“Voisin olla teidän äitinne.” – Opiskelu yliopistossa keski-ikäisenä

Henna Hietala muistuttaa kolumnissaan, että yliopistossa opiskelu ei katso ikää. Toukokuussa 2019 kirjoitin informaatiotutkimuksen pääsykokeessa referaattia. Valmistuin ylioppilaaksi vuonna 2000, joten kirjallisista tehtävistä oli jo tovi aikaa, mutta pääsin sisään Oulun yliopistoon ensimmäisellä yrityksellä. Ylioppilastodistuksestani en saanut pisteitä, koska se oli niin vanha. Minun oli siis onnistuttava pääsykokeessa. Opetushallituksen tilaston mukaan 35–39-vuotiaita oli vuoden 2019 […]

Henna Hietala muistuttaa kolumnissaan, että yliopistossa opiskelu ei katso ikää.

Toukokuussa 2019 kirjoitin informaatiotutkimuksen pääsykokeessa referaattia. Valmistuin ylioppilaaksi vuonna 2000, joten kirjallisista tehtävistä oli jo tovi aikaa, mutta pääsin sisään Oulun yliopistoon ensimmäisellä yrityksellä. Ylioppilastodistuksestani en saanut pisteitä, koska se oli niin vanha. Minun oli siis onnistuttava pääsykokeessa.

Opetushallituksen tilaston mukaan 35–39-vuotiaita oli vuoden 2019 kevään korkeakoulujen yhteishaussa 3549, joista 846 sai opiskelupaikan. En ole siis ainut, mutta useimmat ikäiseni käyvät töissä tai heillä on perhevelvollisuuksia opintojen ohessa. Korona-aikana on vielä useampi keski-ikäinen hakenut opiskelemaan, kun heiltä on työ lähtenyt alta.

Tämä oli ensimmäinen korkeakoulupaikkani. 17 vuotta kului töissä postinjakajana. Tympääntymistä työhöni ja liian suuriin piireihin ylitöineen oli jatkunut jo pitkään. Haaveilin yliopistosta, mutta rohkeutta puuttui.

Suurin huolenaiheeni oli raha. Elin ensimmäiset kaksi vuotta opintovapaalla saaden aikuiskoulutustukea, palkkaa loma-ajoilta ja vuokratuloja. Nyt saan Kelan opintotukea. Lukukausien aikana en ole käynyt töissä. Säästöni ovat mahdollistaneet huolettoman opiskeluelämän. Sitä paitsi saan opiskelija-alennuksia joka paikassa. Miksi en lähtenyt aiemmin opiskelemaan? Pelkäsin turhaan.

Yksi asia oli selvä Ouluun muuttaessani: ei soluasuntoa tällä iällä. Varallisuusrajojen takia opiskelija-asunnon saaminen olisi ollut vaikeaa, joten vuokrasin yksityiseltä 31,5 m2 ja laitoin omistamani kaksion Helsingissä vuokralle. Pienempi asunto tarkoitti tavaramäärän karsimista, joten mm. sohva lähti kierrätyskeskukseen.

Luulin, että yliopistossa käydään luennoilla, luetaan kirjoja ja tentitään, mutta luentoja on vähennetty. Ihmiset kysyvät minulta, mikä yllätti. Luettelen: Moodle, Examinarium, ryhmätöiden paljous ja muodollisuuden puuttuminen. Eniten yllätti, että en jaksaisi istua 1,5 tuntia. Onneksi tuli etäluennot!

Kielten opiskelutavat ovat kehittyneet. Eli tietokone tarkistaa tehtävät ja laatii sanoista muistikortteja. Kielten tunneilla enimmäkseen puhutaan. Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen osaan vielä saksaa. Unglaublich!

Olen uhonnut eläväni nyt menetettyä nuoruutta, mutta todellisuudessa opiskelijajuhlat olen jättänyt väliin. Tutkinnon suorittaminen ja uuden oppiminen ovat elämänmuutokseni tärkeimmät motiivit. 

Oma ikä iskee vastaan, kun tarkkasilmäinen nuori opiskelija kysyy: “Siis, monesko vuosi sulla on menossa?” Toinen tapaus oli, kun vieraileva luennoitsija ei ojentanut minulle esitettä, koska luuli minua opettajaksi. Kaikkiin opiskelijakyselyihin ja etuihin en ole oikeutettu ikäni perusteella. Kuinka vanha olen? “Voisin olla teidän äitinne, 40-vuotias.”

Henna Hietala

Lue lisää:

Sosiaaliset taidot ruosteessa ja raastepöydässä

On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan. Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen […]

On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan.

Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen luennoitsija, joka vitsaili, ettei kyseessä onneksi mikään korona ole. Istuimme luokkatilassa ilman maskeja ja vailla huolta huomisesta, jossa pian kyyhöttäisimme ruutujen äärellä kuuntelemassa epäuskoisina, miten Sanna Marinin äänellä koko yhteiskunta määrättiin seisahtumaan. 

Kampukselle menemisestä tuli yhdessä illassa uhkaavaa ja jopa vaarallista. Nyt tämä uhka on vähintäänkin todella merkittävästi pienentynyt ja kampus on muuttunut jälleen turvalliseksi kohtaamispaikaksi. Vaikka mikään ei ole merkittävästi vaihtanut paikkaa vaaleiden seinien sisällä, kaikki tuntui palatessa täysin erilaiselta. Sitä todellisuutta, jossa elimme maaliskuussa 2020, ei ole enää olemassa.

Ensimmäisenä astellessani kampuksen puistikossa mieleen tulvahti lämpö: tuossa nurmikolla tapasin pienryhmäni ensimmäistä kertaa, näillä sohvilla kahvittelimme luentojen välissä ja tuossa ravintolassa tutustuimme lounaalla toisiimme! Muistojen lämmön korvasi pian lievä surumielisyys, sillä koronan seurauksena kahvilan henkilökunnan oli korvannut itsepalveluautomaatti, lounasravintola oli edelleen tilapäisesti suljettuna ja pienryhmäni hajonnut ympäri Suomea opiskelemaan näyttöpäätteiden taakse. 


Surumielisyys sai pian väistyä seuraavan tunteen tieltä, kun vastaan valuivat aamun ensimmäisille lähiluennoille matkaansa taittavat kaveriporukat. Herranjumala, ihan ihka oikeita eläviä opiskelijatovereita, aivan mahtavaa! Teki mieli heittää yläfemmat ja tuuletukset jokaiselle vastaantulevalle lajitoverille – kunnes ajauduin lähietäisyydelle heidän kanssan. 

Parin vuoden eristäytyminen tekee ihmiselle näköjään sillä tavalla höpöä, että saattaa unohtaa sosiaaliset toimintamallit. Olin kampuksella jatkuvasti hyvin tietoinen omasta olemassaolostani ja sosiaalisesti erittäin kiusallinen. Kuinka kauas ruokajonossa tulisi jättäytyä? Yrittikö tuo nyt tuolla vilkaisulla antaa jotain hienovaraista sosiaalista vinkkiä, että neiti on hyvä ja jättää hieman pidemmän turvavälin? Tuskan hiki alkaa mukavasti nousta pintaan toppatakin alla, kun edellä olevan jonottajan kanssa katseet kohtaavat ja pohdit kuumeisesti, pitääkö nyt siis hymyillä vai kaivaa jostain äkkiä maski naamalle. Ilmeeni todennäköisesti viestitti lähinnä jotakin kiusaantunutta please help me -avunhuutoa, kun yritin etsiä lyhintä pakoreittiä raastepöytään. 

Sosiaalisia taitoja täytyy harjoittaa, jotta ne pysyvät vireessä ja kehittyvät. Parin vuoden kommunikointi lähinnä videokuvan kanssa on selkeästi rapistanut omia taitojani. Yhteiskunnan ja kampuksien avautuessa tarjoutuu onneksi jatkuvasti uusia mahdollisuuksia päästä treenaamaan ja palauttelemaan mieleen, miten niiden ihmisten kanssa oikein oltiinkaan luontevasti ja rennosti. 

Tärkeää tässäkin asiassa on muistaa, että lähtee liikkeelle sopivalla määrällä treeniä, ettei vedä heti itseään ylikuntoon. Sosiaaliset kohtaamiset tuntuvat kuluttavammilta pitkän tauon jälkeen, kun aivot eivät vielä sopeutuneet uuteen tilanteeseen. Treenivinkkini kaikille onkin, että pieni sosiaalinen koheltaminen on täysin ok, jopa suositeltavaa. Kiusallisuudesta ja vieraisiin raastepöytiin vilkuilusta kertovista tarinoista nimittäin saa todistetusti loistavia jäänmurtajia keskusteluihin, sillä me kaikki taidamme samaistua siihen tunteeseen, että olemme vielä vähän ruosteessa post-korona sosialisoinnin kanssa.

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Ovatko opiskeluvuodet muuttuneet pian ylikiehuvaksi painekattilaksi?

Mitä opiskeluvuosista enää jää käteen suorittamiskulttuurin paineiden ristitulen läpi luoviessa, pohtii kolumnistimme Essi Erkkilä. Opiskeluvuodet ovat elämän parasta aikaa! Tämän legendaarisen lentävän lauseen olen kuullut monen keski-ikäisen suusta. Opiskeluaikoja muistellaan kaihoisasti vanhoina hyvinä aikoina. Muistelmat sisältävät usein maininnan tiukoista opiskelujaksoista, mutta sitä enemmän korostuvat lähes loputtoman vapauden ja olemattomien vastuiden nostalgisointi. Rahaa ei ollut paljon, […]

Mitä opiskeluvuosista enää jää käteen suorittamiskulttuurin paineiden ristitulen läpi luoviessa, pohtii kolumnistimme Essi Erkkilä.

Opiskeluvuodet ovat elämän parasta aikaa! Tämän legendaarisen lentävän lauseen olen kuullut monen keski-ikäisen suusta. Opiskeluaikoja muistellaan kaihoisasti vanhoina hyvinä aikoina. Muistelmat sisältävät usein maininnan tiukoista opiskelujaksoista, mutta sitä enemmän korostuvat lähes loputtoman vapauden ja olemattomien vastuiden nostalgisointi. Rahaa ei ollut paljon, mutta silti sen verran, että toimeen tultiin. 

Nykyopiskelija ei oikein pysty täysin samaistumaan tähän mielikuvaan. Opiskeluvuosien vapaus on säilynyt läpi vuosikymmenten, joskin sen voi kokea kaventuneen erinäisten yhteiskunnallisten muutosten myötä. Jos ennen rahaa oli niukasti, nykyään sitä ei monella ole enää riittävästi.

Tilastokeskuksen mukaan yli puolet korkeakouluopiskelijoista käy opintojen ohella töissä – ei ansaitakseen humputtelurahaa, vaan maksaakseen ruokalaskunsa lähikauppaan. Opiskelijoiden mediaanitulot ovat nimittäin SYL:n mukaan laskeneet yli 200 euroa vuoden 2017 opintotukileikkausten jälkeen ja samalla tulot ovat muuttuneet lainapainoitteisemmiksi. Opintotukikuukausien osalta trendi on ollut määrätietoinen supistaminen ja nykytilanteessa joustavuutta ei juurikaan ole: alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon on yhteensä käytettävissä yhteensä 48 tukikuukautta aiemman 55 tukikuukauden sijaan. Opiskelijalla ei välttämättä kirjaimellisesti ole varaa sellaisiin anteeksiantamattomiin virheisiin, kuten alanvaihtoon tai laskennallista normaalia hitaampaan opintojen suoritustahtiin. 

Taloudellisen paineen ohella myös suorituspaineet ovat hyvin erilaisia kuin vanhojen hyvien aikojen ihannoinnissa. Ikuiset opiskeluoikeudet ovat taaksejäänyttä historiaa ja paineistettu konekiväärimäinen opintojen suoritustahti nykypäivää. Korkeakouluopinnot on pyöritetty tehostamisohjelman läpi, jonka tuloksena inhimillisyys tuntuu olevan toisarvoista tehokkuuden rinnalla. Tärkeintä on päästä nopeasti oppilaitokseen sisälle ja tehokkaasti sieltä ulos. 

Stressin ja suorituspaineiden kasvaessa yhteisöllisyys sekä vertaistuki ovat olleet opiskelijoita kannattelevia voimia. Koronavuodet ovat vieneet mennessään molemmat. Yksinään vietetyt syksyn pitkät ja pimeät illat näyttöpäätteen kelmeässä valossa tuskin ovat olleet kenenkään mielikuva elämän parhaista vuosista. 

Nykypäivän moderni opiskelija joutuukin luovimaan tiensä korkeakoulutuksen läpi erilaisten paineiden ristitulessa. Taloudellisten murheiden ja suorituspaineiden lisäksi huolta voivat aiheuttaa työllistyminen opintojen jälkeen, yksinäisyys, oma ammatillinen osaaminen tai kokemus väärästä alavalinnasta. Paineet kasaantuvat ja kumuloituvat. Mikä auttaisi ratkaisemaan tilanteen? 

Varmastikaan yhdellä byrokraattisella taikasauvan heilautuksella ongelmat eivät katoa. Osa ongelmakohdista, kuten opintojen tehostaminen, ovat rakenteellisia ja sidoksissa niin laajoihin yhteiskunnallisiin kehityssuuntiin, ettei niitä ole aivan helppoa muuttaa. Siltikään ei kannata vaipua apatiaan ja luovuttaa. Suurimmatkin hankkeet alkavat ideasta ja tässäpä olisi yksi pohtimisen arvoinen ajatus: lisätään inhimillisyyttä ja  vähennetään konemaista ajattelua.

Ehkä yksi suurimmista muutoksista nykytilanteen ja vanhojen hyvien aikojen välillä tuntuu olevan inhimillisyyden systemaattinen katoaminen. Erinäisten tehostamisten ja leikkausten seurauksena opiskelu kokonaisuutena näyttäytyy varsin joustamattomana ja ankarana systeeminä.

Opiskelijat ovat vain numeroita datassa: opintopisteitä, tukikuukausia, veronmaksajia, mielenterveyspotilaita, kulueriä. Milloin unohtui se, että jokaisen numeron takana on inhimillinen ihminen, joka yrittää elää elämäänsä ihan kuten sinä ja minäkin? Inhimillisyys tuntuu olevan vauhdilla katoava luonnonvara, joka helposti unohtuu, kun ihmiset muuttuvat vain numeroiksi loputtomissa exceleissä. Sen sijaan, että ihmisiä ajetaan jatkuvasti entistä ahtaammalle, tuntuu houkuttelevan radikaalilta ajatukselta, että tehokkuus voisi kasvaa lisäämällä yhteiskunnassa inhimillisyyttä ja humanismia. Sen sijaan, että olemme kuin autopilotilla suhaavia robotteja, olisimmekin ihan ihmisiä ihmisille. 

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Hullut, hermostuneet ja haitalliset  – vakavasti mielisairaiden stigma on yhä vahva

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina? […] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä […]

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina?

[…] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä kurjimmassa tilassa, nälässä ja janossa, kuumassa ja vilussa, liassa ja täynnä syöpäläisiä. Hän saa kuulla kovia sanoja ja kärsiä ylenkatsetta.

Mielenvikaisen hoidosta, Savo-lehti, 7/1889

Tällainen saattoi olla mielenterveyspotilaiden kohtalo aikana, jolloin laitoshoito ei ollut vielä yleistynyt Suomessa. Tavallisesti mielisairaat kaupattiin huutolaisina tai heitä kuljetettiin talosta taloon ”ruotilaisina” – pahimmassa tapauksessa vaivaiset eristettiin ja kahlittiin. 

Katkelma on Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen teoksesta Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (2020). Kipeä sielut valottaa mielenterveyden historiaa Suomessa 1850-luvulta 1960-luvulle. Teos on jatkoa Pietikäisen vuonna 2013 ilmestyneelle kirjalle Hulluuden historia

Kylähulluista Hulluille päiville: kuka on hullu?

Vielä 1800-luvulla hullu oli yleistermi psyykkisesti sairaalle. 

Hullu-sanalla on kuitenkin aina ollut kielessämme myös muita merkityksiä. Pietikäisen mukaan esimerkiksi Juhani Ahon teoksessa on useita viittauksia hulluihin ja hulluuteen. Aho tarkoittaa käsitteellä kuitenkin mielenterveysongelmista kärsivän yksilön sijaan ihmisen tekojen typeryyttä tai arvaamattomuutta, esimerkiksi toteamuksessa ”Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää” (novellista Kello, Ensimmäiset novellit, 1883)

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana tarkoittaa nykykielessä myös ”mieletöntä, hassua, hullunkurista” (KT sv. hullu). Tässä merkityksessä sana on otettu esimerkiksi tavaratalo Stockmannin Hullujen päivien alennuspäivien nimeen. 

Modernin psykiatrian kehittyessä Keski-Euroopassa 1800-luvulla hullu-termin korvasivat eri diagnoosien nimet. Antiikin ajoista asti hulluus oli jaettu kolmeen alalajiin: mania, melankolia ja frenetis. Hulluuden muuntuessa medikaaliseksi mielisairaudeksi vuosisadan kuluessa diagnoosien määrä kuitenkin monikertaistui ja alettiin puhua esimerkiksi sellaisista sairauksista kuin neurosyfilis eli aivokuppa, skitsofrenia ja maanis-depressiivisyys. Nykypäivänä käytämme käsitteitä mielenterveyspotilas tai psyykkisesti sairastunut (Sininauhaliitto).

Saako hullu-nimitystä sitten käyttää, kun puhutaan mieleltään sairaista? Pietikäinen korostaa, että sana ei ole sopiva, ellei henkilö itse päätä kutsua itseään hulluksi. Näinhän on tehnyt esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme

”Juha Hurme on sivistynyt, kun tiesi sanan hullu olevan perinteinen termi.”

Psyykelääkkeillä suljetuista mielisairaaloista kohti avohoitoa

1900-luvulla psykiatrian painopisteen siirtyessä Euroopasta Yhdysvaltoihin moderni psykiatria toi mielenterveysongelmien hoitoon diagnoosien lisäksi toisen edistysaskeleen: psyykelääkkeet. Erityisesti klooripromatsiinin käyttöönotto Yhdysvalloissa vuonna 1955 oli ratkaiseva käänne.

Ennen modernien psyykelääkkeiden keksimistä 1950-luvulla mielenterveyshäiriöiden oireet, kuten hallusinaatiot ja sekavuus, näkyivät potilaissa sellaisinaan. Aiemmin potilaille pystyttiin tarjoamaan vain esimerkiksi unilääkkeitä tai huumaavia aineita, kuten tyrmäystipoiksi kutsuttua kloraalihydraattia ja oopium-johdannaisia, jotka eivät olleet kovin tehokkaita. Nykyään psyykkisesti sairaat taas saavat toimivan lääkityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin oireet jäävät lievemmiksi.

Tutkijat ovat arvioineet psyykelääkkeiden käyttöönotolla olleen vaikutusta mielisairaaloiden hoitopaikkojen vähentymiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuodepaikat ovat vähentyneet viidessäkymmenessä vuodessa kymmenesosaan. Kun 1800-luvulla mielisairaalat toimivat usein sairastuneiden loppusijoituspaikkoina, 2000-luvulla vain harva viettää psykiatrisessa sairaalassa enää koko elämänsä.

Pietikäisen mukaan lääkkeiden avulla voidaan oikeuttaa lyhyitä hoitojaksoja yhteiskunnalle kalliiksi tulevien pitkien hoitojen sijasta. Mielisairauksia lääkkeet eivät kuitenkaan itsessään paranna, vaan niitä pitäisi käyttää vain lyhytaikaisesti terapian ja sosiaalisen tuen ohella. 

”Toki psyykelääkkeet auttavat ja on hyvä, että ne ovat olemassa, mutta niiden varaan ei pitäisi rakentaa järjestelmää”, Pietikäinen toteaa.

Sosiaalinen insinööritaito: hulluista kelpo kansalaisiksi

Pietikäisenkin tutkimaa hulluutta ei pidä rajata nykyaikaisen psykiatrisen diagnoosin saaneisiin henkilöihin, vain kaikkiin niihin poikkeaviin, jotka yhteiskunta on sulkenut tiettyinä aikoina ulkopuolelle. 

Pietikäinen kutsuu tällaista normista poikkeavien yksilöiden kohtelua sosiaaliseksi insinööritaidoksi (eng. social engineering). Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntapoliittista suunnittelua, jonka tavoitteena on muuttaa tietyn ihmisryhmän käyttäytymistä toivotulla tavalla. Suunnittelu on koskenut eri aikoina esimerkiksi vankeinhoitoa, lastensuojelua, koulutusta tai terveydenhoitoa. Termin on tehnyt tunnetuksi tieteenfilosofi Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (eng. The Open Society and its Enemies, 1945), ja eniten sitä on käytetty Ruotsin 1900-luvun historian tutkimuksessa, erityisesti puhuttaessa yhteiskuntasuunnittelusta ”kansankodin” (folkheim) rakentamisessa. 

Sopeuttamispolitiikkaa tulee aina tarkastella kontekstista käsin. Sata vuotta sitten suomalaisilla yhteiskuntasuunnittelijoilla oli hyvin erilainen käsitys siitä, kuka on ns. kunnon kansalainen kuin tämän päivän yhteiskuntainsinööreillä. Ajatus kansalaisten muovaamisesta yhteiskunnan tarpeisiin on kuitenkin edelleen voimissaan.

”Opiskelijoillekin yritetään tyrkyttää kunnon kansalaisuuden ideaalia ja saada teidät käyttäytymään niin, että valmistutte mahdollisimman nopeasti ja menette työelämään”, Pietikäinen huomauttaa. ”Hyötyajattelu näkyy edelleen: halutaan hyviä veronmaksajia, ei huonoja.”

Pietikäisen mukaan tärkein ero entisajan ja nykyajan sosiaalisen insinööritaidon välillä on tosin se, että nykyään sopeutumattomiin pyritään vaikuttamaan kurin sijasta ensisijaisesti pehmeillä keinoilla, esimerkiksi sosiaalisella tuella tai terapialla.

Nykykeskustelu hyväksyvämpää, mutta vakavasti sairaat jäävät edelleen näkymättömiin

Toinen selkeä ero aiempaan on se, että mielenterveysongelmista puhutaan nykyään avoimemmin. 

”Jos vähääkään seuraa sosiaalista mediaa, niin huomaa, että tästä [mielenterveysongelmista] keskustellaan.”

Harva kuitenkaan puhuu avoimesti vakavista mielisairauksista, kuten skitsofreniasta. Mediassa vakavista mielenterveyden ongelmista puhutaan usein vain rikostuomioiden yhteydessä, mikä syventää vaikeiden psykiatristen sairauksien stigmaa ennestään.

”On eri asia puhua ongelmista, jotka menevät ohi ja lievenevät, kuin siitä, että on koko loppuelämän jollakin lailla sen sairauden kahlitsema,” Pietikäinen sanoo. 

Pietikäinen pitää yhtenä syynä sitä, että ihmisten on helpompi ymmärtää lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennusta tai ahdistusta. Näistä on kaikilla meillä jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Mieleltään vakavasti sairaaseen taas on vaikea suhtautua luontevasti, kun ei ole minkäänlaista käsitystä sairaudesta.

”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”

Toisaalta somessa jaettavista tarinoista nousevat usein esiin sankari- tai selviytymistarinat: masennusta tai muusta mielenterveysongelmasta kertovat henkilöt, jotka hehkuttavat sitä, miten ovat sairaudesta selvinneet ja mitä siitä oppineet. Kunnon kansalaisen ajatus vaikuttanee myös tämän narratiivin taustalla. Onko niin, että vain sellaiset mielenterveyspotilaat, jotka ovat jo ongelmistaan selviytyneet, ovat sopivia nyky-yhteiskuntaan?

Terveiden ja sairaiden välisen yhteyden vahvistaminen – oppia menneestä? 

Ennen psyykelääkkeiden keksimistäkin pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja laitoshoidolle – joista joistakin voisi kenties nykyäänkin ottaa mallia. Hyvä esimerkki on Sipoossa Nikkilän sairaalassa 1900-luvun alussa syntynyt ja erityisesti sotien välisenä aikana yleistynyt perhehoito. Nykyään käsite perhehoito viittaa sijaishuollon yhteen muotoon, jossa kodin ulkopuolella elävät lapset saavat uuden kodin sijaisperheessä.

Perhehoidossa potilas asui jossakin sairaalan lähistöllä sijaitsevassa maatalossa ja osallistui tilan töihin. Potilas oli mukana perheen arkielämässä ikään kuin yhtenä perheenjäsenenä, josta talolliset saivat tosin valtiolta korvauksen.

Vaikka perhehoito ei levinnyt koskaan laajalle Suomessa, on osoitettu, että sillä on ollut positiivinen rooli ennakkoluulojen hälventämisessä. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että väestö suhtautui avoimemmin mielenterveyspotilaisiin sellaisilla paikkakunnilla, joilla perhehoitoa harjoitettiin.

”Jos esimerkiksi aloitettiin perhehoito kokonaan sellaisella paikkakunnalla, jossa oli ollut mielisairaala vaikka kymmenen vuotta,  niin siellä alueella oli ihmisillä enemmän ennakkoluuloja ja pelättiin mielisairaita”, Pietikäinen selventää. ”Siitä on ollut iso apu, että on nähty, että mielisairaat eivät ole pelottavia tai outoja.”


Se, miten mielenterveysongelmiin on kunakin aikakautena suhtauduttu, on vaihdellut ja eri aikoina mieleltään vakavasti sairaita on vuoroin pelätty, kahlittu, lääkitty tai kuunneltu. Esimerkiksi keskiajalla äänien kuulemista ei välttämättä pidetty mitenkään outona, vaan ajateltiin, että sekavia puhuvalla ihmisellä oli yhteys Jumalaan. 

Pietikäisen mukaan mielenterveysongelmat ovat osa ihmisyyttä ja elämää – terveen ja sairaan raja on loppujen lopuksi jatkumo. Yllättävät elämän kolhut ja vastoinkäymiset voivat johtaa vakavaan masennukseen tai ahdistukseen. Toisaalta on osoitettu, että aistideprivaatiossa terve ihminen muuttuu sekavaksi, ahdistuneeksi ja hallusinoivaksi muutamassa tunnissa

”Mieleltään sairaat ovat kuitenkin aika lailla samanlaisia kuin me niin sanotut normaalit. Voimmehan mekin olla välillä jossain episodissa – ei siinä ole mitään mystistä ja sitä on turha pelätä.”

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Yksilön rohkeuden edellytyksenä on kokemus psykologisesta turvasta

Rohkeus sekoittuu arjessa usein urhoollisuuteen. Suomen sanojen alkuperän mukaan urhoollisuus on johdannainen sanasta urho, joka tarkoittaa täysikasvuista miestä tai sankaria. Myös sana urheilla on urhoollisuuden johdos; termi valittiin tietoisesti yleiskieleen Kotikielen Seuran kokouksessa vuonna 1886. Ennen yleiskieleen siirtymistä urheilu esiintyi eri murteissa ja kuvasi uhkarohkeaa toimintaa. Englannin kielessä urhoollisuutta voi verrata termiin brave –  italian, […]

Rohkeus sekoittuu arjessa usein urhoollisuuteen. Suomen sanojen alkuperän mukaan urhoollisuus on johdannainen sanasta urho, joka tarkoittaa täysikasvuista miestä tai sankaria. Myös sana urheilla on urhoollisuuden johdos; termi valittiin tietoisesti yleiskieleen Kotikielen Seuran kokouksessa vuonna 1886. Ennen yleiskieleen siirtymistä urheilu esiintyi eri murteissa ja kuvasi uhkarohkeaa toimintaa. Englannin kielessä urhoollisuutta voi verrata termiin brave –  italian, espanjan ja kantakielen latinan johdokseen sanasta barbarous – barbaari.


Mutta rohkeudella ei ole mitään tekemistä urheilevan sankarin kanssa. Arvellaan, että rohkeus on taannoin pelkistetty sanasta rohtia, joka on synonyymi verbeille tohtia, uskaltaa, kehdata, hennoa tai raaskia. Englannin vastaava courage viettyy takaisin latinan kielen sanaan cor – sydän.

“Rohkea rokan syö, ujo kuolee nälkään, kaino ei saa kaaliakaan” -sananlasku ajaa ajattelun pahasti metsään. Sananlaskussa vastuu rohkeasta käytöksestä ja sen myötä elämässä pärjäämisestä sysätään yksilölle. Rohkeutta pidetään temperamentin ominaisuutena, joka ihmisellä joko on tai ei ole – ja sitä vääristää pärjäävän ja urhoollisen sankarin mielikuva.  Pohjimmiltaan rohkeus on tunnetaitoja ja itsetuntemusta riippumatta siitä, onko ihminen uhkarohkea, introvertti, ekstrovertti, ujo, kaino tai kiltti.

Tilanteet, jotka vaativat yksilöltä uskallusta herättävät kaikenlaisia tunteita – pelkoa ja ahdistusta, pelkoa epäonnistumisesta, pelkoa nähdyksi tulemisesta tai pelkoa tuomituksi tulemisesta. Samalla ne herättävät myös innostusta, inspiraatiota, onnistumista ja ylpeyttä. Urhoollisen sankarin mielikuva päässään ihminen voi kokea, että ei sovi muottiin, koska ei ole tarpeeksi rohkea tai jättää menemättä tilanteisiin, koska on liian herkkä, ujo tai muuten vaan rohkeaksi sopimaton.


Yliopistossa opiskelijoita kannustetaan oma-aloitteisuuteen ja kriittiseen, rohkeaan ajatteluun. Rohkeaa ajattelua ei synny, jos ihminen ei koe ympäristöään tarpeeksi turvalliseksi. Mikäli pärjäävältä yksilöltä edellytetään rohkeutta, tulee ympäristöltä eli yhteisöltä vaatia tarpeeksi turvallista tilaa, jotta jokaisen omaleimainen rohkeus voi kukoistaa.

Opintomaailmassa turvallisen tilan, psykologisen turvan, luomisesta ovat vastuussa ennen kaikkea auktoriteettiasemassa olevat henkilöt, mutta se ei riitä. Jokaisella yhteisön jäsenellä on vastuu siitä, että psykologinen turva pysyy yllä. Mutta vastuu siitä, että jokainen ymmärtää, mitä psykologinen turva on, kuuluu jo peruskouluun. Minä törmäsin termiin vasta yliopistossa.

Rohkeus ei ole epämukavien tunteiden poissaoloa, vaan kykyä toimia niistä huolimatta ja kokemusta siitä, että ympäristö kuuntelee ja tukee. Lempeää lukuvuoden alkua.

Kaisa-Reetta Seppänen

Biologian ja viestinnän opiskelija, joka nauttii aikaisista aamuista, viileästä säästä, syväluotaavista ilmiöjutuista, tietokirjoista ja sarjamaratoneista.

Lue lisää:

Kampuskeskustelu käy kuumana, mutta mitä opiskelija haluaa?

Keskustakampusta suunnitellaan tiuhaa tahtia suljettujen ovien takana. Opiskelijoiden näkemykset tuntuvat jäävän tutun pöhinän jalkoihin. Kysyimme, mitä opiskelijat oikeasti kampukselta haluavat.

TEKSTI Tuuli Heikura

KUVAT Maiju Putkonen

Nykyistä Linnanmaan kampusta on kuvailtu muun muassa kaukana suolla sijaitsevana betonimöhkäleenä, kauppakeskuksen parkkihallina, norsunluutornina ja uimahallina. Kampuksen kylmät betonirakenteet saavat kuitenkin piristystä kirkkain värein maalatuista käytävistä. Massiivinen rakennus tunnetaankin erityisesti värikkäästä arkkitehtuuristaan ja loppumattomista käytävistään.

Linnanmaan yliopistokampus on aikansa tuotos, jonka tilat eivät enää palvele modernin yliopistokulttuurin tarpeita. Kun vuonna 1972 Oulun Yliopiston peruskiveä muurattiin, oli ajatuksena Oulun laajentuminen erityisesti liike-elämän ja innovaatioiden osalta länteen. Yliopiston rakentaminen tähän lokaatioon lukitsi myös Teknologiakylän sijoittamisen Linnanmaalle.

Pian 50 ikävuoden saavuttava Linnanmaan pienoiskaupungiksikin tituleerattu kampus vaikuttaa kuitenkin tulleensa tiensä päähän, kun Oulun yliopisto on aloittanut hankesuunnittelun kampuksen siirtämisestä Linnanmaalta keskustan läheisyyteen Raksilaan vuosikymmenen lopulla. Oli kai jo aikakin, muissa suurissa opiskelijakaupungeissa kun yliopistot jo sijaitsevat keskustan läheisyydessä tukien keskustan palveluiden käyttöastetta.

Oulun Yliopiston mukaan uusi keskustakampus vastaa modernin yliopistomaailman tarpeisiin muunneltavilla, monikäyttöisillä tiloilla ja tulee parantamaan Oulun vetovoimaa yliopistokaupunkina. Lokakuussa 2020 järjestetyn hankesuunnitelman verkkoaivoriihen tuloksena yhtämielisiä oltiin siitä, että tulevaisuuden yliopiston tulisi olla yhteistyöhön nojaava yhteisö. Myös moderni teknologia ja yliopiston merkitys sosiaalisten kontaktien ja verkostoitumisen mahdollistajana korostuivat aivoriihessä.

Keskustelu uudesta kampuksesta on käynyt kuumana. Oulun kaupunginhallitukselle annettiin tilankäytöstä selvitys huhtikuussa. Kokonaisuudessaan kampukselle on annettu suunnitteluaikaa vuoden 2021 loppuun saakka. Hanketta luotsaava rehtori Jouko Niinimäki on kysellyt mielipiteitä tulevasta kampuksesta muun muassa lukiolaisilta ja Keskon ja Arinan johtoryhmiltä. Korkeakouluopiskelijoiden mielipiteet taas tuntuvat usein unohtuvan.

Oulun Ylioppilaslehti halusi selvittää, mitä nykyopiskelijat, jotka ainakin lehden logiikan mukaan ovat korkeakouluopiskelijan arjen asiantuntijoita, kaipaisivat tulevaisuuden kampukselta. Kysyimme siis etägallupin muodossa, millainen olisi loppukäyttäjien unelmien yliopistokampus.


Kyselyssämme nousi selkeitä teemoja ja toiveita niin vanhoilta kuin uusilta opiskelijoilta.

Suuri osa kyselyyn vastanneista toivoo tulevalle kampukselle valoisia ja avaria tiloja sekä runsaasti viherkasveja, jotka tunnetusti lisäävät viihtyvyyttä. Kenties jo kertaalleen kampuksen kanssa muuttaneet peikonlehdet tulisivat myös keskustaan?


“Valoisa, paljon lehtikasveja. Ympäristöasiat ovat huomioitu: ekologisuus näkyy kampuksella kaikissa ratkaisuissa. Mukavia sohvia ja muita alueita, joissa voi viettää aikaa. Melusaaste huomioitu esimerkiksi eristävillä lasiseinillä.”

Sara, 28


Tilojen väreiltä toivotaan poikkeuksetta neutraaleja sävyjä Linnanmaan kampuksella vallitsevan räikeän väripaletin sijaan. Myöskään betoni ja sen tuoma kolkkous ja kliinisyys eivät enää opiskelijoita viehätä. Ehkä harmaita betoniseiniä on tuijoteltu luennoilla jo kyllästymiseen asti, ja vaihtelu virkistäisi, sillä rakennusmateriaaleista puolestaan useassa vastauksessa nousee esille puu. Opiskelijoita kiinnostaa erityisesti myös ekologisuuden huomioon ottaminen kaikissa kampuksen toiminnoissa.

“Vihreitä seiniä, lasikattoja ja paljon luonnonvaloa. Paljon huonekasveja. Puuta käytetty rakennusmateriaalina paljon ja se näkyy erityisesti seinissä. Kauniit kivilaattalattiat, ehkä jopa marmoria tai jotain muuta kaunista kiveä. Murretut värit räikeiden sijaan. Monipuolinen lounasravintolavalikoima. Isompi kirjasto. Enemmän taidetta
seinillä. Paljon paikkoja istua ja hengailla kavereiden kanssa.”

Elin, 26


“Unelmieni yliopistokampus sijaitsisi rauhallisessa ja luonnon ympäröimässä ympäristössä. Luonnossa oleilu auttaa keskittymiseen, rentouttaa ja auttaa siten ajattelua vaativaa työtä ja lisää hyvinvointia. Kampus olisi mahdollisimman ympäristöystävällinen ja kannustaisi sen henkilökuntaa ja opiskelijoita ympäristöystävällisiin valintoihin ja tekoihin. Kampuksella olisi hyvin tilaa ja laitteita omaehtoiseenkin opiskeluun ja sosiaaliseen toimintaan.”

Inkku, 34


Gallupiin vastanneet opiskelijat yhtyvät hankesuunnittelijoiden näkemykseen tilojen käytön kompaktiudesta ja muunneltavista tiloista. Esiin nousevat erityisesti selkeys ja käytännöllisyys, kuin myös resurssien parempi kohdistaminen joustavaa työskentelyä edistäviin toimintoihin.


“Avara ja valoisa. Tilaohjelmaltaan tiiviimpi kuin Linnanmaan kampus ja helpompi navigoida. Vähemmän turhia neliöitä yleisissä tiloissa. Kampukselta olisi myös hyvä löytyä ruokakauppa. Lämmöneristys on tärkeää, nykyinen kampus on talvella todella kylmä ja vetoisa.”

H, 25


Monet kokisivat yliopiston rakentamisen useampiin kerroksiin käytännöllisemmäksi ratkaisuksi. Linnanmaan kampuksella suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa, mikä koetaan navigoinnin kannalta haasteelliseksi.
Kari Virta, jonka luotsaama arkkitehtitoimisto voitti yliopiston suunnittelukilpailun aikoinaan, selkeyttää silloisen tilasuunnittelun funktiota. Hänen mukaansa suunnittelua ohjasi ajatus kävelykadusta, joka halkoo yliopiston päästä päähän tehden siitä ikään kuin pienen kaupungin. Kävelykadun, siis Linnanmaan kampuksen Väylän, varrella on esimerkiksi kahviloita ja ravintoloita, ja sen varrella ihmiset voivat kohdata toisensa vapaasti.


Modernin korkeakouluopiskelun tarpeisiin vastaavat kuitenkin paremmin fiksusti käytetyt neliöt, tilojen monikäyttöisyys ja esimerkiksi ergonomiset ratkaisut.

Myös kaupungin keskustan läheisyys poistaisi tarpeen pienelle kaupungille, sillä kampus olisi luonnollinen osa kaupunkia.


“Kampuksella olisi runsaasti tilaa itsenäiselle opiskelulle, paljon seisomapöytiä ja hiljaisia saleja. Luentosalien akustiikkaan olisi panostettu. Kontinkankaan kampuksen kalliiden designer-puukoristeiden sijaan rahaa olisi budjetoitu pistorasioihin, tietokonepisteisiin ja pieniin ryhmätyötiloihin.

Kampuksen pihalla olisi videovartioidut, suuret ja laadukkaat pyöräparkit – kenen tarvitsee enää käyttää autoa, kun kampus siirtyy keskustaan? Yliopiston pihalla voisi olla esimerkiksi myös yliopiston omia lainapyöriä, joita voisi puhelimen sovelluksella vuokrata ja palauttaa.”

Kontinkankaan Tonttu, 24



”Unelmieni kampuksella olisi paljon itsenäiseen opiskeluun suunnattuja tiloja. Se sijaitsisi keskustassa tai sen tuntumassa kaiken muunkin elämän ytimessä. Pidän siitä, että eri alat ovat lähellä toisiaan, mitä voi olla
vaikea toteuttaa keskustassa. Unelmissani se silti olisi mahdollista. Unelmieni kampuksella olisi suuri kirjasto ja paljon itsenäiseen ja ryhmässä tapahtuvaan opiskeluun suunnattuja tiloja.

Kampuksella olisi myös ajanmukaista välineistöä opiskeluun, läppärilainaamo on hyvä idea, mutta monet koneet ovat aika huonoja. Luentosaleissakin olisi vihdoinkin virtalähteitä. Humus ja Olon kahvila olisivat viihtyisissä tiloissa, joissa olisi sohvia ja viherkasveja. Tilat olisivat mahdollisimman esteettömiä kulkea ja opiskella.”

Unelma-Anelma, 34


Esteettömyyden ja ergonomian lisäksi huomiota vastauksissa saa erityisesti tarve kohtaamispaikoille. Vaikka nykyisen hankkeen suunnitelmissa on tiivistää kampuksen toiminnot pienempään neliömäärään, näyttävät
opiskelijat kaipaavan Linnanmaalle tyypillistä alojen keskittymistä yhdelle kampukselle.


“Keskellä rakennusta voisi olla kohtaamispaikkana ”keidas”: iso suihkulähde, jota ympäröi paljon kasvillisuutta, kukkia ja/tai joku hieno patsas sekä penkkejä ja infotauluja. Aula olisi avointa tilaa, jonka kattoikkunasta näkee
taivaalle ja josta aurinkokin voisi hyvällä tuurilla pilkottaa, ja josta olisi näköyhteys kaikkiin kerroksiin. Lisäksi rakennuksessa voisi olla lasihissit, joista näkymä olisi puoleksi keitaalle ja puoleksi ulos.

Lisäksi isoimmissa luentosaleissa voisi olla pehmeät penkit ja väljyyttä. Rakennus olisi helppokulkuinen, ja eri tiedekunnat voisivat olla kerroksittain. Ylimmässä kerroksessa voisi olla lasikattoinen opiskelijaravintola kattoterasseineen ja siellä voisi olla vähän fiinimpi juhlasali yleisötilaisuuksiin. Julkisivu olisi moderni ja esteettinen. Sellainen ”katseenvangitsija” hyvällä tavalla.”

Idealisti, 25


“Pyramidi: hallintopuoli yläkerroksissa, sitten opetus- ja tutkimushenkilökunnan työhuoneet, sitten luokka- ja ryhmätyötilat. Kakkoskerroksessa oleskelu- ja ravintolatilat, pohjakerroksessa kulku luentosaleihin sekä näyttelytilaa. Myös pienempiä auditorioita pienempien oppiaineiden hyödynnettäväksi. Auditoriot voisivat sijaita pitkälti maan alla, kulku piippuhyllylle katutasosta.”

Murri, 26


Vuoden kestänyt omiin poteroihimme eristäytyminen saa kaipaamaan kontakteja – yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen koetaan opiskelijoiden puolelta tärkeäksi osaksi kampuselämää ja sen tulisi näkyä
myös tilaratkaisuissa.


“Ennen kaikkea toivoisin uuden yliopistokampuksen olevan selkeä. Nykyistä kampusta on kritisoitu sekavaksi, ja monet kokevat liikkumisen yliopistolla hankalaksi. Tällä hetkellä suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa. Itse kokisin selkeämmäksi suunnitella kampuksen rakentamisen ylöspäin moneen kerrokseen. Monet haluavat opetuksen lisäksi opiskella myös itsenäisesti tai ryhmässä kampuksen tiloissa. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää panostaa yleisiin opiskelutiloihin, niin hyvän ergonomian kuin myös viihtyvyyden kannalta.

Lisäksi useille opiskelussa on kouluttautumisen lisäksi tärkeää myös yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen. Viihtyvyyden lisääminen edesauttaa tätä. Ehkäpä kampuksen yhteyteen voitaisiin sijoittaa myös erilaisia harrastustoimintaan liittyviä tiloja. Luonnollisesti ravintoloita ja kahvipaikkoja pitää löytyä runsaasti. Nykyisen kampuksen ravintoloiden tarjonta on hyvin samanlaista. Vaihtelu virkistää, joten olisi mukavaa saada
myös jotain normaalista kouluruoasta poikkeavaa tarjontaa. Moni opiskelija voi olla silloin tällöin valmis maksamaan ruoasta myös enemmän, joten tässä voisi olla paikka myös hieman kalliimpaa hintatasoa tarjoavalle ravintolalle.”

Saana, 26



Opetustilojen lisäksi vastauksissa toivotaan yliopistolle myös laadukkaampia ravintoloita, harrastustiloja ja ainakin ruokakauppaa. Voisiko tulevaisuuden yliopisto vastata siis myös muihin tarpeisiimme kuin tiedonjanoon. Vastausten perusteella toiveena on ainakin se, että tila voisi kutkutella aistejamme myös visuaalisesti miellyttävien ärsykkeiden muodossa. Kysyimme opiskelijoilta tehdyn gallupin lisäksi myös tulevaisuuden visionääreiltä ja korkeakouluopiskelijoilta, mitä he haluaisivat kampuksella nähdä. Hehän tietävät opiskelutarpeensa paremmin, kuin me.


“Uudessa yliopistorakennuksessa voisi olla kukkia, taideteoksia ja joulukuusi sekä muita
puita – smbambu-buita, jotta on viihtyisämpää. Talon vintillä on paljon ikkunoita, joista voi katsoa lintuja katolla, ja haukkakukkia! Seiniin voisi maalata ja mieluiten menisin opiskelemaan paikkaan, jossa on limpskaa pöydällä. Ja
vessanpönttö keskellä tietä. Katolla on röyhtäyssavupiippu, joka osaa myös hikata ja kävellä. Savupiippu on tehty kekseistä, koska kampus on piparkakkutalo. Katolle kulkee silta, jos on nuohoustarvetta. Meidän kampuksella olisi myös paljon eläimiä, kuten pingviinejä, hylkeitä, pandoja ja haukia, jotka uiskentelevat vedessä pöytien ja opettajien penkkien alla.”

Helmi, 5 ja Eelis, 4.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää: