajoittaa valoisaan aikaan ja usein päivän toimissa jouduttiin turvautumaan aggregaatiin ja kalliiseen polttoaineeseen. 

Teknologian kehittymisestä huolimatta kannamme silti kivikautista, yhä luonnonvaloa kaipaavaa ja tarvitsevaa kehoamme, jota emme nykyajassa pysty vaalimaan riittävästi.

Vaikka sähkö vapautti meidät luontaisen valonmäärän tiukasti sanelemasta elämänrytmistä, tuntuu tämä vapaus puolitiehen jääneeltä. Vietämme usein päivän ainoat valoa kajastavat tunnit loisteputkien tai muiden korvikkeiden alla, laskien päiviä kesään. Teknologian kehittymisestä huolimatta kannamme silti kivikautista, yhä luonnonvaloa kaipaavaa ja tarvitsevaa kehoamme, jota emme nykyajassa pysty vaalimaan riittävästi.

Pimeän pakeneminen etelään on muuttunut ilmastosyiden vuoksi kyseenalaiseksi. Tänä talvena myös koronatilanteen vuoksi etelän aurinkorantojen portit ovat niille tavanomaisesti karkaaville kiinni. Tänä vuonna todella olemme pimeän kanssa, emme voi kääntää siltä katsettamme. Nyt olisi siis hyvä hetki miettiä, mitä voisimme tehdä toisin.

Hyviä ensiaskeleita saattaa olla näkyvissä. Etätöihin siirtyminen on säästänyt muutoin laittautumiseen ja työmatkoihin kuluvasta ajasta tovin lisää nukkumiseen. Elämisen mukavuutta saattaa kohottaa myös se, ettei luennolle tarvitse pyöräillä yöllä jäätyneen eilisen sohjon yli ja olla huolissaan luidensa puolesta.

Onnekkailla etätyö voi tarjota joustoa päivän kulkuun ja mahdollistaa kenties lyhyenä valoisana hetkenä pakomatkan näyttöpäätteeltä ulkoilmaan. Näistä voi edetä helpotuksen huokaukseen siitä, että kaikki ei välttämättä päätykään, vaikka tekisimme asioita joskus toisinkin.

Ehkä parhaimmillaan muuttunut maailmantilanne voisi johdatella kysymyksiin siitä, mikä kaikki työ on talviaikaan välttämätöntä. Jos agraariyhteiskunnassa oli urakoitava kesä, jotta selvittiin talvesta, voisiko nykyään liki ympärivuotisen tahkoamisen sijaan keskittyä joskus nauttimaan työn hedelmistä? Jos vuosisatojen valaistumisista kertynyt yltäkylläisyys ei auta meitä edes marraskuussa nukkumaan hieman pidempään, ei se ole todellista tai oikein valjastettua yltäkylläisyyttä. 

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Etäopiskelu jatkuu koko kevään – lisäksi maskisuositus yliopistolla

Oulun yliopisto jatkaa etätyötä ja -opiskelua koko kevätlukukauden 31. toukokuuta asti. Myös maskisuositus astuu voimaan huomenna 29. lokakuuta.

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Anna-Sofia Tastula

Read this article in English.

Etätyöt ja etäopiskelu jatkuvat Oulun yliopistossa 31.5.2021 asti. Oulun yliopisto päätti asiasta tänään, keskiviikkona 28. lokakuuta. Lisäksi huomenna voimaan astuu maskisuositus, jonka mukaan yliopistolla kannattaa käyttää suu-nenäsuojainta kaikissa julkisissa tiloissa yliopistolla seuraavan kahden viikon ajan.

Päivitetyt tiedot yliopiston ohjeistuksesta löytyvät Oulun yliopiston koronavirus-sivustolta. Myös Oulun ammattikorkeakoulu suosittelee maskin käyttämistä kampuksella. Asiasta tiedotettiin 19. lokakuuta.

Päätöksen pitää kevään opetus etänä kerrotaan johtuvan koronan tartuntatilanteesta ja pandemian kokonaistilanteen kehittymisennusteista. Maskisuositus taas perustuu Oulun alueelliseen maskisuositukseen, joka annettiin 27. lokakuuta. Suositus on voimassa 29.10.–12.11. Suosituksen mukaan suu- ja nenäsuojaimia suositellaan käytettäviksi kaikissa julkisissa sisätiloissa ja yleisötilaisuuksissa.

Yliopisto tarkentaa alueellista maskisuositusta niin, ettei suojainta tarvitse käyttää jos turvavälin pitäminen on mahdollista tai työskentelee yksin. Oulun alueellisiin suosituksiin nojaten yliopisto suosittelee myös, ettei yli 20 hengen yksityistilaisuuksia järjestetä aikavälillä 29.10.–12.11.

Yliopiston henkilöstöjohtaja Jarmo Okkonen kommentoi asiaa lehdelle torstaina 29.10. Hän perustelee yliopiston päätöstä sillä, että tartuntatilanne ei näytä toivoa paramisesta.

”Kun katsotaan taudin leviämistä Pohjois-Pohjanmaalla, ei ole perusteita ajatella että pandemia huomattavasti helpottaisi tai katoaisi loppuvuoden aikana”, Okkonen sanoo.

Päätös keväästä tehtiin henkilöstöjohtajan mukaan tarkoituksella aikaisin.

”Opetuksen järjestelyjen ja opiskelijoiden asumisen järjestelyjen takia ei haluttu jättää päätöstä viime tinkaan. Opiskelijat kuitenkin sitoutuvat paikkakuntaan, nyt he saavat tiedon ajoissa”, hän kertoo.

Tällä hetkellä yliopisto ei suunnittele laajempia toimenpiteitä, kuten yliopiston sulkemista. Okkosen mukaan samat palvelut, muun muassa läppärilainaamot ja itsenäisen opiskelun tilat, tenttiakvaario ja kirjasto, pidetään käytössä myös keväällä.

”Keskustelua ei ole käyty siitä, että ovet suljettaisiin uudestaan. Tilanne näyttää yliopiston kannalta siltä, että jatketaan kuten tähänkin asti.”

Okkosen mielestä toive lähiopetukseen siirtymisestä lähiaikoina on turha. Sen sijaan tulisi tottua siihen, että tämä on uusi normaali.

