En mennyt graduseminaariin, koska en uskaltanut valmistua. Kandikevään jälkeen tulevaisuus ahdisti. En voinut kuvitella itseäni maisterina ja työnhakijana edes parin vuoden päästä. Mistä olisin saanut töitä ohuella pikatutkinnolla? Korvani rekisteröivät kaikki maininnat yt-neuvotteluista ja rekrytointien raadollisuudesta.
Pienessä paniikissa otin aikalisän. Aloitin kaksi uutta sivuainetta ja päätin hakea erilliseen maisteriohjelmaan. Tein kuten lukion opinto-ohjaaja neuvoi. Hän sanoi meille abeille, että taantuma on ideaali ajankohta opiskelulle. Talous ehtisi kääntyä nousujohteiseksi, joten työpaikkoja olisi tarjolla, kun saisimme paperit käsiimme.
Lausahduksen aikoihin investointipankki Lehman Brothers oli juuri romahtanut, ja talouskriisi vyöryi Atlantin yli kohti Pohjolaa. Vielä seitsemän vuoden jälkeenkään Suomi ei ole kunnossa.
Ei ihme, jos yliopiston turvakehdosta ulkomaailmaan siirtyminen tuntuu radikaalilta elämänmuutokselta. On omaksuttava uusi rooli, ehkä muutettava vieraalle paikkakunnalle, rakennettava arki uudelleen. Pitäisi luottaa yliopistovuosina kerrytettyyn asiantuntijuuteensa, löytää silpun ja pätkän seasta sopiva paikka.
Pessimistiset puheensävyt tunkevat lehdistä, televisiosta, radiosta, kahvipöytäringeistä ja omasta päästä. Sanat luovat todellisuutta. Ikäluokkamme edustajat pitävät jo itsestäänselvyytenä, että työt tulevat ja menevät tai ne pitää luoda itse, oman näköisiksi.
Työelämätutkija Anu Järvensivu sanoo, että y-sukupolvi on tottunut epävarmuuteen ja yksilöllisyyden korostamiseen (Y-sukupolvi on työelämän puhemies, Kauppalehti 17.5.2015). Annamme sitä, mitä on tilattu: halumme projektitöitä ja profiloimme osaamisemme tilanteen mukaan. Kyse ei ole enää taloustaantumasta vaan pysyvästä työkulttuurin muutoksesta.
Alkusyksystä kilistelin valmistujaisissa. Tuore maisteri arveli, että työpaikkaa tuskin tämän vuoden puolella löytyisi, vaikka hän oli suuntaamassa Etelä-Suomen apajille.
Keksin sopivan valmistujaispuheen aihion vasta juhlien jälkeen, kun olin lenkillä ystäväni kanssa. Poikkesimme polulle, joka oli kummallekin tuntematon. Lenkkiseurani mietti, johtaakohan tie mihinkään. Kuulin toteavani, että yleensä risteys ennen pitkää tulee. Harvoin tiet loppuvat, jossain on aina risteys. Valmistumisen hetkikään ei tarkoita seinää tai keskelle suota joutumista.
Maisteri, jolle kilistelin, sai muutama viikko publiikin jälkeen ensimmäisen parin kuukauden pestinsä – ihan oikeita töitä. Uusi tie tuli sattumalta eteen, vaikka hän ei odottanut mitään. Ehkä juuri epävarmuus toi hänelle varmuutta.
Vaikka työmaailma tuntuu arvaamattomalta, sen mahdollisuudetkin ovat onneksi arvaamattomat. Oikeastaan aika jännittävää, etten tiedä, mitä tienviitassani lukee, kun opinnot graduprosessin jälkeen päättyvät.
