Riitta Kaleva työskenteli Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kanslistina lähes viisitoista vuotta. Hänen aikanaan opiskelijoiden huolet pysyivät samoina, mutta heistä on tullut aiempaa raittiimpia ja kohteliaampia.
Ensimmäisenä eläkepäivänään hän ulkoilutti reppuaan.
Jos Riitta Kaleva saisi päättää, tämä lause olisi hänestä kertovan elokuvan otsikko.
Valinnalle on syynsä. Hän ei ensinnäkään pidä ollenkaan lomakkeista, joissa vaaditaan selvityksiä tai selityksiä. Lisäksi hän on yleensä mieluiten yksin.
Myös tämän haastattelun tekeminen ja kysymyksiin vastaaminen tuntuu hänestä varsin kamalalta. Mutta se on tehtävä, ennen kuin on aika jäädä eläkkeelle.
Näin hän on selvinnyt vaikeista paikoista ylipäänsä: on vain kerättävä palapelin palat uudelleen, tehtävä ikäväkin asia, mentävä sitten eteenpäin.
Siinä missä varsin harva opiskelija kuvaisi ylioppilaskuntaa itselleen läheiseksi, Kaleva tuli kanslistina monelle tutuksi. Hän on liimannut tuhansiin opiskelijakortteihin tuhansia opiskelijatarroja ja Sporttipasseja, antanut ja ottanut vastaan avainnippua Mannen saunalle, ollut aina ensimmäisenä vastassa toimistolle tullessa.
Ja toki vastannut oululaisten opiskelijoiden kysymyksiin, kaikkiin maan ja taivaan välillä.
”Kaikkea on kysytty. Voiko bussissa maksaa setelillä? Tai saako tästä numerosta sukupuolineuvontaa?”
Ennen ylioppilaskuntaa Riitta Kaleva työskenteli Siikalatvan kunnassa Piippolan käsi- ja taideteollisuuslaitoksessa (nykyinen Piippolan ammatti- ja kulttuuriopisto) asuntola- ja vapaa-ajan ohjaajana. Koulutukseltaan hän on nuorisotyön ohjaaja. Nuorten kanssa hän työskentelikin koko työuransa ajan. ”En tiedä muusta.”
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kanslistina Riitta Kaleva toimi hieman alle viidentoista vuoden ajan. Kanslistin työtä hän haki, koska halusi työskennellä Oulussa. Työ alkoi marraskuun ensimmäisenä päivänä 2005, ja Kaleva mieltyi työhön nopeasti. Aloittaessaan hän totesi ylioppilaskunnan silloiselle pääsihteerille Mikko Nissiselle: tästä lähden vasta eläkkeellä.
Ja näin kävi.
Nykyopiskelijat aiempaa kohteliaampia
Vuosien aikana ylioppilaskunnan toimiston seinät ympärillä vaihtuivat toisiksi, mutta pari asiaa pysyi Kalevalle samana. Muutama tuttu opiskelija haki vuodesta 2005 alkaen joka vuosi uuden opiskelijatarran toimistolta. Myös opiskelijan huolet ja murheet pysyivät vuodesta toiseen pääasiassa samoina, Kaleva arvioi. Tosin huolta ja stressiä opiskelijat tuntuvat kantavan tällä hetkellä ainakin valmistumisesta, hän sanoo.
On muutoksiakin. Kalevan mukaan nykyopiskelijat käyttäytyvät hyvin kauniisti ja kohteliaasti. Lisäksi ryyppäämistä ja muuta epämääräistä rellestämistä esiintyy huomattavasti aiempaa vähemmän.
Ylioppilaskunnan muutto Rauhalan pihapiiristä Mannenkadulta Linnanmaalle yliopiston kielikeskuksen entisiin tiloihin vuonna 2012 triplasi asiakasmäärän ja teki OYY:stä läheisemmän opiskelijalle, Kaleva arvioi.
Mutta Mannenkadun toimistoa hän jäi ikävöimään. Mannenkadulla Kalevalla oli tapana avata ikkuna aina puoleltapäivin, jotta hän kuulisi Tuomiokirkon kellot. Oli sitten kesä tai talvi, ikkuna oli avoinna kellon lyödessä kaksitoista. Linnanmaalle asti ei Tuomiokirkon kellojen kumu enää kuulunut.
Kun ylioppilaskunta muutti syksyllä 2016 uudelleen, nyt kampuksen sisällä keskusaulaan luonnontieteellisen tiedekunnan entiseen opintotoimistoon, tuli toimistolle taas uusia asiakkaita: tietään sokkeloisen ja remonttien takia jatkuvasti muuttuvan Linnanmaan sisällä etsivät.
Taas sai neuvoa, auttaa ja opastaa. Mutta ei se haittaa: Riitta Kaleva toivoo muiden muistavan hänet teoista, joita hän on voinut tehdä muiden hyväksi. Jos on vaikka voinut auttaa.
Tärkeintä ei hänestä ole se, kuka avun on antanut, tai että ihminen aina edes tietää tulleensa autetuksi. Teko, ei ihminen, on tärkein.
”Tykkään ihmisten auttamisesta.”
Mielenmaisemana meri
Riitta Kalevan mukaan hänen elämänsä suurin onnistuminen on se, että hän on saanut elää kohtuullisen onnellisen elämän.
”Olen aloittanut uuden elämän monta kertaa: olen vaihtanut työpaikkaa, siviilisäätyäkin.”
Varsinaista mottoa Kaleva ei osaa sanoa (”Minulla on niin huono muisti, että varmaan joutuisin vaihtamaan sen viikottain”), mutta iloiseksi hänet tekevät ihmiset. Huolta taas herättää ilmastonmuutos.
Muissa ihmisissä hän arvostaa iloisuutta, avoimuutta, kohteliaisuutta ja uteliaisuutta. Mutta miten hän arvelee muiden kuvailevan häntä?
”Varmaan äitinä. Olen päkättänyt muille niin paljon!”
Vihaiseksi hänet tekee tahallinen ilkeys ja kaltoinkohtelu.
”Vahingossa voi käyttäytyä huonosti, mutta ei tietoisesti! Koskaan ei saa myöskään vaatia ihmiseltä enemmän kuin on valmis itse tekemään.”
Hänen täydellinen päivänsä olisi tällainen: herääminen aamulla mökiltä, istahdus mökin parvekkeelle juomaan aamukahvia merta tuijottaen. Illalla vuorossa olisi siirtyminen iltakahville.
”Meri on mielenmaisemani.”
Mökillä Iissä Kaleva ei ehdi käymään joka viikko, mutta kun hän sinne ehtii, hän on mielellään siellä viikon, kaksikin. Mökillä hän harrastaa myös puutarhanhoitoa: kivikkoiseen maahan kivenkolojen juureen hän istuttaa kurpitsoita ja perunoita. Satoakin saa, toki maltillisen määrän.
”Jos jotain on ikävä, niin omaa puutarhamaata.”
Ei enää pidä
Haastatteluhetkellä OYY:n kanslian seinälle oli kiinnitetty pahvinen, kaksivärinen aamukampa. Haastattelua tehdessä aamukammassa oli jäljellä vielä yksi punainen lappu: Kalevalla oli vielä viimeinen työpäivä jäljellä.
Työpöytä ei ollut silti vielä kokonaan tyhjentynyt: työkoneen näppäimistön vierellä oli vielä opiskelijatarra-arkkeja (”Pari tarraa olen tänään jakanut”) ja YTHS:n tilityslomake.
Elokuussa 2018 OYY:n jäsenpalvelu-hallintosihteerinä aloittanut Nina Schroderus ja Kaleva tekivät töitä samassa huoneessa viime vuoden elokuusta alkaen. Vuoden aikana työt olivat yhä enemmän siirtyneet Schroderukselle.
”En minä aivan helpolla löysää. Aamulla oli vielä päässä lista asioista, joista pitää muistaa sanoa Ninalle. Vielä en ole päästänyt hanskoja tippumaan – ehkä sitten huomenna.”
Työelämästä Kaleva ei jää ikävöimään pitää-sanaa. Pitää tehdä, pitää muistaa, pitää mennä. Eipä enää pidäkään.
Kesälomansa aluksi Riitta Kaleva osti uuden repun. Sen tuli olla kevyt ja kestävä, sellainen, että se on mukava sekä kaukomatkalla että tunturissa, sellainen, että se sopii mille reissulle tahansa.
Ja aivan ensimmäisenä eläkepäivänään, elokuun ensimmäisenä päivänä, Riitta Kaleva jatkoi repun käyttämistä.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
"Olen oma-aloitteisesti luopunut useista asioista, joita perinteisesti pidetään työelämässä tapahtuneen menestyksen merkkeinä ja palkintoina. Outoa kyllä, vaikka elintasoni on laskenut, elämänlaatuni on noussut kohisten", kirjoittaa Iikka Kivi.
Viime vuosina olen pudotellut elämästäni pois kohonneen elintason tuomia mukavuustekijöitä.
Vaihdoin lennot junaan, vähensin eläintuotteiden käytön murto-osaan aiemmasta ja lopetin hyllyjeni täyttämisen lempielokuviini liittyvällä muovisälällä. Lomat vietän kotimaassa ja ostan uusia vaatteita hyvin harvoin. Viimeisimpänä hankintana luovuin autolla pöristelystä lyhyillä etäisyyksillä ja kuljen kaupungin sisäiset matkat pääsääntöisesti polkupyörällä.
Olen oma-aloitteisesti luopunut useista asioista, joita perinteisesti pidetään työelämässä tapahtuneen menestyksen merkkeinä ja palkintoina. Outoa kyllä, vaikka elintasoni on laskenut, elämänlaatuni on noussut kohisten.
Toppahiessä säätäminen lentokentän turvatarkastuksissa on vaihtunut leppoisaan ravintolavaunuun istahtamiseen, paino on pudonnut ja terveyteni parantunut. Kotona on paljon rennompi olla, kun joka nurkka ei pursua turhaa krääsää.
Auton vaihtaminen pyörään linturetkillä on avannut kokonaan uuden maailman. Parkkipaikan etsimisen ja ikkunoista kuikuilun sijaan olen saanut ennenkokematonta vapautta ja löytänyt paljon pieniä spotteja, jotka ratin takana kököttäessä olisivat jääneet hoksaamatta.
Koska minun ei ole tarvinnut keinotekoisesti ylläpitää mahdollisimman korkeaa elintasoa, olen voinut tehdä vähemmän töitä. Lisääntyneen vapaa-ajan olen käyttänyt perheen parissa ja luonnossa olemiseen, mikä on entisestään parantanut elämänlaatuani.
Tämän kaiken koettuani minun on vaikea käsittää sitä vastarintaa, joka rikkaissa länsimaalaisissa herää puhuttaessa luonnonsuojelun kannalta välttämättömästä elintason laskusta. Tämä näkyy esimerkiksi tammikuussa julkaistussa Helsingin Sanomien ilmastoasenneselvityksessä: kaikkien suosituimpia ilmastotoimia olivat säännönmukaisesti ne, jotka kohdistuvat muihin ihmisiin – omista eduista ei haluta luopua.
Kannattaa kokeilla. Vaivaa toki joutuu näkemään enemmän ja vähentämään tietyistä mukavuuksista nauttimista, mutta hyvistä ratkaisuista saatava palkinto on kestävä ja tuottaa iloa pitkään. Ja se tekee isommassakin kuvassa hyvää, kun ottaa huomioon, että kertakäyttökulttuurin pitää joka tapauksessa väistyä.
Tähän tietysti joku saattaa ajatella, että hyvähän se on siinä jeesustella elintason laskusta, kun menee sen verran hyvin, että on mistä laskea – kaikilla ei ole. Kolmella työllä perhettään vaivoin elättävällä yksinhuoltajalla ei ole varaa laskea elintasoaan, kun nykyinen hädin tuskin riittää menojen kuittaamiseen.
Ja se juuri on keskeinen pointtini. Meillä hyvätuloisilla, kosmisen ruletin voittajilla, asema on täysin toinen. Menestyksemme perustuu hyvin pitkälti hyvään onneen ja sattumaan, joten moraalinen oikeutuksemme päästellä menemään muiden kustannuksella on täysin olematon. Me kulutamme kaikkein eniten ja aiheutamme romahduksen partaalla olevalle ekosysteemille kaikkein kovimman kuormituksen.
Siksi kehotan jokaista hyvätuloista tekemään oikean valinnan ja luopumaan vapaaehtoisesti mahdollisimman paljosta mahdollisimman pian. Meillä on siihen varaa.
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
Kun pohjoisilla elokuvafestivaaleilla näytetään elokuvia, tuhannet ihmiset taittavat tuhannen kilometrin matkoja päästäkseen paikalle. Perillä unet jäävät vähiin ja iso osa ajasta kuluu erilaisissa jonoissa. Siitä huolimatta festareille palataan aina uudelleen.
Mutta miksi?
Selvitimme elokuvafestivaalien vetovoiman mysteeriä vierailemalla kahdella suositulla festivaalilla: ensin tammikuussa Tromssassa, sitten kesäkuussa Sodankylässä.
Autiota tietä halkovat bussin etuvalot ovat etuikkunan kautta seurattuna hypnotisoivaa seurattavaa. Bussissa on hiljaista, vain moottorin tasainen hurina äänimattona. Tuijotan tietä ja mietin, miksi silmäni ovat auki, miksi en voi nukkua. Nyt olisi kaikki mahdollisuudet nukkua. Nyt olisi itse asiassa pakko nukkua.
Yksi perinne pysyy näemmä samana. Olen matkustanut Tromssan elokuvafestareille Oulusta bussilla kolme kertaa aiemmin, ja yhdelläkään kerralla en ole juuri nukkunut bussissa. (Uni oli erityisen kaukana silllä ikimuistoisella kerralla, kun vuosia sitten joku oksensi selkäni takana olevilla penkeillä pitkään ja voimallisesti, tuntikausilta tuntuneen ajan.) Nyt olen samassa bussissa taas, ja vieläkään en nuku.
Tämä bussi on taittanut pitkää matkaansa jo pitkään ennen minua. Ensimmäinen bussireissu Oulusta Tromssan kansainvälisille elokuvajuhlille (TIFF) järjestettiin vuonna 1999, joten tänä vuonna reissussa on juhlavuoden tuntua. Viime vuonna matka ei tosin toteutunut, joten perinne ei ole katkeamaton.
Ensimmäisen bussireissun järjestivät Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen opiskelijoiden aktiivit, sen jälkeen matkanjärjestäjän pesti on vaihdellut: välillä reissua on järjestänyt Oulun yliopiston kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Kultu ry, välillä Hannu Salmi, tänä vuonna matkan organisointi on Mikko Hyvösen ja Reetta Pirttikosken vastuulla.
Tromssan bussissa elokuvia katsomaan matkustavien joukossa on Oulun yliopiston opiskelijoita ja alumneja, mutta matka on avoin kaikille – juuri tämän bussin kyytiin matkustetaan Helsingistä asti. Bussimatkasta on tehty jopa oma lyhytdokumentti, Antti NäyhänKaksi tapaa nukkua bussissa (2003).
Matkaa Oulusta Tromssaan tulee länsirajaa pitkin ajettaessa lähemmäs 800 kilometriä yhteen suuntaan. Menomatkasta valtaosa taitetaan tammikuisessa pimeydessä. En silti nukahda, tai ainakin kuvittelen, etten nuku: joka kerta avatessani silmäni kellonaika vaihtuu aina tunnilla: 3.22, 4.15., 5.34.
Tromssan filmifestivaalin bussi odottaa matkustajia Kilpisjärvellä.
Aamulla olo helpottaa, kun valo lisääntyy ja nukkumispakko vähenee. Rajanylityksen jälkeen sen näkee: emme ole enää Suomessa. Kello kääntyy tunnilla taaksepäin, maisemat jyrkkenevät jyrkkenemistään. Vuorimaisemien vaikuttavuutta voi kuvata vain kornilla adjektiivilla jylhä. Aurinko punertaa huippujen kyljet, arvuuttelemme, onko kyseessä auringonlasku vai -nousu. Bussin ikkunat täyttyvät kameroista ja kännyköistä – täytyyhän maisema ikuistaa.
Täyden bussin ensimmäisessä penkissä istuvan Mikko Hyvösen tunnelmat ovat torstaiaamuna 17. tammikuuta hyvät. Unta ei hänkään ole juuri saanut, vaikka ensimmäisessä penkissä mukavasti jalkatilaa onkin.
Hyvönen on festareilla nyt toista kertaa, ensimmäistä kertaa matkanjärjestäjän tuolilla. Edellistä reissua hän kuvaa kivaksi ja mieltä avartavaksi. Järjestäjäksi hän lähti, sillä muita vapaaehtoisia ei juuri ollut.
Hyvösen kanssa bussimatkaa järjestää kulttuuriantropologian opiskelija Reetta Pirttikoski. Hän on mukana matkalla ensimmäistä kertaa, ja sai nukuttua bussissa kertomansa mukaan jopa yllättävän hyvin. Matkalla häntä odottavat leffojen lisäksi majoitus mökkikylässä noin kolmen kilometrin päässä keskustasta. Leffalistalla oli muun muassa The Sweet Requiem.
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa.”
Tromssan festaribussi täyttyy perinteisesti myös Oulua etelämmästä tulevista vieraista.
Toisella puolella käytävää Hyvösestä istuvat Varpu Kurkilahti ja Santeri Laurila. He ovat osa kahdeksanhenkistä kaveriporukkaa, josta valtaosa on saapunut Ouluun Helsingistä. Kurkilahti opiskelee sosiaalitieteitä, Laurila on hiukkasfysiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Molemmat ovat olleet bussireissulla kahdesti aiemminkin. Laurila muistelee saaneensa ensikosketuksen reissuun nelisen vuotta sitten nähtyään Facebookissa mainoksen bussireissusta. Kaverit olivat hehkuttaneet reissua, ja konsepti tuntui kiinnostavalta.
Matka Helsingistä Tromssaan tuntuu maateitse mahdottoman pitkältä. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa”, Kurkilahti luonnehtii. Lisäksi pitkien matkojen taittamiseen on jo tottunut, sillä vaellusharrastus vie Lappiin monta kertaa vuodessa.
Tromssassa heitä kiehtoo erityisesti ympäristö ja upeat maisemat: kaupunkia edeltävät maisemat ovat kuin luontodokumentista.
”Pitää muistuttaa itseään, että muistamme käydä katsomassa leffojakin. Tromssassa pääsee sivistämään itseään, näkemään leffoja, joihin ei tulisi muuten törmättyä”, Laurila sanoo. Hän pitää kaupungissa myös sen iloisuudesta ja eläväisyydestä: leffojen lisäksi kaupungissa on paljon kivoja kahviloita ja baareja.
Festaribussin ikkunasta näkyvä maisema on hyinen.
Muita lämpimämpi, silti tuulinen kaupunki
Tromssa on kieltämättä kaunis ja eläväinen kaupunki, jonne on aina mukava tulla. Aluetta lämmittää Golfvirta, jonka vuoksi Tromssassa on välillä miedompi sää kuin muissa saman leveyspiirin kaupungeissa. Kylmää on tammikuussa silti, ja sää vaihtuu nopeasti: yhtenä aamuna on kauniin kuulasta ja aurinkoista, toisena päivänä kaupunki yllättää uskomattoman kovalla lumituiskulla. Mutta paistoi aurinko tai ei, Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Elokuvafestivaalin aikaan kaupunki täyttyy festarivieraista. Silti valtaosa katsojista on paikallisia, minulle kerrotaan. Festivaalin omien laskelmien mukaan tänä vuonna vieraita oli yhteensä 10905, ja lippuja näytöksiin myytiin 60501. Festivaalin johtaja Martha Otte arvioi Cineuropan haastattelussa (15.1.2019), että noin kolmasosa festarikävijöistä tulee kaukaa Tromssan ulkopuolelta. Noin 65 000 asukkaan kaupunki myös tuntuu festivaalin aikaan kokoaan suuremmalta.
Tromssan elokuvafestivaalin hienous jakautuu mielessäni kahteen: miljöön hienouteen ja omaperäisyyteen ja sisällön laadukkuuteen. Tromssassa näen elokuvia, joita en muualla koskaan näkisi. Paljon pohjoisia elokuvia, pieniä mutta taidokkaita elokuvia, ensi-iltansa saavia elokuvia, lyhytelokuvia, hyvin pitkiä elokuvia, unohdettuja elokuvia, klassikkoelokuvia, karaokenäytöksiä (tänä vuonna se on Queenista kertova Bohemian Rhapsody).
Tromssassa festareiden esityspaikkoja on ripoteltu ympäri kaupunkia, ja niiden välillä on varsin ongelmatonta liikkua. Kaupungin keskusta on pieni ja jotenkin järkevänoloisesti rakennettu. Kauimpana keskustasta ja muista esityspaikoista on Hålagolandteater, Fokus ja Kulturhuset taas ovat lähes kiinni toisissaan, eikä Vendersteatretille tai ulkoilmanäytöspaikalle ole pitkä matka Fokuksesta. Leffasta toiseen siirtymiseen kannattaa tosin varata aikaa, varsinkin, jos on ensimmäistä kertaa suuntaamassa uuteen sijaintiin. Oman haasteensa tuo se, että kaupungin kadut ovat tammikuussa jumalattoman liukkaita.
Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Esityspaikoista kannattaa mainita myös Driv, joka on paikallisten opiskelijoiden ylläpitämä kulttuuritila. Drivin yläkerrassa on elokuvateatteritilaa ja baaritiski, alakerrassa suositulta vaikuttava kuppila. KamalanTroll 2:sen katsominen kalja kädessä tuntuu yllättävän pollealta – anniskelua kesken elokuvan, ja ihan sallitusti! (Käsittämätöntä kyllä, Troll 2 (1990) on samanaikaisesti odotuksia huonompi ja parempi. Se maistuu kuitenkin lievästi humalaisten festarivieraiden kanssa jaettuna elämyksenä, kalliin norjalaiskaljan kanssa nautittuna.)
Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Tunnelmallinen Verdensteatret on Norjan vanhin edelleen toiminnassa oleva elokuvateatteri. Vuodesta 1916 käytössä olleen teatterin sali on vanhoine seinämaalauksineen kaunis kuin karkki, ja myös Verdenstreateretin aulan baari on tunnelmaltaan harvinaisen miellyttävä.
Fokus on suuri, kuusisalinen teatteri, jonka kyljessä on Tromssan kirjasto, ja jonka yhteydessä toimii hyvin, hyvin kallis herkkuja tarjoava puoti ja pieni, hieman yllättävästi ei niin kallis kahvila. Mikäli norjalaisesta festarielämyksestä haluaa selvitä mahdollisimman halvalla, kannattaa pakata mukaan Suomesta ruokaa ja juomaa. Ennakkovarautumisen tarpeen huomaa jo ruokakaupassa, mutta viimeistään Fokuksen tiskillä. Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Fokuksen alakerran saleihin jonotetaan tiiviissä jonorykelmässä ennen elokuvan alkua, kunnes joku festarin talkoolaisista huutaa, mihin näytöksiin seuraavaksi tarkastetaan liput. Jokaisella kerralla pelkään itse olevani aina väärässä paikassa väärään aikaan, mutta pääsen silti aina oikeaan saliin.
Tromssassa sää vaihtuu nopeasti: aamu voi valjeta aurinkoisena, ja illalla voi tarpoa tiheässä lumisateessa.
Liikaa elokuvia, liian vähän aikaa
Elokuvafestivaaleilla parasta on tunne siitä, että kaikilla osallistujilla on yhteinen, jaettu missio: tänne on tultu katsomaan elokuvia. Yksi, kaksi, tai kymmenen elokuvaa, ei sen väliä, tässä ollaan nyt yhteisellä asialla.
Festivaalipäivät rytmittyvät elokuvien ympärille. Yksi elokuva alkaa, pimeys laskeutuu, samat mainokset (tänä vuonna lohi ja energiajuoma) käynnistyvät, elokuva alkaa. Hauskoissa kohdissa nauretaan, järkyttävissä kohdissa kohistaan. Elokuvan jälkeen silmiä räpytellen tavaroiden kaivelu lattialta, siirtyminen tungoksessa ulko-oville: missä olikaan seuraava elokuva?
Kun hyvään katsomisrytmiin pääsee, siitä luopuminen on murheellista ja vaatii surutyötä. Sunnuntaina Tromssassa murehdin jo sitä, kuinka katsomatta jäi lopulta taas monta hyvää elokuvaa: kuulin kehuja Diamantinosta (2018), samaten dokumentista We up: Indigenous Hip-Hop of the Circumpolar North.Gaspar Noën kiihkeä Climax (2018) kyllä kiinnosti, mutta pelkään olevani liian nynny sen katsomiseksi. Kotona voin kieltäytyä ahdistukselta napsauttamalla valot päälle ja television kiinni, elokuvateatterissa täytyy kompuroida pimeässä yli kanssakatsojien, kärsien ja häveten.
Yksin elokuvafestivaalilla liikkuminen on kiinnostava elämys. Elokuvaa katsoessa kaveri ei ole tarpeen, onhan jokaisen kokemus oma ja yksityinen, ja salissa juttelevaa katsotaan yleensä julmasti. Mutta jonottaessa ja elokuvan jälkeisessä hämmennyksessä kanssakatsoja olisi poikaa: yksin katsoessa elämyksen jakaminen toisen kanssa puuttuu.
Voisin toki rynnätä jonkun tuntemattoman kylkeen kiinni ja kysyä: Hva synes du om filmen? En tee sitä, joten jään makustelemaan elokuvaelämyksiä yksinäni.
Katsoessani Verdensteatretissa Carol Reedin mustavalkoista noir-draamaa The Third Man (1949) minua alkaa yhtäkkiä naurattaa jumalattomasti – molemmilla puolillani alkaa kuulua ensin syvää ja tasaista hengitystä, joka hiljalleen muuttuu kuorsaukseksi. Miedot mutta tunnistettavat snark-äänteet taukoavat, kun kuorsaajien seuralaiset puuttuvat asiaan.
Tajuan, että tämä on kenties yksinäisen elokuvafanin kauhistus: kukaan kaveri ei herätä sinua, mikäli nukahdat kesken elokuvan! En voi kuitenkaan tuntea ylemmyydentunnetta, sillä tunnen itsenikin hyvin väsyneeksi, ja nipistelen kämmenselkiäni virkistyäkseni.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös elokuvafestivaalit. Tromssassa leffoja näytetään vielä maanantaille asti, mutta Oulun bussin on aika lähteä sunnuntaiaamuna.
Kun bussi lähtee Fokuksen edestä kohti Oulua, kaikki ovat mukana, vain kolme puuttuu: tiputin piponi ja lapaseni jollekin Tromssan keskustan kaduista.
Paluumatkalla olo on haikea. Kuu nousee, taivas on huikaisevan, käsittämättömän sininen. Vilkaisemme Oulun säätietoja: seuraavalle viikolle kolmeakymmentä pakkasastetta. Tieto ei juuri lämmitä, varsinkin kun pipo ja lapaset hukkuivat.
”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Bussimatkalla on perinteisesti järjestetty äänestys matkustajien suosikkileffoista. Tällä kertaa sen voittaa One cut of the Dead (2017), japanilainen satiirinen zombikomedia. Oma suosikkini, kirotusta mekosta kertova kauhuelokuva In Fabric, sai yhden äänen, omani.
Kysyn Reetta Pirttikoskelta vaikutelmia reissusta. Kaikki kuuluu sujuneen hyvin, kahden termarin taktiikalla. Toisessa termarissa oli vettä nuudeleille, toisessa, pienemmässä, oli viiniä. Näillä eväillä pärjäsi jo pitkälle.
Festivaali tarjosi lopulta kaikille aisteille jotakin, hän sanoo. ”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Pellossa matka pysähtyy hetkeksi paikalliselle SEO-huoltoasemalle. Kaakaon ääressä kysyn Varpu Kurkilahdelta ja Santeri Laurilalta tunnelmia reissun jälkeen.
Olo on virkistynyt. ”Tehokkaasti kului loma: otin töistä vain kaksi päivää vapaaksi, mutta tuntuu, että olisin ollut kaksi viikkoa vapaalla. Tämä oli täydellinen loma, hyvä tapa nollata aivot ja olla miettimättä opiskeluasioita.”
He olivat elokuvien katsomisen ohella tutustuneet myös alueeseen teatterien ympärillä: uineet Jäämeressä, nousseet maisemahissillä Fjellheisenillä korkeuksiin.
Fiilikset ovat todella hyvät: ”kokonaisvaltainen hedonismi on päällimmäisenä mielessä”, Laurila luonnehtii. Ruoka on ollut hyvää, niin Kilpisjärven ravintolassa tarjotut vönerit, majoituksessa kokatut ruoat kuin SEOn kuiva munkkikin.
Seurueen mukana Suomesta Norjaan matkusti kaksi lavaa kaljaa. ”Olimme huolissamme siitä, oliko juotavaa liikaa. Ei ollut.” Tölkit palasivat nyt bussin ruumassa takaisin Suomeen ja palautukseen.
Mutta kysytään nyt vielä uudelleen: miksi mennä Tromssaan?
”No, ensinnäkin siellä on tällä hetkellä lämpimämpää kuin Oulussa”, Laurila nauraa. Lisäksi bussimatka on kiva tapa matkustaa, tutustua ihmisiin ja ihastella upeita maisemia.
”Jos menisi saman verran etelään, kokisiko näin ison maisemanvaihdoksen?”
Samana viikonloppuna Helsingissä järjestettiin Maata pitkin -matkamessut, joiden tarkoituksena on esitellä ilmastoystävällisempää matkailua, eli vaihtoehtoja lentomatkailulle. Tätä on myös Tromssan bussimatka: lentäen olisit jo perillä, mutta mikä kiire tässä on?
Pipoa tosin Tromssassa tarvitaan, he huomauttavat. ”Se on relevantti tieto helsinkiläisille.”
Lähestyessämme Oulua kysyn Hannu Salmelta, millä lailla Tromssa on hänen mielestään muuttunut vuosien aikana, onhan Salmi ollut mukana jo ensimmäisellä bussireissulla. Hänen mukaansa festivaali on koko ajan kasvanut: ensi vuonna kolmekymmentä vuotta täyttävä festivaali on laajentunut ohjelmistoltaan ja kasvanut suosioltaan. Esityspaikkoja on enemmän, mutta enemmän on myös loppuunmyytyjä näytöksiä.
Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Salmi muistelee aiempaa Fokus-teatteria, joka jäi uuden kirjaston sisään, ja joka muistutti ennen ”valtavaa ilmastointilaitetta”. Sen sali oli muodoltaan pyöreä. Nykyinen Fokus on suuri ja toimiva, mutta persoonaton: kuin mikä tahansa iso Finnkinon aula.
Tromssa itsessään taas näyttää nyt melko samalta kuin parikymmentä vuotta sitten. Storgata, Kulturhuset, Verdensteatret ovat kaikki entisellään. Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Kaupunki on myös sopivan kokoinen: festivaali ei huku muun elämän joukkoon. Tromssan filmifestivaalien aikaan tietää festareiden olevan käynnissä.
Hannu Salmi kertoo nähneensä paikallisen kaupan ikkunassa mainoksen, jossa kehotettiin ostamaan jotain uutta puettavaa festivaaleille. Voisiko samaa kuvitella Helsinkiin Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden tai Doc Pointin aikaan?
No, Tromssan silta on sentään vuosien aikana muuttunut. Sen reunaa korotettiin vuonna 2005 ja siihen asennettiin turvakaide jokunen vuosi sitten. Se muutti sillalta avautuvaa maisemaa.
Miltä reissun seuraavat kaksikymmentä vuotta näyttävät? Salmen mukaan sen osaavat sanoa tulevat sukupolvet, he jotka tapahtumaa järjestävät.
Puoli yhdeltätoista, lähellä Oulua, kuljen kapealla käytävällä varovasti, matkaa taittava bussi heiluu ja huojuu ja haluaa tönäistä minut muiden matkustajien päälle. Koitan välttää kohtalon tarraamalla kiinni penkkeihin.
Heikki ja Tarja Hulkko istuvat bussin keskivaiheilla. Pitkä bussimatka on heistäkin sangen tuskainen. Heikillä kyseessä on yhdestoista bussimatka, Tarjalla yhdeksäs. Heitä Tromssassa viehättää se, kuinka hyvin se on järjestetty: kaikki toimii mallikkaasti.
Tuletteko mukaan taas ensi vuonna?
Bussissa istuminen on tehnyt tehtävänsä. Jos juuri nyt pitäisi päättää, vastaus on ei. Mutta mieli saattaa muuttuu, kun aikaa kuluu, Heikki Hulkko toteaa.
Bussi kaartaa linja-autoasemalle yhdentoista maissa. Helsinkiin matkaavat ehtivät vielä illan viimeiseen junaan kohti etelää.
Kotona mielessäni ei ensimmäinen ajatus, mutta yksi ennen nukahtamista mieleen nouseva on tämä: ehtisikö huomenna jo elokuviin?
SODANKYLÄ
Kun kesäkuussa suljen silmäni, nukahdan bussissa hetkessä. Nukahdan aina autossa välittömästi, jollei kyse ole siis Tromssan festivaalibussista, jolloin kuuluisi nukkua.
Herätyksen jälkeen ensimmäinen vaikutelma Sodankylästä on tämä: sadan denierin sukkahousut ovat kuitenkin hieman liikaa tähän säähän.
Toinen huomio: kaikilla toisilla täällä on paljon, paljon viileämmät vaatteet kuin minulla. Kaikilla tavoilla ymmärrettynä.
On torstai 13. kesäkuuta, Sodankylän elokuvajuhlien toinen päivä, noin viisi kuukautta Tromssan filmifestivaalien jälkeen.
Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään nyt 34. kertaa. Juhlan perustivat vuonna 1986 Sodankylän kunta sekä elokuvantekijät Anssi Mänttäri, Aki Kaurismäki ja Mika Kaurismäki. Vuoteen 2014 saakka elokuvajuhlien taiteellisena johtajana toimi Peter von Bagh, nyt taiteellisena johtajana toimii Timo Malmi.
von Baghin kuolema syksyllä 2014 herätti jonkin verran huolta siitä, mitä festarille tapahtuisi merkittävän perustajajäsenen poismenon jälkeen. Sodankylä ei hiipunut unohduksiin, vaan festivaali teki tänä vuonna jopa yleisöennätyksen: festivaalin tiedotteen mukaan tänä vuonna festareilla oli ennätykselliset 31 000 kävijää.
Epävirallisempaa tunnustusta tapahtuma on saanut tuttavapiirissäni. Sodankylän juhlat ovat monelle ikäiselleni tapahtuma, jossa olisi ihanaa joskus käydä, tai jonne ei kyllä tänä vuonna pääse, mutta se olisi tavoitteena ensi vuodelle. Tai josta on kuullut ihan hirveästi hyviä asioita.
Sodankylässä elokuvia esitetään neljässä eri paikassa. Kuvassa Iso Teltta ääriään myöten täytettynä ennen mykkäelokuvan alkua. Kuva: Venni Ahlberg/MSFF.
Ensimmäinen Sodankylässä näkemäni elokuva on varsin järkyttävä System crasher (Systemsprengler), Nora Fingscheidtin ohjaama kuvaus yhdeksänvuotiaasta Bennistä (Helena Zengel), jonka aggressiivisuus ja arvaamattomuus tekevät pysyvän sijoituspaikan löytämisestä mahdotonta. Benni on äkkipikainen, manipuloiva, rakkautta raivolla janoava väliinputoaja, system crasher, joka ei opi virheistään, vaan tekee ne kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.
Lopputekstejä ei seuraa armollinen katarsis, vaan rintaa puristava lamaannus. Reipas alku ensimmäiselle festivaalipäivälle, kaiken kaikkiaan!
Kuljeskelen elokuvan jälkeen lievästi ahdistuneena Sodankylän raitilla. Vaikka festivaalien aikanakaan ei Sodankylässä ole suurkaupungin tuntua, ei kylänraitti ole hiljainen. Terasseilla on aina istujia, ruokakojuilla jonotetaan omaa lautasta, joku on menossa aina leffaan tai Kitisen rantaan. Vuorokauden ympäri keskiviikosta sunnuntai-iltaan elokuvat alkavat ja päättyvät. Yöllä kuulen, kuinka yhdestä baarista kuuluu coverversio PrincenPurple rainista, toisessa baarissa mainostetaan Tauski reloadedia.
Sodankylän festivaalialue rakentuu Kitisenrannan koulun pihapiiriin. Elokuvien esityspaikkoja on neljä: Iso Teltta, koulun auditorio, koulun takapihalle pystytetty Kitisen Kino sekä vanha elokuvateatteri Lapinsuu. Esityspaikoista uusin on Kitisen Kino, joka otettiin käyttöön vasta tänä vuonna. Aiemmilta vuosilta tuttu Pieni Teltta on nyt keskustelutilaisuuksien, sidosryhmätapaamisten ja lastenelokuvien esityspaikka.
Jotain samaakin on Sodankylässä ja Tromssassa, jollei muuta, niin paljon kivijalkakauppoja. Ja elokuvia: tietysti valtava määrä elokuvia.
Mitä pitempään Sodankylän elokuvia katsoo ja mitä pitemmäksi päivät venyvät, sitä enemmän alkaa nähdä outoja yhteyksiä eri elokuvien välillä. Yhteydet ovat suunniteltuja (tänä vuonna Sodankylässä on paljon iranilaisten ohjaajien teoksia) ja kuviteltuja (kylläpä kaikissa näissä tänä iltana näkemissäni elokuvissa poltetaan paljon tupakkaa!).
Siinä missä tammikuinen Tromssa on pimeä ja kylmä, tänä vuonna Sodankylä on läpeensä aurinkoinen ja helteinen. Aurinko iskee kasvoille heti, kun teltan ovea raotetaan. Hyttysiä ei juurikaan ole, mutta lämpötila tippuu nopeasti iltaleffojen alkaessa. Hyvin varautuneet kaivavat esiin pipot ja villapaidat, huonommin varautuneet työntävät kätensä syvemmälle taskuun.
Mutta päivisin teltoissa on toden totta kuuma. Pernilla Augustin hienoviritteisen ihmissuhdedraaman Vakavan leikin (2016) elegantti, mutta kovin hitaasti etenevä tunnelmanrakennus saa piinaavia piirteitä, kun Ison Teltan kuumuus iskee kasvoille. Yritän löyhytellä kasvoja ohjelmalistauksella. Festivaalien ohjelmisto päivittyy jatkuvasti, jonka vuoksi vieraiden repuissa ja käsissä kulkee useita eri versioita ohjelmakartoista: yksi printattuna vihreälle paperille, toinen purppuralle. Yksi niistä puristuu nyt hikisessä kämmenessä.
Kitisen Kino on uusin Sodankylän elokuvajuhlien esityspaikoista. Ison Teltan jono kiersi kohti rantaa lauantaina 15.6.
Mikä tapahtuu Sodankylässä
Kitisenrannan koulun aluetta halkovat jatkuvat jonot: jonot esityspaikoille, jonot lippukassoille, jonot vessoihin, jonot kaljalle. Lipuista vain 30 prosenttia voidaan varata ennakkoon, joten lippuja näytöksiin saa ostaa myös paikan päältä – mutta se tarkoittaa sitä, että jaksaa jonottaa heti aamusta alkaen, joskus tuntien ajan. Jonot ovat loputtomia, ne venyvät oviaukolta rantaan asti: pelkästään Isoon Telttaan mahtuu 900 henkeä kerrallaan.
Mutta jonoille on syynsä. Sodankylän henki mainitaan juhlien aikana moneen otteeseen.
Mustavalkoisen, tunnelmaltaan ihastuttavan häiritsevän Bait-elokuvan ohjaaja Mark Jenkin kertoi toisen esityksen alussa olevansa ensimmäistä kertaa Sodankylässä. Vaikka Jenkin ei ollut vielä lähtenyt, hän halusi palata jo takaisin. Sodankylän tunnelmaa ja yleisöä kehui vuolaasti myös lauantai-iltana Kitisen Kinossa esitetyn Baby Janen ohjaaja Katja Gauriloff.
”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”
Ja mikä ettei: vallalla on yllättävää ystävällisyyttä. Kun odottelen lauantaina Luostolla hotellin etupihalla festaribussia, joka ei koskaan saavu, koska olen katsonut aikataulut väärin, pihalle kaartaa taksi. ”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”, taksissa istuva mies huikkaa, ja minä vastaan myönteisesti.
Lauantai-iltapäivänä kello kolmelta esitetään kotimainen ensi-iltaelokuva. Mikä? Sitä ei kerrota etukäteen, eikä myöskään elokuvan jälkeen. Mikä tapahtuu Sodankylässä, jääköön Sodankylään, ohjeistetaan.
Sodankylässä on kotikutoisuutta ja intiimiyttä. Toisin kuin vaikkapa Tromssassa, Sodankylässä ei jaeta palkintoja (yleisöäänestystä lukuunottamatta). Sodankylässä raja kutsuvieraiden ja muiden festarivieraiden välillä on matala, jopa olematon. Vaikka festareilla on vuosien varrella vieraillut iso litania nimekkäitä tekijöitä (mainittakoon vaikka Francis Ford Coppola, Jim Jarmusch ja Terry Gilliam), vippien punaista mattoa ei ole, vaan elokuvien tekijät ja näkijät ovat jatkuvasti lähellä toisiaan.
Tekijät myös muistelevat mielellään omia kokemuksiaan Sodankylästä: esimerkiksi ennen System crasherin ensimmäistä näytöstä Nora Fingscheidtkertoo oman elokuvansa aluksi vierailleensa festareilla useaan otteeseen. Perinteiset aamukeskustelut ohjaajien kanssa ovat monelle yksi tärkeimmistä Sodankylän festariperinteistä.
Sodankylässä näytetään myös erikoisnäytöksiä, kun säestettyjä mykkäelokuvia ja karaokenäytöksiä, joissa yleisö saa laulaa mukana. Kuvassa meneillään torstai-illan Moulin Rouge -karaoke. Kuva: Sara Aaltio/MSFF.
Tää on paras
Sodankylän elokuvajuhlat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin. Vaikka sunnuntainakin esitetään elokuvia pitkälle iltaan saakka, ilmassa on jo luopumisen tunnetta. Osa etelään suuntaavista vieraista on poistunut jo lauantai-iltana, jotta he ehtivät varmasti maanantaina töihin.
Kitisenrannan koulun aulasta löytyy muovilaatikko, joka on puolillaan erivärisiä A3-kokoisia julisteita. Festivaalin julisteet syntyvät julistepajassa. Sen vetäjä on vanha ystäväni, Emma Rask.
Sunnuntai-iltapäivänä hänen urakkansa on jo loppuvaiheessa, bussi Rovaniemelle on lähdössä illalla.
Rask on käynyt festivaaleilla kymmenen kertaa, ja talkoillut kahdeksan kertaa. Tänä vuonna hän oli ensimmäistä kertaa juliste- ja tekstaustiimin vastaava.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Ensimmäistä kertaa hän vieraili Sodankylässä kesällä 2008. Takana oli hakukerta Lapin yliopistoon graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan ja vallalla halu päästää irti pääsykoerumban aikatauluissa. Ensimmäisenä vuonna hän ei tuntenut festareilta ketään, vettä satoi, oli kylmä. Silti kokemus oli mahtava.
Hänen aikanaan festari on kasvanut ja muuttunut (”Ei ole enää Seita-baaria, josta Maj Karmakin lauloi”), mutta tunnelma on säilynyt samana. Hän suunnittelee aina kesänsä niin, että Sodankylään varmasti pääsee.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Rask on käynyt yhtenä vuonna myös Tromssan elokuvafestivaaleilla, järjestäähän elokuvakerho Rovaniemen Cinema oman bussireissunsa. Kokemus jää silti kevyesti Sodankylälle kakkoseksi. Tromssa oli toki hienompi, ei yhtä kotikutoinen kuin Sodankylä, Rask sanoo.
Mutta silti: ”Tää on vain paras.”
Talkoolaiseksi hän haki innostuttuaan aikaisempien talkoolaisten Tero Juutin ja Emma Jormalaisen tekemistä julisteista. Sodankylässä esityksiä mainostavat elokuvajulisteet syntyvät talkoolaisten käsissä, ja ne monistetaan kopiokoneilla erivärisille papereille. Talkoolaiset vievät julisteet paikoilleen ja hakevat päättyneiden esitysten julisteet pois. Osa julisteista katoaa Kitisenrannan koulun, Lapinsuun ja hotelli Sodankylän seinistä jo ennen aikojaan, kun festivaalivieraat nappaavat julisteet omaan laukkuunsa. Toisinaan julisteita jaetaan myös elokuvan tekijöille.
Talkootyö sisältää elokuvajulisteiden teon lisäksi arkisempaa työtä: vessakylttien tekstien teksausta ja kopiokoneen musteen vaihtamista. Se ei haittaa.
”En vaihtaisi tätä mihinkään.”
Sodankylässä elokuvajuhlien esityksiä mainostetaan talkoolaisten tekemillä julisteilla. Kuvassa Natalia Lääperi (vas.) ja Emma Rask.
Lapinsuun portaissa vastaan tulee toinen talkoolainen, Natalia Lääperi. Hän on yksi juliste- ja tekstaustiimin jäsenistä, ja tapaamishetkellä Lapinsuussa julisterundilla, eli tuomassa uusia julisteita. Hänet houkutteli Helsingistä Sodankylään tapahtuman maine: Lääperi oli kuullut tapahtumasta hyvää kavereiltaan ja mediasta, ja oli jo monta vuotta ajatellut, että tuonne voisi mennä. Hänen mukaansa kaikki on mennyt tähän mennessä tosi hyvin.
Sodankylän tunnelma on yhteisöllinen ja mukaansatempaava. Talkoolaiset ovat mahtava porukka, kuin yhtä suurta perhettä. ”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Nukkunut hän on tosin vähän. Ehkä yksi valvomiseen on Lapin jatkuva valo. ”Valo on hullu juttu.”
Takaisin Kitisenrannan koululla tapaan tammikuussa Tromssan elokuvafestivaaleilla kohtaamani Ella Prokkolan. Hän on osallistunut näihin juhliin vieraana, mutta poikaystävä on talkoillut. Sodankylään lähtö Helsingistä vaati vaivaa: matkaan meni 15 tuntia, ja takana on myös lomaa töistä.
”Valo on hullu juttu.”
Myös Prokkola on Sodankylässä ensimmäistä kertaa. Kysyttäessä syitä Sodankylään lähdölle hän mainitsee monta: on ryhmäpaine, Lapin kesä ja yöttömyys, se, että tapahtuma tuntuu olevan aivan oma universuminsa.
Yksi tärkeimmistä motiiveista on kuitenkin FOMO,fear of missing out, pelko vaillejäämisestä. Se motivoi häntä moneen muuhunkin asiaan, ja ajoi nyt myös Sodankylään.
Elokuvafestivaalit ovat toden totta otollista maaperää fomolle. Jos valitsee yhden elokuvan, menettää samalla toisen. Jos taas valitsee nukkumisen rellestämisen sijaan, jaksaa ehkä paremmin seuraavana päivänä istumista hikisessä teltassa, mutta menettää mahdollisuuden hyvään bileisiin, ja joutuu kuuntelemaan muiden juttuja hauskoista juhlista.
”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Lukiolla festarien aikaan yöpynyt Prokkola on nukkunut kehnosti, parhaiten uni on tullut elokuvien aikana. Päällimmäinen tunne sunnuntai-iltapäivänä hänellä on hirveä vaikeus tehdä päätöksiä: mitä leffoja katsoa, mihin jonoihin mennä?
”Kun on nukkunut niin vähän, ratkaisukyky on halvaantunut.”
Myös aikakäsitys on venynyt, Prokkolasta tuntuu, että festarit ovat kestäneet jo kaksi viikkoa.
Tunnistan tunteen. Sunnuntai-iltapäivänä tuntuu tosiaan siltä, että festarit olisivat kestäneet pituuttaan kauemmin. Eikä siltikään tarpeeksi kauan.
Onko kenelläkään viinaa?
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: miksi matkustaa kaikki tämä matka festareille?
”Katsomaan elokuvia” ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä vastaukselta, vaikka se perimmiltään totta onkin. Elokuvajuhlilla näkee paljon kiinnostavia elokuvia, joihin ei muuten osaisi tai ehtisi tutustua.
Kokemusteni ja kohtaamieni ihmisten perusteella kyse on kuitenkin myös arkielämästä irrottautumisesta. Kun matkaa on taitettava paljon, samalla irtautuu tutusta elämänpiiristä ja siirtyy jonnekin aivan muualle, arjen ulottumattomiin.
Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Merkityksensä on toki myös sijainnilla. Sekä Sodankylä että Tromssa tarjoavat hienot puitteet, nähtävää ja koettavaa. (Ja Tromssassa on toki vuononsa, maisemahissinsä, Jäämerensä.) Kumpaankaan paikkaan ei pääse aivan hetkessä, vaan siirtyminen vaatii vaivannäköä. Se on hektisessä arjessa tervetullut katkaisu.
Tromssan festivaalin johtaja Martha Otte totesi tammikuussa haastattelussa pitävänsä pieniä festivaaleja kummallisissa paikoissa ilman leffateollisuuden läsnäoloa kaikista kiinnostavimpana. Siinä piilee myös Tromssan tulevaisuus, hän arvioi.
Elokuvafestivaaleilla asettuu myös osaksi muuta katsojajoukkoa, kuuluu osaksi jotakin itseään suurempaa – ainakin hetkeksi. On hienoa jakaa tila muiden elokuvafanien kanssa.
Mietin festarien erityisyyttä Sodankylässä lauantai-iltana. Markku Pölösen ohjaaman Baddingin (2000) karaokenäytöksessä tunnelma on kiihtynyt. Laulujen aikana lauletaan, mutta kommentteja kirpoaa myös muissa kohdissa. Peter Franzénin näyttelemä petollinen Ossi Mäki herättää yleisössä närää.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Elokuvafestivaaleilla eläydytään katsottuun aivan eri tavalla kuin festivaalien ulkopuolisessa elämässä. Järkyttävissä kohdissa salin täyttää kauhistuksen kohahdus, hauskoissa kohdissa taas nauretaan. Joskus yksittäinen nauru kirpoaa läpi salin epäortodiksissa kohdissa, keventämään liian intensiivistä tai raskasta tunnelmaa.
Vaikka festivaalialueelle omien juomien tuominen on kielletty joka puolelle ripustetuin kyltein, pimeyden laskeuduttua näytösten alussa tölkit sihisevät auki, ja aina se jaksaa jotenkin naurattaa.
Kuten Hilja AunelaAntroblogissa (26.6.2018) kirjoitti, anarkistisuus on yksi festivaalien ja karnevaalien tyypillisistä piirteistä: ”Sääntöjen väliaikaisella kumoamisella on antropologien mukaan tärkeä rooli sosiaalisten hierarkioiden uusintajana ja yhteenkuuluvuuden luojana.”
Siksi siirtyminen takaisin sääntöjen kahlitsemaan arkeen saa mielen apeaksi. Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Tromssassa ja Sodankylässä läsnä on myös uskomaton valo. Tromssa on tammikuussa vielä kaamoksen kaupunki, mutta festivaalit katkaisevat pimeän ajan. Lisäksi tammikuussa on jo lupaus pitkän pimeän päättymisestä ja kevään saapumisesta.
Sodankylässä taas läsnä on valkokankaan valon lisäksi yötön yö, mieletön, loputon auringonpaiste, joka sokaisee pimeään saliin tottuneen silmät ja sekoittaa ”normaaliin” valonvaihteluun tottuneen vuorokausirytmin.
Lohtua tuo se, että yhden elokuvafestivaalin jälkeen seuraa aina toinen. On suuria festivaaleja, pieniä festivaaleja, tiettyyn asiaan erikoistuneita festivaaleja – mikä nyt omaan makuun sopii. Tromssa ja Sodankylä eivät myöskään ole ainoita pohjoisen festivaaleja: tammikuussa Inarissa järjestetään alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat, syyskuussa elokuvia esitetään Äkäslompolossa Kino Ylläksellä.
Oulussakin pääsee festaroimaan: kaupungissa järjestetään elokuussa musiikkivideofestivaalit ja marraskuussa kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.
Aivan pian taas arjen rikkovat elokuvasaliin lankeava pimeys ja elokuvan hohto.
Tarvitsetko elokuvasuosituksia?
Ota tästä – viisi valintaa Tromssassa ja viisi Sodankylässä näytetyistä elokuvista
Too late to die young (2018)
Dominga Sotomayor Castillon kolmas ohjaus tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa ja kasvutarinaa Chilestä 1990-luvulta. Kiireetön ja välitön tunnelma. Niin kiireetön meininki, ettei voi oikein varauksetta suositella väsyneille ja loputonta viriketulvaa kaipaaville katsojille.
In Fabric (2018)
Peter Stricklandin hypnoottinen kuvaus synnillisen kauniista punaisesta mekosta, jonka päällensä pukeneille koittaa kauhea kohtalo . Visuaalisesti ihanan värisyttävä, häikäisevä ja häiritsevä. Moni kohtaus (anatomisesti liian korrektit mallinuket! sängyn päällä lepattava mekkokangas!) jää kaivelemaan mieltä.
American Animals (2018)
Viihdyttävä ja tyylikkäästi tehty dokumentti käsittämättömän kömpelösti hoidetusta kirjastoryöstöstä. Varoitus heille, jotka jahtaavat merkityksellisyyden kokemuksia: näinkin voi käydä. Bart Laytonin käsikirjoittama ja ohjaama dokumentti avaa kiinnostavasti myös muistelun epäluotettavuutta: luotatko muistelijoiden sanaan? Kannattaisiko edes?
Happy as Lazzaro (2018)
Ensimmäinen ajatus Alice Rohrwacherin ohjaaman elokuvan jälkeen: kyllä ei ollut iloinen elokuva tämä! Toisaalta – ei varsinaisesti surullinenkaan. Vaikeasti avautuva kuvaus hyvyydestä ja hyväksikäytöstä Italian maaseudulla. Jää kummittelemaan mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa. Voitti Tromssassa Aurora-palkinnon ja Faith in Film-palkinnon, ja Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon vuonna 2018.
Hurry Slowly (2018)
Anders Emblemin käsikirjoittama ja ohjaama rauhallinen kuvaus uupumuksesta, sisaruudesta, vastuusta. Dialogia on vähän, merkitys ja tunne on muissa kuin sanoissa. Tätäkään elokuvaa ei varauksetta suositella väsyneille ja vauhtia etsiville.
System crasher (2019)
Varsin järkyttävä kuvaus lastensuojeluviranomaisten voimattomuudesta toivottoman tapauksen edessä. Elokuva sai Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun uusien näkökulmien avaamisesta.
Forman vs. Forman (2019)
Mielenkiintoinen ja sydämellinen dokumentti mielenkiintoisesta ohjaajasta, Milos Formanista. Helena Třeštíkován and Jakub Hejnan dokumentti valottaa hienosti sekä ohjaajan että hänen kotimaansa historiaa.
Stray Dogs (2004)
Marzieh Meshkinin ohjaama kuvaus kahdesta afganilaisesta sisaruksesta, jotka koittavat selvitä vaikeista olosuhteista huolimatta. Vaikka aihe on synkkä, elokuvassa on myös lempeää huumoria.
Bait (2019)
Jykevä ja brutaali kokeellinen elokuva cornwallilaisen kalastajakylän ristiriidoista. Älä anna kuvauksen säikyttää, sillä lopputulos on mitä vaikuttavin. Mark Jenkin on ohjannut, käsikirjoittanut, kuvannut, leikannut ja säveltänyt musiikit.
Nader ja Simin: ero (2011)
Psykologista draamaa Iranista. Asghar Farhadin ohjaus on intensiivinen, intiimikin kuvaus erään avioliiton päättymisestä, mutta myös ylpeydestä, moraalista, uskonnosta ja rahasta. Kahden Oscarin ehdokas, palkittiin Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana 2011.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
"Autoilu ei vähene sillä, että autoilijat patistetaan muuttamaan tottumuksiaan. Ainoa keino lienee se, ettei koskaan edes ryhdy ajamaan", kirjoittaa Sanna Häyrynen.
Olen päättänyt, etten koskaan halua omistaa autoa. Päätökseni taustalla on muitakin syitä kuin autoilun saastuttavuus.
Hankin ajokortin myöhäisherännäisenä 22-vuotiaana, koska luulin, että autoilu kuuluisi työhöni toimittajana. Huomasin, että työssäni ei ollutkaan pakko ajaa autoa. Saatoin kulkea useimmille juttukeikoille myös pyöräillen.
En ole oppinut erityisemmin pitämään autoilusta eikä minulla itselläni ole ollut autoa, joten huristelusta ei ole tullut rutiinia. Jokainen kerta ratin takana on ollut tärinää ja kuolemanpelkoa aiheuttava suoritus, vaikka mitään hirveää ei ole sattunut.
Minulla ei ole motivaatiota tottua autoiluun, koska en oikeastaan halua olla autoilija. En halua tuhlata rahojani autoon tai kuulua viiteryhmään, jota leimaavat perään hengittävät törppöilijät ja itsekkäät ohittelijat.
Vihdoin nyt voin myöntää, että minun ei tarvitse opetella pitämään autoilusta tai taipua ”normaaliin” elämään, johon auton omistaminen ilmeisesti kuuluisi.
Harmillista, että autoilun vähentäminen on viime aikoina herättänyt tulehtuneita ja tunteisiin meneviä keskusteluja.
Muun muassa opettajana ja tietokirjailijana työskennellyt Joona-Hermanni Mäkinen kirjoitti hiljattain Ylelle kolumnin otsikolla Suomen on päästävä irti autoriippuvuudesta. Tekstissään hän sanoo, että yksityisautoilua on vähennettävä ja joukkoliikennettä lisättävä. Mäkinen kirjoittaa, että autoilu on vaarallista ja vallitsevan ilmastotilanteemme kannalta kestämätöntä.
Twitterissä Mäkistä syytettiin esimerkiksi autoilun demonisoinnista.
Toimittaja Mikko Kekäläinen puolestaan jakoi Mäkisen kolumnin Twitterissä seuraavilla saatesanoilla:
Perheemme luopui autosta 1,5 vuotta sitten, ja elämänlaatumme parani huomattavasti. Liikumme enemmän, saastutamme ja tuhlaamme vähemmän. Rohkaisen kaikkia kokeilemaan! Tässä voi vain voittaa! Lue mietinnän tueksi loistava kolumni.
Kekäläinenkin sai raivoryöpyn niskaansa:
Ihme paskaa. Tervetuloa tänne kokeilemaan, julkiset kulkee kahdesti päivässä. Ellei asu Helsingin ydinkeskustassa, auto on ainoa mahdollinen arjen mahdollistaja tällä hetkellä.
Kummankin saamissa kommenteissa toistuu, että ilman autoa ei pärjää kaupungin ulkopuolella eikä silloin, jos perheessä on lapsia.
Mikko Kekäläinen on toimittajavaimonsa Kristiina Kekäläisen kanssa kirjoittanut autottoman lapsiperheen elämästä Carless Whisper -blogiinsa. Perhe asuu Espoossa, mutta väitän, että lapsiperheen autoton elämä onnistuu muuallakin Suomessa.
Kuvitellaan vaikkapa Oulun Ritaharjussa asuva perhe. Bussi kaupungin keskustaan kulkee useita kertoja tunnissa. Oululaisilla maailmanluokan pyöräteillä matka taittuu reilussa puolessa tunnissa. Puolet matkasta voi rullailla pian valmistuvalla pyöräbaanalla. Periaatteessa autoton elämä onnistuisi.
Harvassa kuitenkin taitavat olla ne lapsiperheiden omakoti- tai rivitalot, joiden pihassa ei seiso auto.
Auton tuomasta ylellisyydestä ja helppoudesta on vaikea luopua, koska mielikuvissamme autoilu kuuluu tavalliseen elämään – ja varsinkin aikuistumiseen ja perhe-elämään.
Tottumus ja esimerkki ratkaisevat sen, pitääkö autotonta elämää mahdollisena. Minun on helppo uhota, etten koskaan hanki autoa. Olen nimittäin omin silmin nähnyt, että ilman autoakin on elämää.
Lapsuudenperheessäni autolla on ajanut vain isäni. Äitini kulki liki 20 kilometrin työmatkansa kesäisin pyörällä ja talvisin bussilla. Kauppaan hän on aina polkaissut pyörällä.
Autoilun puolesta kampanjoitiin keväällä esimerkiksi kokoomuksen äänellä. Puolue julisti, että autot kuuluvat teille. Autoalan toimijoiden Vapaus valita auto -ohjelma taas halusi herättää keskustelua autoilun tulevaisuudesta, koska auto on monelle ihmiselle välttämättömyys.
Ymmärrän hyvin, että ilman autoa ei pärjää, jos asuu maaseudulla tai julkisten kulkuvälineiden ulottumattomissa. Kaikille autottomuuden ei tarvitse sopia.
Jos päättää elää autotonta elämää, siihen pitää varautua varhain ja rakentaa elämänsä sellaiseksi, ettei ole autosta riippuvainen.
Toivon, että olen osa orastavaa muutosta. Ehkä ilmastoahdistuneet nuoret ovat niitä, jotka jättävät ajokortin hankkimatta ja auton ostamatta. Jos ei ole koskaan tottunut autoilevaan elämään, voi sopeutua arkeen ilmankin omaa nelivetoa.
Maailmassa, jossa autoilu on oletusasetus, on viimeistään nyt julistettava myös vapaus valita autottomuus.
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Hauskatkin asiat ahdistavat ja loputtomien parempien vaihtoehtojen potentiaali painaa. FOMO houkuttelee meitä haromaan joka suuntaan keskittymättä mihinkään ja etsimään tämän hetken nautintoa ajattelematta tulevaa.
Mutta mistä paitsi jäämisen pelossa on oikein kysymys?
Odotetut opiskelijabileet ovat täällä – mutta niin on myös pelätty deadline.
Perjantai-ilta, viikonlopun loputon potentiaali, opiskelukaverit ovat suuntaamassa keskustaan. Bileiden sijaan olet päättänyt kirjoittaa esseetä, jonka deadline on maanantaina. Yrität parhaasi mukaan keskittyä opiskeluun, sillä mitä nopeammin saat tehtävän tehtyä, sitä nopeammin pääset viettämään aikaa ystäviesi kanssa.
Takaraivossa kolkuttava ahdistus ei kuitenkaan jätä rauhaan.
Entäpä jos sittenkin lähtisit bileisiin? Ei, ei pitäisi mennä. Mutta entä jos kaikilla kavereilla on hauskaa ja jos et mene tällä kertaa, sinua ei kutsuta enää seuraavalla kerralla? Ja entä jos sittenkin menet, mutta bileet eivät olekaan sen arvoiset?
Onko lopulta juuri tämä paras mahdollinen vaihtoehto, ylitse muiden?
Onko ystävilläni hauskaa ilman minua?
Fear of Missing Out, tuttavallisemmin FOMO, on psykologinen ilmiö, jonka voisi suomentaa paitsi jäämisen peloksi.
Psykologi Andrew Przyblyski on kuvannut vuonna 2013 julkaistussa artikkelissa ilmiötä kokonaisvaltaisena käsityksenä siitä, että toisilla saattaa olla palkitsevia kokemuksia, joista itse jää paitsi, ja haluna olla jatkuvasti tietoinen siitä, mitä muut tekevät. Przyblyski halusi omassa tutkimuksessaan selvittää, mitä paitsi jäämistä pelkäävän mielessä liikkuu, ja onko joku ihmisryhmä ilmiölle kenties muita alttiimpi.
Tutkimuksesta selvisi, että yhdistävä tekijä paitsi jäämisen pelosta kärsiville oli nuori ikä. Ilmiöstä kärsiviä yhdistäviä ajatuksia olivat esimerkiksi “pelkään että ystävilläni on hauskaa ilman minua” ja “kun minulla on hauskaa, on tärkeää jakaa kokemani netissä”.
Ilmiön taustasyyksi tutkimus nostaa sosiaalisen median. Sosiaalisen median nousu on tehnyt ihmiset yhä tietoisemmaksi siitä, mitä muut tekevät juuri tällä hetkellä. Some välittää osaltaan myös valheellisen hohdokkaita kuvia, jotka ovat omiaan herättämään kateutta – ja katumusta siitä, ettei itse ollut paikalla.
Kalifornian Indiossa järjestettävään Coachellaan kiteytyy FOMOn takana piilevä somekulttuuri.
Coachella alkaa olla jo tunnetumpi kuvanottopaikkana kuin musiikkitapahtumana. Sadattuhannet kävijät saapuvat festareille vain näyttääkseen someyleisölleen olleensa paikalla. Gabbie Hannan tempaus todisti, että pelkkä illuusio paikalla olemisesta riittää.
Rajattomien mahdollisuuksien ahdistus
Vaikka kyse onkin someen liitetystä ilmiöstä, paitsi jäämisen pelko ei ole mikään pinnallinen muotisana, joka vaikuttaa vain somessa roikkuviin nuoriin, vaan se voi aiheuttaa jopa masennuksen kaltaisia oireita.
Andrew Przyblyski huomasi tutkimuksessaan paitsi jäämisen pelon liittyvän yleisesti laskeneeseen tyytyväisyyteen ja mielialaan. Myös psykologian professori Marina Milyavskayan tutkimuksessa (2018) FOMO-kokemus aiheutti negatiivisia terveysvaikutuksia, yksinäisyydestä stressiin ja jopa uniongelmiin. Mitä useammin henkilö koki paitsi jäämisen pelkoa, sitä suuremmat olivat kielteiset vaikutukset.
Aiemmasta tutkimuksesta poiketen Milyavskayan tutkimus kertoo, että ilmiötä ei voi redusoida somen haittavaikutukseksi, vaan ilmiö on pohjimmiltaan sosiaalinen ja sitä koetaan myös kasvotusten. Tutkimuksesta selvisi, että suorassa sosiaalisessa kanssakäymisessä koettu ja sosiaalisen median aiheuttama paitsi jäämisen pelko olivat yksi ja sama ilmiö.
Pelon kannalta oli siis yhdentekevää saiko tutkimukseen osallistunut yliopisto-opiskelija tietää vaihtoehtoisesta toiminnasta, josta hän jäi paitsi, somen kautta vai kasvotusten – tunne oli sama. Ilmiön sosiaalisuutta korosti myös se, että paitsi jäämisen pelkoa koettiin todennäköisemmin silloin kun vaihtoehtoinen toiminta oli sosiaalista ja nykyinen toiminta ei.
Vaikka ilmiötä koetaan myös kasvotusten, on sosiaalisen median rooli pelkoa kasvattava, sillä se lisää todennäköisyyttä saada tietää mistä jää paitsi, ja lisää näin myös negatiivisia tunteita.
Tutkimuksista löytyy myös yhtäläisyyksiä. Sekä Milyavskayan että Przyblyskin artikkelit nostavat paitsi jäämisen pelon keskiöön nuoret ryhmänä, joka kärsii ilmiöstä eniten.
Marina Milyavskaya halusi tutkimuksessaan ottaa selvää, miksi FOMO koskee etenkin nuoria ja yliopisto-opiskelijoita. Hänen mukaansa ilmiön taustalla vaikuttavat somen lisäksi kulttuurilliset mallit ja etenkin länsimaisen yhteiskunnan rajattomat mahdollisuudet.
Tänä päivänä maailma on nykynuorille avoin: perinteiset elämänmallit löystyvät, kun nuorilla on vapaus valita oma polkunsa. Tämä johtaa epävarmuuteen, kun ohjeistusta päätösten tekemiseen on vähemmän. Epävarmuus siitä, tekeekö oikean päätöksen taas johtaa pelkoon väärästä päätöksestä, joka edelleen aiheuttaa paitsi jäämisen pelkoa.
Milyavskayn näkemyksen mukaan epävarmuus korostuu yliopistoikäisillä, sillä harva aika elämässä on yhtä täynnä vapauksia ja rajattomia mahdollisuuksia kuin yliopistoelämä. Oma asunto, itse rakennettu lukujärjestys, uusi elinympäristö ja sosiaalinen ympäristö tuovat mukanaan kerralla äärettömästi uutta, eikä kukaan ole enää kertomassa nuorelle mitä tehdä.
Ilmiössä ei kuitenkaan ole kysymys pelkästään vastuullisuudesta ja huvittelusta pois jättäytymisestä tenttiin lukemista varten, vaan myös hauskat hetket voivat olla täynnä ahdistusta. Milyavskayan tutkimuksen mukaan ilmiö ei liity pelkästään velvollisuuksien ja hauskuuden välillä valitsemiseen, vaan ristiriitaa syntyy myös vapaaehtoisten asioiden välillä valitessa. Tutkimuksessa selvisi, että paitsi jäämisen pelkoa koettiin myös sosiaalisissa tilanteissa, kun mietittiin toista sosiaalista tilannetta.
Siis vaikka hauska ja odotettu tapahtuma mahtuisikin aikatauluun, voi tieto toisista vaihtoehtoisista bileistä tai kaverin kanssa vietetyn ajan mahdollisuus aiheuttaa ahdistusta kesken innostavan ja odotetunkin tapahtuman.
Taustalla luontainen tarpeiden tyydytys
Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen arvelee paitsi jäämisen pelon johtuvan niinkin luontaisesta asiasta kuin ihmisen taipumuksesta etsiä iloa ja tyydytystä tarpeilleen.
Hännisen mukaan varhaisen ihmisen elämässä vaikuttaneet nautintojen puute ja jatkuva etsiminen ohjaavat myös nykyihmistä etsimään mukavuuksia. Paitsi jäämisen pelko syntyy, kun nykyihmiselle tarjotaan rajattomasti asioita, jotka lupaavat tehdä elämästä parempia.
Rajattomien nautintojen potentiaali voikin siis kääntyä ahdistukseksi, mikä on omiaan selittämään etenkin yliopistomaailman paitsi jäämisen pelkoa: monelle opiskelijakaupungissa osallistumismahdollisuuksia on moninkertaisesti aiempaan elämään nähden, kun jokaiselle illalle olisi tarjolla jotain hauskaa tekemistä.
Hänninen näkee myös linkin somen ja paitsi jäämisen pelon välillä. Hänen mukaansa internet ja some tuovat loputtomasti vaihtoehtoja muutaman klikkauksen päähän, mikä taas johtaa siihen, että aina valitessa tuntuu, että jotain parempaa jää valitsematta.
“Paitsi jäämisen pelko houkuttelee haromaan joka suuntaan keskittymättä mihinkään ja etsimään tämän hetken nautintoa ajattelematta tulevaa”, Hänninen sanoo. Mikä sen otollisempi alusta tällaiselle haromiselle kuin internet, jossa vielä hitusen parempi vaihtoehto on aina vain linkin päässä.
Hänninen kertoo itsekin kärsineensä internetin aiheuttamasta paitsi jäämisen pelosta ironisesti juuri silloin, kun hän etsi tietoa sen vastailmiöstä JOMOsta, eli joy of missing outista, kertovasta kirjasta.
“Löysin arvostelun – ja toisenkin – ja toisen – ja sitten arvostelun toisesta samannimisestä kirjasta. Niitä lueskeltuani ja juuri vielä yhtä klikattuani tajusin, että halutessani perehtyä JOMOon, olen taas kerran joutumassa FOMOn kynsiin, eli ajattelemassa, että ehkä seuraavan klikkauksen takaa löytyy vielä edellisiäkin parempi kitetytys. JOMOn mukainen ajattelutapa olisi, että riittää kun löytää etsimänsä yhden kerran.”
Epärealistiset odotukset
Vilma Hänninen on tutkinut väitöskirjassaan sisäistä tarinaa eli ihmisen itselleen kertomaa tarinaa omasta elämästään. Sisäinen tarina on ihmisen tapa tulkita elämäntilannettaan. Sen avulla ihminen antaa asioille merkityksiä ja elämässä tehdyille päätöksille mielekkyyttä.
Marina Milyavskayan tutkimuksessa viitattiin kulttuurisiin malleihin ja niiden puutteeseen. Hännisen tutkimuksessa käsiteltävät sisäiset tarinat nojaavat juuri näihin malleihin ja muotoutuvat niitä peilaten: hyvä ja onnistunut sisäinen tarina noudattaa jotakin kulttuurista mallia. Jos peilauspinta puuttuu, onko nykyään edes mahdollista muodostaa yhtenäistä ja tyydyttävää sisäistä tarinaa?
Hänninen kertoo, että paitsi jäämisen pelossa onnellisen elämän mallit ovat niin moninaisia, ettei niitä kaikkia voi toteuttaa yhtäaikaisesti. Nykyajan kulttuuri ei tarjoa vain yhtä mallia onnelliseen elämään, minkä seurauksena mallien monimuotoisuus ja valinnanvaikeus aiheuttavat ahdistusta.
“Paitsi jäämisen pelosta kärsivän ongelma on siinä, että hän kuvittelee voivansa saada kaiken tai kykenevänsä löytämään aina parhaan vaihtoehdon”, Hänninen sanoo.
Pelko paitsi jäämisestä ei siis helpotu sillä, että tekee mahdollisimman paljon ja yrittää maksimoida tekemisensä – päin vastoin. Ihminen ei voi koskaan saada kaikkea mistä hän potentiaalisesti voisi nauttia, tai jos saisi, hän ei ehtisi nauttia siitä kaikesta, Hänninen sanoo.
Jos paitsi jäämisen pelkoa yrittää välttää venymällä jokaiseen potentiaalisesti nautinnolliseen asiaan tai tapahtumaan, ei todellakaan ehdi nauttia niiden hyvistä puolista. Tällöin paitsi jäämisen pelosta voi syntyä noidankehä: päästyään paikalle tapahtumaan henkilö ei kykene nauttimaan, sillä hän miettii kaikkia vaihtoehtoisia tekemättä jääneitä asioita.
Näin hauskoista tapahtumista tulee velvollisuuksia, kun pelko paitsi jäämisestä pakottaa osallistumaan. Paitsi jäämistä pelkäävälle lopulta pelkkä paikalle pääseminen ei enää riitä, vaan tapahtumissakin potee huonoa omatuntoa siitä, ettei nauti tarpeeksi tai saa tarpeeksi hienoja kuvia.
Ilmiötä tutkineiden asiantuntijoiden konsensus aiheesta vaikuttaa siis olevan, että nykykulttuurin ja somen yhdistelmä tarjoaa etenkin nuorille liikaa vaihtoehtoja ja liian vähän merkityksellistä tietoa siitä, mitä tulisi valita.
Hänninen kertoo, että jos sosiaalisen median tarjoamia malleja jäljittelee sokeasti, vaikka yrittäessään näyttää elämänsä muille tietynlaisena, voi vieraantua itsestään. Tällöin sisäinen tarina vääristyy eikä vastaa enää ihmisen omia arvoja.
Jos opiskelijana sisäinen tarinasi nojaa esimerkiksi juhlimista korostavaan kulttuurilliseen malliin etkä pysähdy ajattelemaan, haluatko oikeasti käydä kaikissa bileissä, voit päätyä elämään itsellesi epäsopivaa elämää. Tarinat voivat olla myös epärealistisia ja sellaisia, ettei niitä voi toteuttaa, Hänninen kertoo.
Hännisen väitöskirjassa todetaan, että jos tarina ei vastaa tilanteen realiteetteja, se voi rajoittaa elämää ja johtaa jatkuviin pettymyksiin ja epäonnistumisiin. Jos siis bileet jäävät käymättä esimerkiksi ajan puutteen takia, mutta opiskelija ei huomaa tarinansa ja realiteettien ristiriitaa, voi hän kokea olevansa epäonnistunut, kun ei jaksanutkaan raahautua jokaiseen vapputapahtumaan.
Irti pelosta ja takaisin nykyhetkeen
“Paitsi jäämisen pelko ohjaa ihmistä ajattelemaan, että jossain muualla on jotain hienoa, josta hän jää paitsi. Sen seurauksena hän saattaa menettää kyvyn keskittyä käsillä olevaan. Hän siis ikään kuin jää paitsi siitä mitä hänellä jo on”, Hänninen sanoo.
Miten sitten voi oppia jälleen keskittymään käsillä olevaan? Avain löytyy tarinallisuudesta. Jos ongelma on siis, että asettaa elämälleen vääränlaiset kehykset, kertoo sisäistä tarinaansa peilaten malliin, joka ei sovi joko realiteetteihin tai itselleen, tulee kehystä muuttaa.
Mallia muuttamalla voi säätää omia odotuksiaan vastaamaan tilannetta paremmin ja näin välttyä pettymyksiltä, jos mallin mukainen elämä ei toteudukaan.
Hänninen neuvoo “selailemaan” elämäntarinamalleja. Hänen mukaansa pysähtyminen arvioimaan omia tavoitteita ja toimintatapoja voi auttaa pääsemään eroon epärealistista odotuksista, jotka johtavat paitsi jäämisen pelkoon. Elämäntarinamalleiksi hän mainitsee kirjallisuuden, elokuvat ja tosielämän mallit, joiden avulla voi nähdä että on monta tapaa elää hyvä elämä.
“Hyviä eivät ole ainoastaan menestystarinat tai tietyn kaavan mukaan etenevät elämänkulut”, hän painottaa.
Jos kärsit paitsi jäämisen pelosta, etsi itsellesi uusi kehys. Bilekeskeinen opiskelijaelämä tai toisaalta pelkkä tentteihin lukeminen eivät ole ainoita oikeita tapoja suoriutua opiskeluajasta menestyneesti. Mieti, mitä oikeasti arvostat, ja minkälainen elämä sopii sinulle.
Hänninen sanoo, että JOMO eli joy of missing out, FOMOn vastapainoksi syntynyt ajatus voi auttaa oppimaan lempeyttä. Paitsi jäämisen iloksi kutsuttu ilmiö korostaa juuri itselleen merkityksellisiin asioihin keskittymistä ja tunnetta siitä, ettei tarvitse olla missään muualla kuin nykyhetkessä.
“Kannattaa oppia iloitsemaan siitä mitä on ja siitä, että voi jättää hamuamatta kaikkea mahdollista tarjolla olevaa”, Hänninen sanoo.
Tutkimusten korostama keino paitsi jäämisen pelon vähentämiselle on somen käytön vähentäminen. Somesta irrottautuminen onkin nykyään jo lähes trendi, kun social media cleanse, somepaasto, on yhä useamman julkkiksenkin peräänkuuluttama tapa lisätä hyvinvointia.
Myös somen valheellisuus on saanut osakseen yhä kasvavaa kritiikkiä. Esimerkiksi Instagram vs. reality -trendi pyrkii näyttämään sosiaalisen median hohdokkaan kuvan takana piilevän arkisen todellisuuden.
Vain yksi todellisuus
Hänninen kehottaa paitsi jäämisen pelosta kärsivää tutustumaan JOMO-filosofiaan ja arvelee, että sen mukaisten lauseiden sisäistäminen voi auttaa. Paitsi jäämisen ilon mukaisia lauseita ovat Hännisen mukaan esimerkiksi nämä: “Tämä riittää. Nuo asiat eivät ole minun juttuni. Nuo asiat olen jo jättänyt taakse. Ehkä joskus myöhemmin. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Tartu hetkeen. Muistan mihin olen menossa ja miksi.”
Todellakin, lopulta opiskelijakin voi elää vain yhtä elämää, tätä elämää. Ihmisenä voi elää vain yhdellä aikajanalla ja yhdessä todellisuudessa, vaikka kuinka tahtoisi haalia itselleen kaikki kokemukset ja menot.
Jossakin rinnakkaistodellisuudessa ehkä siis menit juuri niihin bileisiin, joihin et tässä elämässä ehdi. Siellä bileet olivat legendaariset, kun taas toisessa todellisuuksissa menit ja petyit, kolmannessa sinua ei edes kutsuttu.
Tässä todellisuudessa bileet ovat kuitenkin vain yhdet monista. Siksi oli ihan ok olla menemättä.
Kysyimme keväällä Linnanmaalla, kokevatko opiskelijat FOMOa
1. Käytkö paljon opiskelijatapahtumissa? 2. Tunnetko paineita osallistua tapahtumiin? 3. Tunnetko, että jäisit jostain paitsi, jos et menisi tapahtumiin?
Iina Rautasalo, kasvatustiede 1. vuosi
1. ”Aika paljon, olen meidän hallituksen tapahtumavastaavana tällä hetkellä niin tulee jonkun verran käytyä.” 2. ”En oikeestaan, se on itselle enemmän hauskanpitoa, näkee kavereita ja ihmisiä.” 3. ”En usko, kyllä niitä tulee jätettyä väliin, esimerkiksi vappuna ei haluais joka paikkaan mennä. Itse valitsen ne, mitkä tuntuu kivalta.”
Vilja Tervo, maantiede, 2. vuosi
1.”Voisin käydä enemmänkin, jonkin verran tulee käytyä.” 2. ”En, en minkäänlaista.” 3. ”En oikeastaan. Se on enemmän omaa laiskuuttani etten käy.”
Kimmo Holappa, tietojenkäsittelytiede, 3. vuosi
1. ”Aika vaihtelevasti, ekana vuonna kävin aika paljon mutta nyt ei ole tullut käytyä lähellekään kaikissa.” 2. ”En oikeastaan.” 3. ”No ehkä vähän, ei hirveästi harmita. Vappuna saattaa miettiä, että kun kaikki on koko ajan jossain, pitäisikö sitä itsekin olla menossa.”
Gallupin kuvat: Iida Putkonen.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Oulun yliopiston professorille Heli Jantuselle on myönnetty Suomen tiedepalkinto 2019. Palkinnon myöntää opetus- ja kulttuuriministeriö Suomen Akatemian esityksestä. Palkinnon jakoi tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko Tiedefoorumi-tapahtumassa Helsingissä maanantaina 17. kesäkuuta. Suomen tiedepalkinto on kahden vuoden välein myönnettävä, merkittävä tunnustus tieteellisestä työstä, joka annetaan Suomessa työskentelevälle tutkijalle tai tutkijaryhmälle. Palkinnon suuruus on tänä vuonna 100 000 euroa. […]
Oulun yliopiston professorille Heli Jantuselle on myönnetty Suomen tiedepalkinto 2019.
Palkinnon myöntää opetus- ja kulttuuriministeriö Suomen Akatemian esityksestä. Palkinnon jakoi tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko Tiedefoorumi-tapahtumassa Helsingissä maanantaina 17. kesäkuuta.
Suomen tiedepalkinto on kahden vuoden välein myönnettävä, merkittävä tunnustus tieteellisestä työstä, joka annetaan Suomessa työskentelevälle tutkijalle tai tutkijaryhmälle. Palkinnon suuruus on tänä vuonna 100 000 euroa.
Tiedepalkinto perustettiin vuonna 1997. Se myönnettiin nyt 12. kerran osana Suomen tiedefoorumia. Edellisellä kerralla vuonna 2017 palkinnon sai Christina Salmivalli, Turun yliopiston psykologian professori ja KiVa-kouluohjelman kehittäjä.
Professori Heli Jantunen on väitellyt tekniikan tohtoriksi vuonna 2001 Oulun yliopiston sähkötekniikan osastolla. Maisteriopintojen jälkeen hän työskenteli kymmenen vuoden ajan teollisuudessa, kunnes palasi vuonna 2004 Oulun yliopistoon. Hän toimi ensin ryhmänjohtajana Infotech Oulussa, kunnes hänet nimitettiin vuonna 2006 professoriksi teknisen fysiikan osastolle ja vuonna 2008 nykyiseen tehtäväänsä mikroelektroniikan tutkimusyksikön johtajaksi.
Heli Jantunen tunnetaan työstään keraamisen elektroniikan parissa. Hän keskittyy elektroniikan valmistusmenetelmiin sekä uusien radiotaajuus- ja anturisovelluksien ja elektroniikan sovelluksien kehittämiseen. Jantusen tutkimusryhmässä kehitetyllä menetelmällä keraamikomponentteja kyetään aiemmasta poiketen valmistamaan huoneenlämmössä ja yhdistämään lämpöherkkiin elektroniikan puolijohde- ja polymeerimateriaaleihin.
Heli Jantusen tutkimus on saanut merkittävää ulkopuolista rahoitusta, kuten Euroopan tutkimusneuvosto ERC:n Advanced Grant -rahoituksen 2012, ERC Proof of Concept -rahoitukset 2015 ja 2018, sekä yli 30 muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön, Suomen Akatemian, Tekesin ja EU:n puiteohjelmien rahoittamaa hanketta. Jantunen on myös mukana vuonna 2018 aloittaneessa Langattomien verkkoteknologioiden kehittämiseen keskittyvässä 6Genesis -lippulaivassa. Jantusella on 76 patenttia.