”Tavallaan tämä on uusi tilanne, joka jatkuu. Väliaikaisuutta ei ole enää tunnistettavissa, eli emme palaa normaaliin. Tämä on se uusi normaali”, hän sanoo.

Aiemmin yliopisto päätti, että etäopetus jatkuu syyslukukauden loppuun asti. Tällöin yliopiston hallintojohtaja Essi Kiuru kertoi lehdelle, että yliopisto toivoi pystyvänsä palaamaan lähiopetukseen jo tulevan kevätlukukauden aikana.

Aiemmin syksyllä Kiuru kertoi, että niin opiskelijat kuin henkilökunta toivoivat yliopistolta pikaista päätöstä 2. opetusperiodin suhteen. Tällä kertaa päätös kevään opetuksesta tehtiin kerralla koskemaan koko kevätlukukautta.

Oulun yliopisto ei ole suinkaan uusien linjauksiensa kanssa yksin. Vastaavia päätöksiä kevätlukukauden järjestämisestä etäopintoina ovat aiemmin tehneet ainakin Helsingin yliopisto, Turun yliopisto, Tampereen yliopisto ja Lappeenrannan–Lahden teknillinen yliopisto LUT.

Myös maskisuositus on yleistynyt yliopistoissa. Keväällä etäopetusta jatkavista yliopistoista maskia suosittelevat Helsingin yliopisto, Turun yliopisto ja Tampereen yliopistossa, jossa maskia suositellaan käytettäväksi aina kampuksella oleskellessa. Myös LUT ottaa maskisuosituksen käyttöön 2. marraskuuta alkaen.

Maskisuosituksia on voimassa myös yliopistoissa, joissa päätöstä kevään opetuksesta ei ole vielä tehty. Näin on ainakin Jyväskylän yliopistossa, jossa suositus on voimassa alustavasti lokakuun loppuun asti, Aalto-yliopistossa, Åbo Akademissa, Vaasan yliopistossa ja Lapin yliopistossa.

Oulun yliopisto teki päätöksen toisen periodin pitämisestä etänä 16. syyskuuta. Etäopetus on Oulussa jatkunut keväästä 2020. Yliopiston ovet aukaistiin ensimmäistä kertaa koronan aiheuttaman sulun jälkeen elokuussa. Uusimmat tiedot Oulun yliopiston koronatoimenpiteistä löytyvät yliopiston nettisivuilta.

Juttua päivitetty 29.10. Lisätty Okkosen kommentit.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Uskommeko enää edistykseen?

Länsimainen yhteiskunta on pitkään pohjautunut edistyksen ideaalille. Jo 1700-luvun valistusfilosofit näkivät ihmiskunnan tavoitteena täydellistymisen. 2000-luvun ilmastokriisi, sodat ja pandemia ovat kuitenkin asettaneet edistysuskon kriisiin, jota ei helposti ylitetä.

TEKSTI Petra Uusimaa

KUVAT Maiju Putkonen

Länsimaat ovat rakentaneet alttareita edistykselle jo satoja vuosia. Teknologia, luonnontieteiden kehitys ja elintason nousu ovat siivittäneet uskoa kaiken parantumiseen aina 1700-luvulta lähtien.

Filosofinen pohja edistykselle luotiin 1700-luvulla valistuksen aikana. Modernin tieteen synty on luonut uskoa siihen, että ihmiskunnan tulevaisuus on nykyisyyttä valoisampi.

Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi “jumalallinen” suunnitelma, jota yhteiskunnan ajateltiin seuraavan suoraviivaisesti kohti kaiken täydellistymistä.

1900-luvun alun maailmansodat ja pitkään jatkunut kylmä sota romahduttivat edistysuskon hetkellisesti. Miten ihmiskunta voi parantua entisestään, kun pahuuden huippu on saavutettu?

Talouskasvu, hyvinvointivaltioiden ja teknologian kehitys kuitenkin antoivat edistysuskolle uudet siivet, ja kapitalismin ja teknologian riemusaatto on jatkunut yhteiskunnassa aina 2000-luvulle saakka.

Edistysuskon juuret

Historioitsija ja historian dosentti Jouko Jokisalo kirjoittaa kirjassa Historianfilosofia (2015) edistysuskon olevan 1700-luvulta lähtien yksi modernin yhteiskunnan historiallisen ja poliittisen ymmärryksen kiinnekohtia.

Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi ”jumalallinen” suunnitelma.

Länsimainen yhteiskunta havittelee täydellisyyttä sekä yksityisellä että valtiollisella tasolla. Filosofi Immanuel Kant kirjoitti jo vuonna 1798: “Ihmissuku on aina edistynyt kohti parempaa ja tekee niin edelleenkin.”

Edistysusko koki kolahduksen maailmansotien jälkeen, mutta siitä tuli taas pian yksi keskeisimmistä länsimaiden ideaaleista. Filosofi Francis Fukuyama jopa totesi teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992), että kaikki historian kannalta merkittävä on jo tehty liberaalin demokratian voiton myötä.

2000-luvulle tultaessa alkoi edistysuskon rinnalle muodostua huolta nopean ja säätelemättömän muutoksen vaikutteista. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit osoittivat aseteollisuuden kehityksen nurjan puolen ja kylmän sodan ase- ja ydinvoimateknologian kehitys jatkoi tätä kehityskulkua.

Ranskalainen valistusfilosofi Antoine de Condorcet kehitteli 1700-luvun lopussa edistykselle kolme keskeistä päämäärää: epätasa-arvoisuuden häviäminen, tasa-arvoisuuden lisääntyminen kansakuntien välillä sekä ihmiskunnan jatkuva täydellistyminen.

Immanuel Kant taas puhui pysyvän rauhantilan lisääntymisestä kansallisvaltioiden välillä ja mainitsi myös ideaalin maailmankansalaisuudesta.

Edistyksestä huolimatta ihmiset ympäri maailmaa kuolevat nälkään, sotivat ja joutuvat vainotuiksi seksuaalisuutensa ja uskontonsa takia. Onko edistysusko notkahtanut 2000-lukujen lukuisten kriisien, nälänhätien, sotien ja pandemian aikana?

Edistyksen kääntöpuoli

Ymmärtääksemme nykyajan edistysuskoon perustuvaa yhteiskuntaa on palattava ilmiön juurille.

Renessanssin ja uuden ajan alussa eurooppalainen yhteiskunta alkoi avautua ja laajeta sekä henkisesti että fyysisesti löytöretkien, siirtomaavalloitusten ja tieteen kehityksen myötä. Samalla luotiin usko edistykseen, joka johdattaa Eurooppaa kohti maailman kuninkuutta. Edistysusko olikin alusta asti hyvin eurooppakeskeinen ilmiö, jossa länsi-
maiset ideaalit edistyksestä olivat ainoa oikea suunta.

Charles Darwinin evoluutioteoria ja myöhemmin hänen ajattelustaan kehittynyt sosiaalidarwinismi olivat keskeisessä yhteiskuntaa.

Esimerkiksi filosofi John Stuart Millille alkuperäisväestöt olivat “barbaareita”, jotka täytyi alistaa “rautaisella kädellä” länsimaisen edistyksen alle. Kolonialistinen sotaisuus kuitenkin oli vastakkaista valistusajattelijoille, joista esimerkiksi Immanuel Kant piti sotaista sankaruutta ja tappamista “raakalaisen korkeana hyveenä”.

1800-luvulla länsimaista edistysuskoa käytettiin perustelemaan kansanmurhia. Kirjailija Joseph Conrad kirjoitti teoksessaan The Rescue (1920): “Jos alempien rotujen on hävittävä, se on hyvä asia, askel kohti yhteiskunnan täydellistymistä, mikä on kehityksen päämäärä.”

Edistyksen synkästä puolesta puhuivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisessa manifestissa (1848). Porvarillinen yhteiskunta on edistynyt niin pitkälle, ettei se pysty enää hallitsemaan yhteiskunnan kehitystä ja edistyksen luomaa epätasa-arvoa. Marxin ja Engelsin “maanpäällinen paratiisi”, eli kommunistinen yhteiskunta, oli saavutettavissa vallankumouksella.

Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.

“Kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rik- kauden alkulähteet; maan ja työläiset”, kirjoittaa Marx.

Engels taas kirjoittaa Luonnon dialektiikassa (1875) ihmisen toiminnan muuttaneen luontoa niin peruuttamattomasti, että muutoksen seuraukset eivät ole enää ennustettavissa.

Engels kuitenkin suhtautui luonnontieteiden mahdollisuuksiin miltei yliopitimistisesti, nähden teknologisessa edistyksessä paljon mahdollisuuksia. Marx taas oli pessimistinen ihmiskunnan mahdollisuuksiin hallita edistystä ja teknologista kehitystä. Hän varoitti vuonna 1856 ihmiskunnan herättäneen eloon “sellaiset teollisuuden ja tieteen voimat, jollaista ihmiskunnan historian minään aikaisempana kautena ei ollut aavistustakaan.”

Mitä edistykselle kuuluu nyt?

Edistysusko on kärsinyt kolahduksen COVID-19 pandemian myötä. Pandemia on osoittanut länsimaisen edistyksen haurauden, kun näennäisesti täydellistynyt yhteiskunta ei kyennytkään torjumaan kansainvälistä kriisiä. Edistysusko on joutunut kriisiin, josta on hankala selvitä.

Jo ennen pandemiaa edistysusko oli kuitenkin matkalla kriisiin. Kapitalismin määrätön kasvu on johtanut luokka- ja varallisuuserojen kasvuun sekä länsimaissa että erityisesti kehitysmaissa. Toinen merkittävä haittavaikutus on ilmaston ylikuormittuminen ja siitä johtuva ilmastokriisi. Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.

“Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia”, kirjoittaa Erkki Tuomioja blogitekstissään.

Erkki Tuomioja osoittaa hyvin perinteisen edistysuskon kohtaamat rajoitteet modernissa maailmassa. Globalisaatio on johdattanut meidät tilanteeseen, jossa yksittäisen maan kriisi saattaa muuttua kansainväliseksi. Samaan aikaan edistyksen selittäminen yhtenä samansuuntaisena ja samankaltaisena muutoksena tuntuu vanhentuneelta.

Pystyykö edistysusko nousemaan kriisin yli vai tarvitseeko 2020-luvun maailma enää edistystä? 2000-luvulla syntynyt kritiikki luulisi herätelleen ihmisiä siinä määrin, että olemme tajunneet edistyksen rajat. Vaikka teknologia ja luonnontieteet ovat kehittyneet ja luoneet maailman, jota menneisyyden ihmiset eivät tunnistaisi, ihmisluonto ei ole täydellistynyt. Maailmassa on edelleen sotia, pandemioita ja nälänhätiä. Olemme vain luoneet uusia kriisejä, jotka korostavat edistyksen kääntö-
puolta.

Voivatko länsimaat selvitä ilman edistystä?

Millaisia sitten olisivat länsimaat ilman edistysuskoa? Ajatus tuntuu miltei utopistiselta, sillä länsimaiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluu ajatus kasvusta ja kehityksestä. Edistysusko on sinällään jo utopistinen, sillä 2020-luvun ihminen ei ole missään määrin täydellisempi esimerkiksi keskiajan ihmiseen verrattuna.

Vaikka meillä on nykyaikainen teknologia, paremmat elinmahdollisuudet ja pidempi elämä, emme kuitenkaan ole yhtään sen viisaampia tai kehittyneempiä kuin menneisyyden ihminen.

Uskomme yhä siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme.

Ihminen ei ole muuttunut yhtään rauhaa rakastavammaksi tai eettisesti paremmaksi; elämme edelleen maailmassa, jossa rasismi, sodat ja epätasa-arvo ovat läsnä siitäkin huolimatta että demokratia on yleistynyt ympäri maailmaa.

Edistysuskosta on tullut länsimainen “suuri kertomus”, aivan samankaltainen kuin Jumalan johdattava suunnitelma. Emme ehkä ajattele aikaa yhtä deterministisesti, mutta uskomme edelleen siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme. Edistysuskon suuri tarina on kuitenkin hajoamassa, sillä sen olemassaolon tarpeellisuutta kyseenalaistetaan. Voimmeko kehittää teknologiaa ja tiedettä tavalla, joka ei kuormittaisi luontoa?

En usko, että edistysusko tulee poistumaan länsimaisen yhteiskunnan ideologiasta. Täydellisyyden tavoittelu on osa länsimaista ideaalia, vaikka on olemassa todisteita jo saduista ja mytologiasta siitä, ettei täydellisyyden tavoittelu johda hyvään tulokseen. Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros lentää keinotekoisilla siivillään liian lähelle aurinkoa ja lopulta hukkuu mereen pudotessaan liian korkealta.

