Marraskuun pimeä puoli

Suomalaisille on vaivalla rakennettu kansallista identiteettiä pimeästä ja kylmästä piittaamattomina, sisukkaina pärjääjinä, jotka arktisella asenteellaan uutteroivat talvenkin yli, Kerttu Juutilainen kirjoittaa kolumnissaan.

Kolumni  | 

Teksti Kerttu Juutilainen

Maa makaa martaana, valo kaikkoaa nopein askelin kaukaiseksi muistoksi. Kuin raskaat silmäluomet olisivat ummistuneet, pimeys on langennut pohjoisen ylle. Kuoleman kuu on saapunut, eikä ole kiirehtimässä pois. 

Marras ja sen kantasana marta viittaavat kuolleeseen tai kuolemaa tekevään. Marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna vietettynä pyhäinpäivänä on uskottu kuolleiden henkien, martaiden, olevan liikkeellä. Ja kuten kuukausien nimet usein, marraskuu-nimitys heijastelee myös ympäröivää luontoa ja siitä tehtyjä havaintoja. Marraksen aikaan luonto valmistautuu talveen kuolemalla, seisahtuen ja levähtäen. 

Pohjoisen marraskuulle luonteenomainen pimeys on paitsi haaste kehollemme, myös kulttuurisesti vieroksuttua: pimeys edustaa tuntematonta ja arvaamatonta, johdattelee mielikuviin rikollisuudesta ja pahuudesta, ja vie ajatukset Tuonelan tuonpuoleiseen. 

Valo sen sijaan symboloi elämää ja voimaa, järkeä ja johdatusta. Korkean tietoisuuden tilan saavuttamista kutsutaan valaistumiseksi, kristinuskossa kerrotaan Jeesuksen tuoneen valon pimeydessä vaeltavalle kansalle. Valo virkistää, se mahdollistaa näkemisen ja paljastaa ympäristön vaarat.

Suomalaisille on vaivalla rakennettu kansallista identiteettiä pimeästä ja kylmästä piittaamattomina, sisukkaina pärjääjinä, jotka arktisella asenteellaan uutteroivat talvenkin yli.

Saatan itsekin kokea outoa pönkittymisen tunnetta, jos ulkomaalainen hämmästelee talvenkestävyyttäni: tällaisiahan me olemme, ei tunnu missään. 

Kansankuvat harvoin kertovat totuutta, kuten eivät tässäkään. Kesän jälkeinen valonmäärän romahdus yllättää joka vuosi. Jo elokuun lopulta kuulee ohikulkijoiden päivittelevän aikaistunutta pimeän tuloa pelokkain äänensävyin. Kuukaudet etenevät ja kadut tyhjenevät kun kulkijat sulkeutuvat yhä tiiviimmin koteihinsa. Ja kun marraskuu lopulta saapuu, busseissa, kirjastojen pöydillä ja luentosaleissa nuokkuvat kalpeat kasvot muistuttavat, että pimeä ottaa aina osansa. 

Meidän ei kuitenkaan pitäisi soimata väsymyksestämme marrasta ja pimeää, vaan etsiä syyllistä luonnonilmiöiden sijaan toisaalta. Marraskuu saapuu joka vuosi, meistä huolimatta ja meiltä kysymättä. Me voimme ainoastaan yrittää valita sen, miten sen kanssa elämme. 

Suomalaiset tapaavat hehkuttaa luontosuhteensa ainutlaatuisuutta, vaikka todellisuudessa elämme meitä ympäröivän luonnon usein täysin sivuuttaen. Muut elolliset valitsevat talvenviettonsa huomioiden fysiologiansa ja pyrkivät selviytymään: kasvit seisahtuvat lepotilaan, siilit vaipuvat horrokseen, karhut ja mäyrät ovat koko kesän keränneet vararavintoa, jonka turvin ne käyvät talvilevolle. Me itseämme älykkääksi kutsuvat eläimet olemme valinneet taktiikaksi yrityksen jaksaa kuten kaikkina muinakin vuodenaikoina; aivan kuin hetken hellittämisen myötä meille koituisi äkkikuolema tai vähintään maailmanloppua enteilevä pula-aika.

Kansallinen identiteetti ei tunnusta heikkoutta talven edessä. Emme saa kevennettyjä työviikkoja tai helpotuksia opintopistetavoitteisiin, emme edes pimeän vuodenajan korvausta töistämme. Marraskuun kavahtaminen vaikuttaakin yleistyvän aikuisiällä, samalla kun työtunnit ja muut velvollisuudet lisääntyvät. Kun lapsena elämisen tahti oli monin tavoin armollisempaa, ei marraskuu tuntunut sen vaikeammalta kuin mikään muukaan kuukausi, sitä ei edes ajatellut. 

Iltalehdessä vuosi sitten marraskuussa julkaistussa kolumnissaan, Merja Mähkä kuvasi marraskuuta arjen totuustestiksi. Jos ihminen kokee talven tullen pakottavaa pakenemisen tarvetta aurinkolomalle, karkaa hän todennäköisesti loskan ja pimeän sijaan ennen kaikkea epämielekästä arkeaan. “Marraskuun pimeys tekee arjen näkyväksi”, Mähkä kirjoittaa

Ratkaisuna arjen synkkyyteen Mähkä ehdottaa taloudellisen liikkumavaran kasvattamista, mikä hänelle tarkoittaa sitä, että kuluista karsitaan jotta “oravanpyörää voi polkea omaa tahtia”. Kaamosmatkan väliin jättäminen helpottaa paitsi ympäristöahdistusta, säästyneen rahan voi myös sijoittaa. Tulevaisuudessa sijoituksista poikineet tuotot voivat parhaimmillaan mahdollistaa nelipäiväisen työviikon viiden päivän tuloilla.

Monelle meistä marraskuinen karkumatka valoon on kuitenkin vain unelma. Mähkän ratkaisuehdotus onkin monelle saavuttamattomissa ja sen vaarana on, että tulevaisuudessa ylimääräinen lepopäivä suotaisiin vain toisille, kun taas toisten osaksi jäisi työskentely muidenkin edestä. Lepopäivästä tulisi harvojen saavutus, ei kaikille kuuluva oikeus. 

Oikeus valoon ei ole ensimmäistä kertaa kysymys myös tasa-arvosta.

Pian yleistymisensä jälkeen, sähkö ja sähkövalo miellettiin vahvasti osaksi kehitystä ja menestymistä. Esimerkiksi vuonna 1959 ilmestyneessä mainosfilmissä, “Elä paremmin sähkön avulla”, kysyttiin: “Oletteko tullut ajatelleeksi, että lapsenne terveys, ehkäpä menestys koulussa saattaa riippua valaistuksesta?”

Kuitenkin vielä 1970-luvulla 60 000 maaseudun suomalaiskotia asui kokonaan tai osittain sähköverkon ulkopuolella. Sähköttömyys koettiin etenkin pimeänä vuodenaikana raskaana, jopa sosiaalista syrjäytymistä aiheuttavana. Sähköttömissä kodeissa monet työt oli välttämätöntä ajoittaa valoisaan aikaan ja usein päivän toimissa jouduttiin turvautumaan aggregaatiin ja kalliiseen polttoaineeseen. 

Teknologian kehittymisestä huolimatta kannamme silti kivikautista, yhä luonnonvaloa kaipaavaa ja tarvitsevaa kehoamme, jota emme nykyajassa pysty vaalimaan riittävästi.

Vaikka sähkö vapautti meidät luontaisen valonmäärän tiukasti sanelemasta elämänrytmistä, tuntuu tämä vapaus puolitiehen jääneeltä. Vietämme usein päivän ainoat valoa kajastavat tunnit loisteputkien tai muiden korvikkeiden alla, laskien päiviä kesään. Teknologian kehittymisestä huolimatta kannamme silti kivikautista, yhä luonnonvaloa kaipaavaa ja tarvitsevaa kehoamme, jota emme nykyajassa pysty vaalimaan riittävästi.

Pimeän pakeneminen etelään on muuttunut ilmastosyiden vuoksi kyseenalaiseksi. Tänä talvena myös koronatilanteen vuoksi etelän aurinkorantojen portit ovat niille tavanomaisesti karkaaville kiinni. Tänä vuonna todella olemme pimeän kanssa, emme voi kääntää siltä katsettamme. Nyt olisi siis hyvä hetki miettiä, mitä voisimme tehdä toisin.

Hyviä ensiaskeleita saattaa olla näkyvissä. Etätöihin siirtyminen on säästänyt muutoin laittautumiseen ja työmatkoihin kuluvasta ajasta tovin lisää nukkumiseen. Elämisen mukavuutta saattaa kohottaa myös se, ettei luennolle tarvitse pyöräillä yöllä jäätyneen eilisen sohjon yli ja olla huolissaan luidensa puolesta.

Onnekkailla etätyö voi tarjota joustoa päivän kulkuun ja mahdollistaa kenties lyhyenä valoisana hetkenä pakomatkan näyttöpäätteeltä ulkoilmaan. Näistä voi edetä helpotuksen huokaukseen siitä, että kaikki ei välttämättä päätykään, vaikka tekisimme asioita joskus toisinkin.

Ehkä parhaimmillaan muuttunut maailmantilanne voisi johdatella kysymyksiin siitä, mikä kaikki työ on talviaikaan välttämätöntä. Jos agraariyhteiskunnassa oli urakoitava kesä, jotta selvittiin talvesta, voisiko nykyään liki ympärivuotisen tahkoamisen sijaan keskittyä joskus nauttimaan työn hedelmistä? Jos vuosisatojen valaistumisista kertynyt yltäkylläisyys ei auta meitä edes marraskuussa nukkumaan hieman pidempään, ei se ole todellista tai oikein valjastettua yltäkylläisyyttä. 

Julkaistu 30.10.2020

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue seuraavaksi

Kännisen opiskelijan kuva kyllästyttää

Essi Erkkilä

Kolumni

18.11.2020

Tabu – Paljon puhuttu kielletty asia

Iida Putkonen

Kolumni

5.11.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821