Kenellä on puheenvuoro?

Onko loputtoman utelias toimittaja tutkijalle uhka vai mahdollisuus? Kuinka tutkija kokee ”päivystävän dosentin” roolinsa – onko tieteentekijällä velvollisuus kommentoida omaa tutkimusalaansa koskevia asioita? Kysyimme viideltä mediassa usein kommentoineelta tutkijalta heidän suhtautumistaan toimittajien tarjoamaan asiantuntijarooliin.

Ilmiöt  | 

Teksti Anni Hyypiö

Kuvat Anni Hyypiö

Tutkija ei voi määrätä näkökulmaa

Tämän vuoden alussa Terveystoimittajat ry myönsi kulttuuriantropologi Taina Kinnuselle Hyvän Tiedon Omena -palkinnon kiitoksena hyvästä yhteistyöstä.
Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian yliopistolehtorina työskentelevä Kinnunen kertoo tunnustuksen tulleen yllätyksenä.

”Yleensä tämä on myönnetty vain kovan lääketieteen edustajille. Olisinko peräti ensimmäinen muuta alaa edustava tutkija? Joka tapauksessa olen erittäin otettu.”

Muun muassa kauneuskirurgiaa ja suomalaisten kosketuskulttuuria tutkineelle Kinnuselle soitetaan, kun toimittaja kaipaa asiantuntijanäkemystä vaikkapa kehonkuvasta, kauneusihanteista tai suomalaisten kosketuskammosta.

Kinnunen pitää yhteistyötä median kanssa luontevana. Ensimmäiset yhteydenotot hän sai vuonna 2001 julkaistessaan kehonrakennusta käsittelevän väitöskirjansa Pyhät bodarit – yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa.

”Olen lähtenyt sille hajuvesiraati- vaatekaappiesittely -linjalle. Se on herättänyt joissakin kollegoissani kummastusta: olenko nyt enää kovin vakavasti otettava tyyppi.”

Kulttuuriantropologinen tutkimus otettiin innokkaasti vastaan myös lehdistössä. Julkisuuden määrä yllätti nuoren tutkijan. Alkuhämmennykseen sekoittui kuitenkin paljon iloa.
”Varsinkin uran alkuvaiheessa tuntui palkitsevalta tehdä sellaista tutkimusta, joka selvästi kiinnostaa jotakuta. Voi antaa jotain akateemisen maailman ulkopuolelle.”

Kinnunen vitsailee myyneensä sielunsa medialle.

”Olen lähtenyt sille hajuvesiraati –vaatekaappiesittely -linjalle. Se on herättänyt joissakin kollegoissani kummastusta: olenko nyt enää kovin vakavasti otettava tyyppi.”

Mediayhteistyö on Kinnusen mukaan parhaimmillaan silloin, kun sekä toimittajalla että tutkijalla on tarpeeksi aikaa pitkään ja antoisaan keskusteluun.

Kinnusen mukaan myös yliopisto on suhtautunut tutkijoiden mediajulkisuuteen positiivisesti. Tutkijan ja toimittajan yhteistyö on vuosien aikana arkipäiväistynyt, ja tutkimusaiheen julkisuus ja popularisointi on toisinaan tutkimusrahoituksen saamisen peruste.

Kritiikkiä Kinnunen kohdistaa toimittajiin, jotka soittavat hänelle jo valmiiksi kirjoitettu juttu mielessään. Heitä ei kiinnosta niinkään Kinnusen haastattelussa antama mielipide: tarve olisi valmiiksi suunniteltuun juttuun sopiville kommenteille.

”Eräässäkin haastattelussa minulle sanottiin suoraan että kun aikaisemmissa haastatteluissa olet sanonut näin ja näin, voisitko sanoa nämä asiat taas?”

Silloin Kinnunen pyysi toimittajaa valikoimaan edellisestä haastattelusta sopiviksi katsotut kommentit ja muokkaamaan ne juttuun kelpaaviksi.

”Pyysin kuitenkin häntä lähettämään juttuun menevät kommenttini minulle etukäteen luettavaksi.”

Kinnunen sanoo harmistuneensa joskus siitä, että pitkästä tutkimuksesta nostetaan uutisjutun kärkeen vain yksi, tutkijasta itsestään mitättömältä tuntuva detalji. Hän ei kuitenkaan halua puuttua siihen, miten hänen aiheistaan uutisoidaan.

”Mielestäni on erittäin vaarallista sanella toimittajalle jutun pääpointteja. Toimittajalla on aina oikeus tehdä ratkaisu jutun näkökulmaan. Sen jälkeen kun tutkimus tulee julki, se alkaa elää omaa elämäänsä.”

 

Sananvapaus on kunnia-asia

Kymmenissä rasismia käsittelevissä uutisjutuissa asiantuntijana toiminut Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen tuntee myös julkisuuden nurjan puolen.

Tyly reaktio tuli Puuroselle tutuksi jo 1990-luvun lopulla, kun hän johti Joensuussa rasismin ja muukalaispelon vähentämistä paikallisen nuorison parissa ajanutta EXIT-projektia.
Aihe oli arka silloin kaupungissa aktiivisesti toimineiden skinien vuoksi. Tappouhkauksia tuolloin saanut Puuronen ei osaa sanoa, onko rasismia koskeva keskusteluympäristö jyrkentynyt hänen tutkijavuosiensa aikana.

”Jos on jo uhattu tappaa, voiko se enää muuttua sitä jyrkemmäksi?”

Toisaalta Puuronen kertoo uhkailijoiden määrän ja tavan toimia muuttuneen. Kun 1990-luvulla uhkaukset tulivat vielä yksittäisiltä henkilöiltä, 2010-luvulla häirintä on laajentunut ja muuttunut systemaattisemmaksi: häntä koskevia uutisjuttuja pommitetaan kommenteilla sosiaalisessa mediassa ja lehtien keskustelupalstoilla ennennäkemättömällä innolla.

Tämä ei ole vähentänyt Puurosen kommentointihaluja. Työpuhelin on työaikana aina auki – vaikkakin tutkimuskirjallisuuden ja papereiden sekaan hukkuneeseen puhelimeen ei välillä muistakaan vastata.

Puuronen kokee lehdistöyhteistyön kuuluvan yhteiskuntatieteilijän sarkaan. Omaa tutkimusalaa koskevaan kommentointiin kannustaa myös yliopistolaissa määritelty yliopiston kolmas tehtävä. Lain mukaan yliopiston tulee toki tutkia ja opettaa, mutta sen tulisi edistää lisäksi ”tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Vaikka suurelta yleisöltä saatu palaute on välillä ollut tulta ja tulikiveä, Puuronen sanoo yliopiston kannustaneen aina kommentoimaan myös arkoja asioita. Tutkijan sananvapaus on ollut työnantajalle kunnia-asia.

”Myös uhkauksiin sun muihin on aina suhtauduttu vakavasti. Linjana on ollut se, että niitä ei hyväksytä.”

Toimittajien kommenttipyynnöt tulevat yleensä rasismia sivuavan kohun vanavedessä. Soitot tulevat joskus niin nopeasti, ettei Puuronen ole vielä kuullutkaan koko kohusta. Ellei hänellä ole varmaa tietoa tapahtumien kulusta, kommenttia ei liikene.

”Onneksi rasismin tutkimisessa tulee harvoin eteen mitään täysin uutta”, Puuronen sanoo.

”Olisi suorastaan resurssien tuhlausta, jos tutkijat eivät puhuisi aiheestaan julkisuudessa. Informoitu puheenvuoro on parempi kuin pelkkä harhaanjohtava yleinen huutelu.”

Tutkijallakin on valta muuttaa maailmaa – kenties yksi kommentti kerrallaan. Puurosen mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun uutisten kommentoijina osallistuvat tutkijat ovat mukana diskursiivisissa kamppailuissa, neuvotteluissa siitä, millä tavalla maailmasta puhutaan.

”Jotta pystytään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, pitäisi vaikuttaa kieleen, millä asioita käsitellään. Esimerkiksi sana ”rasismi” on eri sana minun käyttämänäni tai vaikka silloin kun Timo Soini (ps.) käyttää sitä. Mutta kumman määritelmää käytetään enemmän?”

Puurosen toive on, ettei tieteentekijä turhaan kainostelisi ajankohtaisten asioiden kommentointia.

”Olisi suorastaan resurssien tuhlausta, jos tutkijat eivät puhuisi aiheestaan julkisuudessa. Informoitu puheenvuoro on parempi kuin pelkkä harhaanjohtava yleinen huutelu.”

 

Otsikko voi tuoda ongelmia

Kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi muistaa vieläkin varsin elävästi viidentoista vuoden takaisen tapahtuman, jolloin hän hermostui iltapäivälehdistöön tosissaan.

Kaikki lähti liikkeelle Ojajärven kirjallisuustieteellisestä artikkelista silloin suositusta Heikoin lenkki -tosi-tv-sarjasta. Englanninkielisen artikkelin aiheena oli kauppatavaraistaminen eli kommodifikaatio subjektin tuottajana leikin keinoin.

Ojajärven muokattua artikkelista Kulttuurivihkot-lehteen populaarimman ja suomenkielisen version myös Iltalehti kiinnostui aiheesta.

Nuori tutkija vastaili kiltisti iltapäivälehden kysymyksiin. Kutkuttavalta tuntui mahdollisuus päästä käyttämään sanaa kapitalismi – ja vieläpä valtakunnanlehdessä. Into laantui heti haastattelun ilmestyttyä. Ojajärvi huomasi, että lopullisesta versiosta oli saksittu kaikki kapitalismi-sanat pois.

Kaikista kummallisinta oli kuitenkin jutun otsikko ja iso kuva pellavapäisestä lapsesta tv:n edessä. Niiden viesti oli, että tutkija varoittaa Heikoin lenkki -ohjelman olevan vaarallinen lapsille. Kyseinen tutkija kun ei ollut tajunnut tällaista varoitusta missään vaiheessa haastattelua antaneensa.

Nyt sattumuksen muistelu naurattaa. Oulun yliopistossa yliopistolehtorina työskentelevä Ojajärvi suhtautuu nykyään mediayhteistyöhön realistisesti. Hän on valmis avustamaan mediaa, mikäli kaksi ehtoa täyttyy: aikaa ja aihetta koskevaa tietoa täytyy olla tarpeeksi.

”Sanottavani voi värittyä erityisesti otsikoinnissa melko kummalliseksi. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki voi muuttua ihmisten moraalin tai ahneuden kritiikiksi.”

Ongelmana on tieteentekijän ja toimittajan erilaiset tarpeet. Tutkijana hän haluaisi puhua kapitalismin ja yhteiskunnan monimutkaisista rakenteista, mutta lehdistö jutustelisi mielellään rakenteiden sijaan yksittäisistä tapauksista.

”Siksi sanottavani voi värittyä erityisesti otsikoinnissa melko kummalliseksi. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki voi muuttua ihmisten moraalin tai ahneuden kritiikiksi.”

Pääaihettaan kapitalismin problematiikka nykykirjallisuudessa Ojajärvi popularisoi esimerkiksi yleisöesitelmissä. Sitä koskeva palaute on melkein poikkeuksetta myönteistä.

Ojajärven saama negatiivinen palaute tulee yksinomaan hänen kommentoidessaan julkisesti maahanmuuttoa, rasismia ja feminismiä. Hän käsittelee näitä aiheita myös blogikirjoituksissaan.
”Vaikka ne eivät olekaan pääaiheitani, tunnen retoriikkaa ja ideologisten lausumien rakennetta sen verran, että voin osallistua keskusteluun.”

 

Politiikan tutkijalta vaaditaan nopeaa tuomiota

Politiikan erikoistutkija Erkka Railo on mies, jolla soitetaan heti kun Suomen poliittisella kentällä haistetaan skandaalin ainekset.

Eduskuntatutkimuksen yksikössä Turun yliopistossa työskentelevän Railon erikoisosaamista ovat politiikan ja median suhteet, politiikan julkisuuskuvat, skandaalijulkisuus sekä puolueiden aatteet ja kannatus.

Sen sijaan esimerkiksi EU-politiikka, Kreikan sisäpoliittinen tilanne tai talouspolitiikka ovat alueita, joiden kommentoinnin Railo jättää muille – jos se suinkin on mahdollista. Aina ei ole.

”Välillä tuntuu, ettei suorassa lähetyksessä juuri kursailla: jos joku on kameran eteen suostunut asiantuntijaksi, siltä voi kysyä mitä tahansa”, Railo hymähtää.

”Yllättävän useat ovat sitä mieltä, etteivät he tarvitse kiinnostusta, joka medialla on heidän tutkimusta tai asiantuntemustaan kohtaan.”

Railon suhtautuminen rooliin politiikan kommentaattorina on kaksijakoinen. Toisaalta hän pitää mukavana sitä, että hänen tutkija-arviolleen ja tutkimustiedolle on käyttöä. Se tekee tehdystä tutkimuksesta uudella tavalla miellyttävää ja hyödyllistä.

Julkisuus myös uuvuttaa. Aina Railo ei yksinkertaisesti ehdi vastata kaikkiin toimittajien kysymyksiin ja soittoihin. Toimenkuvaan kuuluva opetus- ja tutkimustyö pitäisi jossain vaiheessa tehdä.

Osittain Railoon kohdistuvan innostuksen yliannostus johtuu siitä, että lehdistöllä ei ole monia politiikkaa kommentoivia tutkijoita. Railon arvion mukaan kymmenissä laskettavista suomalaisista politiikan tutkijoista julkisesti esiintyy ”alle kymmenen”.

”Yllättävän useat ovat sitä mieltä, etteivät he tarvitse kiinnostusta, joka medialla on heidän tutkimusta tai asiantuntemustaan kohtaan.”

Railo sanoo ymmärtävänsä kommenteista kieltäytyviä kollegoitaan.

”Välillä julkiseen keskusteluun osallistuminen tuntuu siltä, että vastuulla olisi kaksi työtä: tutkijan oma opetus- ja julkaisutyö ja sen päälle julkinen kommentointi. Sekin vie aikaa ja energiaa.”

Väärään tietoon Railo puuttuu. Siksi hän tarkistaa medialle antamat kommenttinsa melkein joka kerta ennen julkaisua. Hänen mukaansa ”vain noin yksi haastattelu sadasta” on sellainen, joka vaatii isoja muutoksia.

Kerran hän on vaatinut merkittävää oikaisua. Iltalehti pyysi Railolta haastattelua Heidi Hautalaa (vihr.) koskevassa kohussa. Railo suostui, ja antoi Hautalan toimia puolustavan kommentin.
Lehteen Railon osuus kääntyi kuitenkin niin, että hän hyökkäsikin Hautalaa vastaan.

”Iltapäivälehdillä on ylipäänsä voimakas tendessi soittaa ja pyytää että tuomitsen. Välillä siihen on syytä, välillä ei.”

Vaikka Railo välttelee nettifoorumeita, ei yleisöpalautteelta sosiaalisen median aikana voi täysin välttyä. Kommentoituaan loppukesästä Olli Immosen (ps.) Facebook-päivitystä Railo sanoo saaneensa viime heinäkuussa perussuomalaisten kannattajilta valtavan määrän sähköpostia ja twiittejä.

Palautteen vimmaisuus sai Railon pohtimaan lausuntotyyliään. Ryöpytyksen seurauksena Railo alkoi kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, että hän ilmaisee itsensä tarkasti. Mitään perustelematonta ei kannata julkisesti sanoa.

”Ja sehän on nyt oikeastaan vain hyvä.”

 

Tieto voi muuttaa kansalaisen käytöstä

Kun pakkanen puraisee julmasti ja helle lämmittää hikiset kerrostalot, soi ympäristöterveyden dosentti Tiina Ikäheimon puhelin.

Oulun yliopiston Ympäristöterveyden ja keuhkosairauksien tutkimuskeskuksessa työskentelevä Ikäheimo kertoo vastailevansa eniten äärilämpötilan terveysvaikutuksia koskeviin kysymyksiin. Hän ymmärtää hyvin aiheen kiinnostavuuden.

”Lämpötila ja ihmisten terveys ovat helposti konkretisoitavia ja kiinnostavia aiheita, joista ihmisillä on vielä omakohtaisia kokemuksia. Tämä on populaari aihe, josta toimittajan on helppo välittää tietoa väestölle.”

Ikäheimolle asiantuntijarooli on mieluinen. Hänkin mainitsee tieteellisestä tutkimuksesta kertomisen kansalle kuuluvan yliopistolaissa mainittuun yliopiston kolmanteen tehtävään, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Ikäheimo kokee tiedon kertomisen suurelle yleisölle myös henkilökohtaisesti tärkeäksi. Terveysasioita koskeva keskustelu on samalla valistustyötä.

”Moni terveyteen liittyvä asia olisi ehkäistävissä pienillä henkilökohtaisilla toimenpiteillä. Se vain tarvitsee tietoisuutta.”

”Ymmärrän sen, että tieteen popularisoinnissa halutaan kertoa laajemmalle väestölle jotain eksaktia, jonka perusteella voisi sanoa, että ’varo tätä’, ’tee näin’. Mutta aina se, mitä sanotaan, pitää perustaa tieteelliseen näyttöön.”

Edes samoihin kysymyksiin vuodesta toiseen vastaaminen ei harmita – päin vastoin. Jos viestiä jaksaa toistaa sinnikkäästi, sillä on toivottavasti myös seurauksia kansalaisten käytöksessä.

”Näistä samoista asioista pitää säännöllisesti keskustella. Ihmisten asenteiden ja sitä kautta mahdollisesti käytöksen muuttuminen on hidasta. Toistaminen jää mieliin, ja johtaa toivottavasti järkevämpään käyttäytymiseen.”

Moni kommenttia kaipaava toimittaja tenttaa Ikäheimolta eksaktia numerotietoa: Missä lämpötilassa alkaa ihmiskehossa tapahtua? Milloin pakkanen on ihmiselle liian kylmä ja helle liian kuuma?
Ikävä kyllä hänen tarjoamansa vastaus on melko tylsä: en osaa sanoa, sillä tämä riippuu monesta samaan aikaan vaikuttavasta tekijästä.

”Ymmärrän sen, että tieteen popularisoinnissa halutaan kertoa laajemmalle väestölle jotain eksaktia, jonka perusteella voisi sanoa, että ’varo tätä’, ’tee näin’. Mutta aina se, mitä sanotaan, pitää perustaa tieteelliseen näyttöön”, Ikäheimo sanoo.

Ikäheimon mukaan varomattomalla kommentoinnilla voi olla jopa vaaralliset seuraukset. Esimerkiksi eri lämpötilojen vaikutuksista ihmiskehoon on mahdotonta antaa yksiselitteisiä raja-arvoja, sillä lämmönsietokyky on yksilöllistä: siihen vaikuttavat muun muassa jokaisen oma terveyshistoria, liikunnallisuus tai vaikka päällä oleva vaatetus.

Siksi Ikäheimo myös tarkistaa aina kommenttinsa ennen juttujen julkaisua. Jos jonkun jutussa esitetyn faktatiedon totuudellisuus jää mielen päälle, Ikäheimo kääntyy tieteellisen kirjallisuuden puoleen.

”Tämä on luottamuskysymys, jolla ylläpidetään tieteen ja yhteiskunnan välistä yhteyttä. Antamalla tieteelliseen näyttöön perustuvaa tietoa rakennamme luottamusta. Tämä on meidän velvollisuutemme.”

Vastailuissaan vielä vastahakoistenkin tutkijoiden asenteiden on tulevaisuudessa muututtava, Ikäheimo arvelee.

”Koska mediaan tulee nykyään niin valtavasti uutta tietoa, tieteentekijöillä on velvollisuus tuottaa nimenomaan tieteelliseen näyttöön pohjautuvaa tietoa. Meillä on lisääntyvä tarve olla mukana keskustelussa, jotta käytössä ei olisi vain pehmeätä, musta tuntuu -infromaatioita.”

Julkaistu 23.9.2015 numerossa 7/2015

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja tiedeviestinnän opiskelija. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Oululaisille taas lisää vaihtoehtoja digikortille: OYY irtisanoi Frankin sopimuksen ja teki sopimuksen sähköisestä opiskelijakortista Pivon kanssa

Anni Hyypiö

Ilmiöt

29.8.2019

”Missään ei synkkyys ole syvempi kuin täällä” – Otimme selvää, millainen on populaarikulttuurin luoma kuva Oulusta

Iida Putkonen

Ilmiöt

29.8.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821