Sama tilanne on edistysuskolla ja kehityksellä: yhteiskunta ei tule koskaan olemaan niin täydellinen, että edistys loppuisi. Sen sijaan, että pyrkisimme lopettamaan edistyksen tavoittelun, olisi järkevämpää muuttaa edistystä kestävämmäksi sekä ilmastolle, taloudelle että yksilölle. Jos lennämme Ikaroksen tapaan liian lähelle aurinkoa, se koituu kohtaloksemme.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Gotham City tarvitsee Batmaninsa, Oulun yliopisto hallopedinsa

Hallopedien palkkiot laajenivat lokakuun alusta alkaen. Mutta mikä ylipäätään on tämä mysteerinen halloped?

TEKSTI Anna-Sofia Tastula

KUVAT Iida Putkonen

Read this article in English.

Tiedote alkaa. Opiskelijajäsenille maksetaan kokouspalkkiota 41,20 euroa kokoukselta 1.10.2020 eteenpäin seuraavista kokouksista: kollegio, tutkintolautakunta, koulutuksen johtoryhmä, koulutusneuvosto, tiedekuntahallitus, tiedekunnan johtoryhmä ja koulutustoimikunta. Tiedote päättyy. Herää useita kysymyksiä: Mikä kokous? Mikä toimikunta? Mikä palkkio? Mikä opiskelijajäsen?

Opiskelijajäsen edustaa opiskelijoita yliopiston toimielimissä. Hänen tehtävänään on tuoda esiin opiskelijoiden näkökulma ja ajaa opiskelijoiden etuja. Opiskelijajäsen on täysivaltainen yliopiston kokouksissa, eli toisin sanoen heillä on yhtä suuri oikeus puhua ja äänestää kuin muillakin jäsenillä. Tällaisia ovat hallopedit, eli hallinnon opiskelijaedustajat, jotka vaikuttavat opiskelun ja tutkimuksen tulevaisuuteen edustamassaan korkeakoulussa.

Halloped voi edustaa myös yliopiston ulkopuolisissa toimielimissä, kuten Oulun yliopiston tapauksessa oululaisten opiskelijayhteisöjen omistaman ravintolaketju Unirestan, Oulun ylioppilasavun ja Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiön (PSOAS) hallituksissa, valtakunnallisesti toimivassa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) valtuuskunnassa ja paikallisesti toimivassa YTHS:n Oulun terveyspalveluyksikön johtokunnassa. Halloped-valinnoista vastaa ylioppilaskunta tai opiskelijakunta.

Hyi, minkälainen vastuu, saatat ajatella. Miten paljon valtuuskuntia, toimikuntia, neuvostoja, johtoryhmiä ja hallituksia! Kieltämättä lista on aika muhkea. Mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, se käy järkeen, onhan yliopisto iso laitos ja monista asioista täytyy tehdä päätöksiä. Ilman opiskelijaedustajia kukaan ei tietäisi opiskelijaelämän todellisista ongelmakohdista. Yliopistot kun ovat syntyneet opiskelijoiden tarpeisiin. Opiskelijathan ovat itse keksineet yliopistoinstituution keskiajalla ja hankkineet sinne opettajansa.

Mutta mitä ovat ne asiat, joihin opiskelijat voisivat nykyään haluta vaikuttaa? Kuka jaksaa puuttua jokaisen byrokraattisen päätöksen yksityiskohtaan? Oikeastaan asiat voivat olla hyvinkin konkreettisia. Jos esimerkiksi opiskelijaravintoloissa tarjotaan huonoa ruokaa tai ei olla otettu allergioita kunnolla huomioon, siihen hallopedit voivat vaikuttaa. Samoin kuin siihen, millaista graduohjausta saadaan. Hallopedien avulla nämä asiat voivat muuttua. Hallopedien panostuksen ansiota ovat muun muassa yliopiston Hiljainen huone sekä jo ajasta iäisyyteen siirtyneet 55 opintopistettä -haalarimerkit sekä lounasliput.

Entä se palkkio sitten? Varsinaista palkkaa opiskelijaedustaja ei saa, mutta useimmista kokouksista saa 41,20 euron kokouspalkkion. Tarkoittiko alun tiedote siis, että hallopedit saavat enemmän rahaa? Hallopedit saavat lokakuun alusta saakka useammista kokouksista palkkiota kuin aiemmin, mutta kokouspalkkio ei ole summana noussut. Kokouspalkkioiden laajentamiseen oli vaikuttamassa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) koulutuspoliittinen asiantuntija (kopo) Aino Rossi. Muun muassa hänen panoksellaan saatiin hallopedien vaivannäölle sopivampaa vastiketta.

EI TARVETTA YLI-IHMISYYDELLE

Kauppatieteitä kolmatta vuotta opiskelevan halloped Antti Pennalan mielestä kenestä tahansa on opiskelijajäseneksi, jos motivaatiota käyttää omaa aikaa yhteisten asioiden kehittämiseen löytyy. Pennala on opiskelijaedustajana koulutuksen johtoryhmässä (KJR), jossa tehdään yhteistyötä koulutusdekaanien ja koulutuksesta vastaavan vararehtorin kanssa koulutuksen strategioinnissa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Pennala on mukana vaikuttamassa tulevaisuuden koulutuksen kehittämiseen Oulun yliopistossa. 

Pennala sanoo, että hallopedtoiminnassa on tärkeää ymmärtää päätösten kauaskantoisuus ja se, että kokouksissa tehtävät päätökset eivät vielä mahdollisesti kosketa nykyopiskelijoita.

“Hallopedeiksi tarvitaan sellaisia henkilöitä, jotka haluavat vaikuttaa siihen, miltä meidän yhteinen yliopistomme näyttää sen jälkeen, kun emme enää itse opiskele täällä”, Pennala sanoo.

Vaikka hallopedhakuja on vuosien saatossa markkinoitu supersankarikuvastolla, OYY:n kopon Aino Rossin mukaan hallopedit eivät ole mitään yli-ihmisiä.

“Toimiakseen hallopedina ei tarvitse olla superopiskelija vaan on tärkeää tietää tavallisten opiskelijoiden ongelmat. Jos hakee hallopediksi ja osoittaa perehtyneisyyttä, pääsee suurella todennäköisyydellä. Hakijoita ei tulvi ovista ja ikkunoista”, Rossi sanoo. Eihän Batmanilläkään ole supervoimia, tärkeintä on kiinnostus siihen mitä tekee. Tässä tapauksessa Batmanin kostonhimo rikollisuutta kohtaan korvautuu hallopedien pyrkimyksiin kehittää opiskelijaelämää.

Hallopedina toimimisen vaivattomuuteen yhtyy luonnontieteellisen tiedekunnan koulutustoimikunnassa opiskelijaedustajana toimiva Nita Tuomi, jonka mukaan kenestä vain on hallopediksi, koska homma on helppoa ja kevyttä.

“Koulutustoimikunnassa hallopedina toimiminen ei vaadi muuta kuin muutaman tunnin aikaa kuukaudesta sekä mielenkiintoa koulutuksen toimivuutta kohtaan. Erityisen paljon toimikunnassa vaikuttaminen hyödyttää kuitenkin kopoja, koska he toimivat oivallisena linkkinä opiskelijoista yliopiston hallintoon asti!” Tuomi kertoo.

Käytännössä Nita Tuomi edustaa opiskelijoita koulutustoimikunnan kokouksissa, joissa päätetään muun muassa opiskelijoiden sisäänottomääristä ja todistusten ulkomuodosta. Kokouksia järjestetään kerran kuussa ja kokousten materiaali on käytävä läpi ennen kokousta.

Samoin Antti Pennalan toiminta opiskelijajäsenenä KJR:ssä on käytännössä läsnäoloa kokouksissa. Kokouksia varten on perehdyttävä kokousmateriaaliin ja kokoukseen valmistaudutaan palaveeraamalla varajäsenen ja OYY:n kopon Aino Rossin kanssa.

“Mietimme etukäteen, mitkä ovat sellaisia asioita kokouksessa, joihin kannattaisi ottaa kantaa. Kokouksessa seuraamme keskustelua ja sen mukaan kommentoimme niitä asioita, joita kannattaa kommentoida. Eli ei kannata joka asiaan sanoa, jos ei ole ihan pakko”, Pennala kuvailee. 

Innostuksen lähteä mukaan vaikuttamistoimintaan Pennala sai tutustuttuaan hallopedeihin yliopistossa.

“Minulle vinkattiin, että voisin hakea kauppakorkeakoulun koulutustoimikunnan jäseneksi. Tulin valituksi ja sitä kautta sain ensimmäisen kosketuksen hallopedtoimintaan”, Pennala kertoo.

Pennalan mukaan hallopedina oppii kehittämään itseään, koska kokouksissa tulee vastaan suuriakin kokonaisuuksia, joiden hahmottamisesta on hyötyä tulevaisuuden työuralla. Uutta opittavaa on tarjolla päivittäin.

“Hallopedina saan täyttää tiedonjanoani ja oppia joka päivä jotain uutta. Onnistumiset palkitsevat, kun on käytetty kopon ja varajäsenen kanssa aikaa joidenkin uusien periaatteiden kommentointiin ja huomaa, että kokouksessa asiat menevät läpi”, Pennala kertoo. Hän painottaa myös yhteistyötaidon oppimista tiedekunnan ja yliopiston hallintojen kanssa.

Pelkällä valittamisella ei kuitenkaan päästä puusta pitkään.

“Yleisesti saattaa tuntua, että moni asia on huonosti opiskelijoiden asioissa, mutta on tärkeää huomata, että myös positiivista palautetta pitää antaa. Tällainen toiminta koskee kaikkea tekemistä elämässä, mutta on hyvä huomata hallopedtoiminnan kautta, että näin oikeasti on”, Pennala huomauttaa.

Kaikki hallinnon opiskelijaedustajan hommissa ei kuitenkaan ole pelkkää oppimista, byrokratiaa ja pöhisemistä. Mukana tulevat myös uudet ihmiset, joiden kanssa tehdä vaikuttamistyötä ja vaihtaa ajatuksia.

“Eihän tämä olisi niin kivaa, jos ei tapaisi uusia ihmisiä ja voisi viettää aikaa sellaisten kanssa, joita kiinnostavat samat asiat. Haluaisinkin nähdä enemmän hallopedeja jokaiselta vuosikurssilta ja tiedekunnasta. Taustalla ei niinkään ole väliä vaan sillä, mitä on valmis tekemään. Uuden opiskelijan näkökulmat ovat yhtä hyviä kuin vanhemman”, Pennala sanoo.

“YKSI HALLOPED EDUSTAA SATOJA TAI TUHANSIA OPISKELIJOITA”

Myös Nita Tuomi päätti hakea hallopediksi edellisten hallopedien suosituksesta.

“Toimin biologian ainejärjestössä Syntaksiksessa koulutuspoliittisena ministerinä ja koin, että hallopedpaikasta olisi hyötyä myös ainejärjestölle”, kertoo Tuomi.

Tuomi sanoo, että hallopedtoiminnassa hän on päässyt vaikuttamaan opiskelijoita koskeviin päätöksiin jo niitä suunniteltaessa ja muokkaamaan niitä paremmin opiskelijat huomioiviksi.

“Hallopedtoiminnan avulla pysyn tavallista opiskelijaa paremmin perillä yliopiston hallintoa koskevista asioista, jotka vaikuttavat luonnollisesti suoraan myös opiskelijoihin. Tässä tehtävässä koen voivani vaikuttaa asioihin ja näen tulokset välittömästi”, Tuomi selittää.

Englantilaista filologiaa opiskeleva Annakaisa Tikkinen taas sanoo, että hallintoelimissä opiskelijajäseninä kannetaan samaa vastuuta päätöksenteosta kuin kaikki muutkin jäsenet.

“Siinä ei olla pelkästään viestinviejinä – isossa kuvassa kyse on koko yliopistodemokratian toteutumisesta”, Tikkinen sanoo.

Siksi hallopedina toimiminen vaatii erityisesti sitoutumista.

“Yksi halloped voi edustaa laskennallisesti satoja tai tuhansia opiskelijoita – on tärkeää, että hommaan sitoutuu, jotta opiskelijoiden ääni kuuluu päätöksenteossa”, Tikkinen painottaa.

Tikkinen on itse opiskelijajäsenenä yliopiston tutkintolautakunnassa, jossa käsitellään muun muassa opiskelijoiden tai opiskelemaan hakevien tekemiä oikaisupyyntöjä. Oikaisupyynnön voi tehdä, jos on esimerkiksi tyytymätön opinnäytetyön arviointiin, opintojen hyväksiluvusta tehtyyn päätökseen tai opiskelijavalinnan pisteytyksiin.

Tikkinen kertoo kokeneensa merkitykselliseksi vaikuttamisen opiskelijoiden oikeuksien ja yliopistoyhteisön kehittämisen puolesta.

“Työelämävalmiudetkin vahvistuvat!” hän lisää.

Sekä Pennala että Tikkinen ovat samaa mieltä siitä, että hallopedina on osattava avata suunsa.

“Tärkeintä on rohkeus avata suunsa oikealla hetkellä, oli kyse sitten mielipiteensä esittämisestä tai ‘hei en tajua, voiko joku selittää’ -puheenvuorosta. Hallinnossa toimiminen on hyvä paikka myös harjoitella sitä rohkeutta, vaikka ajatus tuntuisikin kuumottavalta. Halloped-toiminta sopii siis rohkeille tai sellaisiksi haluaville”, Tikkinen sanoo.

“Siitä on apua, että uskaltaa puhua, kun on sen paikka, pystyy käsittelemään isoja kokonaisuuksia ja osaa ajatella asioita vähän boksin ulkopuolelta”, Pennala kertoo.

OYY:n kopo Aino Rossi kertoo, että hallopedtoiminnassa on myös muita hyviä puolia. Hallopedina saa kokemusta, verkostoja (esimerkiksi yliopiston hallintoon ja koulutusvastaaviin), täytettä cv:hen, opintopisteitä, isosta osasta toimielimiä saa rahaa, kokouspullaa, tietoa yliopiston valmistelussa olevista asioista ja saa kommentoida asiakirjoja, joihin ei pääse suoraan vaikuttamaan. 

OYY järjestää hallopedeille myös kahvituksia, illanistujaisia ja klubeja sekä vuosittain pikkujoulut, vappusimailut ja kierroksen vesibussilla. Tapahtumien kautta tutustutaan ainejärjestöaktiiveihin ja toisiin hallopedeihin. Ilman virkistäytymistä homma voisi käydä puisevaksi ja pelkkä kokouksissa nuokkuminen jättäisi pestistä saadun kokemuksen melko yksipuoliseksi.

RYHMÄT UUSIUTUVAT SYKSYISIN

Miten ja kuka hallopediksi sitten pääsee? Kuka tahansa voi hakea hallopediksi eikä aiempaa kokemusta järjestö- tai vaikuttamistoiminnasta tarvita. Avoimet haut löytyvät OYY:n nettisivuilta ja Oulun yliopiston hallopedportaalista.

Tälläkin hetkellä meneillään on useita täydennyshakuja. Joka toinen syksy järjestetään myös isot haut, joissa valitaan kaikki hallopedit uusiksi. OYY kouluttaa kaikki hallinnon opiskelijaedustajat ja järjestää perehdytyksiä. Edelliset perehdytykset ovat olleet tämän vuoden syyskuussa, mutta lisäkoulutuksia voidaan järjestää pitkin vuotta hallopedien itsensä pyytämistä aiheista.

Useimmat hallinnon opiskelijaedustajan pestit kestävät kaksi vuotta, mutta pestistä voi myös erota kesken kauden, jos työstä tulee liian kuormittavaa tai jos ehtii valmistua. Varsinaisen jäsenten lisäksi toiminnassa on mukana myös varajäseniä, joiden ei tarvitse osallistua kokouksiin, ellei varsinainen jäsen jotenkin esty saapumaan paikalle. Aino Rossi muistuttaa myös, että OYY:n asiantuntijat auttavat ongelmatilanteissa ja vastaavat kysymyksiin. 

Hallopedit eivät myöskään toimi tehtävissään ilman toisten opiskelijoiden tukea. Hallopedeille voi antaa palautetta, jonka he voivat ottaa huomioon. Opiskelijajäsenet edustavat opiskelijoita ja valvovat heidän etujaan, joten he tarvitsevat muiden opiskelijoiden tukea ja mielipiteitä, jotta he voivat hoitaa edustustehtäväänsä. Palautetta ja kysymyksiä voi lähettää istuville hallopedeille suoraan sähköpostitse. Kaikkien istuvien hallopedien yhteystiedot löytyvät halloped.fi/fi/oulu-nettisivuilta. Sieltä löytyvät myös kaikki toimikunnat, hallopedpestien pituuudet ja kuvaukset sekä meneillään olevat hallopedhaut. 

Lyhyesti alun kankea tiedote pitää sisällään siis seuraavaa: Opiskelijoita yliopiston hallinnon kokouksissa edustaville opiskelijajäsenille maksetaan kokouspalkkiota useammista kokouksista kuin aikaisemmin. Opiskelijat saavat palkkion tekemästään työstä – Siinä kaikki pähkinänkuoressa.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Semisometon outolintu

Määrittääkö somettomuus identiteettiäni jo niin paljon, että olisi itsensä pettämistä liittyä joukkoon vaikka haluaisikin, Anna-Sofia Tastula pohtii kolumnissaan.

Ihmiset katsovat minua kummeksuen kun ilmenee, että en juurikaan käytä sosiaalista mediaa. Kun he kysyvät miksi, hämmennyn. Harvemmin kysytään joltakin ahkeralta somettajalta, miksi hän käyttää somea. Miksi somettomuus on ihmisten mielestä niin outoa? 

Somen käyttäminen tuntuu olevan itsestäänselvyys. Kuitenkin sosiaalisen median käyttäjälukumäärät suhteessa koko Suomen väkimäärään ovat pieniä. Esimerkiksi Instagramia käyttää vain 45 prosenttia suomalaisista. Miksi somettomuutta joutuu sitten jatkuvasti perustelemaan?

