“Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi” – Ouluuksin perustanut Päivi Mäkelä lähestyy tyylikkäitä oululaisia kehulla

Päivi Mäkelä neuvoo opiskelemaan niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.

Sen tietää, kun näkee.

Kun Päivi Mäkelä valitsee kuvattavaa, hän katsoo ensin kokonaisuutta: millaiset vaatteet tällä on päällä, millä lailla kuvattava ilmaisee itseään, miten itsevarma on, miten hän kantaa itsensä. Sopivan ihmisen tunnistaa kokonaisuudesta.

Sitten Mäkelä kysyy, saisiko hänestä ottaa kuvan.

”Lähestyn kehulla. Kerron, että näytät tosi hyvältä. Sitten ihminen sanoo joo tai ei.”

Kohta kolmen vuoden ajan Mäkelä on kohdannut ja kuvannut ihmisiä Oulun kaduilla. Katutyylisivustolla Ouluuksissa hän on julkaissut kuvan ja kuvattavien lyhyen kertomuksen tyylistään. 

Ison osan kuvattavista Mäkelä bongaa Oulun keskustasta (”siellä liikkuu eniten ihmisiä”), mutta hän on kuvannut myös esimerkiksi Linnanmaan kampuksella, Vulcanaliassa (kaupallisessa yhteistyössä OYY:n kanssa) tai Qstockissa (kaupallisessa yhteistyössä Qstockin kanssa).

Noin 70 prosenttia kuvaan kysytyistä myös suostuu Mäkelän kuvattavaksi. Heistä valtaosa on nuoria, pari-kolmekymppisiä. 

Mäkelää on pyydetty kuvaamaan enemmän vanhempiakin ihmisiä, mutta heistä suurempi osa kieltäytyy. Hän arvelee nuorempien olevan tottuneita olemaan kameran edessä, jonka vuoksi kuvattavaksi asettuminen tuntuu luontevammalta.

”Valokuvaus on monelle herkkä paikka. Kameran edessä ollaan aika paljaana.”

Nyt Ouluuks ja vuonna 2015 perustettu verkkomedia Kaupunni ovat yhdistyneet saman verkkosivun alle. Ouluuksista tulee muutoksen myötä käytännössä Kaupunnin tyylipalsta.

Päivi Mäkelälle muutos tarkoittaa tulemista osaksi isompaa yhteisöä. Ouluuks on ollut hänen projektinsa, siten välillä myös aika lailla ”yksinäistä puurtamista”. Nyt ideoita on mahdollista kehittää ja sparrailla isommassa, asiastaan hyvin innostuneessa tiimissä.

Tämä vuosi on tarkoittanut Mäkelälle myös ammatillista muutosta. Vuodesta 2014 hän on työskennellyt aluekoordinaattorina Yrityskylä Pohjois-Pohjanmaalla. Yrityskylä on peruskoulun kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille suunnattu yhteiskunnan, talouden ja työelämän oppimiskokonaisuus, joka kannustaa yritteliäisyyteen.

Tästä keväästä alkaen hän on työskennellyt Yrityskylä-oppimiskokonaisuutta koordinoivalle Talous ja nuoret TAT:ille enää osa-aikaisesti, sillä hän haluaa keskittyä entistä enemmän Ouluuksiin.

Tai no, korona vaikutti tähänkin. Juuri kun Mäkelä oli jättäytynyt osa-aikaiseksi, käynnistyi koronakriisi. Sekin tosin vain hidasti siirtymää, ei kokonaan estänyt asiaa. Nyt syksyllä hän haaveilee keskittyvänsä vain Ouluuksiin.

Ansainta tulee Ouluuksin kaupallisista yhteistöistä. Jatkossa Mäkelä haluaisi myös myydä valokuvaus- ja sisällöntuotanto-osaamistaan yrityksille.

”Ultimaattinen unelmani olisi se, että voisin elättää itseni tällä. Katsotaan, millaisiin ratkaisuihin päädytään.”

“Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin”

Ensiajatus Ouluuksista syntyi vuonna 2010, kun Päivi Mäkelä oli vaihdossa Britanniassa Plymouthin yliopistossa. Nettiä selaillessaan hän törmäsi Hel Looksiin, vuonna 2005 Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen luomaan helsinkiläistä katutyyliä esittelevään sivustoon. Konsepti vaikutti siistiltä. Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin!

Idea oululaisesta katutyylisivustosta kypsyi lopulta seitsemän vuoden ajan. Elokuussa 2017 äitiyslomalaisena Mäkelä kaipasi itselleen tekemistä, jotain omaa, vauva-arkeen liittymätöntä projektia. Silloin ratkaisun tarjosi katutyylikuvaus.

Vaikka katutyylisivustoja on vuosien aikana perustettu ympäri Suomen, vain Helsinkiä kuvaavat Hel Looks ja Oulun Ouluuks näyttäisivät olevan enää aktiivisesti päivittyviä. Omaa projektiaan aloittaessaan Mäkelä lähetti Helsingin sivuston perustaneelle Jokiselle Instagramissa viestin ja kysyi, olisiko tyylisivua ok laajentaa myös Ouluun. Hän sai kannustavan viestin takaisin.

Oulussa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja kiinnostavaa kulttuuria, mutta tietoa siitä on Mäkelän mielestään liian vähän. Kaupunkia hän kuvailee rennoksi, ystävälliseksi ja kauniiksi – omaksi kodiksi. Jos hän jotain haluaisi muuttaa, hän haluaisi tuoda paikallista kulttuuria aiempaa enemmän näkyville.

Tätä näkyvyysongelmaa Ouluuks ja Kaupunnikin haluavat yhdessä ratkoa.

Opiskele asioita, jotka kiinnostavat

Päivi Mäkelän toi kotipaikkakunnalta Pulkkilasta Ouluun oman ja puolison opinnot. Poikaystävä oli saanut opiskelupaikan Oulun yliopistossa kemian opinnoissa, Mäkelä mietti, mille itse alkaisi. Alaksi valikoitui lopulta kasvatuspsykologia.

Kaksi kuukautta valmistumisensa jälkeen hän pääsi oman alansa töihin Yrityskylään. Gradunsa yrittäjyyskasvatuksesta tehnyt Mäkelä työllistyi heti yrittäjyyskasvatuksen pariin. Aihe tuntui omalta ja mieluisalta.

Opinnoista on ollut hyötyä Ouluuksillakin, onhan se opettanut jotain siitä, kuinka ihmisen kanssa ollaan. Oma hyötynsä oli ainejärjestövuosista kasvatustieteilijöiden ainejärjestö Motivassa: nuo vuodet olivat Mäkelästä ensinnäkin todella mukavia, mutta ne opettivat myös asioiden järjestelystä ja organisoinnista.

Ammatinvalinta ei ollut opintojen aikana itsestäänselvyys. Kasvatuspsykologian opiskelu ei valmista yhteen, tiettyyn ammattiin, vaan tarjoaa mahdollisuuden moneen. Moni työllistyy kasvatusalalle, mutta skaala on laaja: yliopistojen uraseurantakyselyiden perusteella pääainetta opiskelleet ovat työllistyneet myös vaikkapa viestintäkonsulteiksi, psykologeiksi, toimitusjohtajiksi tai hr-sihteereiksi.

Se taas tarkoittaa sitä, että urapolku täytyy rakentaa itse. Vapaus voi olla ihanaa, mutta laajuudessaan myös ahdistavaa.

”Opintojen aikana yksi luennoitsija kehotti meitä opiskelemaan asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Silloin ajattelin, että ei noin voi sanoa, antakaa mieluummin jokin valmis yhdistelmä! Mutta ihan hyvin nuo sanat ovat sitten vastanneet todellisuutta.”

Omaa polkuaan etsiville Päivi Mäkelä neuvoo nyt samoin: opiskele niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.

”Tekemällä oppii. Itsensä epämukavuusalueelle laittaminen ei tunnu mukavalta, mutta kantaa hedelmää.”

Esimerkiksi valokuvausta Mäkelä on oppinut itse kuvaamalla. Hän kuvasi ensin omaa lastaan, kunnes rohkaistui kuvaamaan kaduille. Ouluuks-vuosien aikana taidot ovat kehittyneet.

Miltä kuvattavan kohtaaminen muuten tuntuu? Onko kuvausluvan kysyminen kolmen vuoden jälkeen helppoa?

Itse asiassa ei, Mäkelä toteaa. On päiviä, jolloin kuvattavia löytyy helpolla, eikä tuntemattoman, tyylikkään ihmisen lähestyminen aiheuta mitään ongelmaa.

Mutta on myös toisenlaisia päiviä. Sellaisia päiviä, jolloin ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. 

Silloin potentiaaliset kuvattavat kävelevät tyylikkäine kenkineen ja asusteineen kameran ohi.

”Hyviä tyylejä on mennyt ohi, kun ei ole vain kysynyt.”

Päivi Mäkelä sanoo, ettei ole varsinaisesti luonnostaan erityisen sosiaalinen tyyppi. Jos hän viettää paljon aikaa isoissa ihmisjoukoissa, saattaa siitä toipumiseen mennä useita päiviä.

Siitä huolimatta hän kuvaa. Projekti antaa enemmän kuin ottaa.

”Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi. Vaikka ei olekaan aina helppoa.”

Ja kun kuvaa yhden ihmisen, löytyy usein helpommin toinenkin kuvattava.

Kuka?
Päivi Mäkelä

» 32-vuotias.
» Kotoisin Pulkkilasta, asuu Oulussa.
» Vuonna 2017 aloittaneen katutyylisivusto Ouluuksin perustaja.
» Valmistunut kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 2014. Opiskeli pääaineenaan kasvatuspsykologiaa. Gradun aiheena oli yrittäjyyskasvatuksen yhteys elämänhallintataitojen kehittymiseen.
» Harrastaa kuntosalia ja joogaa.
» Toivoo pysyvänsä läpi elämän uteliaana ja kiinnostuneena uusia asioita kohtaan.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Anniina Holappa

Kulttuuria kampukselta -palstalla vierailee tällä kertaa valokuvataiteilija Anniina Holappa.

Kuvataiteilija, valokuvaaja, opettaja ja väitöskirjatutkija, Anniina Holappa, on saanut yhdistettyä tieteen ja taiteen intohimonsa. Nuoruudessaan Holappa kiinnostui omavalokuvan, itsestä otettavan valokuvan, mahdollisuuksista itsetutkiskelun menetelmänä. Myöhemmin intohimo kehittyi gradun ja väitöskirjan työkaluksi opettajaopiskelijoiden identiteettien ja tunteiden tutkimukseen. Holapan teoksia on ollut esillä useissa näyttelyissä ja hän on myös aktiivinen oululaisessa taideyhdistystoiminnassa, kuten kulttuuriosuuskunta Ilmeessä ja kulttuuriyhdistys Bingossa. Tällä hetkellä hän toimii myös Kulttuuribingon ja Oulun taidemuseon ylläpitämän, asematunnelin Ränni-gallerian kuratoijana.

Anniina Holappa:

”Olen aika pienestä kylästä kotoisin, Ylikiimingin Arkalasta, jossa ei hirveästi ollut harrastusmahdollisuuksia. Olen aina piirtänyt ja maalannut, yläasteella otin kaikki mahdolliset kurssit kuvista. Olin mukana myös Japani-buumissa. Piirrettiin tutuista hahmoista omia versioista. Meillä oli yhteisö IRC-galleriassa, jossa kaikki piirsivät. Järjestimme tapaamisia, vaikka kaikki asuivat eri puolella Suomea. Luulen, että se on tosi voimakkaasti vaikuttanut myös siihen, miksi nykyään olen yhdistyksissäkin. Yhdessä ihmisten kanssa saa aina parhaat ideat. 

Jo nuorena ajattelin, että haluaisin tehdä työtä kuvataiteen parissa, vaikka siihen ei silloin hirveästi rohkaistu. On pitänyt itse miettiä, mitä vaihtoehtoja on ja lopulta päädyin hakeutumaan kuvataideopettajaksi.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten piirtämisestä ja kuvaamisesta. Kiinnostus omavalokuvaukseen on alkanut tosi nuorena, joskus 12-vuotiaana. Aina kun näimme kavereiden kanssa, otimme kuvia toisistamme. Etenkin nuorena omavalokuva oli itsetutkiskelua ja oman identiteetin reflektiota.

Instagramiin otan yleensä kuvia, joissa hymyilen. Omakuvassa voi näyttää monenlaisia tunteita. Olen aina ollut myös tosi tunteikas ihminen ja omavalokuva on ollut tunteiden sääntelyn keino, jota olen käyttänyt oman elämäntapahtumien käsittelyssä. Valokuvan ottaminen on minulle jopa helpompaa kuin kirjoittaminen. Viime vuosina omavalokuva on ollut enemmänkin väline ja menetelmä, nykyään otan niissä enemmän etäisyyttäni itseeni ja tutkin kuvien visuaalista puolta, kuten tietyn tunnelman luomista.

Graduani varten haastattelemani henkilöt kertoivat kokeneensa omakuviensa ottamisen jälkeen tasapainoisuutta ja voimaantumisen kokemusta. Voimaantumisen kokemus on myös itselleni yksi tärkeä ulottuvuus omavalokuvissa. Voin itse päättää miten kuvassa itseni esitän, mikä tuo hallinnan tunnetta elämään. Voin myös tuhota vanhoja kuvia, jos koen etteivät ne enää esitä minua.

Minulle on ollut tärkeää saada yhdistettyä taidetta myös tutkimukseeni. Olen onnellisessa asemassa saadessani tehdä kaikkia intohimojani, taidetta, opetusta ja tutkimusta.”

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Nostalgiaa, meditaatiota, taiteen metodi – retroteknologian ystävät kertovat, mikä filmissä ja vinyylissä kiehtoo

Kulunut vuosikymmen on tuonut kuluttajille valtavan määrän uusia teknologisia laitteita ja palveluita. Silti menneisyyden teknologiset ilmiöt, kuten vinyylilevyt ja filmikamerat, eivät ole kadonneet minnekään. Mikä retroteknologiassa meitä oikein kiinnostaa?

Pian päättyvä 2010-luku jää historiaan kuluttajateknologian kehittymisen pikajuoksuna. Älypuhelimet ja tabletit ovat vakiinnuttaneet paikkansa käsissämme, mutta kehityksen suunta ei aina ole eteenpäin.

Älylaitteiden aikakauden voi katsoa käynnistyneen vuonna 2007, kun Apple julkaisi ensimmäisen iPhonensa. Toden teolla älypuhelimet yleistyivät vasta vuosikymmenen vaihteen jälkeen. Älypuhelimen mullistava elementti ei ollut se, mitä se piti sisällään, vaan se, mitä sovelluksia siihen kehitettäisiin. Yksi kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä sovelluksista otti innoituksensa menneisyydestä.

Lokakuussa 2010 julkaistu Instagram oli ensimmäinen todellinen älypuhelimen välityksellä itsensä läpi lyönyt sosiaalinen media. Alkuperäinen Instagram oli suodattimiin keskittyvänä sosiaalisena mediana suora tribuutti pikakameroiden ja filmikuvien estetiikalle – jopa palvelun nimi yhdistää pikakameran sähkeeseen.

Instagramin nousussa yksi tärkeimpiä tekijöitä oli filtteri: varhaisten älypuhelimien heikko kameralaatu ei haitannut, sillä yhdistettynä retrohenkisiin kuvasuodattimiin se loi nostalgisen vaikutelman, vaikka kuva olisi otettu vain viisi sekuntia aiemmin.

Vuosikymmenen alkuvuosina digimaailman valloitti myös ruotsalaisyhtiö Spotify. Vuonna 2008 aloittanut musiikin suoratoistopalvelu avasi käytännössä rajattoman musiikkikirjaston kuluttajille: yhtäkkiä aiemmin vain laittomien nettilatausten tai paksun lompakon mahdollistama musiikkikirjasto oli kenen tahansa saatavilla,  ilman torrentien käytön aiheuttamaa rikollisuutta, vain mainosten kuuntelun tai kuukausimaksun hinnalla.

Spotifyn aloittama suoratoistobuumi on sittemmin muuttanut tapamme kuluttaa musiikkia. Vain muutamassa vuodessa koko kulttuurinala mullistui täysin.

2010-luvulla lähes kaikki on vain napin painalluksen päässä, mutta kuten fysiikka opettaa, jokaiselle voimalle on vastavoimansa. Samaan aikaan, kun digitaalisuus on tehnyt kaikesta helppoa, monet ovat  kääntyneet menneen teknologian puoleen.

Vinyylilevyjen myynnin kasvu ja filmikameroiden renessanssi eivät ole ainoita alueita, joissa retroteknologia kiinnostaa: Nokia julkaisi vuonna 2017 uudelleen legendaarisen 3310-puhelimensa, ja 1980- ja 1990-luvun pelikonsolit ovat palanneet yksi toisensa jälkeen markkinoille.

Voiko sittenkään puhua menneisyyden teknologiasta? Vinyylilevyt ja filmikamerat eivät suinkaan ole hävinneet mihinkään, vaikka teknologian kehitys ajoi niiden ohi.

Muodista menneet ja vanhentuneeksi koetut laitteet unohdettiin kaappeihin ja ullakoille, kannettiin kirpputoreille tai kaatopaikalle.

Niin ainakin luulimme.

Välineromantiikkaa ja taiteen metodeja

Vaikka filmikamerat poistuivat monien kuluttajien käytöstä 2000-luvulle tultaessa, niiden käyttö jatkui aktiivisesti toisaalla. Digitaalisuuden oli määrä ratkaista filmin tallentamien kuvien määrää ja kehittämisestä koskevat ongelmat, mutta teki sen kuvien laadun kustannuksella. Kesti aina 2000-luvun puolivälin tienoille ennen kuin digikuvaus saavutti kriteerit, jotka ammattilaistason kuvaaminen vaati.

Oululainen valokuvaaja Joel Karppanen korostaa filmikuvauksen olevan yhä pääsääntöinen formaatti etenkin taidekuvauksessa. Oulun ylioppilaslehden kuvaajanakin toiminut Karppanen on käyttänyt töissään usein Hasselblad-filmikameraa ja valinnut filmin käytön puhtaasti taiteensa metodina.

“Valintojen merkitys kasvaa kun käytettävissä on vain 12 ruutua tuhannen sijaan. Sillä on myös psykologinen vaikutus kuvaustilanteeseen. Sen sijaan, että pitäisin isoa digijärkkäriä uhkaavasti kasvojeni edessä on minulla on laatikkokamera, olen nöyrästi vähän kumarassa ja pystyn katsomaan kuvattavaa silmiin”, Karppanen kertoo filmikuvauksen viehätyksestä.

Karppanen katsoo asiaa ammattilaisen silmin. Hänen mukaansa filmikuvaukseen liittyvä nostalgia elää välineromanttisissa harrastajapiireissä, joissa olennainen osa kokemusta on filmin kehittäminen itse.

”Heti ekan ruudun kohdalla ihastuin siihen fiilikseen, että ei voi tietää varmaksi onnistuiko kuva vai ei.”

Yksi tällainen harrastaja on geologian opiskelija Juho Rasmus, jonka pitkään kytenyt kiinnostus filmikuvaukseen muuttui sanoista teoiksi kesällä 2018.

“Päätin, että on pakko päästä kokeilemaan ja otin siskolta lainaan sen aika kehittyneen filmijärkkärin. Heti ekan ruudun kohdalla ihastuin siihen fiilikseen, että ei voi tietää varmaksi onnistuiko kuva vai ei”, Rasmus avaa.

Häntä filmille kuvaamisessa kiehtoo kokonaisuus, aina laitteiden hankinnasta filmin kehittämiseen saakka.

Käsinkosketeltavia ääniaaltoja

Tarinassa vinyylilevyjen paluusta pinnalle on monia yhtymäkohtia filmikuvauksen renessanssiin. Suomen Musiikintuottajien yhdistyksen tilastoista selviää, että vinyylien myynnin taitekohta oli vuosi 1992, jolloin vinyyleitä myytiin Suomessa 1,1 miljoonaa kappaletta. Vain pari vuotta myöhemmin myynti oli jo sukeltanut niin, että se pyöristyi tilastoissa 0,0:aan.

Kuluttajien silmissä vinyyli oli pitkään mennyttä, mutta formaatti säilyi DJ:iden ja musiikki-intoilijoiden suosiossa.

Oululaista pitkän linjan DJ:tä Juhani Oivoa vinyylissä kiehtovat musiikkiraitojen fyysinen ulottuvuus ja haptisuus, musiikin kokeminen tuntoaistin avulla.

“Tuhansia kappaleita on myös helpompi hahmottaa ja sisäistää fyysisinä artrfakteina kuin tekstinpätkinä näytöllä. Tykkään rajoitteista: vinyylejä julkaistaan rajattu määrä verrattuna loputtomaan virtaan uusia digitaalitiedostoja. On vähemmän stressaavaa seurata vinyylijulkaisuja kuin ottaa haltuun kaikki maailman bitit.”

Oivo uskoo, että juuri vinyylien fyysisyys kiinnostaa musiikin ystäviä. Rannattomassa ja kasvottomassa mp3:sten ja Youtube-linkkien meressä on erityistä omistaa suosikkimusiikkinsa levyllä, jolla etenkin kansitaide pääsee oikeuksiinsa.

“Nykymaailman virikkeitä täynnä olevan virtuaalimaailman vastapainoksi voi pysähtyä levyn äärelle teoksena ja keskittyä hetken aikaa yhteen asiaan”, Juhani Oivo tiivistää.

Suoratoistopalveluihin verrattuna musiikin kuuntelu vinyyliltä käy suorastaan rituaalista.

“Nykymaailman virikkeitä täynnä olevan virtuaalimaailman vastapainoksi voi pysähtyä levyn äärelle teoksena ja keskittyä hetken aikaa yhteen asiaan.”

 

Vinyyleissä monia miellyttää niiden kansitaide. Nämä kirjoittajan kuvaamat esimerkit löytyivät belgialaisesta divarista.
Vinyyleissä monia miellyttää niiden kansitaide. Nämä kirjoittajan kuvaamat esimerkit löytyivät belgialaisesta divarista.

Tietojenkäsittelyä Oulun yliopistossa opiskelevan Jussi Moilasen mukaan vinyylien äärellä musiikista voi löytää uusia elementtejä.

“Digitaalinen media, kuten CD, on teknisesti vinyyliin verrattuna parempi. Vinyyli ei voi kilpailla paremmalla äänenlaadulla. Vinyyleissä kiehtovat kansitaide, erilaiset tekniset toteutukset ja se, että musiikkia tulee harvemmin skipattua lempibiiseihin, joten voi löytää uusia juttuja”, Moilanen kertoo.

Esimerkkinä vinyylien erilaisista teknisistä toteutuksista Moilanen nostaa The Beatlesin Sgt. Pepper Lonely Hearts’ Club Band -levyn lopussa kuultavan loopin, joka jatkaa vinyylillä soimistaan loputtomiin.

Nostalgiaa ja meditaatiota

Juho Rasmus seuraa Suomessa käytävää filmikeskustelua ja kertoo harrastuksen pariin tulevan sekä nuoria, jotka eivät ole välttämättä edes ennen nähneet filmikameraa, että veteraaneja, jotka ovat kuvanneet filmille pitkään ja siirtyneet digikameroihin.

“Nuoria filmissä kiehtoo varmasti sen ‘erikoisuus’ sekä esimerkiksi Instagramin kautta saadut vaikutteet. Esimerkiksi Kendall Jenner oli nakannut kuvan itsestään filmikameran kanssa nettiin ja sen saman mallin kameran hinta oli pompannut moninkertaiseksi vajaassa viikossa.”

Kun filmikamerat väistyivät suurissa määrin ammattilaisten käytöstä, suuri määrä kamerakalustoa vapautui harrastajien käyttöön. Kalustoa tärkeämpi syy filmikuvauksen suosioon on keskittyminen itse tekemiseen.

”Filmikuvaus ei tule enää koskaan olemaan valtavirtaa ja tietynlainen alakulttuurisuus, käsityöläisyys ja punk-asenne kiehtovat ihmisiä.”

“Aiheesta kiinnostuneet ehkä mieltävät filmikuvan aidommaksi, enemmän käsityöläisyydeksi, kuin kertakäyttökulttuurin ylitsepursuavat digikuvat. Filmikuva voidaan nähdä merkityksellisempänä. Filmikuvaus ei tule enää koskaan olemaan valtavirtaa ja tietynlainen alakulttuurisuus, käsityöläisyys ja punk-asenne kiehtovat ihmisiä”, pohtii oululainen valokuvaaja Juuso Haarala. 

Hän näkee filmikuvauksen suurimman buumin menneen jo ohi.

“Ammatikseen valokuvaavalle filmikuvaus on yhdistelmä nostalgiaa ja meditaatiota. Filmikuvaus on minulle rentouttavaa tekemistä: valokuvausta, mutta kuitenkin sen verran erilaista fiilikseltään, ettei se tunnu työltä”, itsekin filmille kuvaava Haarala kertoo.

Irti kasvottomista tiedostoista

Digitaalisuuden lähes rajaton kuva- tai musiikkikapasiteetti ei tee siitä läheisiä: mp3:n tai jpg:n voi omistaa, mutta sitä ei voi pitää käsissään. Filmikuvauksen ja vinyylien harrastajien puheessa korostuvat fyysisen formaatin konkreettisuus, asian pariin rauhoittuminen ja aito innostus asiaa kohtaan.

Onko syynä kyllästyminen teknologian räjähtäneeseen määrään vai millenniaalisukupolven nostalgiahaluisuus?

Monelle menneisyyden teknologia antaa mahdollisuuden pysähtyä virikkeitä ja näyttöjä täynnä olevassa arjessa. Digitaalisuus ei ole yksinomaan helpottanut ihmisten elämää, vaan täyttänyt sitä entisestään erilaisilla ärsykkeillä.

Retroteknologian suosion voi nähdä silittävän tätä kehitystä vastakarvaan: se pakottaa pysähtymään ja tekemään asiat “vaikeasti”.

Vinyylilevyt ja filmikamerat näyttävät tulleen jäädäkseen. Retropelikonsolien uusi tuleminen on edennyt 8-bittisestä Nintendo Entertainment Systemistä Playstationiin. C-kasetit ovat löytäneet tiensä punk-piireistä lifestyle-ketju Urban Outfittersin katalogiin.

Mutta mitä tulevaisuus tuo tullessaan 2020-luvulla? On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ennustaa, mitkä asiat nousevat muotiin tulevalla vuosikymmenellä tai edes kolmen seuraavan vuoden sisällä. Viitteitä tulevaisuuden trendeistä voi saada kuitenkin tällä hetkellä pinnalla olevasta 1990-luvulta ammentavasta muodista.

Voisivatko VHS-nauhat tehdä paluun vastareaktiona ultrateräväpiirtotelevisioille ja keskittymiskyvyn vievälle Netflix-tulvalle? VHS-estetiikka onkin jo viime vuosina nostanut päätään kasettien häiriöistä kuvaa jäljittelevien mobiilisovellusten tulvana. Videokasettien nostalgia-arvoa ei voi kiistää, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että epätarkka ja työläs formaatti nauttisi tulevaisuudessa laajaa suosiota.

VHS saattaakin löytää uuden suosion keräilykohteena: Ebayssä Disneyn tiettyjen klassikkoelokuvien VHS-julkaisujen hinnat ovat nousseet jo tuhansiin dollareihin. Mutta suomenkieliset dubbaukset tuskin kiinnostavat kansainvälisiä keräilijöitä ja heidän kukkaroitaan.

Puhelinmaailmassa näyttäisi hullunkuriselta, jos 2000-luvun alun matkapuhelimet nousisivat uuteen suosioon älypuhelinten kehityskulun vastareaktiona. Nykyaikaisiin älypuhelimiin verrattuna Nokia 3310:n aikalaisten puolesta puhuvat lyömätön akunkesto ja irtautuminen jatkuvasta tavoitettavana olemisen paineesta. Tavoittamattomuus on tänä päivänä harvinaista, ja älypuhelinpaastot voivat olla tulevaisuuden luksusta.

Retroteknologian viehätyksessä keskeistä on hitaus ja tekemisen äärelle pysähtyminen. Nämä piirteet ovat varmasti mukana myös tulevaisuudessa keskustelua herättelevissä ilmiöissä.

Seuraava Instagram-vaikuttajien hehkuttama muoti-ilmiö voi piillä niin VHS-kaseteissa, älypuhelimista luopumisessa, käsinkirjoitetuissa kirjeissä – kenties painetussa sanassa, 1500-luvulle saakka juurensa ulottavassa printtimediassa.

 

Julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.

Mirko Siikaluoma

Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.

Lue lisää:

Harmaansävyjen vangitsija

Meeri Koutaniemi korostaa, ettei mikään ole mustaa tai valkoista – hyvää tai pahaa.

TEKSTI Ville Koivuniemi

KUVAT Joel Karppanen

Kun katsoo Meeri Koutaniemen Vaihtoehto-näyttelyn valokuvia Oulun taidemuseossa, tuntuu kuin kuvien tapahtumiin pääsisi tavanomaista paremmin osalliseksi – ihan kuin kamera puuttuisi välistä. Kuvat ja niiden ohessa kerrotut tekstit kertovat tarinaa tyttöjen ympärileikkauksista Afrikassa. Tai ehkä suomalaisittain pitäisi puhua tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta, koska siitähän perinteessä on länsimaisittain ajateltuna kyse. Länsimaisesta kuplasta tarkasteltuna havainnot ovat karuja, mutta Koutaniemi ei halua työllään paasata – vaikka toivookin, että ne voisivat olla osa kokonaisuutta, joka tekee maailmasta paremman.

”Minulla ei ole intressiä tarjota vastauksia. Nämä (kuvat) ovat kysymyksiä”, Koutaniemi sanoo.

Kuvat ja kertomukset eivät tosiaan kerro vastauksia, mutta laittavat ihmisen tarkistamaan omia käsityksiään. Käsityksiä esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksista. Siinä missä tyttöjen ympärileikkaaminen näyttäytyy meille helposti ainoastaan väkivaltaisena silpomisena, Koutaniemi korostaa, että joissain osissa Afrikkaa se on tytölle ainoa tapa päästä naimisiin ja saada lapsia. Kun siihen yhdistetään tietämättömyys ympärileikkauksen vaarallisuudesta, on helpompaa ymmärtää äitiä, joka haluaa viedä tyttönsä ympärileikattavaksi.

Vaikka Koutaniemi haluaa teoillaan vaikuttaa ympärileikkausten vähenemiseen, hän ei halua kertoa hyvistä ja pahoista ihmisistä tai teoista.

”Ihmiset eivät ole yksiulotteisia. Hyvä ja paha on meissä kaikissa.”

Muutoksen avain on koulutuksessa. Asennemuutokset kumpuavat tiedon lisääntymisestä ja oman kokemuksen sanomisesta ääneen – tabun rikkomisesta.

Ympärileikkauksien dokumentointi on muuttanut asenteita ja vähentänyt niiden määrää maailmassa. Se on myös johtanut lainsäädännön muuttamiseen osassa Afrikkaa. Koutaniemi on keskittynyt pitkäaikaisessa dokumentaatiohankkeessaan muutosvoimiin, kuten paikallisiin miehiin ja naisiin, jotka ovat tietoa saatuaan alkaneet vastustaa terveydelle vaarallista perinnettä. Muutoksen avain on koulutuksessa. Asennemuutokset kumpuavat tiedon lisääntymisestä ja oman kokemuksen sanomisesta ääneen – tabun rikkomisesta.

”Esimerkiksi Ugandassa tietoa on saatu lisää, naiset ovat uskaltaneet puhua intiimiasioistaan ja huomanneet, että kukaan heistä ei ole ollut kylänsä ainoa ympärileikkauksista aiheutuneiden tulehdusten kanssa. Etiopiassa miehet ovat puolestaan huolissaan nuorista tyttäristään, joilla on suuri riski menehtyä ensisynnytyksessä ja vastustavat ympärileikkauksia siksi”, Koutaniemi sanoo.

Koutaniemi toivoo, että hänen kuvansa voisivat olla osa tapahtumasarjaa, jossa tälläkin hetkellä 125 miljoonaa naista koskettava tyttöjen ympärileikkaaminen vähenisi, mutta haluaa myös vastustaa asetelmaa, jossa länsimaista mennään kertomaan esimerkiksi Afrikkaan, miten siellä pitäisi olla ja elää.

”Kyse ei ole kulttuurisen moraalin arvottamisesta, vaan kannanotosta jokaisen tytön ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen.”

Valokuvan kieli maailmanlaajuinen

Yli 30 maassa useimmiten ihmisoikeusongelmiin liittyviä aiheita kuvannut Koutaniemi on silminnähden vaivaantunut puhumaan itsestään, kokemuksistaan tai brändistään, josta puhuttaessa mainitaan aina lukuisten palkintojen lisäksi meksikolaista taidemaalari Frida Kahloa muistuttava ulkonäkö.

No ei puhuta, puhutaan hänen elämänfilosofiastaan. Sen hän on lainannut filosofi Lauri Järvilehdolta. Järvilehto on sanonut, että ihmisen kutsumus on siellä, missä hänen intohimonsa kohtaa maailman tarpeet.

”Pelkän intohimon perässä juokseminen olisi vain halujen tyydyttämistä”, Koutaniemi sanoo.

”Mielekkäämpää kuin opiskelijoiden vertaaminen toisiinsa, olisi katsoa jokaisen yksilön omaa kehityskaarta ja luovuuden kehittymistä.”

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, ettei omien haaveidensa tai intohimojensa toteuttamispyrkimysten kanssa tarvitse tai kannata olla fundamentalisti.

”Tietysti esimerkiksi elanto on hankittava jostain, mutta ei sitäkään tarvitse tehdä arvojaan vastaan”, Koutaniemi sanoo.

”Itsekin aloitin niin, että tein töitä joilla hankin elannon, jolloin kykenin käyttämään vapaa-aikani näihin itsenäisiin kuvajournalistisiin projekteihin.”

Koutaniemi on opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa. Siellä hän kyseenalaisti ajattelun, jossa lehtikuvaajan polku nähtiin tietynlaisina askelmina – tyypillisesti siirtymisenä ensin maakuntalehtiin, sieltä isompiin lehtiin ja niin edelleen. Koutaniemen omassa ajatusmaailmassa valokuvan kieli on maailmanlaajuinen, joten hän olisi halunnut alusta alkaen tarkastella valokuvausta maailmanlaajuisesta perspektiivistä.

Akateemisilta opinnoilta Koutaniemi olisi toivonut enemmän tilanteita, joissa opiskelija kohdataan yksilönä.

”Mielekkäämpää kuin opiskelijoiden vertaaminen toisiinsa, olisi katsoa jokaisen yksilön omaa kehityskaarta ja luovuuden kehittymistä”, Koutaniemi toteaa.

Valokuvaajana Koutaniemi toimii kuten saarnaa. Hän korostaa ennen kaikkea ihmisten kohtaamista yksilönä. Hän korostaa, että kamera on ainoastaan väline, jolla hän voi tuon kohtaamisen välittää muille. Koutaniemen kuvista välittyvä efekti kameran ”puuttumisesta” ei olekaan salatiedettä. Se on yksinkertaistettuna kärsivällisyyttä. Koutaniemi saattaa viettää kuvattaviensa kanssa päiviä ennen kuin ottaa kameraansa edes esille.

Kärsivällisyys leimaa myös hänen projektejaan. Hänellä on tällä hetkellä meneillään useita yhteisprojekteja, joissa hän toimii valokuvaajana. Tyttöjen ympärileikkauksiin liittyvä dokumentointi on Koutaniemelle laaja projekti, jossa hän työstää usealta mantereelta kokoamansa materiaalin visuaalisesti näyttäväksi tietokirjaksi. Aikataulusta hän ei osaa sanoa tarkemmin, koska on itsensä työnantaja.

”Projektini eivät ole sidottuja aikaan.”

Kuka?

» Meeri Koutaniemi
» 28-vuotias valokuvaaja.
» Opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa. Kuvaajayhteisö Kollektiivi 11:n jäsen.
» Vuoden lehtikuvaaja vuonna 2012. Voitti kuusi sarjaa (mm. vuoden lehtikuva ja lehtikuvaaja) vuonna 2013. Visa pour I`Image -festivaalin päivälehtisarjan voittaja 2014.
» Kuvareportaasi maasai-heimon tytön ympärileikkauksista julkaistu mm. Time-lehdessä.
» ”Vapaa-ajallani juoksen, uin, tanssin, joogaan, rakastelen, nautin ruuasta, kävelen luonnossa ja olen hiljaa.”
» Vaihtoehto-näyttely Oulun taidemuseossa 3. tammikuuta 2016 saakka.

Ville Koivuniemi

Freelancer-toimittaja. Twitter: @VilleKoivuniemi

Lue lisää: