Ihmiset katsovat minua kummeksuen kun ilmenee, että en juurikaan käytä sosiaalista mediaa. Kun he kysyvät miksi, hämmennyn. Harvemmin kysytään joltakin ahkeralta somettajalta, miksi hän käyttää somea. Miksi somettomuus on ihmisten mielestä niin outoa?
Somen käyttäminen tuntuu olevan itsestäänselvyys. Kuitenkin sosiaalisen median käyttäjälukumäärät suhteessa koko Suomen väkimäärään ovat pieniä. Esimerkiksi Instagramia käyttää vain 45 prosenttia suomalaisista. Miksi somettomuutta joutuu sitten jatkuvasti perustelemaan?
Sosiaalinen media tarjoaa yhteisöllisyyttä, visuaalisia ja verbaalisia virikkeitä, keskustelua, uutisia ja paljon muuta. Se on mainio yhteydenpitoväline, jossa voi tekstin lisäksi halutessaan jakaa kuvaa ja ääntä. Miksi sitä ei siis käytettäisi? Voin kuvitella, miten vaikeaa Jane Austenin aikaisten ihmisten on ollut tuhrustella kynttilänvalossa mustekynällään Pepe-meemisammakkoa kirjeidensä kuvitukseksi. Ei ihme, että nuoret naiset kärsivät silloin aina pääkivusta. Ja jotkut väittävät, että sininen keinovalo väsyttää silmiä!
Somettomuudessa on siis huonojakin puolia.
Ilman sosiaalisen median tarjoamaa informaatiota en ole perillä tapahtumista. Somettomuus takaa, että olen aina viimeinen, joka saa tietää, että joku tutun tutun tuttu on saanut perheenlisäystä, koska en lue Facebookia eikä kukaan viitsi lähettää minulle henkilökohtaisena kirjepostina ilouutisia. En tiedä uusimpia trendejä tai uunituoreita käsitteitä, joilla säkenöidä keskusteluissa. Joudun yhä googlettamaan samantapaisia kirjainlyhenteitä kuin fyi, tbh ja diy varmistaakseni, että tiedän, mitä olen lukemassa. Kesti aikansa, että opin tietämään, mitä striimaaminen on. Jopa kuusivuotiaat tietävät, koska hekin ovat aktiivisempia bittimaailman tutkijoita kuin minä. Olen ajastani pahasti jäljessä. Vanhemmat ihmiset kutsuvat diginatiiviksi, mutta en minäkään tiedä, mitä siellä digissä pitää tehdä.
Välillä ajaudun kuitenkin pohtimaan syvemmin sitä, mikä pitää minut kaukana sosiaalisesta mediasta. Eivätkö muut ihmiset kiinnosta minua? Olenko itsekäs vai pelkästään laiska? Määrittääkö somettomuus identiteettiäni jo niin paljon, että olisi itsensä pettämistä liittyä joukkoon vaikka haluaisikin?
Minun on ajoittain tehnyt mieli liittyä someen tiukemmin, jotta saisin osani somen tarjoamista arjen pikku “piristäjistä”: kuvia aamucappuccinoista ja kvinoasalaateista, jotka eivät ole minun. Ja jotta voisin itsekin kuvata Tiitus-varjofiikusta kasville tekemälleni Instagram-tilille. Aina kuitenkin tulevat vastaan samat ongelmat. En jaksa, ei oikeastaan kiinnosta eikä se sovi minulle. Olen tottunut somettomampaan elämään, sen niin kutsuttuun rauhaan, ja liittyminen tässä vaiheessa somen pyörteisiin tuntuisi oudolta. Se olisi itselleen valehtelemista. Silloin yrittäisin olla joku muu kuin olen.
Tunnustan olevani laiska lukemaan toisten päivityksiä saatikaan tekemään niitä itse.
Koen myös joskus olevani liian ruma ja liian kokematon someen. Sosiaalinen media antaa kuvan kauniista ja kekseliäistä ihmisistä, somen taitavista arkikäyttäjistä, joiden joukkoon en tunne kuuluvani. Some voi toimia hyvänä itsetunnon pönkittäjänä, mutta se voi myös murskata itsetunnon kokonaan, jos ei osaa olla varuillaan. Tykkäyksiä ja katsomiskertoja ei kannattaisi pitää ihmisarvon mittapuuna, mutta en usko pystyväni pitämään yllä sitä ajatusta.
En ole somen vastustaja enkä itsekään täysin someton. Kuulun siihen 75 prosenttiin suomalaisista, jotka käyttävät Whatsappia. Kyseistä sovellusta käytän päivittäin, Facebookin tarkista pari kolme kertaa vuodessa. Discord-tili minulla on ainejärjestöhallituksen viestintää varten. Muita sosiaalisia medioita en käytä, YouTubea ja Pinterestiä lukuun ottamatta. Niissäkin olen vain niin kutsuttu varjokäyttäjä, joka seuraa vain muiden julkaisuja eikä julkaise itse mitään.
Suurin syy siihen, miksi en ole somettaja, on somen hektisyys. Maailma muuttuu nopeasti, siksi sosiaalisen mediankin on oltava nopea. Minä en ole eikä siinä ole mitään vikaa. Kuljen kilpikonnavauhtia arjessani muutenkin. Suunnittelen asioita pitkään ennen kuin toteutan mitään. Kävelen hitain löntystävin askelin, kun muut harppovat tai sipsuttavat edelläni kovaa vauhtia. Lenkilläkin kävelen mieluummin kuin juoksen, koska silloin ehdin nähdä ja kuulla enemmän asioita.
Nopeat syövät hitaat sosiaalisessa mediassa ja menestyvät siellä siksi paremmin. Eikä sekään ole väärin; nopeus vain kuuluu somettamiseen. Se on elämäntapa muiden joukossa. Sen täytyy tuntua omalta ennen kuin siihen voi ryhtyä. Päivitysten on oltava lyhyitä ja iskeviä, mutta minulle ne ovat liian fragmentaarisia. Kaipaan enemmän, isompaa ja konkreettisempaa. Somettajat, kirjoittakaa kirja, niin otan aikani ja luen sen.