Sosiaalinen media tarjoaa yhteisöllisyyttä, visuaalisia ja verbaalisia virikkeitä, keskustelua, uutisia ja paljon muuta. Se on mainio yhteydenpitoväline, jossa voi tekstin lisäksi halutessaan jakaa kuvaa ja ääntä. Miksi sitä ei siis käytettäisi? Voin kuvitella, miten vaikeaa Jane Austenin aikaisten ihmisten on ollut tuhrustella kynttilänvalossa mustekynällään Pepe-meemisammakkoa kirjeidensä kuvitukseksi. Ei ihme, että nuoret naiset kärsivät silloin aina pääkivusta. Ja jotkut väittävät, että sininen keinovalo väsyttää silmiä!

Somettomuudessa on siis huonojakin puolia.

Ilman sosiaalisen median tarjoamaa informaatiota en ole perillä tapahtumista. Somettomuus takaa, että olen aina viimeinen, joka saa tietää, että joku tutun tutun tuttu on saanut perheenlisäystä, koska en lue Facebookia eikä kukaan viitsi lähettää minulle henkilökohtaisena kirjepostina ilouutisia. En tiedä uusimpia trendejä tai uunituoreita käsitteitä, joilla säkenöidä keskusteluissa. Joudun yhä googlettamaan samantapaisia kirjainlyhenteitä kuin fyi, tbh ja diy varmistaakseni, että tiedän, mitä olen lukemassa. Kesti aikansa, että opin tietämään, mitä striimaaminen on. Jopa kuusivuotiaat tietävät, koska hekin ovat aktiivisempia bittimaailman tutkijoita kuin minä. Olen ajastani pahasti jäljessä. Vanhemmat ihmiset kutsuvat diginatiiviksi, mutta en minäkään tiedä, mitä siellä digissä pitää tehdä.

Välillä ajaudun kuitenkin pohtimaan syvemmin sitä, mikä pitää minut kaukana sosiaalisesta mediasta. Eivätkö muut ihmiset kiinnosta minua? Olenko itsekäs vai pelkästään laiska? Määrittääkö somettomuus identiteettiäni jo niin paljon, että olisi itsensä pettämistä liittyä joukkoon vaikka haluaisikin?

Minun on ajoittain tehnyt mieli liittyä someen tiukemmin, jotta saisin osani somen tarjoamista arjen pikku “piristäjistä”: kuvia aamucappuccinoista ja kvinoasalaateista, jotka eivät ole minun. Ja jotta voisin itsekin kuvata Tiitus-varjofiikusta kasville tekemälleni Instagram-tilille. Aina kuitenkin tulevat vastaan samat ongelmat. En jaksa, ei oikeastaan kiinnosta eikä se sovi minulle. Olen tottunut somettomampaan elämään, sen niin kutsuttuun rauhaan, ja liittyminen tässä vaiheessa somen pyörteisiin tuntuisi oudolta. Se olisi itselleen valehtelemista. Silloin yrittäisin olla joku muu kuin olen. 

Tunnustan olevani laiska lukemaan toisten päivityksiä saatikaan tekemään niitä itse.

Koen myös joskus olevani liian ruma ja liian kokematon someen. Sosiaalinen media antaa kuvan kauniista ja kekseliäistä ihmisistä, somen taitavista arkikäyttäjistä, joiden joukkoon en tunne kuuluvani. Some voi toimia hyvänä itsetunnon pönkittäjänä, mutta se voi myös murskata itsetunnon kokonaan, jos ei osaa olla varuillaan. Tykkäyksiä ja katsomiskertoja ei kannattaisi pitää ihmisarvon mittapuuna, mutta en usko pystyväni pitämään yllä sitä ajatusta. 

En ole somen vastustaja enkä itsekään täysin someton. Kuulun siihen 75 prosenttiin suomalaisista, jotka käyttävät Whatsappia. Kyseistä sovellusta käytän päivittäin, Facebookin tarkista pari kolme kertaa vuodessa. Discord-tili minulla on ainejärjestöhallituksen viestintää varten. Muita sosiaalisia medioita en käytä, YouTubea ja Pinterestiä lukuun ottamatta. Niissäkin olen vain niin kutsuttu varjokäyttäjä, joka seuraa vain muiden julkaisuja eikä julkaise itse mitään.

Suurin syy siihen, miksi en ole somettaja, on somen hektisyys. Maailma muuttuu nopeasti, siksi sosiaalisen mediankin on oltava nopea. Minä en ole eikä siinä ole mitään vikaa. Kuljen kilpikonnavauhtia arjessani muutenkin. Suunnittelen asioita pitkään ennen kuin toteutan mitään. Kävelen hitain löntystävin askelin, kun muut harppovat tai sipsuttavat edelläni kovaa vauhtia. Lenkilläkin kävelen mieluummin kuin juoksen, koska silloin ehdin nähdä ja kuulla enemmän asioita. 

Nopeat syövät hitaat sosiaalisessa mediassa ja menestyvät siellä siksi paremmin. Eikä sekään ole väärin; nopeus vain kuuluu somettamiseen. Se on elämäntapa muiden joukossa. Sen täytyy tuntua omalta ennen kuin siihen voi ryhtyä. Päivitysten on oltava lyhyitä ja iskeviä, mutta minulle ne ovat liian fragmentaarisia. Kaipaan enemmän, isompaa ja konkreettisempaa. Somettajat, kirjoittakaa kirja, niin otan aikani ja luen sen.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Metallikitaristista uraohjaajaksi ja kirjailijaksi – Sami Lopakalle oman paikan löytäminen vaati ajelehtimista ja aikaa

Jo ennen suomen kielen opintoja Sami Lopakka haaveili kirjoittavansa kirjan. Vaikka Lopakka on nykyään kirjailija kustantamon listalla, ura tuntuu yhä epätodelliselta.

Muusikko, kirjailija, hankepäällikkö, Sami Lopakka on kerännyt itselleen listan titteleitä. Lopakka lienee kaikista tunnetuin urastaan metalliyhtye Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Hän on kuitenkin myös suomen kielen maisteri – ja vähän molempia päällekkäin. 

“Tein opiskelun lomassa muusikon hommia vähintään puoliammattimaisesti – levytimme ja kiersimme maailmaa Sentencedin kanssa säännöllisesti. Valmistumiseni aikoihin päätimme lyödä myös bändin hautaan”, Lopakka kertoo.

Siirtymä opiskelijasta ja muusikosta maisteriksi oli Lopakalle haastavaa. Maailman kiertäminen vaihtui kotimaahan ja opiskelu töiden etsimiseen. Lopakka oli paperit saatuaan omien sanojensa mukaan hukassa.

“Olin monessakin mielessä uudessa tilanteessa ja melko kuutamolla. Lopulta ajauduin muutaman kaverin kanssa perustamaan yrityksen, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä opintojeni kanssa.”

Yrittäjän ura kesti kuusi vuotta, mutta yritys ei Lopakan mukaan koskaan lähtenyt lentoon. Oli siis taas aika keksiä uusi polku. Silloin Lopakka päätyi alalle, joka tuntuu yhä omalta. Hän päätyi kehittämään palveluita, joita olisi itse kaivannut viitoittamaan polkua valmistumisen jälkeen.

“Yrityksen jälkeen olen ollut hommissa korkeakoulutettujen työllisyysasioihin keskittyvissä projekteissa ja hankkeissa. Sikäli tässä on looginen jatkumo, että juuri tällaisia hankepalveluja olisin itse valmistumisvaiheessa kaivannut. Työelämä oli siis alkuvaiheessa vähän ajelehtimista, mutta oma uoma löytyi lopulta pienellä viiveellä.”

Nykyään Lopakka toimii Urasammon hankepäällikkönä ja tarjoaa opastusta korkeakoulutetuille. Vaikka ala ei vastannutkaan suomen kielen maisterin työnkuvaa, on Lopakka silti kiitollinen opinnoista. 

“Opinnot määrittelivät itsellenikin tarkemmin, millainen osaaja olen ja en ole. Kyllä yliopistoaika koulii ihmisistä esille myös organisointikykyä, paineensietoa ja valmiutta itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Työn oppii tekemällä, mutta opinnot tarjoavat työkaluja oppimiseen”, Lopakka kertoo. 

Elämän koulima kirjailija

Korkeakoulutettujen urapalveluiden lisäksi Sami Lopakka luo myös kirjallisuutta ja musiikkia, eikä näe lopettavansa kumpaakaan hetkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole uutta, sillä hän tuotti Sentenced-yhtyeen sanoituksia jo opiskeluaikoinaan ja valitsi pääaineekseen suomen kielen juuri kielen ja kirjoittamisen takia. Yhtymäkohdista huolimatta opiskelijan, sanoittajan ja kirjailijan roolit ovat Lopakalle hyvin erilaiset. 

“Muusikon hommista en näe olleen hyötyä kirjailijana, muutoin kuin esikoisen aiheen valinnassa. Toki tietynlainen ilmaisukanava itsestä ulospäin on sanoittajana ja kirjailijana oltava häpeilemättömästikin auki. Biisien sanoittaminen ja proosa ovat kuitenkin aivan eri lajeja – vähän kuin kuulantyöntäjä siirtyisi maantiepyöräilyyn.”

Niin sanoittaminen kuin suomen kielen koulutusohjelmasta valmistuminen eivät taianomaisesti tehneet Lopakasta kirjailijaa, vaan luovaan työhön oli kasvettava erikseen. 

“Kirjailijoita ei synny auditorioissa, vaan elämän koulimina ja näppäimistöjen ääressä yön hämärinä tunteina. Fiktiiviseen kirjoittamiseen tarvitaan työkalujen lisäksi myös elettyä elämää polttoaineeksi”, Lopakka kertoo.

Elettyä elämää jos jotain löytyy kirjailijan teoksista. Hän itse kuvailee tekstinsä olevan “niin rujoa kamaa ja sen huumorikin niin sysimustaa, ettei sitä monikaan fiksu ihminen omalla nimellään julkaisisi”. Kuitenkin Lopakka julkaisi toisen romaaninsa Loka viime vuonna, aivan omalla nimellään. 

Yhä toisen teoksen julkaisun jälkeen kauan haaveissa elänyt kirjailijan ura tuntuu paikoitellen unenomaiselta.

“Romaanien kirjoittaminen oli kaukainen visio jo joskus parikymppisenä, mutta pidin sen toteutumista pitkään hyvin epätodennäköisenä. Tavallaan pidän sitä epätodennäköisenä edelleen, vaikka romaaneja on julkaistu jo kaksi”, Lopakka nauraa.

Nyt Loka-romaani on ehdolla Oulun kirjailijaseuran Botnia-palkinnon saajaksi. Botnia on erityisesti Pohjois-Pohjanmaalaiselle kirjailijalle vuosittain jaettava palkinto, joka jaetaan neljättä kertaa lokakuussa. 10 000 euron palkinnon ehdokkuus on merkki siitä, että Lopakan kirjailijan ura on selvästi totta, ja jopa nousussa. Lopakka on ehdokkuudesta otettu.

“Kyllä se hienolta tuntuu. Kirjoitustyö on niin yksinäistä hommaa ja minun tapauksessani vuosien työ, että jokainen tekstin saama valokeila tuntuu merkitykselliseltä.”

Jos romaanin kirjoittaminen on todella vuosien ja tuskan takana, miksi Lopakka jaksaa?

“Pohjimmiltaan kirjoitan siksi, että minulla on pakottava tarve huutaa tuuleen ja kaataa jotakin ulos omasta kaaoksestani. Minulle se on ollut ainoa tapa luoda tyhjästä jotakin itselleni merkityksellistä.”

Kuka?

Sami Lopakka

45-vuotias.

Kotoisin Oulusta ja viettänyt Oulun seudulla koko ikänsä.

Kirjailija, jonka esikoisteos Marras ilmestyi 2014. Uusin teos Loka on ehdolla ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi 2020.

Työskentelee hankepäällikkönä Urasammossa kehittämässä korkeakoulutettujen urapalveluita.

Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi suomen kielen koulutusohjelmasta 2005.

Toiminut aiemmin heviyhtye Sentencedin kitaristina 1989–2005 ja 6 vuotta yrittäjänä.

Muistelee opiskeluajoilta lämmöllä erityisesti gradun valmistumista ja vapautta valita opiskeluaineita puhtaasti kiinnostuksen mukaan.

Kehottaisi nykyopiskelijaa ajattelemaan työelämän mahdollisuuksia jo opiskeluaikoina sekä rakentamaan opiskelukavereista, opetushenkilöstöstä ja harrastepiireistä verkostoa työelämää varten. 

Vapaa-ajallaan harrastaa elokuvien ja musiikin sekä kirjallisuuden kuluttamista ja eräilyä.

Unelmoi mielenrauhasta. 

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää: