Tiedeviestintä pakotetaan pöytälaatikkoon

Kolumnistimme Kalle Parviainen pohtii tiedeviestinnän maisteriohjelman ei-lakkauttamista.

Oulun yliopiston väistyvä rehtori Jouko Niinimäki arvioi Kalevassa (8.12.) yliopiston vetovoimaa. Mikä olisikaan parempi vetovoimatekijä kuin valtakunnallisesti ainutlaatuiset ja laadukkaat opinto-ohjelmat?

Humanistisen tiedekunnan dekaanit ilmoittivat opiskelijoille ja osalle henkilökuntaa joulukuun alussa, että tiedeviestinnän maisteriohjelmaan ei oteta uusia opiskelijoita kevään 2025 yhteishaussa. Virallisesti ei puhuta ohjelman lakkauttamisesta. Nykyisten opiskelijoiden valmistuttua tutkinto-ohjelma siirretään pöytälaatikkoon odottamaan parempia aikoja, sillä nykyisellään sen ei nähdä palvelevan tiedekunnan strategiaa.

Taloustutkimuksen tekemän korkeakoulujen bränditutkimuksen perusteella tärkeimmät tekijät koulutusalaa valittaessa ovat alan kiinnostavuus ja tasokas opetus. Palautteen perusteella tiedeviestinnän opiskelijat ovat olleet erittäin tyytyväisiä koulutukseen. Myös työnantajat ovat pitäneet tutkintoa suuressa arvossa: yksistään tiedeviestinnän maisteriohjelman eli TIEMA:n mainitseminen on saattanut avata ovia moniin mahdollisuuksiin. Ohjelmalla on myös harvinaisen tiivis alumniverkosto.

Tiedeviestinnän koulutus on 2020-luvulla tärkeämpää kuin ohjelman perustamisen aikana vuonna 2007. Nykyisenä mis- ja disinformaation aikakautena tutkittuun ja tieteelliseen tietoon perustuvalle päätöksenteolle on huutava tarve yhteiskunnassa. Ohjelmasta valmistuneilla maistereilla on kyky popularisoida tiedettä ja tehdä vaikuttavaa monikanavaista viestintää eri yleisöille.

Pohjimmiltaan ohjelman sisäänoton lakkauttamisen taustalla on tietenkin raha. Vaikka tiedeviestinnän maisteriohjelmasta valmistuu varsin hyvällä tahdilla opiskelijoita, ei se riitä kattamaan opetuksen kuluja. Tiedekunta voi syyttää yliopiston sisäistä rahanjakomallia, yliopisto taas opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) valtakunnallista himmeliä. Myös viime vuosien leikkaukset koulutukseen, erityisesti aikuiskoulutustuen lakkauttaminen, todennäköisesti vaikuttavat pelkkien maisteriohjelmien hakijamääriin.

Ironista on myös, että yliopisto ei selkeästi tiedä, miten markkinoida juuri tiedeviestinnän ohjelmaa. Esimerkiksi marraskuisilla hakijan päivillä maisteriohjelma ei näkynyt lainkaan. Toisaalta, talon sisällä ei välttämättä haluta kilpailla omista opiskelijoista. Moni ei varmaan tiennyt, että Oulussa voi ylipäätään opiskella tiedeviestintää – vieläpä ainoana yliopistona Suomessa.

Oulun yliopiston hallintotapaa on kritisoitu julkisuudessa viime aikoina. On ollut epäonnistuneita ravintolakilpailutuksia ja hallituksen jäsenten eroamisia. Muutamassa päivässä tehty päätös tiedeviestinnän ohjelman suhteen asettuu tähän jatkumoon. Tiedeviestinnän kehittämiseen myönnettiin rahaa ensi vuodelle, tekeillä oli alumnihaastattelu, ja opintosuunnitelmaa ja yhteishaun markkinointitekstejä oli päivitetty. Ohjelma sisälsi juuri sitä poikki- ja monitieteellistä pöhinää, jota erilaisissa puheissa ja suunnitelmissa usein viljellään. Lisäksi se tarjosi polun monille Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijoille ylempään korkeakoulututkintoon. Tälläkään kertaa käytännön teot eivät siis vastaa juhlapuheita.

Klassinen sanonta hallinnon opiskelijaedustajien parissa kuuluu, että asioihin ei voi vaikuttaa vielä valmisteluvaiheessa, ja päätösten jälkeen onkin sitten liian myöhäistä. Usein todetaan myös, että iso laiva kääntyy hitaasti. Tällä kertaa Oulun yliopiston laiva kääntyi kuitenkin harmillisen nopeasti.

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Pääkirjoitus: Olen pian maisteri, mutta se ei tunnu saavutukselta

"Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia", kirjoittaa päätoimittaja Iida Putkonen.

Loppu häämöttää. Kevät on nostanut auringon päiväunia häiritsevälle korkeudelle ja hurjimmat jäätelökioskit ovat jo avanneet ovensa. Vappu on vain nurkan takana, tai jo alkanut, riippuen siitä kenen ajanlaskua noudattaa.

Lupasin itselleni viime vuonna, että en kirjoita koronasta ellei minun ole pakko. Olen siis kuuliaasti kirjoittanut kaikesta muusta, samalla hyvin tietoisena siitä, että jokaista maailman kolkkaa värittää yhä pandemia. Myös minun maailmaani.

Lähtökohtaisesti minulla ei ole korona-aiheeseen lisättävää: en osaa spekuloida tartuntakäyriä tai ennustaa tulevaisuuden maailman menoa. Mutta menneisyydestä voin kertoa.

Aloitin syksyllä 2019 maisteriopintoni ohjelmassa, johon hain sen käytännönläheisyyden takia.

Kävin syksyn kursseilla, joilla loistin: sain tehdä sitä, mitä rakastan. Keväällä korona iski. Tuli tiedotustilaisuus, sulku ja liuta uudissanoja kuten koronalinko ja omaehtoinen karanteeni. Käytännön sijaan tuli etäopetus ja pettymys. Kaikki tuntevat jo tarinan, joten hypätään takaisin tähän päivään.

On huhtikuu 2021. Valmistun maisteriksi samaisesta koulutusohjelmasta. On yhä Pandemia. Ajelehdin muiden lailla pyörremyrskyn silmässä, mutta olen jo tottunut tahtiin. Ja kas, maisterinkin paperit sain samalla pyörityksellä! 

Yliopisto on varmasti suoritukseeni oikein tyytyväinen. Paperilla kaikki on varsin hienoa ja juhlavaa. Olen perheeni ensimmäinen maisteri, valmis tasan viidessä opintovuodessa ja koronasta huolimatta ulkona työelämässä. Kaikki tämä tuntuu  kuitenkin lähinnä irvokkaalta. 

Haen tutkintotodistukseni vuoronumerolla postista. En tiedä syönkö kakkua, koska pelkään että tapan perheeni ei-maisterit, jos kutsun heidät käymään. En pääse publiikkiin eikä kukaan laula minulle gaudeamus igituria. En pääse palaamaan lähiopetukseen enää koskaan, vaan valmistun ammattitaidolla, jonka olen raapinut kokoon Zoomissa esiteltyjen diojen osista oikeiden kurssisisältöjen sijaan. 

Ja jos kaikesta huolimatta jään historiaan, jään historiaan tavalla, jota en halua.

En jää tilastoihin opiskelijana, joka haki käytännönläheiseen koulutukseen ja päätyi tiskaamaan etäluennolla ja tyytymättömänä postimaisteriksi. Jään yliopiston silmissä yhdeksi niistä opiskelijoista, jota korona ei hidastanut. Riemuvoitoksi yliopistolle ja yhteiskunnalle, nuoreksi joka tahdonvoimalla jaksoi ja jaksoi! 

Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia. Ja teen sen yksin, kuten olen tehnyt kaiken, siitä asti kun päätin etten kirjoita koronasta. 

Olen pian valmis maisteri, eikä se tunnu saavutukselta. Se tuntuu omalta maalilta, jolla varmistan, että vastapuoli voittaa. Teen tietä seuraaville unelmoijille, joille toivon parempaa. Ja ansaittua tutkintotodistusta enemmän jään odottamaan omaa vuoroani rokotusjonossa, johon olen oikeutettu vain olemalla olemassa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Kaivosuutisoinnissa ympäristövaikutukset ja talous eivät keskustele keskenään

Oulun yliopiston ensimmäinen tiedeviestinnän alan väitöskirja paljastaa kaivoskeskustelun kaksijakoisuuden. Tutkimus kannustaa toimittajia moniarvoisempaan uutisointiin ympäristöaiheista ja mediaa toimimaan rohkeammin keskustelun virittäjänä.

Kaivoshankkeiden ympärillä vellovalta keskustelulta ei 2010-luvun alkuvuosina voinut välttyä. Kun tiedeviestinnästä perjantaina 22.2. väittelevä Aki Harju vuonna 2012 valitsi aihetta väitöskirjalleen, kävi keskustelu Talvivaaran kipsisakka-altaiden vuodoista kiihkeimmillään.

“Olin silloin toimittajana ja huomasin, että kaivoksista puhutaan aika kaksijakoisesti: joko ympäristö tai talous painottuivat. Keskustelun vastakkaisuus kiinnosti minua”, Harju kertoo.

Väitöstutkimuksessaan Harju tutki Sotkamon Talvivaaran ja Sodankylän Kevitsan kaivosten mediajulkisuutta. Tutkimuksen aineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Kalevasta, Lapin Kansasta ja Kainuun Sanomista vuosilta 2009, 2012 ja 2015. Analyysivälineenä on käytetty kehysanalyysia.

Tutkimuksen mukaan Talvivaaran ympäristöongelmien uutisoinnin kohdalla media herkistyi kaivosten ympäristö- ja hallinto-ongelmille. Koko alaa alettiin tarkkailla suurennuslasilla ja etsiä epäkohtia. Harjun mukaan herkistymisen edetessä riittävän pitkälle media alkaa esittää enemmän itseään kuin ympäröivää yhteiskuntaa.

“Tämän vaikutusmekanismin kautta näkisin, että medialla oli konkreettinen vaikutus siihen, miten Talvivaarasta ja kaivosalasta ajateltiin tuolloin vuonna 2012”, Harju kertoo.

Talous ja ympäristö eivät mahdu samaan juttuun

Kirjoittelu kaivoksista on ollut mediassa kaksijakoista. Harju havaitsi tutkimuksessaan, että samaan keskusteluun koottiin harvoin eri toimijoita ja mielipiteitä. Näkökulmana eli tarkastelun kehyksenä oli tiukasti joko talous tai ympäristövaikutukset.

Ympäristön ja talouden kehykset saivat koko tutkimuksen aineiston tasolla suurin piirtein yhtä paljon tilaa. Erilaiset näkökulmat eivät yleensä mahtuneet samaan juttuun.

“Toisistaan poikkeavat näkökannat jaoteltiin mieluummin eri juttuihin, kuin oltaisiin laitettu ihmisiä kohtaamaan saman jutun sisällä. Tämän seurauksena teollisuustoiminnan talous- ja ympäristövaikutukset näyttivät toisistaan irrallisilta aiheilta”, Harju huomauttaa.

Kun media noudattaa yhden totuuden logiikkaa, toiminnan myönteisten ja kielteisten vaikutusten arviointi vaikeutuu. Jos eri näkökulmat ja eri toimijat kohtaisivat jo samassa esityksessä, mielipiteen muodostaminen voisi olla kestävämmällä pohjalla. Harju ehdottaa, että media voisi toimia keskustelun avaajana ja vuoropuhelun edistäjänä.

“Lehdet voisivat poimia mielipidesivuilla käydystä keskustelusta asioita ja haastaa päättäjät tarjoamaan konkreettisia vastauksia kysymyksiin. Media voisi vahvistaa lukijoiden uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja lisätä ihmisten kiinnostusta ympäristöpolitiikkaa kohtaan”, Harju visioi.

Ympäristönsuojelu leimattiin maakuntalehdissä alueen taannuttamiseksi

Poliittinen keskustelu kaivosten ympärillä oli erilaista lehtien välillä. Helsingin Sanomat kytki kaivosten ongelmat poliittisiin ja hallinnollisiin ongelmiin. Lapin Kansan kirjoittelu puolestaan näyttäytyi vahvasti aluepolitiikan välineenä. Kaivoskriittiset kannanotot nähtiin osana etelä–pohjoinen-vastakkainasettelua ja pyrkimystä taannuttaa Lappi pelkäksi reservaatiksi.

Lapin Kansassa ja muissa maakuntalehdissä suojelun kannattaminen ei näyttäytynyt arvovalintana, vaan enemmänkin tietoisena taannuttamispyrkimyksenä”, Harju avaa.

Ympäristövaikutuksiin liittyvä keskustelu oli monin paikoin punainen vaate, joka määriteltiin lähtökohtaisesti alueiden museoitumisen käynnistäjäksi. Maakunnallisessa mediassa luotiin vaihtoehdottomuutta talouskasvun edellytyksestä. Harjun mukaan tällaisessa kontekstissa haitalliset ympäristövaikutukset näyttäytyvät herkästi hyvinvoinnin hintana.

“Talvivaara-keskustelussa kaivostoimijat ovat vedonneet siihen, että lupia ei voida kiristää, koska nykyisillä resursseilla ei päästä niin pieniin päästöihin. Ajatellaan, että taloudellinen kannattavuus määrittää sen, missä määrin ympäristö voidaan huomioida”, Harju toteaa.

Suomalaista keskustelua laajemminkin leimannut ajattelumalli elää vahvana vielä tänä päivänä. Teollisuuden positiivista julkisuutta perustellaan sillä, että se kasvattaa hyvinvointia.

“Se vain vahvistaa ympäristötavoitteiden ja taloudellisten etujen välistä jännitettä. Ympäristön asemoiminen hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi ei kannusta taloudellisen kasvun aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Eikä siten myöskään ilmastonmuutoksen torjumiseen”, Harju pohtii kirjoittelun laajempia merkityksiä.

Tie kriittiseen kaivoskirjoitteluun

Talvivaaran perustamisen aikaan vuonna 2009 kaivoksen käsittely oli mediassa erittäin myönteistä. Harjun mukaan lehdet eivät halunneet nähdä ympäristövaikutuksia, vaikka tuolloinkin olisi ollut asioita mihin tarttua.

“Iloittiin siitä uskomattomasta onnesta, joka Kainuun maakuntaa oli Talvivaaran myötä kohdannut”, Harju sanoo.

Väitöstutkimuksen vertailuaineisto vuosilta 2009 ja 2015 osoittaa, että vuosien varrella kaivosalan kohtelu mediassa koki suuren muutoksen. Kun Talvivaaran asiat alkoivat mennä jatkuvasti huonompaan suuntaan, suhtautuminen koko alaan muuttui. Vuonna 2009 talouden kehyksen osuus Talvivaaraa käsittelevissä jutuissa oli yli 80 prosenttia ja vuonna 2012 enää 39 prosenttia.

“Talvivaaraan pystyttiin liittämään niin paljon kielteisiä puhetapoja, ja niitä liitettiin myös muihin kaivoksiin. Kriittisyys koko alaa kohtaa kasvoi”, Harju toteaa.

Puhetapojen muutos vaikutti Kevitsan kaivoksen alkuvaiheen julkisuuteen. Kaivos joutui vuonna 2012 aloittamaan toimintansa huomattavasti hankalammassa vaiheessa julkisuuden suhteen kuin Talvivaara. Toiminnan arvioiminen oli paljon kriittisempää.

Toiveena aiheiden monipuolisempi käsittely

Harjun kiinnostus ympäristökonfliktien mediakäsittelyyn heräsi jo tiedeviestinnän maisteriopintojen aikana, jolloin hän pro gradu -työssään tutki Ylä-Lapin metsäkiistoja. Harju on huomannut, että uutisointi ympäristöaiheista on monella tapaa puutteellista.

“Median logiikka ei oikein taivu ympäristöaiheiden käsittelyyn”, Harju pohtii.

Esimerkiksi hän ottaa ilmastonmuutoksen käsittelyn mediassa. Lokakuussa 2018 julkaistu IPCC:n ilmastoraportti oli todella näkyvästi esillä muutamia viikkoja, mutta hävisi pian keskustelusta kokonaan.

“Se kuvastaa hirveän hyvin sitä, miten aiheita julkisuudessa käsitellään. Asiat näyttäytyvät ohimenevinä teemoina, joista otetaan hyöty irti klikkauksina ja somejakoina. Kun tullaan siihen pisteeseen, että pitäisi ryhtyä toimiin, uhka vedetään takaisin”, Harju analysoi.

Harjun tutkimuksen yhtenä tavoitteena onkin herätellä toimittajia tarkastelemaan omia tekemisen tapojaan sekä antaa vinkkejä, miten ympäristöön vaikuttavia taloushankkeita voisi käsitellä nykyistä monipuolisemmin.

Tutkimuksessaan Harju havaitsi, että kaivosuutisoinnissa kaivosalan toimijat saivat huomattavan paljon puhetilaa. Journalistinen pyrkimys objektiivisuuteen ohjasi haastattelemaan kaivostoimijoita myös ympäristövaikutuksia käsittelevissä teksteissä.

“Se myös tarjosi kaivosten edustajille mahdollisuuden ohjata keskustelua kaivosyhtiöiden kannalta suotuisammille urille”, Harju toteaa.

Harjun mielestä ympäristöaiheita käsitellessään toimittaja voisi asettua ympäristön puolelle.

“Esimerkiksi ilmastonmuutos on niin tärkeä asia, ettei oikein voida puhua puolueellisuudesta, vaan voitaisiin reippaasti asettua kritisoimaan ilmastonmuutosta edistäviä käytäntöjä ja pyrkiä edistämään muutosta hillitseviä toimia”, Harju esittää.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Lisää opiskelijalähettiläitä, kiitos!

“Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus”, kirjoittaa Laura Tauriainen.

Turun Sanomat uutisoi marraskuun lopussa Turun yliopiston aloittaneen opiskelijalähettilästoiminnan. Nyt joukko opiskelijoita tekee sisältöä vuoroviikoin yliopiston Instagramiin. Puolen vuoden mittaisen projektin tavoitteena on saada opiskelijoiden ääni kuuluviin ja viestiä siitä, millaista opiskelijaelämä todellisuudessa on.

Itä-Suomen yliopistolla on samankaltainen lähettiläsjoukko tekemässä Instagram-sisältöä, mutta yliopiston virallisen tilin sijaan erilliselle UEFlähettiläs-tilille. Myös nämä lähettiläät näyttävät yliopisto-opiskelua omasta näkökulmastaan.

Myös Oulun yliopiston Instagram Storiesin puolella on näkynyt esimerkiksi kansainvälisten opiskelijoiden tuottamaa sisältöä, mutta itse feedin julkaisut näyttäisivät olevan pääasiassa viestintätiimin heiniä. On silti mukava nähdä myös oman yliopistomme olevan mukana opiskelijalähettiläiden hyödyntämisessä.

 

Instagram on kanavana juuri oikea tällaiseen sisältöön, onhan se rutkasti vapaamuotoisempi ja vähemmän pönöttävä kuin vaikkapa Twitter tai Facebook, joihin opiskelijoiden tekemä sisältö ei oikein edes istu.

Opiskelijalähettiläiden sisällöt toimivat erityisen hyvin Instagramin Storiesin puolella, missä ne ovat vielä aidompia ja tekijöidensä näköisiä. Sisällöt ovat enemmän hetken tuotoksia, eivätkä niin mietittyjä kuin feedissä. Instagramin alkuperäinen ideahan oli näyttää pieniä, nopeita hetkiä arjesta – olla instant.

Jotain Instagramin hetkellisyydestä on jo kadonnut, sillä nykyään etenkin feedissä näkyvät kuvat ja videot ovat usein ammattilaisten tekemiä, siloteltuja brändisisältöjä. Itse kaipaisin enemmän rosoa myös Instagramin kuvavirran puolelle – ja juuri siihen kaipuuseen opiskelijalähettiläiden postaukset vastaavat.

Opiskelijalähettiläiden edesottamuksista kiinnostuvat tietysti muut opiskelijat ja yliopisto-opinnoista haaveilevat. Silti aito, kiinnostava, opiskelijoiden itsensä tuottama sisältö saa myös kaltaiseni alumnin koukuttumaan. Tulen iloiseksi @uniturku-tilin pienistä tarinoista, joissa opiskelijat kertovat omasta arjestaan. Itä-Suomen sympaattiset UEFlähettiläät esittelevät lempipaikkojaan kampuksella ja antavat hakutärppejä pääsykokeita varten. Näiden hetkien kautta voin jollain tasolla päästä sisälle vaikkapa kasvatustieteiden tai lääkiksen opiskelijoiden elämään.

Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus. Se viestii siitä, että yliopisto pitää opiskelijoidensa näkemyksiä, mielipiteitä ja kokemuksia tärkeinä sekä arvostaa heidän ammattitaitoaan alansa edustajina jo ennen valmistumista.

Toki opiskelijalähettilyydestä voi olla hyötyä myös tulevaa työelämää ajatellen. Kuinka moni opiskelija voi sanoa tehneensä sisällöntuotantoa tuhansille seuraajille suuren organisaation viralliselle Instagram-tilille?

 

Seuraavaksi toivoisin, että yliopistot veisivät tiedeviestintänsä vahvemmin sosiaaliseen mediaan antamalla tutkijoilleen vapaat kädet Instagramissa. Millainen on tutkijan työpäivä? Minkälaisia ajatuksia tutkija päässä ehtii päivän mittaan kulkea? Missä he tykkäävät syödä lounasta, mistä saa yliopiston parhaat kahvit?

Tutkijoita ja heidän työtään nostetaan toki esille jo yliopiston viestinnässä, mutta minä haluaisin nähdä myös virallisten potrettien ja mediatiedotteiden taakse.

Tutkijoiden voisi olla hyvä ottaa sosiaalisen median sisällöntuotantoa käyttöön myös siksi, että populaarin tiedeviestinnän on mukauduttava tähän aikaan ja löydettävä uusia väyliä yleisön löytämiseen. Eipä sekään varmaan haittaisi, jos tutkijan ammattiin saataisiin lisää mediaseksikkyyttä.

Soisin siis opiskelijalähettiläiden löytävän tiensä mahdollisimman monen yliopiston sosiaaliseen mediaan ja inspiroivan tutkijoita kokeilemaan tutkijalähettiläänä toimimista. Oulun yliopisto voisi avata pelin antamalla Insta-tunnarit vaikkapa kirjallisuudentutkija Jyrki Korpualle. Minä ainakin katsoisin hänen boomeranginsa ja superzoomauksensa.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Sosiaalinen media tuo tieteen lähemmäksi kansalaista

Oulun yliopiston Tiedeviestinnän superpäivillä tutkijoita kannustettiin avoimeen vuoropuheluun suuren yleisön kanssa. Moni tutkija oli kiinnostunut keinoista, joilla tieteelle saadaan uusia yleisöjä pääministeristä tavalliseen veronmaksajaan.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Matti Räty

Ammattitaitoinen tutkija osaa viestiä tieteestä. Yhä useammin tieteen popularisoinnin apuna käytetään sosiaalista mediaa. Somen käyttö on yksi tapa tuoda tutkimustietoa suuren yleisön tietoisuuteen ja hyödynnettäväksi. Myös tutkimusta rahoittavat tahot vaativat, että tiede tuodaan ulos akateemisista poteroistaan.

Nyt näitä tärkeitä taitoja on mahdollista oppia Tiedeviestinnän superpäivillä, jotka Oulun yliopisto järjestää yhteistyössä tiede- ja asiantuntijaviestintään erikoistuneen Kaskas Median kanssa.

Ensimmäiseen tilaisuuteen Tellus Innovation Arenalle 23.2. oli saapunut lähes 70 aiheesta kiinnostunutta tutkijaa.

Yliopiston viestintäjohtaja Marja Jokinen avasi tilaisuuden, jonka jälkeen esittely- ja inspiraatiopuheen tuli pitämään Kaskas Median Annina Huhtala. Kaikille osallistujille yhteisen avaustilaisuuden jälkeen päivä jatkui käytännönläheisesti työpajoissa.

Työpajoissa harjoiteltiin ”tiedepitchausta”, eli hiottiin lyhyttä myyntipuhetta omasta tutkimuksesta, tutustuttiin Twitterin käyttöön tiedeviestinnässä, kurkistettiin mediasuhteiden saloihin sekä kuultiin, millainen on kiinnostava blogikirjoitus.

Oulun ylioppilaslehti osallistui kahteen viimeksi mainittuun työpajaan.

 

Tutkija, inspiroidu ja uskalla kokeilla!

”Olet tutkimuksesi paras lähettiläs”, muistutti Annina Huhtala puheenvuorossaan.

Tutkijalla on uusin tieto hyppysissään, ja siitä kannattaa kertoa muillekin. Vielä parempi on, jos tutkijalla on viitseliäisyyttä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, siis mennä ja näkyä yliopistomaailman ulkopuolella.

Akateemisen uran edistäminen on itsessään kovaa työtä. Sen lisäksi tutkimuksesta pitäisi jaksaa vielä viestiä. Ei siis mikään ihme, jos tutkijan mielessä käväisee kysymys: “Mitä mä tästä hyödyn?”

Huhtala esitti neljä syytä, miksi tiedeviestintä kannattaa:

Ensinnäkin popularisoimalla tutkimusaihettasi opit tuntemaan itsesi paremmin: kuka olet ja miksi teetä tätä työtä?

Toiseksi tulet paremmaksi tutkijaksi, koska monimutkaisen tutkimustiedon seikkaperäinen avaaminen maallikolle selkeyttää itsellesikin, kuinka hyvin osaat asiasi.

Kolmantena syynä hän mainitsi rahoituksen. Sitä nimittäin tutkitusti saa paremmin, jos tutkimus on yhteiskunnallisesti merkittävää ja kansalaisten silmissä kiinnostavaa. Tutkijan oma aktiivisuus sosiaalisessa mediassa voi tässä kohtaa tulla avuksi.

Neljäs syy tehdä tiedeviestintää on Huhtalan mukaan yhteiskunnallinen. Tieteentekijät palvelevat yhteiskuntaa tuomalla tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi. Harvoin tiedettä tehdään vain uran vuoksi. Useammin vaakakupissa painaa se, että tieteen avulla voidaan muuttaa maailmaa vähän paremmaksi.

Lisäksi Huhtala herätteli yleisöä ajattelemaan asioita suuren yleisön näkökulmasta. Jos asiantuntijat eivät viesti, joku toinen joukko tulee ja täyttää tilan omalla agendallaan. Toistaiseksi Suomessa tilanne on sikäli hyvä, että täällä tutkijoihin luotetaan ja heidän työstään ollaan kiinnostuneita.

Nousevana trendinä Huhtala mainitsee videot, sponsoroidun tiedejournalismin sekä virtuaali- ja lisätyn todellisuuden. Sosiaalisessa mediassa toimii taiten tehdyt visuaaliset sisällöt, joista hyvänä esimerkkinä hän mainitsi Ilmatieteen laitoksen erikoistutkijan Antti Lipposen videografiikan ilmastonmuutoksesta. Videota on katsottu pelkästään Twitterissä yli puoli miljoonaa kertaa.

Silti perinteisemmät tavat viestiä pitävät yhä pintansa. Näkyvyyttä, ja sitä kautta vaikuttavuutta, saa edelleen bloggaamalla, twiittaamalla, Facebookissa, tekemällä tiedotteita sekä esiintymällä mediassa ja verkostoitumalla aktiivisesti.

Tutkija voi myös miettiä, mistä löytyy juuri se yleisö, joka hänen tuottamastaan tiedosta hyötyy – ja keskittyä vaikuttamaan siinä kanavassa.

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
Tiedeviestinnän superpäivä houkutteli tutkijoita kaikilta tieteenaloilta. Tutkijoita kiinnosti oppia, miten tutkimuksen vaikuttavuutta voidaan lisätä viestinnän avulla ja miten tavoittaa erilaisia yleisöjä. Myös kritiikin ja vihapuheen kohtaaminen mietitytti.

 

Mediayhteistyön hyvät ja huonot uutiset

Oulun yliopiston viestintäpäällikkö Tapio Mäkinen ja viestintäasiantuntija Tiina Pistokoski isännöivät Tutkija <3 toimittaja? Parhaat vinkit onnistuneeseen mediayhteistyöhön -työpajaa.

Työpajassa käsiteltiin median toimintalogiikkaa ja sitä, miten saada julkisuutta tutkimukselle.

Media elää uutisista 24/7 ja on kiinnostunut siitä, mikä ihmisiä liikuttaa. Melkein mistä tahansa uudesta tutkimustuloksesta voidaan tehdä juttu, kunhan näkökulma on sellainen, että se koskettaa lukijaa. Siinä mielessä yliopistoväki istuu aarrearkun päällä.

Toisaalta globaalit tapahtumat kaipaavat paikallista selittämistä. Kun maailmalla tapahtuu jotakin merkittävää, olipa kyseessä sitten luonnonkatastrofi tai terrori-isku, voi paikallisen asiantuntijan puhelin soida.

Puhelimen päässä oleva toimittaja haluaa kommentin – ja mieluiten nopeasti.

Kun juttu menee läpi yhdessä lehdessä, voi siitä seurata muutakin mediahuomiota ja näkyvyyttä. Tämä on hyvä uutinen julkisuutta kaipaavalle. Eikä tarvitse itse kirjoittaa riviäkään!

Entä ne huonot puolet?

Joskus toimittajan ja tutkijan kohtaaminen on kuin epäsuhdan parin tanssi: kumpikin tahtoisi viedä, mutta toinen parista onnistuu tallomaan toisen varpaille.

Työpajassa käytiin keskustelua tilanteista, jolloin mediayhteistyö on uhannut karahtaa kiville. Erityistä närää tutkijoissa herättää se, jos jutun virheet jäävät korjaamatta tutkijan pyynnöstä huolimatta.

Lupa lukea omat sitaatit jutusta ei tutkijalle aina riitä, sillä sitaatteja on voitu käyttää asiayhteydestä irrallaan, jolloin niiden sanoma vääristyy.

Toimittajia moitittiin myös raflaavien otsikoiden käyttämisestä, ikään kuin klikkiotsikko olisi heille jutun faktoja tärkeämpi.

Työpajassa oltiin yksimielisiä siitä, että toimittajien ja tutkijoiden välisessä suhteessa olisi parantamisen varaa. Toimittajien olisi syytä ymmärtää tieteen tekemisen prosessia, joka ei taivu yhden kaiken selittävän otsikon alle. Tutkijat toivovat myös, että media pidättäytyisi ruokkimasta tasapuolisuusharhaa (false balance).

Tasapuolisuusharhasta on kyse silloin, kun esimerkiksi ajankohtaisohjelmassa otetaan tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelukumppaniksi kokemusasiantuntija. Mielipidettä, jonka vahvistamiseksi ei löydy tieteellistä näyttöä, ei voida rinnastaa tieteellisesti todistettuun aineistoon. Ei, vaikka yhteiskunnassa pitääkin voida haastaa tieteen saavutukset ja epäillä niitä.

Mediayhteistyön onnistumisen kannalta tutkijankin pitää joustaa ja tutustua journalistisiin toimintatapoihin.

Asioiden selittäminen yleistajuisesti vaatii pilkuntarkkuudesta luopumista, oikomista ja yksinkertaistamista, mutta parhaimmassa tapauksessa nämä toimivat jutun eduksi. Tekstityöläinen hioo sisällön timantit esille. Ja kas, näin on taas saatettu tietoa lähemmäksi ihmistä.

 

Sijoita herkut kärkeen

Paikoillanne, valmiit, julkaise! Miten bloggaan tutkimuksestani? -työpajassa Kaskas Median Liisa Mayow laittoi osallistujat miettimään tarinaa. Siis kertomusta, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

”Tavoitteena on kertoa tutkimuksestasi tarina, josta lukija välittää, ja jonka hän haluaa kertoa eteenpäin”, jatkoi Mayow.

Jotta se onnistuu, tulee tutkijan asemoida aivonsa eri asentoon tutkijan työstä. Blogikirjoittaminen eroaa tieteellisestä tekstistä niin rakenteen kuin kielenkin tasolla. Hyvässä tekstissä on imua. Toimiva niksi on yllättää lukija heti alussa ja kertoa tärkein sisältö ensin.

Historian jatko-opiskelijan Kaisa Harjun mukaan historiantutkimuksessa omasta tutkimuksesta suurelle yleisölle viestiminen nähdään osana perustyötä ja siihen kannustetaan.

Blogityöpajaan Harju päätti osallistua, koska hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta bloggaamisesta, ja koska blogin perustamista on pohdittu hankkeen tutkijoiden kesken.

Harju tekee väitöskirjaa tuberkuloosikampanjasta, joka toteutettiin 1980−1990 -luvuilla Somaliassa. Tällä hetkellä hän on mukana Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Kehitysyhteistyön mieli ja mielettömyys: Koetut merkitykset ja maailmankansalaisuuden muisti suomalaisessa kehitysavussa 1950–2020.

Hän kertoo saaneensa blogityöpajasta paljon hyviä vinkkejä tekstin suunnitteluun.

”Erityisesti mieleeni jäi blogitekstin miettiminen tarinana sekä ohjeet tekstin tuottamiseen tilanteissa, joissa pää lyö tyhjää eikä ideoita synny. Näitä aion ehdottomasti hyödyntää omassa viestinnässäni.”

 

Seuraavat Tiedeviestinnän superpäivät järjestetään 23.3. ja 19.4. Linnanmaalla sekä 20.4. Kontinkankaalla.

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää:

Kenellä on puheenvuoro?

Onko loputtoman utelias toimittaja tutkijalle uhka vai mahdollisuus? Kuinka tutkija kokee ”päivystävän dosentin” roolinsa – onko tieteentekijällä velvollisuus kommentoida omaa tutkimusalaansa koskevia asioita? Kysyimme viideltä mediassa usein kommentoineelta tutkijalta heidän suhtautumistaan toimittajien tarjoamaan asiantuntijarooliin.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Tutkija ei voi määrätä näkökulmaa

Tämän vuoden alussa Terveystoimittajat ry myönsi kulttuuriantropologi Taina Kinnuselle Hyvän Tiedon Omena -palkinnon kiitoksena hyvästä yhteistyöstä.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian yliopistolehtorina työskentelevä Kinnunen kertoo tunnustuksen tulleen yllätyksenä.

”Yleensä tämä on myönnetty vain kovan lääketieteen edustajille. Olisinko peräti ensimmäinen muuta alaa edustava tutkija? Joka tapauksessa olen erittäin otettu.”

Muun muassa kauneuskirurgiaa ja suomalaisten kosketuskulttuuria tutkineelle Kinnuselle soitetaan, kun toimittaja kaipaa asiantuntijanäkemystä vaikkapa kehonkuvasta, kauneusihanteista tai suomalaisten kosketuskammosta.

Kinnunen pitää yhteistyötä median kanssa luontevana. Ensimmäiset yhteydenotot hän sai vuonna 2001 julkaistessaan kehonrakennusta käsittelevän väitöskirjansa Pyhät bodarit – yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa.

”Olen lähtenyt sille hajuvesiraati- vaatekaappiesittely -linjalle. Se on herättänyt joissakin kollegoissani kummastusta: olenko nyt enää kovin vakavasti otettava tyyppi.”

Kulttuuriantropologinen tutkimus otettiin innokkaasti vastaan myös lehdistössä. Julkisuuden määrä yllätti nuoren tutkijan. Alkuhämmennykseen sekoittui kuitenkin paljon iloa.
”Varsinkin uran alkuvaiheessa tuntui palkitsevalta tehdä sellaista tutkimusta, joka selvästi kiinnostaa jotakuta. Voi antaa jotain akateemisen maailman ulkopuolelle.”

Kinnunen vitsailee myyneensä sielunsa medialle.

”Olen lähtenyt sille hajuvesiraati –vaatekaappiesittely -linjalle. Se on herättänyt joissakin kollegoissani kummastusta: olenko nyt enää kovin vakavasti otettava tyyppi.”

Mediayhteistyö on Kinnusen mukaan parhaimmillaan silloin, kun sekä toimittajalla että tutkijalla on tarpeeksi aikaa pitkään ja antoisaan keskusteluun.

Kinnusen mukaan myös yliopisto on suhtautunut tutkijoiden mediajulkisuuteen positiivisesti. Tutkijan ja toimittajan yhteistyö on vuosien aikana arkipäiväistynyt, ja tutkimusaiheen julkisuus ja popularisointi on toisinaan tutkimusrahoituksen saamisen peruste.

Kritiikkiä Kinnunen kohdistaa toimittajiin, jotka soittavat hänelle jo valmiiksi kirjoitettu juttu mielessään. Heitä ei kiinnosta niinkään Kinnusen haastattelussa antama mielipide: tarve olisi valmiiksi suunniteltuun juttuun sopiville kommenteille.

”Eräässäkin haastattelussa minulle sanottiin suoraan että kun aikaisemmissa haastatteluissa olet sanonut näin ja näin, voisitko sanoa nämä asiat taas?”

Silloin Kinnunen pyysi toimittajaa valikoimaan edellisestä haastattelusta sopiviksi katsotut kommentit ja muokkaamaan ne juttuun kelpaaviksi.

”Pyysin kuitenkin häntä lähettämään juttuun menevät kommenttini minulle etukäteen luettavaksi.”

Kinnunen sanoo harmistuneensa joskus siitä, että pitkästä tutkimuksesta nostetaan uutisjutun kärkeen vain yksi, tutkijasta itsestään mitättömältä tuntuva detalji. Hän ei kuitenkaan halua puuttua siihen, miten hänen aiheistaan uutisoidaan.

”Mielestäni on erittäin vaarallista sanella toimittajalle jutun pääpointteja. Toimittajalla on aina oikeus tehdä ratkaisu jutun näkökulmaan. Sen jälkeen kun tutkimus tulee julki, se alkaa elää omaa elämäänsä.”

 

Sananvapaus on kunnia-asia

Kymmenissä rasismia käsittelevissä uutisjutuissa asiantuntijana toiminut Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen tuntee myös julkisuuden nurjan puolen.

Tyly reaktio tuli Puuroselle tutuksi jo 1990-luvun lopulla, kun hän johti Joensuussa rasismin ja muukalaispelon vähentämistä paikallisen nuorison parissa ajanutta EXIT-projektia.
Aihe oli arka silloin kaupungissa aktiivisesti toimineiden skinien vuoksi. Tappouhkauksia tuolloin saanut Puuronen ei osaa sanoa, onko rasismia koskeva keskusteluympäristö jyrkentynyt hänen tutkijavuosiensa aikana.

”Jos on jo uhattu tappaa, voiko se enää muuttua sitä jyrkemmäksi?”

Toisaalta Puuronen kertoo uhkailijoiden määrän ja tavan toimia muuttuneen. Kun 1990-luvulla uhkaukset tulivat vielä yksittäisiltä henkilöiltä, 2010-luvulla häirintä on laajentunut ja muuttunut systemaattisemmaksi: häntä koskevia uutisjuttuja pommitetaan kommenteilla sosiaalisessa mediassa ja lehtien keskustelupalstoilla ennennäkemättömällä innolla.

Tämä ei ole vähentänyt Puurosen kommentointihaluja. Työpuhelin on työaikana aina auki – vaikkakin tutkimuskirjallisuuden ja papereiden sekaan hukkuneeseen puhelimeen ei välillä muistakaan vastata.

Puuronen kokee lehdistöyhteistyön kuuluvan yhteiskuntatieteilijän sarkaan. Omaa tutkimusalaa koskevaan kommentointiin kannustaa myös yliopistolaissa määritelty yliopiston kolmas tehtävä. Lain mukaan yliopiston tulee toki tutkia ja opettaa, mutta sen tulisi edistää lisäksi ”tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Vaikka suurelta yleisöltä saatu palaute on välillä ollut tulta ja tulikiveä, Puuronen sanoo yliopiston kannustaneen aina kommentoimaan myös arkoja asioita. Tutkijan sananvapaus on ollut työnantajalle kunnia-asia.

”Myös uhkauksiin sun muihin on aina suhtauduttu vakavasti. Linjana on ollut se, että niitä ei hyväksytä.”

Toimittajien kommenttipyynnöt tulevat yleensä rasismia sivuavan kohun vanavedessä. Soitot tulevat joskus niin nopeasti, ettei Puuronen ole vielä kuullutkaan koko kohusta. Ellei hänellä ole varmaa tietoa tapahtumien kulusta, kommenttia ei liikene.

”Onneksi rasismin tutkimisessa tulee harvoin eteen mitään täysin uutta”, Puuronen sanoo.

”Olisi suorastaan resurssien tuhlausta, jos tutkijat eivät puhuisi aiheestaan julkisuudessa. Informoitu puheenvuoro on parempi kuin pelkkä harhaanjohtava yleinen huutelu.”

Tutkijallakin on valta muuttaa maailmaa – kenties yksi kommentti kerrallaan. Puurosen mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun uutisten kommentoijina osallistuvat tutkijat ovat mukana diskursiivisissa kamppailuissa, neuvotteluissa siitä, millä tavalla maailmasta puhutaan.

”Jotta pystytään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, pitäisi vaikuttaa kieleen, millä asioita käsitellään. Esimerkiksi sana ”rasismi” on eri sana minun käyttämänäni tai vaikka silloin kun Timo Soini (ps.) käyttää sitä. Mutta kumman määritelmää käytetään enemmän?”

Puurosen toive on, ettei tieteentekijä turhaan kainostelisi ajankohtaisten asioiden kommentointia.

”Olisi suorastaan resurssien tuhlausta, jos tutkijat eivät puhuisi aiheestaan julkisuudessa. Informoitu puheenvuoro on parempi kuin pelkkä harhaanjohtava yleinen huutelu.”

 

Otsikko voi tuoda ongelmia

Kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi muistaa vieläkin varsin elävästi viidentoista vuoden takaisen tapahtuman, jolloin hän hermostui iltapäivälehdistöön tosissaan.

Kaikki lähti liikkeelle Ojajärven kirjallisuustieteellisestä artikkelista silloin suositusta Heikoin lenkki -tosi-tv-sarjasta. Englanninkielisen artikkelin aiheena oli kauppatavaraistaminen eli kommodifikaatio subjektin tuottajana leikin keinoin.

Ojajärven muokattua artikkelista Kulttuurivihkot-lehteen populaarimman ja suomenkielisen version myös Iltalehti kiinnostui aiheesta.

Nuori tutkija vastaili kiltisti iltapäivälehden kysymyksiin. Kutkuttavalta tuntui mahdollisuus päästä käyttämään sanaa kapitalismi – ja vieläpä valtakunnanlehdessä. Into laantui heti haastattelun ilmestyttyä. Ojajärvi huomasi, että lopullisesta versiosta oli saksittu kaikki kapitalismi-sanat pois.

Kaikista kummallisinta oli kuitenkin jutun otsikko ja iso kuva pellavapäisestä lapsesta tv:n edessä. Niiden viesti oli, että tutkija varoittaa Heikoin lenkki -ohjelman olevan vaarallinen lapsille. Kyseinen tutkija kun ei ollut tajunnut tällaista varoitusta missään vaiheessa haastattelua antaneensa.

Nyt sattumuksen muistelu naurattaa. Oulun yliopistossa yliopistolehtorina työskentelevä Ojajärvi suhtautuu nykyään mediayhteistyöhön realistisesti. Hän on valmis avustamaan mediaa, mikäli kaksi ehtoa täyttyy: aikaa ja aihetta koskevaa tietoa täytyy olla tarpeeksi.

”Sanottavani voi värittyä erityisesti otsikoinnissa melko kummalliseksi. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki voi muuttua ihmisten moraalin tai ahneuden kritiikiksi.”

Ongelmana on tieteentekijän ja toimittajan erilaiset tarpeet. Tutkijana hän haluaisi puhua kapitalismin ja yhteiskunnan monimutkaisista rakenteista, mutta lehdistö jutustelisi mielellään rakenteiden sijaan yksittäisistä tapauksista.

”Siksi sanottavani voi värittyä erityisesti otsikoinnissa melko kummalliseksi. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki voi muuttua ihmisten moraalin tai ahneuden kritiikiksi.”

Pääaihettaan kapitalismin problematiikka nykykirjallisuudessa Ojajärvi popularisoi esimerkiksi yleisöesitelmissä. Sitä koskeva palaute on melkein poikkeuksetta myönteistä.

Ojajärven saama negatiivinen palaute tulee yksinomaan hänen kommentoidessaan julkisesti maahanmuuttoa, rasismia ja feminismiä. Hän käsittelee näitä aiheita myös blogikirjoituksissaan.
”Vaikka ne eivät olekaan pääaiheitani, tunnen retoriikkaa ja ideologisten lausumien rakennetta sen verran, että voin osallistua keskusteluun.”

 

Politiikan tutkijalta vaaditaan nopeaa tuomiota

Politiikan erikoistutkija Erkka Railo on mies, jolla soitetaan heti kun Suomen poliittisella kentällä haistetaan skandaalin ainekset.

Eduskuntatutkimuksen yksikössä Turun yliopistossa työskentelevän Railon erikoisosaamista ovat politiikan ja median suhteet, politiikan julkisuuskuvat, skandaalijulkisuus sekä puolueiden aatteet ja kannatus.

Sen sijaan esimerkiksi EU-politiikka, Kreikan sisäpoliittinen tilanne tai talouspolitiikka ovat alueita, joiden kommentoinnin Railo jättää muille – jos se suinkin on mahdollista. Aina ei ole.

”Välillä tuntuu, ettei suorassa lähetyksessä juuri kursailla: jos joku on kameran eteen suostunut asiantuntijaksi, siltä voi kysyä mitä tahansa”, Railo hymähtää.

”Yllättävän useat ovat sitä mieltä, etteivät he tarvitse kiinnostusta, joka medialla on heidän tutkimusta tai asiantuntemustaan kohtaan.”

Railon suhtautuminen rooliin politiikan kommentaattorina on kaksijakoinen. Toisaalta hän pitää mukavana sitä, että hänen tutkija-arviolleen ja tutkimustiedolle on käyttöä. Se tekee tehdystä tutkimuksesta uudella tavalla miellyttävää ja hyödyllistä.

Julkisuus myös uuvuttaa. Aina Railo ei yksinkertaisesti ehdi vastata kaikkiin toimittajien kysymyksiin ja soittoihin. Toimenkuvaan kuuluva opetus- ja tutkimustyö pitäisi jossain vaiheessa tehdä.

Osittain Railoon kohdistuvan innostuksen yliannostus johtuu siitä, että lehdistöllä ei ole monia politiikkaa kommentoivia tutkijoita. Railon arvion mukaan kymmenissä laskettavista suomalaisista politiikan tutkijoista julkisesti esiintyy ”alle kymmenen”.

”Yllättävän useat ovat sitä mieltä, etteivät he tarvitse kiinnostusta, joka medialla on heidän tutkimusta tai asiantuntemustaan kohtaan.”

Railo sanoo ymmärtävänsä kommenteista kieltäytyviä kollegoitaan.

”Välillä julkiseen keskusteluun osallistuminen tuntuu siltä, että vastuulla olisi kaksi työtä: tutkijan oma opetus- ja julkaisutyö ja sen päälle julkinen kommentointi. Sekin vie aikaa ja energiaa.”

Väärään tietoon Railo puuttuu. Siksi hän tarkistaa medialle antamat kommenttinsa melkein joka kerta ennen julkaisua. Hänen mukaansa ”vain noin yksi haastattelu sadasta” on sellainen, joka vaatii isoja muutoksia.

Kerran hän on vaatinut merkittävää oikaisua. Iltalehti pyysi Railolta haastattelua Heidi Hautalaa (vihr.) koskevassa kohussa. Railo suostui, ja antoi Hautalan toimia puolustavan kommentin.
Lehteen Railon osuus kääntyi kuitenkin niin, että hän hyökkäsikin Hautalaa vastaan.

”Iltapäivälehdillä on ylipäänsä voimakas tendessi soittaa ja pyytää että tuomitsen. Välillä siihen on syytä, välillä ei.”

Vaikka Railo välttelee nettifoorumeita, ei yleisöpalautteelta sosiaalisen median aikana voi täysin välttyä. Kommentoituaan loppukesästä Olli Immosen (ps.) Facebook-päivitystä Railo sanoo saaneensa viime heinäkuussa perussuomalaisten kannattajilta valtavan määrän sähköpostia ja twiittejä.

Palautteen vimmaisuus sai Railon pohtimaan lausuntotyyliään. Ryöpytyksen seurauksena Railo alkoi kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, että hän ilmaisee itsensä tarkasti. Mitään perustelematonta ei kannata julkisesti sanoa.

”Ja sehän on nyt oikeastaan vain hyvä.”

 

Tieto voi muuttaa kansalaisen käytöstä

Kun pakkanen puraisee julmasti ja helle lämmittää hikiset kerrostalot, soi ympäristöterveyden dosentti Tiina Ikäheimon puhelin.

Oulun yliopiston Ympäristöterveyden ja keuhkosairauksien tutkimuskeskuksessa työskentelevä Ikäheimo kertoo vastailevansa eniten äärilämpötilan terveysvaikutuksia koskeviin kysymyksiin. Hän ymmärtää hyvin aiheen kiinnostavuuden.

”Lämpötila ja ihmisten terveys ovat helposti konkretisoitavia ja kiinnostavia aiheita, joista ihmisillä on vielä omakohtaisia kokemuksia. Tämä on populaari aihe, josta toimittajan on helppo välittää tietoa väestölle.”

Ikäheimolle asiantuntijarooli on mieluinen. Hänkin mainitsee tieteellisestä tutkimuksesta kertomisen kansalle kuuluvan yliopistolaissa mainittuun yliopiston kolmanteen tehtävään, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Ikäheimo kokee tiedon kertomisen suurelle yleisölle myös henkilökohtaisesti tärkeäksi. Terveysasioita koskeva keskustelu on samalla valistustyötä.

”Moni terveyteen liittyvä asia olisi ehkäistävissä pienillä henkilökohtaisilla toimenpiteillä. Se vain tarvitsee tietoisuutta.”

”Ymmärrän sen, että tieteen popularisoinnissa halutaan kertoa laajemmalle väestölle jotain eksaktia, jonka perusteella voisi sanoa, että ’varo tätä’, ’tee näin’. Mutta aina se, mitä sanotaan, pitää perustaa tieteelliseen näyttöön.”

Edes samoihin kysymyksiin vuodesta toiseen vastaaminen ei harmita – päin vastoin. Jos viestiä jaksaa toistaa sinnikkäästi, sillä on toivottavasti myös seurauksia kansalaisten käytöksessä.

”Näistä samoista asioista pitää säännöllisesti keskustella. Ihmisten asenteiden ja sitä kautta mahdollisesti käytöksen muuttuminen on hidasta. Toistaminen jää mieliin, ja johtaa toivottavasti järkevämpään käyttäytymiseen.”

Moni kommenttia kaipaava toimittaja tenttaa Ikäheimolta eksaktia numerotietoa: Missä lämpötilassa alkaa ihmiskehossa tapahtua? Milloin pakkanen on ihmiselle liian kylmä ja helle liian kuuma?
Ikävä kyllä hänen tarjoamansa vastaus on melko tylsä: en osaa sanoa, sillä tämä riippuu monesta samaan aikaan vaikuttavasta tekijästä.

”Ymmärrän sen, että tieteen popularisoinnissa halutaan kertoa laajemmalle väestölle jotain eksaktia, jonka perusteella voisi sanoa, että ’varo tätä’, ’tee näin’. Mutta aina se, mitä sanotaan, pitää perustaa tieteelliseen näyttöön”, Ikäheimo sanoo.

Ikäheimon mukaan varomattomalla kommentoinnilla voi olla jopa vaaralliset seuraukset. Esimerkiksi eri lämpötilojen vaikutuksista ihmiskehoon on mahdotonta antaa yksiselitteisiä raja-arvoja, sillä lämmönsietokyky on yksilöllistä: siihen vaikuttavat muun muassa jokaisen oma terveyshistoria, liikunnallisuus tai vaikka päällä oleva vaatetus.

Siksi Ikäheimo myös tarkistaa aina kommenttinsa ennen juttujen julkaisua. Jos jonkun jutussa esitetyn faktatiedon totuudellisuus jää mielen päälle, Ikäheimo kääntyy tieteellisen kirjallisuuden puoleen.

”Tämä on luottamuskysymys, jolla ylläpidetään tieteen ja yhteiskunnan välistä yhteyttä. Antamalla tieteelliseen näyttöön perustuvaa tietoa rakennamme luottamusta. Tämä on meidän velvollisuutemme.”

Vastailuissaan vielä vastahakoistenkin tutkijoiden asenteiden on tulevaisuudessa muututtava, Ikäheimo arvelee.

”Koska mediaan tulee nykyään niin valtavasti uutta tietoa, tieteentekijöillä on velvollisuus tuottaa nimenomaan tieteelliseen näyttöön pohjautuvaa tietoa. Meillä on lisääntyvä tarve olla mukana keskustelussa, jotta käytössä ei olisi vain pehmeätä, musta tuntuu -infromaatioita.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: