Kuvataiteilija, valokuvaaja, opettaja ja väitöskirjatutkija, Anniina Holappa, on saanut yhdistettyä tieteen ja taiteen intohimonsa. Nuoruudessaan Holappa kiinnostui omavalokuvan, itsestä otettavan valokuvan, mahdollisuuksista itsetutkiskelun menetelmänä. Myöhemmin intohimo kehittyi gradun ja väitöskirjan työkaluksi opettajaopiskelijoiden identiteettien ja tunteiden tutkimukseen. Holapan teoksia on ollut esillä useissa näyttelyissä ja hän on myös aktiivinen oululaisessa taideyhdistystoiminnassa, kuten kulttuuriosuuskunta Ilmeessä ja kulttuuriyhdistys Bingossa. Tällä hetkellä hän toimii myös Kulttuuribingon ja Oulun taidemuseon ylläpitämän, asematunnelin Ränni-gallerian kuratoijana.
Anniina Holappa:
”Olen aika pienestä kylästä kotoisin, Ylikiimingin Arkalasta, jossa ei hirveästi ollut harrastusmahdollisuuksia. Olen aina piirtänyt ja maalannut, yläasteella otin kaikki mahdolliset kurssit kuvista. Olin mukana myös Japani-buumissa. Piirrettiin tutuista hahmoista omia versioista. Meillä oli yhteisö IRC-galleriassa, jossa kaikki piirsivät. Järjestimme tapaamisia, vaikka kaikki asuivat eri puolella Suomea. Luulen, että se on tosi voimakkaasti vaikuttanut myös siihen, miksi nykyään olen yhdistyksissäkin. Yhdessä ihmisten kanssa saa aina parhaat ideat.
Jo nuorena ajattelin, että haluaisin tehdä työtä kuvataiteen parissa, vaikka siihen ei silloin hirveästi rohkaistu. On pitänyt itse miettiä, mitä vaihtoehtoja on ja lopulta päädyin hakeutumaan kuvataideopettajaksi.
Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten piirtämisestä ja kuvaamisesta. Kiinnostus omavalokuvaukseen on alkanut tosi nuorena, joskus 12-vuotiaana. Aina kun näimme kavereiden kanssa, otimme kuvia toisistamme. Etenkin nuorena omavalokuva oli itsetutkiskelua ja oman identiteetin reflektiota.
Instagramiin otan yleensä kuvia, joissa hymyilen. Omakuvassa voi näyttää monenlaisia tunteita. Olen aina ollut myös tosi tunteikas ihminen ja omavalokuva on ollut tunteiden sääntelyn keino, jota olen käyttänyt oman elämäntapahtumien käsittelyssä. Valokuvan ottaminen on minulle jopa helpompaa kuin kirjoittaminen. Viime vuosina omavalokuva on ollut enemmänkin väline ja menetelmä, nykyään otan niissä enemmän etäisyyttäni itseeni ja tutkin kuvien visuaalista puolta, kuten tietyn tunnelman luomista.
Graduani varten haastattelemani henkilöt kertoivat kokeneensa omakuviensa ottamisen jälkeen tasapainoisuutta ja voimaantumisen kokemusta. Voimaantumisen kokemus on myös itselleni yksi tärkeä ulottuvuus omavalokuvissa. Voin itse päättää miten kuvassa itseni esitän, mikä tuo hallinnan tunnetta elämään. Voin myös tuhota vanhoja kuvia, jos koen etteivät ne enää esitä minua.
Minulle on ollut tärkeää saada yhdistettyä taidetta myös tutkimukseeni. Olen onnellisessa asemassa saadessani tehdä kaikkia intohimojani, taidetta, opetusta ja tutkimusta.”
