Kevät puskee itseään eteenpäin jo kovalla vauhdilla. Monille opiskelijoille kevät tarkoittaa sulavan maan, joka paikan täyttävän katupölyn ja opintopisteiden kuumeisen laskemisen lisäksi horisontissa häämöttäviä kesätöitä. Osalla on edessä erityisen jännittävät paikat, kun kesä tuo tullessaan ensimmäisen oman alan työpaikan. Uuden työn alkamista odottaa innokkaana, onnellisena ja toiveikkaana.
Kukaan ei tosin varoittanut minua siitä, millaiseen häpeälimboon ensimmäinen oman alan työpaikka voi johtaa.
Ammatin kiemuroiden opettelun lisäksi talon tavat ja uudet tilat voivat aiheuttaa harmaita hiuksia. Häpeä voi löytää paikalle joko oikeiden mokien tai yliajattelun kautta. Etenkin jälkimmäinen lienee tuttu jokaiselle huijarisyndroomasta kärsivälle – esimerkiksi minulle.
Meille huijarisyndroomalaisille ensimmäinen kosketus oman alan töihin voi olla kova paikka. Alan opinnot ovat valmistaneet meitä työelämään palanen kerrallaan, rautaisiksi ammattilaisiksi. Nyt tukehdut informaatioähkyyn perehdytyksen aikana, kyseenalaistat kaiken oppimasi ja varot taukohuoneessa ettet käytä kenenkään lempimukia.
Oma häpeäni johtuu siitä, että pelkään mokaavani töissä. Täydellisyydentavoittelun ja lievän työnarkomanian yhdistelmään mokaaminen ei sovi sitten lainkaan. Samalla hävettäisi pettää minut palkanneen ihmisen arviointikyky. Itsensä vertailu alalla jopa vuosikymmeniä olleisiin on täysin päätöntä, mutta stressissä raksuttavat aivot eivät tätä kuuntele.
Todellisuudessa jokainen alalla pitempään ollut mokaa joskus. Kuka meistä nyt ei ole puhutellut väärää ihmistä minuuttitolkulla, laukaissut varashälytintä kello 4:00 aamulla tai tilannut 20 sijaan 200 pussia pähkinöitä – en ainakaan minä. Häpeä marinoi nämäkin hauskoiksi muistoiksi.
Olin itse viime kesänä ensimmäistä kertaa oman alani töissä kesätoimittajana. Oman häpeän huippuni saavutin onnekseni jo heti toisella työviikolla. Sain käskyn lähteä haastattelemaan silloista ympäristöministeriä soiden ennallistamisesta. Viimeisimmässä ohjeviestissä kerrottiin, että tilaisuus pidetään visusti sisätiloissa ja kenttäretki on peruttu aikataulullisista syistä. Jätin siis kumikengät toimituksen kaappiin ja varustauduin keikalle maihareissa ja pitkissä housuissa.
Muutaman tunnin päästä löydän itseni vetiseltä suolta likomärkänä. Kiroilen mielessäni sitä, miksen tarkistanut viestejä vielä kertaalleen ja kuinka idiootilta vaikutan huonoilla varusteillani. Litteroidessani ministerin haastattelua myöhemmin kuulen, kuinka vesi loiskuu kengissäni niiden imaistessa lisää vettä askel askeleelta.
Jälkikäteen ajateltuna tilanteessa ei ollut juuri mitään hävettävää – tilanne on pikemminkin hauska kommellus, joka ei vaikuttanut työni lopputulokseen lainkaan. Mokien ja häpeän myötä olen jälleen askeleen lähempänä kaikessa marinoitunutta konkaria. Eiväthän kaikki olisi selvinneet tällaisesta häpeästä – eihän?
Näin ainakin uskottelin itselleni autolle palatessa, kun kaadoin sameaa suovettä maihareistani ja hieroin hien ja hyttysmyrkyn seosta pois silmistäni.
Se jää vielä nähtäväksi, päättyykö häpeälimbo koskaan. Tekevälle sattuu, ja mokailu kasvattaa luonnetta. Ainakin uskottelen näin itselleni – heti seuraavaan yöunet vievään mokaan saakka.
Julkaistu
SHARE
Marjut Lauronen
Tiedeviestinnän opiskelija, jota kiinnostaa kaikki kummallinen. Toivoton iltavirkku, joka yrittää oppia löytämään juuri ne oikeat sanat.
Kesäkuussa Valkean ostoskeskuksessa puukotettiin maahanmuuttajataustaisia ihmisiä kahdesti. Suomessa asuvien kansainvälisten opiskelijoiden mielestä täällä tapahtuu kuitenkin pelottavampiakin asioita.
Viime kesänä Oulun Valkeassa puukotettiin ihmisiä, joilla on ulkomaalainen tausta. Toisessa tapauksessa puukottaja oli alaikäinen, toisessa lasten kimppuun hyökännyt oli aiemmin äärioikeistojärjestössä vaikuttanut Juhani Sebastian Lämsä, joka on tuomittu vuonna 2013 tapahtuneesta kirjastohyökkäyksestä.
Jyväskylän kirjastopuukotuksessa uusnatsit yrittivät Äärioikeisto Suomessa -kirjan pohjalta järjestettyyn keskustelutilaisuuteen, jossa oli mukana myös yksi kirjan kirjoittajista, Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson. Lämsä on kiistänyt rasistisen motiivin sekä sen, että olisi hyökännyt lasten kimppuun tappamistarkoituksessa. Häntä syytetään kahden murhan yrityksestä. Toisessa alaikäisen toteuttamassa puukotustapauksessa poliisin suorittaman esitutkinnan mukaan tekijällä on ollut rasistinen motiivi hyökätessään aasialaistaustaisen kimppuun ja iskiessään häntä puukolla kauppakeskus Valkeassa.
Valkean väkivaltarikoksia on selitetty muun muassa siten, että hallituksessa istuvat perussuomalaiset lietsovat ulkomaalaisvastaisuutta puheillaan ja teoillaan. Jos yhteiskunnan ylimmällä portaalla sallitaan rasistinen puhe, sen katsotaan luovan ilmapiirin, jossa väkivalta muuttuu varteenotettavaksi ratkaisuksi erilaisten ihmisryhmien välisten jännitteiden selvittämisessä.
Helsingin Sanomien haastattelussa, joka on julkaistu 23. kesäkuuta, terrorismin tutkija Leena Malkki toteaa, että Suomessa ovat lisääntyneet väkivaltaan sallivasti suhtautuvat keskustelut ja alakulttuurit, joihin liittyy olennaisesti oman viiteryhmän ulkopuolelle kuuluvien toiseuttaminen. Malkin mukaan väkivaltaiset ajatukset ovat saaneet epäsuoraa hyväksyntää vaikutusvaltaisilta tahoilta.
Perussuomalaisten ministerien ja kansanedustajien historiasta ja lähimenneisyydestä löytyy rasistisia ja väkivaltaisia nettikirjoituksia ja puheita, joiden kohteena ovat ulkomaalaiset. Kansanedustaja Mauri Peltokangas on toistuvasti viitannut maahanmuuttajiin vuohipaimenina. Nykyinen valtiovarainministeri Riikka Purra ei ole pyytänyt anteeksi Jussi Halla-Ahon Scripta-blogiin kirjoittamiaan asioita. Purra on kirjoittanut Scriptaan junassa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen, jossa oli osallisina maahanmuuttajataustaisia nuoria, että ”jos mulle annettaisiin ase, ruumiita tulisi ihan lähijunassakin, you see”. Ajankohtana Purran Scriptan vieraskirjaan jättämälle kirjoitukselle olivat Kauhajoen koulusurmat syyskuussa 2008.
Miten Suomen nykyinen poliittinen ilmapiiri vaikuttaa Suomessa opiskeleviin vaihto-oppilaisiin ja kansainvälisiin opiskelijoihin? Pelkäävätkö he oman turvallisuutensa puolesta ja ovatko he kohdanneet rasismia?
Useita selittäviä tekijöitä
Väitöskirjaansa Oulun yliopistossa kirjoittava Ray kertoo, että Valkean tapahtumat ovat vaikuttaneet häneen sekä hänen kansainväliseen ystäväpiiriinsä. Rayn siivoojana työskentelevä ystävä oli siivousvuorossa, kun verilammikot piti pestä ostoskeskuksen lattialta. Tapahtuma oli traumaattinen, mutta toisaalta kesäkuusta on jo kulunut aikaa. Viimeksi, kun Ray näki tuttavaansa, hän vaikutti jälleen omalta itseltään. Ray lisää, että hän ei nykyään lähde yksin kaupungille, vaan mukana tulee aina joku kaveri. Valkeassa hän ei myöskään enää käy.
Ray on pohtinut Valkean tapahtumien syitä. Hän näkee, että selittäviä tekijöitä on useampi. Hän peräänkuuluttaa sekä vanhempien että koulun vastuuta, koska toisessa puukotuksessa tekijänä oli alaikäinen, 15-vuotias. Ray ei moiti sitä, että koulu on epäonnistunut mahdollisen ongelmakäyttäytymisen tunnistamisessa, vaan on kiinnostunut laajemmin siitä, mitä koulussa ylipäätään opetetaan. Saavatko koululaiset resursseja kohdata toisenlaisesta kulttuurista kotoisin olevia ihmisiä? Ray näkee osasyyllisenä tapahtumiin myös nykyisen poliittisen todellisuuden Suomessa. Poliittinen eliitti voi puheillaan ja toimillaan joko kaventaa tai syventää kuilua, joka aukeaa Suomessa eritaustaisten ihmisten välillä.
Ray oli yllättynyt siitä, että puukotukset tapahtuivat juuri Oulussa. Hän olisi odottanut, että sellaista voisi tapahtua etelän kaupungeissa, joissa maahanmuuttajia on enemmän. Oulussa ulkomaalaisia on vähän, joten konfliktejakin eri ryhmien välillä voisi kuvitella olevan vähemmän.
Ylen artikkelissa, joka on julkaistu 26. kesäkuuta, maahanmuuttajataustaiset oululaiset kertovat toisaalta, että rasismi on lisääntynyt Oulussa jo pidemmän aikaa ja toisaalta toiset maahanmuuttajat toteavat samassa artikkelissa, että kokevat olonsa turvalliseksi Oulussa. Artikkelissa tutkija Elina Tolonen mainitsee, että Oulussa vuosina 2018–2019 esiin noussut seksuaalirikosten sarja, jossa syytteitä luettiin 22:lle ulkomaalaistaustaiselle miehelle, on saattanut vaikuttaa valmiiksi ulkomaalaisvastaisten henkilöiden ajatteluun Oulussa.
Ray mainitsee, että hän ei ole henkilökohtaisesti kohdannut rasismia Suomessa asuessaan. Tähän kokemukseen voi vaikuttaa osaltaan se, millaisissa ympäristöissä hän viettää aikaansa Oulussa ja toisaalta se, että hän ei ole afrikkalaistaustainen, mikä usein nostaa riskiä joutua rasistisen nimittelyn tai väkivallan kohteeksi. Rayn elämä on viime vuosina tietysti pyörinyt paljon yliopiston ympärillä.
Oulun yliopiston nettisivuilla todetaan, että yliopisto pyrkii edistämään yhdenvertaisuutta ja noudattamaan kaikessa toiminnassaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaa. Oulun yliopiston tavoitteena on, että jokainen yhteisön jäsen kokee itsensä tervetulleeksi ja tasavertaiseksi toimijaksi yhteisössä. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman mukaan yhdenvertainen kohtelu ja osallisuus koskettavat kaikkia sukupuoleen, ikään, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kansalaisuuteen, kieleen, uskontoon, vakaumukseen, mielipiteeseen, terveydentilaan, vammaisuuteen, sukupuoliseen suuntautumiseen tai muuhun henkilöön liittyvään, eroja tuottavaan tekijään katsomatta.
Ovatko nämä kuitenkin vain kauniita sanoja, joiden takana ei ole konkretiaa? Ray kokee, että hän on aina ollut tervetullut Oulun yliopiston yhteisön jäseneksi eikä hän ole kokenut syrjintää. Englanninkielistä opetusta on hyvin tarjolla ja tasa-arvosuunnitelman mukaisesti hän on saanut erinomaista ohjauspalvelua maisterin tutkinnon ja väitöskirjansa kanssa.
Tasa-arvosuunnitelmassa mainitaan, että ohjauspalveluiden saatavuus mahdollistaa opiskelijoiden osallisuuden ja yhdenvertaisuuden. Ray on taistellut itseluottamuksensa kanssa, mutta hänen opinnäytteitään ohjanneen professorin ansiosta hän uskalsi aloittaa väitöskirjansa kirjoittamisen. Professori on suositellut sopivia kirjoja ja kursseja ja ollut yleisenä tukena Rayn opinpolulla. Maisterin opintojensa loppuvaiheessa Ray sai tutkimusavustajan työn. Ray kertoo, että työ avasi hänelle oven väitöskirjan tekemiseen.
Yliopistomaailmassa on totuttu kansainvälisyyteen
Kansainvälisten opiskelijoiden tarpeet ovat pitkälti samat kuin Suomessa syntyneiden: opintojen ohjaus ja työelämäpalvelut ovat kaikkien opiskelijoiden tarvitsemia palveluja. On tärkeää, että ne ovat saatavilla monikielisesti ja yliopistossa vallitsee erilaisuutta ymmärtävä ja hyväksyvä ilmapiiri. Ray mainitsee, että hänellä ei aluksi ollut esimerkiksi mitään käsitystä siitä, miten kirjoitetaan ansioluettelo, mutta yliopiston työelämäpalvelut ovat antaneet hyviä neuvoja.
Ray ei keksi mitään kehitysideoita, joilla Oulun yliopisto voisi parantaa kansainvälisten opiskelijoiden oloja. Kaikki tuntuu sujuvan. Vuonna 2023 tehdyn palautekyselyn, International Student Barometerin mukaan huikeat 100 prosenttia kansainvälisistä opiskelijoista tuntee olonsa turvalliseksi Oulun kampuksella ja opiskelujen laatuun ollaan tyytyväisiä.
Ensimmäisen vuoden tutkinto-opiskelijoiden kokema syrjintä on laskenut siitä, mitä se oli vuonna 2022. Seitsemän prosenttia on kokenut häirintää, jonka taustalla on kansainvälisten opiskelijoiden kansalaisuus. Häirinnän harvinaisuudesta huolimatta on tietysti tärkeää, että syrjinnän kitkemiseksi tehdään edelleen töitä.
Palautekyselyn mairitteleviin lukuihin vaikuttaa varmasti se, että yliopistossa ollaan totuttu kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuudessaan se poikkeaa Oulun yleisestä hengestä, joka on edelleen melko monokulttuurinen. Ympäröivä yhteisö ei samalla tavalla jaa niitä arvoja, joita vaalitaan kampuksella. Siksi ulkomaalaisia kohtaan suunnattu väkivalta voi tulla yllätyksenä, jos on tottunut liikkumaan akateemisissa piireissä. Yllä mainittu koskee pitkälti kaikkia yliopistoja ja niitä kaupunkeja, joissa korkeakoulut sijaitsevat. Yliopisto on monesti kulttuurien sulatusuuni, kun ympäröivä yhteisö vasta opettelee elämään kaikkia kulttuureja arvostavasti.
Kenties Valkean puukotukset olisivat voineet tapahtua missä tahansa muuallakin Suomessa. Oulun kaupungilla ei ehkä ole erityistä rasismiongelmaa: ongelma-alueena onkin koko Suomi, jossa tällä hetkellä poliittinen johto antaa vihreää valoa ihmisten jaottelulle toivottuihin ja ei-toivottuihin ja siten lyö kiilaa eritaustaisten ihmisten välille.
Poliittisen johdon rasistiset puheet ja rasismiin pohjaavat päätökset, kuten ulkomaalaisten työntekijöiden kolmen kuukauden työllistymisvaatimus, lankeavat otolliseen maaperään, sillä Suomi on tutkitusti yksi Euroopan rasistisimpia maita. Esimerkiksi vuonna 2023 ilmestyneessä, EU:n perusoikeusviraston teettämässä tutkimuksessa Suomi sijoittui afrikkalaistaustaisten eurooppalaisten keskuudessa kärkipäähän rasismissa.
Yliopistot ovat monesti liberaalimpia hengeltään kuin ympäröivä yhteiskunta. Pohjan tälle luo niiden kansainvälinen arki. Oulun yliopistossa opiskelee ja työskentelee lähes 100 eri kansallisuutta. Yliopiston nettisivuilla kerrotaan, että Oulun yliopisto on yksi arktisen alueen ja Pohjois-Euroopan kansainvälisimmistä organisaatioista. Kansainvälisyyteen panostetaan.
Nettisivuilla todetaan lisäksi, että yliopistoyhteisön jäsenillä on mahdollisuus olla mukana kansainvälisissä aktiviteeteissa, kehittää kulttuurienvälisiä taitoja, rakentaa kansainvälisiä verkostoja ja tutustua eri maihin. Jotta Oulun yliopisto olisi kansainvälisesti arvostettu kumppani, yliopiston on tietenkin tehtävä töitä sen eteen, että rasismiepäilyt eivät estä sen tavoitteiden toteutumista.
Työmarkkinat ovat jakautuneet
Amerikkalaista filosofia, Martha Nussbaumia lainaten korkeakoulut ovat paikkoja, jotka antiikista alkaen ovat olleet liberaalien kansalaisten kasvatuspaikkoja. Nussbaumin mukaan yliopistot kasvattavat maailmankansalaisuuteen, jonka ytimenä on koulutuksen tuoma sensitiivisyys nähdä itsensä muissa ihmisissä ja kyky tarkastella kriittisesti omia ennakkoluulojaan.
Yhdenvertaisuussuunnitelmat ja tasa-arvotyön organisoinnista vastaavat yhdenvertaisuusjohtokunnat ja -työryhmät sekä opiskelijajärjestöjen häirintäyhdyshenkilöt yhdessä ovat ilmauksia yliopistojen tavoitteista inklusiivisen opiskelu- ja työympäristön luomiseksi. Oulun yliopiston yhdenvertaisuussuunnitelmassa todetaan, että jokaisen yhteisön jäsenen vastuulla on edistää tasa-arvoa. Rayn kokemukset suomalaisesta yhteiskunnasta voivatkin muuttua siinä vaiheessa, kun hän päättää hakea töitä yrityksistä diplomi-insinöörinä. Tällä hetkellä Ray kirjoittaa väitöskirjaansa kulttuuri- ja opetusministeriön myöntämän kolmivuotisen rahoituksen tukemana.
Quivine Ndomo toteaa väitöskirjassaan The Working Underclass: Highly educated migrants on the fringes of the Finnish labour market, että edes Suomessa hankittu korkeakoulutus ei monessa tapauksessa johda koulutusta vastaaviin töihin, sillä suomalaiset työmarkkinat ovat jakaantuneet syntyperäisten suomalaisten ja ulkomaalaisten töihin. Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat työskentelevät usein palvelusektorin huonoimmin palkatuissa töissä tai esimerkiksi rakennusalalla. Työntekijöitä jaotellaan hyvä- ja huonopalkkaisiin töihin ihonvärin ja etnisyyden perusteella.
Työministeriön alaisen työvoiman maahanmuutto- ja kotoutumisyksikön taustapapereissa, jotka on kirjattu 8. toukokuuta 2023, todetaan, että puolet suomalaisista korkeakouluista valmistuvista ulkomaalaisista on työllistynyt suomalaisille työmarkkinoille vuosi valmistumisen jälkeen. Kansainvälisesti vertaillen luku on korkea, mutta sillä on kääntöpuoli. Moni ei työllisty koulutustaan vastaavaan työhön, vaan Rayn sanoja lainaten hanttihommiin.
Taustapaperissa kirjoitetaan, että suomalaisella työelämällä on heikko vastaanottokyky, mitä tulee maahanmuuttajien palkkaamiseen. Työllistymistä ei edistä myöskään se, että kansainväliset opiskelijat ja syntyperäiset suomalaiset eivät juuri seurustele keskenään, vaan liikkuvat omissa porukoissaan.
Suomen kielen osaaminen on tärkeää työmarkkinoilla, samoin kontaktit. Siksi kotoutumisen eteen on tehtävä enemmän töitä. Yliopistot ovat onnistuneet saamaan kansainvälisiä opiskelijoita englanninkielisen koulutuksen ansiosta, mutta samalla tähän liittyy riski: suomen kieltä ei opiskellessa tarvitse, ja se johtaa myöhemmin töitä etsiessä ongelmiin.
Kolmen kuukauden sääntö on ”kapitalistista hyväksikäyttöä”
Valkean puukotukset ovat saaneet Rayn muuttamaan käytöstään: hän välttää Valkean ostoskeskusta eikä mieluusti liiku yksin kaupungilla. Silti hänen puheissaan korostuvat aivan muut asiat kuin fyysinen pelko siitä, että hän saattaisi joutua Suomessa rasistisen väkivallan uhriksi. Ray puhuu tulevaisuutta koskevista peloistaan. Opetusministeriön myöntämä rahoitus hänelle päättyy vuonna 2027, ja sen jälkeen kaikki on auki.
On mahdollista, ettei Ray löydä koulutustaan vastaavaa työpaikkaa ja kokee monen muun maahanmuuttajan kohtalon: hanttihommat siivoojana tai ruokalähettinä. Siinä tapauksesa Ray luultavasti muuttaa maasta. Ray kertoo, että moni hänen tuttavansa on pattitilanteessa. Suomessa on tarjolla matalapalkkatöitä tai työttömyyttä, mutta kotiinkaan ei voi palata, sillä kotimaassa on turvatonta olla.
Tampereen yliopistossa opiskelevalla Benjaminilla on kylmäävä näkemys Suomen oikeistohallituksen päätöksistä, jotka koskevat ulkomaalaisia. Valmistelussa oleva kolmen kuukauden työttömyyssääntö tarkoittaa sitä, että työntekijä, joka on Suomessa työperusteisella oleskeluluvalla, joutuu lähtemään maasta, jos hän ei löydä uutta työtä kolmen kuukauden kuluessa edellisen työn loputtua.
Benjamin näkee, että rasististen vaikuttimien lisäksi kolmen kuukauden säännössä on kyse kapitalistisesta hyväksikäytöstä. Ulkomaalaiset joutuvat ottamaan vastaan mitä tahansa työtä, etteivät joudu lähtemään maasta. Pakkorakoon joutuneet ulkomaalaiset suostuvat helpommin palkkojen poljentaan ja huonoihin työehtoihin, mikä hyödyttää kapitalismia.
Benjaminilla on työperusteinen oleskelulupa ja hän on hakenut Suomen kansalaisuutta. Oikeistohallituksen päätökset, jotka vaikeuttavat ulkomaalaisten elämää, pelottavat häntä niin paljon, että hän on ottanut työttömäksi jouduttuaan vastaan työpaikan yliopistolla, vaikka yritykset maksavat puolta parempaa palkkaa. Benjamin ei kuitenkaan uskaltanut jäädä pitkäksi aikaa työttömäksi, joten hän valitsi yliopiston. Benjamin pelkää tosissaan häätöä maasta ja käy joka päivä seuraamassa kansalaisuushakemuksensa käsittelytilannetta.
Ennen kaikkea Benjaminin on säikäyttänyt se nopeus, jolla ulkomaalaisten elinehtoja Suomessa heikentäneet päätökset on saatettu voimaan tai miten ne ovat edenneet lainsäädäntöelimissä. Benjamin on asunut maassa kuusi vuotta, joten kolmen kuukauden työttömyyssääntö ei koske häntä. Ilta-Sanomien haastattelussa 28. elokuuta työministeri Arto Satonen toteaa, että kolmen kuukauden sääntö koskee niitä ulkomaalaisia, jotka ovat asuneet Suomessa alle kaksi vuotta työskentelyperustaisen oleskeluluvan turvin. Mutta kuka tietää, millaisia päätöksiä nykyinen hallitus vielä tekee?
Yhteiskuntasopimus on purettu
Benjamin ei ole ainoastaan peloissaan, hän tuntee tulleensa petetyksi. Hän on kotoisin maasta, jonka demokratia ei toimi kovin hyvin. Hänen maanmiehensä ja -naisensa ovat tavanneet sanoa, että Euroopassa demokratia toimii, katsokaa Eurooppaa. Benjaminin aloittaessa opintonsa Suomella oli sosialidemokraattinen hallitus ja johdossa olivat nuoret naiset. Se herätti huomiota maailmanlaajuisesti. Benjamin toteaa, että asioiden ollessa hyvin hän ei seurannut politiikkaa kovin paljon. Toisin on nyt, kun oma elämä on kyseessä.
Suomeen tultuaan Benjamin on elänyt maan kaikkien sääntöjen mukaan, maksanut veronsa ja tehnyt töitä. Hänellä on useamman vuoden ajalta työkokemusta Suomen työmarkkinoilta. Hän on jopa valmis menemään armeijaan saatuaan kansalaisuuden. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin se oli silloin, kun Benjamin saapui maahan.
Valkean puukotukset eivät saa Benjaminia pelokkaaksi: Rayn tavoin hän pelkää enemmän sitä, että tulevaisuuteen panostetut toiveet ja yhteiskuntasopimus, jonka hän luuli allekirjoittaneensa Suomeen saapuessaan, eivät pädekään enää nykyisen hallituksen aikana, jolloin perussuomalaiset tuntuvat johtavan politiikkaa. Kysymykseen siitä, miksi maahanmuuttajien puukotukset tapahtuivat juuri Oulussa, Benjamin toteaa, että Tampere on kansainvälisempi ja vasemmistolaisempi kuin Oulu. Siksi vastaavat tapahtumat olisivat Tampereella suurempi yllätys.
Benjamin kokee, että hänen maan tapaa noudattava elämänsä Suomessa ei tällä hetkellä merkitse mitään. Yhteiskuntasopimus on purettu, ulkomaalainen ei voi tulla hyväksytyksi Suomessa elämällä säntillisesti. Jean Jacques Rousseau´n muotoilemassa yhteiskuntasopimuksessa kansalaiset alistavat itsensä yhteiselle hyvälle ja vastineeksi valtio pitää yllä järjestystä. Benjamin ei ole koskaan valittanut Suomen korkeasta veroasteesta. Hän on tehnyt töitä, suunnitellut suorittavansa asepalveluksen – toisin sanoen ollut mallikelpoinen yhteisön jäsen, joka on mukisematta valmis hoitamaan yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Suomen hallitus on kuitenkin hänen mukaansa purkanut yhteiskuntasopimuksen. Kun Suomessa syntyneidenkin on vaikeata työllistyä ja työttömyysjaksot venyvät, miten voi odottaa, että maahanmuuttajat saisivat helposti töitä?
Valkeassa riehunut äärioikeistotaustainen puukottaja ei pelota yhtä paljon Benjaminia kuin vallankäyttäjä, jolle yhteisön kuuliaisen jäsenyyden osoitukset eivät enää kelpaa, vaan tietynväriset ihmiset luovutetaan kapitalistiselle hyväksikäytölle. Rasismin ja kapitalismin yhteyksistä on kirjoittanut muun muassa sosiaalitieteiden tutkija Daria Krivonos artikkelissaan Racial capitalism and the production of difference in Helsinki and Warsaw (Journal of Ethnic and Migration Studies, 2023).
Krivonosin mukaan rodullistavat prosessit jakavat ihmisiä työläisiin, työttömiin ja ”melkein-työläisiin”, mikä palvelee kapitalismin etuja. Valkoisen eurooppalaisen normista poikkeavat voidaan luokitella rodullistavissa prosesseissa työvoimaksi, joka ei kykene valkokaulustöihin tai ”normaaleihin” töihin. Siten nämä ihmisryhmät altistuvat kapitalistiselle riistolle fyysisesti ja psyykkisesti kuluttavissa hanttihommissa, epänormaaleissa työsuhteissa ja palkattomassa työssä.
Benjamin mainitsee, että kuusi hänen ystävistään harkitsee poismuuttoa Suomesta. Töitä on vaikea saada, vaikka maahanmuuttajalla olisi suomalaisessa yliopistossa opiskeltu tutkinto. Benjamin toteaa, että hänen ystäviensä työttömyyteen on syynä sekä Suomen huono taloustilanne että rasistinen kapitalistinen palkkatyöjärjestelmä. Benjamin jatkaa, että hän saattaa olla onnekas, koska on työllistynyt aiemmin hyvin. Hän lisää, että viime aikoina hän on maahanmuuttajaystävineen kokenut häirintää Tampereella raitiovaunulla matkustaessaan. Hän epäilee, että juopumus ja työttömyys ovat häirinnän taustalla.
Suomen kielen taitokaan ei aina avaa ovia työmarkkinoilla
Benjamin ja Ray eivät juuri puhu siitä, että he tai heidän ystävänsä olisivat kokeneet suoraa rasismia Suomessa. Sen sijaan rakenteellinen rasismi, maahanmuuttajien vaikeudet työllistyä Suomessa, saa Benjaminin jopa kiihtymään. Hän tokaiseekin, että voisi puhua asiasta vaikka kuinka kauan.
Työllistyminen on myös kiinni kielitaidosta. Englanninkielinen koulutus on valtti, kun kansainvälisiä tulevaisuuden osaajia houkutellaan syrjäiseen Suomeen, eikä sen tärkeyttä ole syytä epäillä, kun eri maat kilpailevat keskenään työvoimasta. Samalla, kun englanninkielinen opetus on kilpailuvaltti Suomelle, se luo ongelman: kun suomen kieltä ei opiskellessa tarvitse, sitä ei pääse harjoittelemaan.
Opetushallituksen vuonna 2019 julkaisemasta taustapaperista selviää, että vain 43 prosenttia korkeakoulutetuista kansainvälisistä opiskelijoista työskentelee asiantuntijatehtävissä. Lukuun vaikuttaa varmasti se, että asiantuntijatehtävissä vaaditaan monesti erinomaista suomen kielen taitoa.
Toisaalta Quivine Ndomo toteaa väitöskirjassaan, että suomalaiset työnantajat käyttävät monesti suomen kieltä aseenaan, kun maahanmuuttajataustaisia työnhakijoita syrjitään työmarkkinoilla. Ndomo lisää, että syrjinnän olemassaolosta todistaa se, että suomen kielen taito ei välttämättä avaakaan ovia työmarkkinoilla, vaan maahanmuuttajat löytävät kielen opeteltuaankin itsensä töistä, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan.
Rayn ja Benjaminin kertomuksia kuunnellessa tulee ajatelleeksi, että rasistisen väkivallan uhka ei kykene tappamaan nuoren ihmisen perusoptimismia. Äärioikeistokin on marginaalinen ilmiö Suomessa. Ray toteaa, että hänen mielestään suomalaiset ovat mukavia ihmisiä. Hänellä on ystäviä ja väitöskirjaopinnot ovat taloudellisesti turvatut. Raylle tutkimusavustajan pesti oli tärkeä etappi taloudellisen itsenäisyyden saavuttamisen tiellä. On myös helppo kuvitella, että pesti oli tärkeä myös siksi, että se vahvisti ajatusta saada jalansijaa suomalaisilla työmarkkinoilla.
Kuin kuoleman uhka
Niin kauan kuin väkivallan uhkaa, joka saa välttelemään tiettyä paikkaa ja yksin liikkumista, kompensoivat lukuisat positiiviset asiat, sen kanssa voi elää – jopa unohtaa sen kokonaan. Sen sijaan poliittisen johdon maahanmuuttajavastaiset toimet sekä työelämän piilorasismi muodostavat kouriintuntuvan esteen omien unelmien ja haaveiden toteuttamiselle. Rasistiset ja kapitalistiset yhteiskunnalliset voimat voivat yhdessä tuhota ihmisten tulevaisuuden suunnitelmat ja tehdä tyhjäksi niitä koskevat panostukset.
Kansainvälisille opiskelijoille Suomeen tulo on suuri panostus sekä henkisesti että taloudellisesti, vaikka Suomeen tai yleisesti Eurooppaan muuttoa siivittävät haaveet paremmasta elämästä. Saadakseen opiskelupaikan kansainvälisten opiskelijoiden on todistettava, että heillä on varaa maksaa elämänsä Suomessa. Ray kertoo, että hänen vanhempansa rahoittivat hänen maisterin opintojaan. Hanttihommiin päätyminen kaiken jälkeen ei palvele ketään, ei kansainvälisiä opiskelijoita eikä Suomea.
Ray on tietoinen korkeastikoulutettujen maahanmuuttajien aivovuodosta pois Suomesta. Benjaminilla työttömyys tai huonosti palkatut hanttihommat, jotka eivät vastaa koulutusta, vertautuvat melkeinpä kuoleman uhkaan: ihan kuin poliittiset päättäjät olisivat niitä, jotka pitelevät puukkoa kädessään uhaten maahanmuuttajia Valkean puukottajien sijasta. Ihmisiä pakotetaan ottamaan vastaan mitä tahansa töitä tai muuttamaan maasta. ”They are threatening my life”.
Haastateltavat eivät esiinny artikkelissa omilla nimillään asian arkaluontoisuuden vuoksi.
Haukiputaan kasvatti Kati Laitinen lähti EU-uralle, vaikka piti työstään opettajana. Aluksi tarkoitus oli lähteä pariksi vuodeksi ulkomaille, mutta Luxemburgissa vierähtikin yli kaksikymmentä vuotta. Nyt Laitinen jatkaa EU-uraansa Suomessa.
Englantilaista filologiaa Oulun yliopistossa opiskelleesta Kati Laitisesta piti tulla kielten opettaja, mutta Suomen liityttyä Euroopan unioniin päätyi hän pitkälle uralle EU:ssa. Nykyisin hän työskentelee Euroopan komission Suomen-edustustossa viestintäpäällikkönä.
Laitisen opintoaikoja Oulussa varjosti 90-luvun laman tuomat korkeat korot, mutta opettajansijaisuuksia tehneellä Laitisella oli luottoa työpaikan löytämiseen. Opinnot olivat mukavaa aikaa, ja oululaisesta opiskelijakulttuurista on jäänyt mieleen erityisesti Rauhala sekä Reidarin lauluillat.
Opintoajat olivat Laitisen mielestä elämänsä stressaavinta aikaa – kuormittavampaa kuin työelämä. ”Sen takia ajattelen, että opiskelijana ei pitäisi joutua miettii miettimään toimeentuloa niin kauheasti, koska silloin oikeasti stressin aihetta on muutenkin.”
Opintojen lopuksi gradu valmistui vuonna 1995 töiden ohella. ”Menin Sotkamon urheilulukioon tekemään sijaisuutta. Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä siellä kuin töissä käyminen ja kansalaisopiston jumpat niin tein graduni valmiiksi siellä.”
Kääntäjästä päälliköksi – ja eteenpäin
Kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan unioniin, alkoi työpaikkailmoituksia EU:n avoimista työpaikoista ilmestyä lehdissä. Laitinen huomasi ilmoituksen kääntäjähausta Kalevassa, ja päätti osallistua kilpailuun.
”Minä olin aina ajatellut, että jossakin kohtaa tulen asumaan muualla kuin Suomessa. Se oli ehkä ollut enemmänkin, että minä asuisin jossakin Brittein saarilla, mutta sitten kun tuli tämä ilmoitus niin sitten rupesin miettimään, että kai sitä Brysseliä tai Luxemburgia voisi käydä kokeilemassa.”
EU-urille haetaan EU:n henkilöstövalintatoimiston (EPSO) järjestämien kilpailujen kautta. Laitisen hakiessa kilpailu oli melko samankaltainen kuin nykyisin: ensimmäisessä vaiheessa oli kielitaitoa testaavia luetunymmärtämistehtäviä sekä tehtäviä EU-tietoudesta, jonka jälkeen kääntäjähakijat tekivät käännöstehtäviä kahdesta EU-kielestä omalle äidinkielelleen. Lopuksi hakijat pääsivät haastatteluun.
”Ja se haastattelu oli kyllä, kun ei ollut tottunut näihin EU-systeemeihin. Siellä 8 haastattelijaa istui rivissä ja sitten he rupesivat ampumaan kovilla. Tavallaan se oli ihan kiva ja rento tilanne, mutta se, että kahdeksan haastattelijaa haastattelevat sinua vieraalla kielellä, ja he kokeilivat kaikki ne kielet, mitä oli väittänyt osaavansa, niin olihan se semmoinen. Mutta, en minä koe, että se silleen mahdoton olisi ollut.”
Laitinen läpäisi kilpailut ja kutsu EU-uralle kävi. Hän jätti juuri saamansa opettajan viran Patelan yläasteella ja suuntasi Luxemburgiin. ”Minähän rakastuin itse työhön ja työyhteisöön Luxemburgiin tullessani. Siellä oli semmoinen kiva toistensa auttamisen henki. Vähän niin kuin uudisraivaajana oli suomalaisina tultu Luxemburgiin.”
Kymmenen vuoden kääntäjän työn jälkeen Laitinen lähti päällikköuralle, vaikkei ikinä ajatellut haluavansa sellaiseen työhön.
Luxemburgissa hän eteni Suomen käännösosaston päälliköksi asti ennen kuin häntä houkuteltiin nykyiseen tehtäväänsä komission Suomen edustuston viestintäpäälliköksi. Hän aluksi epäröi, mutta hetken sulattelun jälkeen muutos tuntui hyvältä.
Laitinen on yli kaksikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana kerennyt näkemään suuriakin muutoksia EU:n toiminnassa. Byrokratia on vähentynyt, ja komissiosta on tullut moderni työnantaja. Lisäksi EU-instituutioissa on käynnissä suuri sukupolvenvaihdos. Ensimmäiset suomalaiset EU-virkahenkilöt ovat nyt eläkeiässä, ja uusia suomalaisia tarvittaisiin kipeästi töihin unionille.
”Oli tulossa tämä sukupolvenvaihdos ja minä koin, että mulla on siinä tehtävä. Minun pitää huolehtia, että se käy Suomen käännösosastossa mahdollisimman hyvin. Ja sitten minä olisin se viimeinen, joka lähtee siitä vanhasta porukasta – ja jättää ne uudet sinne.”
EU-uralle kaivataan tavallisia suomalaisia tekijöitä
Laitinen rohkaisee jokaista kiinnostunutta pyrkimään EU-uralle. Suomalaisille vieraita kilpailuja voi kokeilla vaikka vain huvin vuoksi, eikä todistusarvosanoilla ole loppujen lopuksi suurta merkitystä.
”Katsotaan vaan sitä, että jos ihminen on ensinnäkin suorittanut tutkinnon, vaikka sitten huonollakin arvosanalla saanut sen tehtyä ja sitten työkokemusta ja sitten hakijan kanssa jutellaan haastattelussa.”
Laitinen on tyytyväinen uraansa EU:n palveluksessa. Tehtävät ovat kiinnostavia, töissä pääsee kehittymään ja unioni tarjoaa hyvän palkkauksen. Unionissa kannustetaan myös kokeilemaan erilaisia tehtäviä talon sisällä.
EU:lle töihin pääseminen ei ole myöskään mahdotonta. Laitinen kertoo olleensa hyvin tavallinen opiskelija. ”Usein mediassa uutisoidessa puhutaan huippuvaikeista testeistä ja kuinka pitää olla jotenkin poikkeuksellinen yksilö. — Olen tehnyt päältä katsoen komean EU-uran, mutta se on oikeasti tavallisten ihmisten tavallinen työpaikka.”
KATI LAITINEN
Euroopan komission Suomen-edustuston viestintäpäällikkö
Kotoisin Haukiputaalta
Asuu nykyisin Vantaan Viertolassa
Harrastaa vapaa-ajallaan tanssia ja luonnosta nauttimista
Kirjoittaja on tilastotieteilijä ja suomen kielen opiskelija, joka on vahingossa onnistunut kaveriporukoissa brändäämään itsensä keltaisella tuulitakillaan.
Korkeakoululaisten palkattomat harjoittelut kasaantuvat etenkin ammattikorkeakoululaisille sekä kulttuuri- ja sote-alan opiskelijoille. Suurin osa opiskelijoista on jo tottunut palkattomuuteen, ja pienikin palkkio harjoittelusta koetaan luksuksena. Pahimmillaan harjoittelujakson synnyttämä taloudellinen taakka voi kuitenkin johtaa koko harjoittelun keskeyttämiseen
”Tuntui vähän siltä niin kuin olisin tullut sinne heille häiriöksi. Periaatteessa minut ohjattiin siihen työpisteelle, ja jätettiin sen jälkeen siihen”, kuvaa kolmannen vuoden medianomi-opiskelija Saara Pasanen harjoitteluaan eräässä media-alan firmassa.
Pasanen on yksi kymmenistä tai jopa sadoista opiskelijoista Suomessa, joka on kokenut epäasiallista kohtelua harjoittelupaikallaan.
Koronapandemia on osaltaan lisännyt opiskelijoiden haavoittuvuutta harjoittelupaikkaa valitessa. Ennen koronavirusta nuorten työttömyysaste Euroopassa oli 14,9 prosenttia. Kesäkuussa nuorten työttömyysaste oli noussut jo kahdella prosentilla.
Työttömyyden lisääntyessä myös opiskelijoiden harjoittelupaikat ovat kokeneet kolauksen. Nykyinen työmarkkinatilanne on johtanut tilanteeseen, jossa harjoitteluja on entistä vähemmän saatavilla.
Vaihtoehtojen puuttuessa houkutus vastaanottaa palkattomia ja jopa asiattomia harjoittelupaikkoja kasvaa, kun opiskelijat haluavat suorittaa opintonsa loppuun.
Suomessa palkattomat harjoittelut ovat olleet tuttu ilmiö jo vuosia ennen koronakriisiä. Vuonna 2012 vain alle puolet ammattikorkeakoululaisista sai harjoittelustaan palkkaa, mutta suurin osa opiskelijoista oli siitä huolimatta harjoitteluihinsa tyytyväisiä.
Ylen mukaan palkattomat harjoittelut ovat yleistyvä työelämän ilmiö, joka asettaa useat nuoret tilanteeseen, jossa on tehtävä valinta työkokemuksen ja oman taloudellisen tilanteen välillä.
39-vuotias Pasanen on tottunut palkattomiin harjoitteluihin opintojensa aikana. Pasanen valmistui vuonna 2005 sairaanhoitajaksi. Hän on kokenut palkattomia harjoitteluja sairaanhoitajan opinnoissaan muun muassa lastenneuvolassa, äitiysneuvolassa sekä eri mielenterveysyksiköissä.
Sosiaali- ja terveysalan harjoittelut ovatkin lähes poikkeuksetta palkattomia. Sote-alojen erityispiirteenä ammattikorkeakoulut joutuvat lisäksi maksamaan työnantajalle harjoittelusta erillisen harjoittelumaksun.
“Sote-alalla harjoittelut eivät ole koskaan palkallisia. En ole varma mistä tämä käytäntö johtuu, mutta toisaalta en tiedä millä sairaanhoitopiirillä olisi siihen edes varaa, koska opiskelijoita on harjoittelemassa yhdellä osastolla samaan aikaan niin paljon”, Pasanen pohtii.
Harjoittelubarometrin mukaan opiskeluala vaikuttaa harjoittelusta saadun palkan suuruuteen huomattavasti. Liiketalouden ja tekniikan alojen harjoittelut ovat pääosin palkallisia, kun taas terveys- ja sosiaalialojen sekä kulttuurialan harjoittelut suoritetaan yleensä palkatta.
Lisäksi naisvaltaisilla aloilla tilanne on miesvaltaisia heikompi: miehistä 64 prosenttia ilmoitti saavansa palkkaa harjoittelusta, kun naisilla vastaava luku oli vain 30 prosenttia.
Nykyisissä medianomin opinnoissaan Pasanen on suorittanut harjoitteluaan kolmessa eri media-alan yrityksessä, jotka edellisten opintojen tapaan ovat tarjonneet harjoittelunsa palkatta. Kahta harjoittelua kolmesta kuitenkin kompensoitiin harjoittelijalle ilmaisella lounaalla.
”Olin hyvin onnellinen, että sain sen ilmaisen aterian sieltä. Tämä kuitenkin vähensi sitten niitä kuluja kotona,” Pasanen tuumaa.
Ensimmäiset kaksi vuotta opinnoistaan Pasanen on pärjännyt aikuisopintotuen varassa. Opintotuki sekä kesällä tehdyt sairaanhoitajan työt ovat auttaneet häntä selviämään palkattomien harjoittelujen läpi.
”Opintotuki kuitenkin loppui nyt marraskuussa, joten olen nostanut opintolainaa. Joskus käynyt myös iskän kukkarolla”, hän naurahtaa.
Yliopistolainen saa harjoittelustaan todennäköisemmin palkkaa
Palkattomuudessa on eroja myös ammattikorkeakoululaisten ja yliopisto-opiskelijoiden välillä. Vuonna 2019 ammattikorkeakouluissa opiskelevista noin kolmasosa ja yliopisto-opiskelijoista kolme viidestä sai harjoittelustaan palkkaa, kertoo harjoittelubarometri.
Myös osa juttuun haastatelluista viestinnän opiskelijoista oli huomannut saman käytännön omalla harjoittelupaikallaan.
Oulun ammattikorkeakoululla viestintää opiskelevan Johannan (nimi muutettu) ensimmäinen harjoittelu oli palkattomana yksityisyrittäjän omassa tuotantoyhtiössä ja toinen, palkallinen harjoittelu, suuressa markkinointitoimistossa.
Ihmetystä Johannalle herätti etenkin markkinointitoimiston tapa erotella yliopistolaisia ja ammattikorkeakoululaisia jaetuissa palkkioissa. Ammattikorkeakoululaisille palkkio harjoittelusta oli 500 euroa kuussa, kun yliopistolaisilla palkkio oli 800 euroa kuussa.
”Yrityksessä oli käytäntönä maksaa yliopisto-opiskelijoille enemmän palkkiota, kuin ammattikorkeakoululaisille. Olin kuitenkin tyytyväinen, että töitä ei tarvinnut tehdä ilmaiseksi, ja 500 euroa oli kuitenkin kaksinkertaisesti opintotukeen verrattuna, mikä tuntui silloin jo luksukselta.”
Alhaisesta kuukausipalkasta huolimatta Johanna teki mainostoimistolle kahdeksan tunnin päiviä viisi kertaa viikossa. Johannan keskimääräinen tuntipalkka yrityksessä oli 2 euroa ja 88 senttiä. Yliopiston harjoittelijana samassa yrityksessä tienaisi 4 euroa ja 62 senttiä.
Vertailun vuoksi Journalistiliiton työehtosopimuksen palkkasuositus kolmen kuukauden harjoitteluihin on 1300 euroa kuussa. Yliopiston harjoittelutuki opiskelijaa kohden taas on 1600 euroa kuussa. Palkkasuositusten mukainen tuntipalkka harjoitteluissa olisi siis 7,5 euron ja 9,23 euron väliltä.
Johannan ensimmäisessä harjoittelupaikassa työ oli sekä palkatonta että sitä oli liian vähän. Jotta Johannan opinnot olisivat edenneet odotetusti, ja voidakseen nostaa opintotukea, harjoittelun olisi täytynyt olla kokoaikaista. Taloudellinen tilanne kävi lopulta liian tukalaksi, ja hän jätti harjoittelun kesken.
Euroopan harjoittelupaikkojen tilanne peilaa ammattikorkeakoululaisten tilannetta Suomessa. Alle puolet eurooppalaisista saa harjoitteluistaan palkkaa, kertoo European Youth Forumin kysely. Jäljellä olevista palkallisista harjoittelupaikoista lähes puolet maksavat liian vähän päivittäisten elinkustannusten kattamiseen.
Oulun ammattikorkeakoulun suunnittelijana ja harjoitteluvastaavana työskentelevä Milla-Maija Kemppainen kertoo suurimman osan koululle tulevista harjoittelutarjouksista olevan palkattomia.
”Hyvin vaikea antaa tarkkaa dataa ilman laajempaa seurantaa, mutta veikkaus tässä kohtaa voisi olla että 35 % paikoista sisältää jonkunlaisen korvauksen tai palkan ja 65 % ovat palkattomia.”
Kemppainen ei kuitenkaan ole huomannut kasvua palkattomuudessa ainakaan media-alan sisällä.
”Päinvastoin, yritykset ovat alkaneet ymmärtää viestintä- ja media-alan osaamisen merkityksen omissa organisaatioissaan, ja samalla tämä on näkynyt positiivisena muutoksena alan harjoitteluiden korvauksissa. Palkallisten harjoitteluiden kasvun suunta on mielestäni kehittyvä ja positiivisesti huomattavissa esim. 5 vuoden takaiseen tilanteeseen”, hän sanoo.
Ohjauksen laatu työpaikoilla vaihtelee
Pasaselle ylivoimaisesti negatiivisin kokemus harjoitteluista liittyy siihen, miten hänet kohdattiin opiskelijana työpaikalla. Eräässä harjoittelupaikassa oli pahoja ongelmia työyhteisön sisällä. Myös harjoittelun ohjaus oli paikoin puutteellista.
”Tuntui vähän siltä niin kuin olisin tullut sinne heille häiriöksi. Minulla ei esimerkiksi ensimmäisenä päivänä ollut edes perehdyttäjää. Periaatteessa minut ohjattiin siihen työpisteelle, ja jätettiin sen jälkeen siihen. En tiennyt yhtään keneltä kysyä, mitä työtehtäviä minun kannattaisi tehdä, ja kun yritin kysyä, niin vastausta sai odotella kolme tai neljä tuntia. Tuntuu epäasialliselta, että se ihminen vain unohdetaan sinne. Ja tiedän, että en ole yksin tämän kokemuksen kanssa.”
Pasanen ei palaisi tähän harjoittelupaikkaan uudestaan. Hänen mukaansa entiset työtehtävät sairaanhoitajanakin tuntuvat miellyttävämmältä ajatukselta.
”Jos opiskelija on sellaista sakkaa, että hänelle ei edes viitsitä vastata, ja pistetään vain istumaan ja pyörittämään peukaloita neljäksi tunniksi, niin ei se ole kovin asiallista.”
Toisessa Pasasen harjoittelupaikassa kohtelu oli taas päinvastainen.
”Olen saanut tehdä todella monipuolisesti asioita, ja minut on otettu opiskelijana ihan avosylin vastaan. En tiedä oikein, mistä tämä edes voi johtua, että on ollut niin erilaiset kokemukset kahdessa paikassa”, Pasanen pohtii.
Yle Pohjois-Suomen päällikkö Katja Oittinen kertoo harjottelijan ohjauksen työpaikalla olevan erityisen tärkeää.
“Uutena toimitukseemme Oulussa tai Kajaanissa tulevalle noin kahden viikon mittainen perehdytys, josta emme ole tinkineet myöskään koronan aiheuttamana etätyöaikana.”
Työtehtävät tuunataan Oittisen mukaan harjoittelijan oman osaamisen tason ja motivaation perusteella.
“Harjoittelija on meillä täysivaltainen toimituksen jäsen ja odotamme hänen osallistuvan esimerkiksi ideointiin, kannustamme yhteistyöhön, aktiiviseen työstä keskusteluun sekä kokeilemaan uusia työkaluja, tekemisen tapoja tai kerronnan muotoja.”
“Työnantajan vastuu harjoittelun sujumisessa on iso ja ajattelen aktiivisen ohjaamisen otteen kannustavan myös harjoittelijaa itseään aktiivisuuteen harjoittelun aikana.”
Kokemus yrittää kompensoida palkattomuutta
Palkattomien harjoitteluiden positiiviseksi tekijäksi nousee usein harjoittelusta saatu työkokemus. Parhaassa tapauksessa työkokemus voi mahdollistaa nuoren työllistymistä tulevaisuudessa jopa samaan työpaikkaan.
Harjoittelubarometrin mukaan 34 prosenttia korkeakouluopiskelijoista työllistyi harjoittelupaikassaan myöhemmin.
Vastaajista 22 prosenttia taas kertoi, että ei ole työllistynyt harjoittelupaikkaansa halutessaan. Loput 22 prosenttia kertoi, että ei haluaisi työllistyä harjoittelupaikkaansa ollenkaan.
Citynomadi Oy on yksi palkatonta harjoittelua tarjoavista työpaikoista tänä keväänä. Palkattomuutta kompensoidakseen Citynomadi lupasi Aarresaari.fi sivustolle jätetyssä ilmoituksessaan hakijalle melkein taattua työpaikkaa harjoittelun jälkeen.
Työpaikkaa on kuitenkin mahdotonta täysin taata. Citynomadin viestintävastaavan mukaan syyt työpaikan saantiin ovat moninaisia.
“Työpaikka harjoittelun jälkeen riippuu monista seikoista ja molemmista osapuolista: opiskelija jää yritykseemme osa- tai kokoaikaiseksi työntekijäksi, jatkaa usein vielä opintojaan, hakee valmistuttuaan töitä tarkemmin fokusoiden tai jatkaa opintojaan ulkomailla. Olemme joutuneet luopumaan useista hyvistä työntekijöistä edellä mainituista syistä”, sähköpostissa vastataan.
Palkallista harjoittelua toivovat opiskelijat löytävät Citynomadin mukaan kyllä paikkansa.
“Eri yritykset suhtautuvat palkkaamiseen eri tavoin ja käytäntö voi vaihdella eri aloilla. Kokemuksemme mukaan opiskelijat, jotka ensisijaisesti arvostavat harjoitteluajan palkkaa, löytävät itselleen sopivan harjoittelupaikan”, hän uskoo.
Kolmannen vuoden medianomi-opiskelija Sami Ikoselle harjoittelut jääkiekko-organisaatiolla sekä viestintäyhtiössä olivat hyödyllisiä tulevaa uraa ajatellen.
”Harjoittelut kokonaisuutena olivat minulle positiivinen kokemus. Ensimmäinen harjoittelupaikka poiki osa-aikaisen työpaikan myöhemmin ja sain molemmista paikoista isoja merkintöjä CV:hen. Uskon, että minulla kävi paikkojen kanssa myös tosi hyvä tuuri ylipäätään”, hän tuumaa.
OAMKin harjoitteluvastaavana toimivan Kemppaisen mukaan harva opiskelija voi jatkaa suoraan harjoittelustaan organisaatiossa pidempiaikaiseen työsuhteeseen. Yhteistyön jatkuvuudelle on hänen mukaansa kuitenkin usein hyvät näkymät.
”Moni opiskelija saattaa jatkaa yhteistyötä harjoittelupaikkansa kanssa esim. freelancer-pohjaisella sopimuksella tai tehdä pienempää keikkaluonteista työtä yritykselle. Jotkut harjoittelupaikat ovat poikineet myös työpaikkoja myöhemmin opiskelijan valmistuttua”, hän kertoo.
Johannan mielestä taas palkaton harjoittelu voi periaatteessa olla molemmille osapuolille reilu, jos harjoittelijalle voidaan tarjota oikeasti arvokasta ohjausta ja kokemusta, ja jos tehtävät ovat kohtuullisia palkattomuuteen nähden.
”Mutta jos jokin suurempi yritys tekee voittoa harjoittelijan tekemällä ilmaisella työllä, mielestäni on epäreilua olla maksamatta siitä edes pientä korvausta”, hän toteaa.
Korkeakouluopiskelijoille kohdennettujen harjoittelupaikkojen ilmoituslistalla Aarresaari.fi sivustolla huomaa toistuvasti, ettei selkeää palkka-arviota kerrota, jos palkasta ylipäätään mainitaan.
“Palkka määräytyy sopimuksen mukaan”
Ne harjoitteluilmoitukset, joissa palkka kerrotaan, ovat useimmiten valtion tai suurten säätiöiden toimesta jätettyjä.
Näin mainostettiin harjoittelupaikkoja, joissa palkkaa ei joko mainittu ollenkaan tai harjoittelun kerrottiin olevan palkaton.
“Haluatko kehittyä sisällöntuotannon ammattilaiseksi?”
”Me tarjoamme sinulle tiimin ja kokeneiden ammattilaisten tuen. Tässä tehtävässä on hienoa se, että pääset toimimaan kahdella hyvin erilaisella toimialalla: ohjelmistoala sekä valmistava teollisuus, siis sekä bittejä että ‘raskasta rautaa’”
“Miltä kuulostaa harjoittelupaikka, jossa pääset tekemään töitä isolla T:llä?”
”Koetko olevasi henkilö, joka haluaa kehittyä ja unelmoitko samalla vapaista viikonlopuista? Jos vastasit kyllä, olet etsimämme henkilö!”
“Are you a student looking for an exciting challenge in marketing in an international company?”
“Oletko kiinnostunut kerryttämään työkokemusta taloushallinnon avustavista työtehtävistä? Sopiiko osa-aikainen työ sinulle?”
”Pääsetkin pohtimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan opetusta monipuolisesti ja kattavasti, tutustuen mm. eriyttämiseem ja yksilöllisten oppimissuunnitelmien laadintaan. Saat halutessasi toteuttaa omia ideoitasi eri oppiaineissa.”
Julkaistu
SHARE
Aliisa Uusitalo
Toisen vuoden journalistiopiskelija, joka nauttii kuivan huumorin lisäksi poliitikkojen some-tilien kyttäämisestä. Instagram: aliisaf_
Jo ennen suomen kielen opintoja Sami Lopakka haaveili kirjoittavansa kirjan. Vaikka Lopakka on nykyään kirjailija kustantamon listalla, ura tuntuu yhä epätodelliselta.
Muusikko, kirjailija, hankepäällikkö, Sami Lopakka on kerännyt itselleen listan titteleitä. Lopakka lienee kaikista tunnetuin urastaan metalliyhtye Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Hän on kuitenkin myös suomen kielen maisteri – ja vähän molempia päällekkäin.
“Tein opiskelun lomassa muusikon hommia vähintään puoliammattimaisesti – levytimme ja kiersimme maailmaa Sentencedin kanssa säännöllisesti. Valmistumiseni aikoihin päätimme lyödä myös bändin hautaan”, Lopakka kertoo.
Siirtymä opiskelijasta ja muusikosta maisteriksi oli Lopakalle haastavaa. Maailman kiertäminen vaihtui kotimaahan ja opiskelu töiden etsimiseen. Lopakka oli paperit saatuaan omien sanojensa mukaan hukassa.
“Olin monessakin mielessä uudessa tilanteessa ja melko kuutamolla. Lopulta ajauduin muutaman kaverin kanssa perustamaan yrityksen, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä opintojeni kanssa.”
Yrittäjän ura kesti kuusi vuotta, mutta yritys ei Lopakan mukaan koskaan lähtenyt lentoon. Oli siis taas aika keksiä uusi polku. Silloin Lopakka päätyi alalle, joka tuntuu yhä omalta. Hän päätyi kehittämään palveluita, joita olisi itse kaivannut viitoittamaan polkua valmistumisen jälkeen.
“Yrityksen jälkeen olen ollut hommissa korkeakoulutettujen työllisyysasioihin keskittyvissä projekteissa ja hankkeissa. Sikäli tässä on looginen jatkumo, että juuri tällaisia hankepalveluja olisin itse valmistumisvaiheessa kaivannut. Työelämä oli siis alkuvaiheessa vähän ajelehtimista, mutta oma uoma löytyi lopulta pienellä viiveellä.”
Nykyään Lopakka toimii Urasammon hankepäällikkönä ja tarjoaa opastusta korkeakoulutetuille. Vaikka ala ei vastannutkaan suomen kielen maisterin työnkuvaa, on Lopakka silti kiitollinen opinnoista.
“Opinnot määrittelivät itsellenikin tarkemmin, millainen osaaja olen ja en ole. Kyllä yliopistoaika koulii ihmisistä esille myös organisointikykyä, paineensietoa ja valmiutta itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Työn oppii tekemällä, mutta opinnot tarjoavat työkaluja oppimiseen”, Lopakka kertoo.
Elämän koulima kirjailija
Korkeakoulutettujen urapalveluiden lisäksi Sami Lopakka luo myös kirjallisuutta ja musiikkia, eikä näe lopettavansa kumpaakaan hetkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole uutta, sillä hän tuotti Sentenced-yhtyeen sanoituksia jo opiskeluaikoinaan ja valitsi pääaineekseen suomen kielen juuri kielen ja kirjoittamisen takia. Yhtymäkohdista huolimatta opiskelijan, sanoittajan ja kirjailijan roolit ovat Lopakalle hyvin erilaiset.
“Muusikon hommista en näe olleen hyötyä kirjailijana, muutoin kuin esikoisen aiheen valinnassa. Toki tietynlainen ilmaisukanava itsestä ulospäin on sanoittajana ja kirjailijana oltava häpeilemättömästikin auki.Biisien sanoittaminen ja proosa ovat kuitenkin aivan eri lajeja – vähän kuin kuulantyöntäjä siirtyisi maantiepyöräilyyn.”
Niin sanoittaminen kuin suomen kielen koulutusohjelmasta valmistuminen eivät taianomaisesti tehneet Lopakasta kirjailijaa, vaan luovaan työhön oli kasvettava erikseen.
“Kirjailijoita ei synny auditorioissa, vaan elämän koulimina ja näppäimistöjen ääressä yön hämärinä tunteina. Fiktiiviseen kirjoittamiseen tarvitaan työkalujen lisäksi myös elettyä elämää polttoaineeksi”, Lopakka kertoo.
Elettyä elämää jos jotain löytyy kirjailijan teoksista. Hän itse kuvailee tekstinsä olevan “niin rujoa kamaa ja sen huumorikin niin sysimustaa, ettei sitä monikaan fiksu ihminen omalla nimellään julkaisisi”. Kuitenkin Lopakka julkaisi toisen romaaninsa Loka viime vuonna, aivan omalla nimellään.
Yhä toisen teoksen julkaisun jälkeen kauan haaveissa elänyt kirjailijan ura tuntuu paikoitellen unenomaiselta.
“Romaanien kirjoittaminen oli kaukainen visio jo joskus parikymppisenä, mutta pidin sen toteutumista pitkään hyvin epätodennäköisenä. Tavallaan pidän sitä epätodennäköisenä edelleen, vaikka romaaneja on julkaistu jo kaksi”, Lopakka nauraa.
Nyt Loka-romaani on ehdolla Oulun kirjailijaseuran Botnia-palkinnon saajaksi. Botnia on erityisesti Pohjois-Pohjanmaalaiselle kirjailijalle vuosittain jaettava palkinto, joka jaetaan neljättä kertaa lokakuussa. 10 000 euron palkinnon ehdokkuus on merkki siitä, että Lopakan kirjailijan ura on selvästi totta, ja jopa nousussa. Lopakka on ehdokkuudesta otettu.
“Kyllä se hienolta tuntuu. Kirjoitustyö on niin yksinäistä hommaa ja minun tapauksessani vuosien työ, että jokainen tekstin saama valokeila tuntuu merkitykselliseltä.”
Jos romaanin kirjoittaminen on todella vuosien ja tuskan takana, miksi Lopakka jaksaa?
“Pohjimmiltaan kirjoitan siksi, että minulla on pakottava tarve huutaa tuuleen ja kaataa jotakin ulos omasta kaaoksestani. Minulle se on ollut ainoa tapa luoda tyhjästä jotakin itselleni merkityksellistä.”
Kuka?
Sami Lopakka
45-vuotias.
Kotoisin Oulusta ja viettänyt Oulun seudulla koko ikänsä.
Kirjailija, jonka esikoisteos Marras ilmestyi 2014. Uusin teos Loka on ehdolla ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi 2020.
Työskentelee hankepäällikkönä Urasammossa kehittämässä korkeakoulutettujen urapalveluita.
Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi suomen kielen koulutusohjelmasta 2005.
Toiminut aiemmin heviyhtye Sentencedin kitaristina 1989–2005 ja 6 vuotta yrittäjänä.
Muistelee opiskeluajoilta lämmöllä erityisesti gradun valmistumista ja vapautta valita opiskeluaineita puhtaasti kiinnostuksen mukaan.
Kehottaisi nykyopiskelijaa ajattelemaan työelämän mahdollisuuksia jo opiskeluaikoina sekä rakentamaan opiskelukavereista, opetushenkilöstöstä ja harrastepiireistä verkostoa työelämää varten.
Vapaa-ajallaan harrastaa elokuvien ja musiikin sekä kirjallisuuden kuluttamista ja eräilyä.
Unelmoi mielenrauhasta.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Sanna Häyrynen on saavuttanut lähes kaiken, mistä hän on tähän mennessä haaveillut. "Voinko jäädä nautiskelemaan vai täytyykö minun määritellä, mikä on seuraava suuri tavoitteeni", hän miettii viimeisessä kolumnissaan Oulun ylioppilaslehdelle.
Opiskeluvuodet iskostivat päähäni suorituskeskeisen maailmankuvan. Olin koko ajan matkalla kohti seuraavaa koitosta: deadlinea, tenttiä, kandintutkintoa, maisterintutkintoa, työnhakua ja työpaikkaa.
Vapaa-aikani toivotuista etapeista askartelin aarrekartan. Sillä tarkoitetaan sitä, että naistenlehdistä leikellään kuvia, jotka sykähdyttävät. Näin pitäisi saada selville, mistä haaveilee.
Tällä hetkellä elämäni näyttää hätkähdyttävän paljon tuolta aarrekartalta. Olen tehnyt, kuten neuvotaan ja konkretisoinut unelmani. Näin ne ovat yllättäen toteutuneet.
Nyt en enää tiedä, minkä eteen ponnistelisin. Olen tyytyväinen henkilökohtaiseen elämääni ja pidän työstäni.
Olen ruvennut kysymään itseltäni, täytyykö ihmisellä aina olla jokin suuri tavoite, jota kohti pyristellä.
Elämme aikaa, jolloin jokainen on ikään kuin oman projektiyhteiskuntansa johtaja, jonka on luotava itselleen kaikenlaisia kehityshankkeita.
On laadittava bucket list eli eräänlainen tehtävälista asioista, jotka haluaa toteuttaa ennen kuolemaa. On muistettava unelmoida – ja tehtävä suunnitelma unelmaan yltämisestä, jotta siitä tulee tavoite.
Olen yrittänyt pähkäillä, mitä elämälläni seuraavaksi tekisin. Olen riippuvainen tulevaisuudennäkymistä.
Kai minun on jotain haviteltava ja keksittävä jokin suunta!
Olenko mitään, ellen kehitä itseäni ja tavoittele seuraavaa tasoa elämässäni? Onko väärin olla ihan tyytyväinen?
Yritän kuitenkin haastaa ajatukset jatkuvasta etenemisestä, koska unelmapuhe ruokkii tarpeetonta tyytymättömyyttä.
Ahkeraa puurtajaa kuvaa suomen kielessä sana työmyyrä. Sana on kaiketi lainattu hieman puolivillaisesti ruotsin arbetsmyra-sanasta, joka tarkoittaa työmuurahaista.
Mutta ehkäpä myyrä on muurahaista osuvampi otus kuvaamaan työsuorittajia, sillä myyrä on lähes sokea. Samalla tavalla vapaa-ajan ja työarjen ihmispuurtajatkin saattavat sokeutua sille, mitä heillä jo on. Jos koko ajan ryntäilee etapista toiseen, ei näe, että käsissä voisikin olla aika kiva elämä.
Mieleeni nousee MTV:n entisen uutisankkurin Aino Huilajan tapaus.Hän irtisanoutui muutama kuukausi sitten ja päätti lähteä miehensä ja koiransa kanssa kiertämään pakettiautolla maailmaa.
Huilaja sanoo, että aiemmassa arjessaan hän tunsi olevansa tärkeä, kun hänellä oli kiire. Nyt hän opettelee sietämään tylsyyttä ja elää askeettisesti pakettiautoelämää.
Huilajan tempaus näyttää toki tehtävälistan kohdalta, jossa sanotaan, että täytyy pitää sapattivuosi ja kiertää maailmaa pakettiautolla, mutta se myös paljastaa jotain olennaista.
Rauhattoman eteenpäin juoksemisen sijasta on välillä kapinoitava ajan henkeä vastaan ja pysähdyttävä nauttimaan työn hedelmistä.
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
