Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Laura Moisio lähestyy neljännellä kokopitkällään kevyen musiikin saralla yhä varsin vaiettua teemaa, ilmastonmuutosta.
Niin poplyriikassa kuin runoudessakin luonnon perinteisenä roolina on ollut ihmistunteiden peilinä toimiminen. Sade on kirjoitettu lauluihin surun heijastumaksi, aurinko ilon, juhlan ja rakkauden hetkiin. Myös ilmastonmuutos on alkanut pilkahdella lyriikassa tässä tarkoituksessa, ihmiselämän havainnollistajana. Chisun viimevuotisella Momentum 123 -albumilla ihmissuhteen päättymistä ja henkilökohtaista muutosta pohditaan rinnastamalla niitä ilmastonmuutoksen. Maija Vilkkumaan laulussa lämpimän talven myötä haurasta Kaivopuiston jäätä verrataan laulun puhujan ihmissuhteen haurauteen.
Laura Moisio pohtii uudella levyllään ihmisen kokemusta ja roolia muuttuvan luonnon äärellä.
Tarkkanäköisenä sanoittajana Moisio lähestyy suurta teemaansa pienen kautta. Hän havainnoi luontosuhteita, hetkiä ja tunnelmia, enteitä ja muistoja muuttuvassa ajassa taltioiden. Kuten kriisin keskellä usein, monet tunteet elävät rinnakkain. Sanoituksissa ja musiikissa ovat samanaikaisesti läsnä niin pakenemisen kaipuu ja menettämisen pelko, arat rohkeuden hetket kuin varovaiset tuntemukset vastauksista.
Muun muassa folkin, bluesin ja iskelmän äänimaisemista musiikissaan ammentava Moisio liikkuu valtavirran trendeistä toisaalla, ja levy soi aiempien levyjen tapaan kuulaana ja ajattomana. Vakiintuneen taustabändin kanssa luoduissa sovituksissa luotetaan vahvasti perinteisten bändi-instrumenttien voimaan, mitä täydennetään harkitusti muun muassa jousi- ja torvisovituksin. Moisio on vahvasti paitsi lauluntekijä, myös laulaja ja tulkitsija. Hänen paljolti falsetissa liikkuva äänensä on kuuntelemaan pakottava kertoja, runsaina harmonioina ja yllättäviäkin polkuja kulkevina laulumelodioina myös levylle leimansa antava instrumentti.
Verrattuna moniin artistikollegoihinsa, Moisio hyödyntää lyriikassaan vahvemmin erilaisia runouden keinoja. Hänen kaikilla levyillään teksteissä pääsevät ääneen erilaiset puhujat, mikä laajentaa kerrontaa poplyriikan totututuista ihmissuhdekuvastoista yllättäviin näkökulmiin. Moisio uskaltaa myös jättää tilaa säkeidensä ympärille, antaa ne kuulijoidensa täydennettäviksi. Runolla voidaan parhaimmillaan lausua jotain ajatonta, ja tähän ilmeisimpiä aikansa leimamerkkejä sanoituksissaan kuin musiikissaan välttelevä Moisio pyrkii ja onnistuu siinä. Levyllä uuden elämän saa myös Edith Södergranin vuoden 1929 runo Levottomia unia, jonka pohjalta luotu kappale Kaukana onnesta pistää pohtimaan uhkien muutosta, mutta niiden läsnäolon aiheuttamien tunteiden samankaltaisuutta eri aikoina.
Keskeisenä pohdintana näyttäytyy ilmastonmuutoksen edessä toimimisen pakon ja toisaalta helposti omaksuttavan välinpitämättömyyden välinen ristiriita, sukupolvikokemuskin: “Jäikö taaksemme pahaa unta? / en edes muista, on kulunut kauan / mut mihin oikein me ajettiin / mehän vaan ohi ajettiin.” Kuin unenomaisessa sumussa, sivustakatsojien rivistöön on helppoa asettua. Myöhemmin omia valintoja voi olla vaikeaa enää ymmärtää tai elää niiden kanssa: “Miksi kyytiin mä jäin?”
Laulaa kun ei voi muutakaan -levyllä heijastuu myös perinteisten luontokuvien ennakoitu muutos. Vaaraa enteilevässä kappaleessa “Tummat hahmot” aurinko ei viesti ilosta, vaan sen läsnäolo herättää vierauden kokemuksen: “Kuljin pitkän matkan eilen / pitkin tyhjää tietä / paistoi aurinko alhaalta / ja se kuumuus kuin en kuuluisi tänne.”
Kriisin keskellä on helppoa hakea oloonsa voimaa myös todellisuutta pakenevista luontokokemuksista, kuten kuvataan kappaleessa “Metsä”: “Tänne jos jään / ois helpompaa elää / voisin kuulla sen / mikä hukkuisi muuten”. Kertosäkeen haikeus muistuttaa kuitenkin ihmisen väistämättömästä osasta metsässä vain vierailijana. Yksilön toimijuuden ja osallisuuden koettuun ristiriitaan viitannee myös levyn nimi. Kappaleessa “Kuulin linnun”, kauppakeskuksen paikalla lintu “laulaa kun ei voi muutakaan”, pistäen pohtimaan, miten helppoa tähän kokemukseen on samastua myös ihmisenä.
Ääniraitojen määrä on pidetty maltillisena ja harkittuna, jolloin pienilläkin vivahteilla onnistutaan luomaan merkittäviä tunnelman muutoksia. Sovituksissa onnistutaan vuoroin kasvamaan ja hiljentymään uudelleen. Orgaaninen, hiottu ja hengittävä kokonaisuus muodostaa yhdessä Moision laulun kanssa satumaisen, uteliaan ja ehyen äänimaiseman.
Poikkeusaikojen vuoksi keväältä peruuntuneelle levynjulkaisukiertuelle kannattaa hakeutua kuulijaksi myöhemmin, sillä Moisiolla bändeineen on kyky myös livenä saada ihmiset seisahtumaan luomisen tarpeesta syntyvän musiikin ja tarinoiden äärelle.
Julkaistu
SHARE
Kerttu Juutilainen
Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.
Oululaiset lapsuudenystävät laulaja Matti Kuokkanen ja kitaristi Antti Tarumaa perustivat vuonna 2002 bändin puhelimessa soitetun kitarasoolon perusteella. Yhtyeen jäseniksi ovat vakiintuneet kitaristi Petri Sääskö, basisti Teemu Hiltunen sekä rumpali Janne Kiiveri. Bändi julkaisee maaliskuussa toisen albuminsa, Pyhä yksinkertaisuus. Matti Kuokkanen: Homma lähti siitä, että mulla oli pöytälaatikossa paljon runoja ja sanoitusaihioita. Antin kanssa meillä oli […]
Oululaiset lapsuudenystävät laulaja Matti Kuokkanen ja kitaristi Antti Tarumaa perustivat vuonna 2002 bändin puhelimessa soitetun kitarasoolon perusteella. Yhtyeen jäseniksi ovat vakiintuneet kitaristi Petri Sääskö, basisti Teemu Hiltunen sekä rumpali Janne Kiiveri. Bändi julkaisee maaliskuussa toisen albuminsa, Pyhä yksinkertaisuus.
Matti Kuokkanen: Homma lähti siitä, että mulla oli pöytälaatikossa paljon runoja ja sanoitusaihioita. Antin kanssa meillä oli ollut pitkään puhetta, että pitäisi perustaa bändi.
Yksi vappu, kun vielä opiskelin teekkarina täällä Oulun yliopistolla ja Antti opiskeli Rovaniemellä, hän soitti mulle puhelun. Sieltä kuului vain kitarasooloa. Kuuntelin, että onpa hyvän kuulosta, en oikeastaan edes tiennyt, että Antti on treenannut niin paljon. Antti kysyi, että olisko nyt aika perustaa se bändi.
Antti Tarumaa: Ideana oli, että soitetaan raskaampaa suomenkielistä rokkia, ei niinkään heviä. Keväällä 2002 saatiin bändi kokoon.
Matti: Ensimmäinen biisikin syntyi siten, että Antti soitti mulle melodiaa puhelimen välityksellä. Hänellä oli sanatkin siihen, mä tein laulumelodian lennosta.
Matti: Bändillä oli aluksi toinen nimi. Suomessa toimi silloin bändirekisteri, josta huomasin meidän nimen olevan jo käytössä. Piti äkkiä keksiä toinen nimi, joku keikkakin oli tulossa. Aattelin, että Myrkkykieli on sopivan erikoinen, en tiiä onko se oikeastaan edes suomen kielen sana.
Joku joskus sanoi, että keksikää parempi nimi. Oltiin menossa Kemiin keikalle, sieltä sanottiin, että voisitteko tulla eri nimellä, että saatais vähän myyvämpi.
Antti: Aika moni bändi on eka kuulostanut vähän oudolta, kuten Apulanta tai Tehosekoitin, mutta sitten niistä on tullut ihan luontevia nimiä. Toisaalta se on vaan nimi. Sanoituksetkin on vaan sanoituksia.
Matti: Vaikka kyllähän niitä sydänverellä tehdään.
Välillä biisin teossa on sellaista telepaattista yhteyttä. Yleensä kun teen sanoitusta, minulla saattaa pyöriä jokin lause päässä pitkään. Aika paljon sanat ovat eletystä elämästä, ihmissuhteista, eroista ja rakastumisista.
Antti: Kakkoslevy on minusta monipuolisempi, ykköslevy oli ehkä vähän vakavampi.
Matti: Se oli vähän paatoksellisempi. Nyt on otettu vaikutteita monesta suunnasta, iskelmästä, punkista, itämaisestakin. Levynjulkaisukeikka on Tukikohdalla maaliskuussa.
Ollaan kehitytty ihan sikana keikkabändinä. Ihan ensimmäinen keikka tais olla Caiossa, Antti soitti tyyliin selin yleisöön.
Itse olen kokenut ehkä sykähdyttävimmät keikkatuntemukset, kun ollaan oltu soittamassa kehitysvammaisten palvelukeskuksessa. Ihmisiä oli tullut ympäri Pohjois-Suomea. Se aitous ja se, mitä musiikki pystyi antamaan niille ihmisille, mulle tuli ihan kylmät väreet ja tippa linssiin siinä.
Julkaistu
SHARE
Kerttu Juutilainen
Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.
Muusikko Matti Johannes Koivu lähti etsimään kadonnutta tulevaisuudenuskoaan menneisyydestä. Tuloksena oli kolmen radioesseen sarja, jossa kerrotaan modernin Suomen tarina.
Muuttoliike suuntautuu tavallisesti kohti etelää ja pääkaupunkia – vaikkapa sitä Suomen ensimmäistä rautatielinjaa pitkin, joka avattiin Hämeenlinnan ja Helsingin välille vuonna 1862.
Eikä Oulu ollut ensimmäinen vaihtoehto myöskään hämeenlinnalaistaustaiselle muusikolle Matti Johannes Koivulle.
Hän opiskeli Turun humanistisessa ammattikorkeakoulussa viittomakielen tulkiksi, koska “jonnekin oli pakko hakea” eikä hän ollut päässyt Helsinkiin lukemaan historiaa. Turussa Koivu sai tietää Oulun yliopistossa opetettavasta aate- ja oppihistoriasta, luki pääsykoekirjana ollutta Eric HobsbawminÄärimmäisyyksien aikaa alleviivaten siitä omien sanojensa mukaan ”ehkä 80 prosenttia opiskeluteknisesti hienossa hakuprosessissa” ja pääsi vuonna 2003 sisään.
Edessä oli muutto vieraaseen kaupunkiin, josta Koivu ei tuntenut ketään tai oikeastaan tiennyt mitään. Yliopistoon hakeutuminen oli kuitenkin Koivulle jokseenkin itsestään selvää. Molemmat vanhemmat olivat suorittaneet korkeakoulututkinnon ja koulutuksen arvostus siirtyi myös isoisän esimerkin kautta.
”Tämä välittyi niin, että koulutuksen, sivistyksen ja historian arvo on tosi korkealla.”
Kadonnutta tulevaisuutta etsimässä
Vuonna 2019 Matti Johannes Koivu on arvostettu muusikko, jonka sooloura käsittää yli vuosikymmenen ajanjakson ja kahdeksan levyä. Viimeisin ilmestyi kuluvan vuoden syyskuussa ja kantaa nimeä Luonnos.
Ohjelman tekoon innoitti kokemus pysähtyneisyydestä, tulevaisuuden uskon puutteesta, joka vaikutti vaivaavan laajemminkin Koivun sukupolvea. Oli selvitettävä mistä tässä oli kyse.
Ohjelmaa tehdessä selvisi, että Suomen historiassa on ollut kolme ajanjaksoa, 1890-luku, 1960-luku ja 1990-luku, jolloin usko tulevaisuuteen oli voimissaan.
”Tulevaisuus on tietynlaista yhteiskunnan liike-energiaa. Se on sitä, että halutaan parempi elämä. Tulevaisuus on karrikoiden sitä, että on yksinkertaisesti paljon tehtävää”, Koivu sanoo.
Koivun radioesseissä kerrotaan, kuinka 1890-luvulla tätä energiaa toi fennomaaninen liike, 1960-luvulla tiedostava nuoriso ja 1990-luvulla Nokia ja kansainvälistymisen aalto.
Historiasta apua ahdistukseen
Aikojen kurjuutta valittava millenniaali saa vastaansa maailman steven pinkerit ja hans roslingit, jotka marssittavat komppaniallisen tilastoja todistaakseen, että ennen ei todellakaan ollut paremmin. Materiaalisen hyvinvoinnin keskellä koettavan ahdistuksen yksi syy saattaakin löytyä liian suurista odotuksista.
Koivu kertoo radiosarjassaan, kuinka ”koko maa haluaisi vielä kuulla tarinan kengättömästä pojasta, josta kasvoi valtiomies”. Monen nykyaikuisen tarina voi sen sijaan kulkea omakotitalon lapsesta kerrostaloon vuokralaiseksi.
Edistyksen puute ahdistaa, vaikka reissun olisi saanut taittaa muotikengät jalassaan.
”Yksi tuhannesosa ongelmaa on varmaan tavoitteiden asettamisen vaikeus. Jos lapset kuolevat nälkään, on hirveän helppo asettaa tavoitteeksi se, että lapset ei enää kuolisi nälkään. Nykyään näin selkeiden ja motivoivien tavoitteiden löytäminen on muuttunut vaikeammaksi.”
Koivulle modernin Suomen historiaan tutustuminen oli self-helpiä, josta oli hänelle itselleen paljon apua.
Hänen mukaansa oli mahtavaa ymmärtää, että elämme maailmassa, joka on menneisyyden ihmisten tavoitteiden, suunnitelmien ja unelmien – koskivat ne sitten tasa-arvoa, ihmiskeskeisyyttä tai talouskasvua – lopputulos.
”Historia on tietoiseksi tulemisen prosessi.”
Koivu sanoo, että tulevaisuuden suhteen hänellä ei tällä hetkellä ole ”hanskat jäässä”. Toivoa hän näkee siinä, että pitkään jatkuneen epäpolitisoitumiskehityksen jälkeen nuoret ovat aktivoituneet ilmastolakkoiluun.
Ehkä heissä on sitä liike-energiaa, joka synnyttää tulevaisuuden.
”Kun olin Helsingissä ilmastomielenosoituksessa ja näin Senaatintorin eteen käveleviä lukiolaisia, jotka vaativat systeemin muutosta, niin siitä tuli melkein tippa linssiin. On jumalattoman hienoa, että meillä on 16-vuotiaita, joilla on pokkaa sanoa niin.
Kuka?
Matti Johannes Koivu
» Valmistui vuonna 2012 filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta pääaineenaan aate- ja oppihistoria. Gradun aihe oli “Naisten vapaaehtoinen uskonnollinen ja kansansivistyksellinen aktiivisuus 1890-luvulta 1910-luvun alkuun Ylikartanon kirjeenvaihdon valossa”.
» Parasta opiskelussa oli innostava henkilökunta. Hän on kiitollinen aate- ja oppihistorian laitokselle myös valmistumisen jälkeen saadusta tuesta apurahahauissa ja radio-esseiden tekemisessä.
» Nykyiseltä ammatiltaan muusikko ja toimittaja. Asuu Helsingissä.
» Unelmoi siitä, että hänen lapsensa saisivat elää hyvän elämän.
» Harrastuksiin kuuluu jalkapalloapuvalmentajana toimiminen.
Julkaistu
SHARE
Jonas Björkbacka
Aate- ja oppihistorian opiskelija, joka haluaisi vain lukea ja saada rahaa siitä.
TR-808 ja TB-303. Nämä kirjainyhdistelmät kuulostavat kenties kryptisiltä, mutta monille elektronisen musiikin ystäville, kuten minulle, nuo nimet ovat erittäin tuttuja.
Ensimmäinen on rumpukone, toinen taas on bassosyntetisaattori. Kumpaakin japanilaisen Roland-yhtiön valmistamaa syntetisaattoria pidettiin aikanaan outona, jopa kelvottomana.
Rockbändin rytmiosioita, eli akustisia rumpuja ja bassoa, korvaamaan suunnitellut laitteet eivät kuulostaneet juurikaan esikuviltaan. Niissä oli kuitenkin omalaatuista viehätystä. Tarvittiin vain muutama kokeilunhaluinen muusikko tuomaan instrumenttien potentiaali esiin ja nostamaan ne muidenkin kuin meidän synanörttien tietoisuuteen.
Etenkin TR-808 on saavuttanut laajan kulttisuosion ja tullut pysyväksi osaksi elektronisen musiikin äänenmaisemaa. Usein sen tärkeyttä elektroniselle musiikille on verrattu sähkökitaran asemaan rock-musiikissa ja sitä onkin emuloitu ja versioitu loputtomiin. Molemmat syntetisaattorit ovat olleet esimerkiksi teknon ja housen kehityksessä erittäin tärkeitä. Useat oululaiset opiskelijatkin kuulevat TB-303:a joka vappu – ainakin minun korvieni mukaan sitä on käytetty Imperion kappaleella Amor Infinitus.
Mielestäni ei ole oleellisinta, mikä soitin on noussut ikoniseen asemaan, vaan oleellista on, mikä tekee soittimesta niin aikaa kestävän kuin vaikkapa TR-808 – ja voisiko mikä tahansa soitin nousta yhtä suosituksi?
Omaleimaisuus voisi olla yksi suosion syy, matala hinta kenties toinen. Soittimet, joilla voi helposti ja suhteellisen pienellä rahallisella panostuksella luoda uudenlaista musiikkia, vetoavat muusikoihin. Soittimen hinta kohoaa arvostuksen myötä, jolloin pienen budjetin toimijat siirtyvät etsimään uusia.
Mainitut soittimet ovat kuitenkin peräisin 80-luvulta ja ne ovat vakiinnuttaneet asemansa jo ajat sitten. Mikä nykypäivän syntetisaattori voisi nousta tulevaisuuden TR-808:ksi?
Itse vastaan, että tuskin mikään. Suuri osa syntetisaattorivalmistajista pelaa varman päälle ja keskittyy varioimaan menneitä hittisoittimia. Siten uudet innovaatiot ovat harvassa.
Minusta on jännittävää, ettei kukaan kykene tarkasti ennustamaan, mikä on elektronisen musiikin seuraava suunnannäyttäjä. Asiaa pohtiessaan on vaihtoehtoisten tulevaisuuksien äärellä.
Uskaltaisin kuitenkin mennä takuuseen siitä, että tulevaisuus kuulostaa joltain, mitä en osaa edes kuvitella.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
"Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä", kirjoittaa Helmi Juntunen noise-musiikin viehätystä käsittelevässä kolumnissaan.
Viehtymykseni meluun saattoi alkaa teinivuosien kesätöissä tehtaan pakkaamossa, kilkuttavien koneiden keskellä. Tai ehkä jo lapsena joku särökitarasta paennut sointu jäi päähäni kiertämään ja kaikumaan ikuisena bordunana.
Melumusiikki eli noise ja sen lähisukulaiset, kuten industrial, ovat keskeinen osa elämääni. Noisen skaala on laaja, etenkin kun mukaan luetaan erilaiset lajista syntyneet fuusiogenret. Omia suosikkigenrejäni ovat harsh noise, power noise ja noise rock. Jo lajien kirjosta voi päätellä, etten ole melumieltymykseni kanssa yksin. Jo lukioaikoinani löysin netistä paljon samanhenkisiä ihmisiä, ja muutettuani Ouluun opiskelemaan tulin hiljalleen tietoiseksi paikallisen noise- ja kokeellisen musiikin skenestä. Lukioikäisenä kuuntelemani melodiattomat ja rytmittömät äänikollaasit eivät enää olleetkaan vain jotain, mille sukulaiset puistelivat naureskellen päitään, vaan osa perinnettä, joka selvästi eli internetin ulkopuolellakin.
Melu ja hiljaisuus koetaan usein vastapareiksi, joista hiljaisuus on hyvää ja hyödyllistä ja melu yksiselitteisen vahingollista. Kun puhutaan melusta, tarkoitetaan yleensä sattumanvaraisia, usein epämiellyttäviä ääniä, joita ihminen arjessaan kohtaa.
Melu musiikillisena elementtinä on kuitenkin eri asia. Sillä on tarkoitus, olla osa teosta. Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä.
Noisessa, siis musiikillisessa melussa, on jotain samaa kuin metallimusiikissa, eräänlaista katarttisuutta. Kun kuuntelen äärimmäisiä ääniä, koen vapautuvani. Melu musiikillisena elementtinä miellytti minua aluksi varmaankin sen takia, että se ärsytti, mutta eri tavalla kuin jatkuva melodiaryöpytys, jota ympäristömme on täynnä. En sano, ettenkö olisi silloin ja nytkin nauttinut melodisesta musiikista: välillä vain tunsin tarvetta jollekin aivan muulle kuin kauppakeskusten ja kahviloiden harmittomalle hissimusiikille. Musiikillisessa kontekstissa ja pieninä annoksina melu tuntuu virkistävältä vastalauseelta melodialle.
Laajemmin kokeellisesta musiikista kiinnostuneena arvostan myös noiseartistien ikonoklastista suhtautumista länsimaisen musiikin muotokieleen. Noisen kuuntelu on minulle hieman samankaltainen kokemus kuin maalauksen tai seinävaatteen tarkastelu; mitä signaaleja on oikein pitänyt rääkätä ja miten, että näin erikoisia äänenvärejä on saatu aikaiseksi? Millä perustein niitä on kiedottu yhteen, jotta on saatu valmis kokonaisuus? Satunnaisestiko, vai tarkkaan harkitusti?
Noise on minusta parhaimmillaan paitsi arvaamatonta, myös jännittävää ja raakaa. Monien artistien teoksissa ei usein kappalerakenteista voi puhuakaan, vaan häiriöäänten massa etenee vakaasti kuin jäätikkö. Vaikka kyseisen estetiikan mukaan toimivat tai toimineet artistit, kuten japanilainen Merzbow, tulevat varmasti monelle pintapuolisesti asiaan perehtyneelle ensimmäisenä mieleen, melodia ja rytmi eivät ole kokonaan vieraita noisen sateenvarjon alle luettavalle musiikille. Esimerkiksi power noisessa ja noise rockissa kappalerakenteet myötäilevät usein perinteisiä populaarimusiikin kaavoja.
Noisella on muun kokeellisen musiikin tavoin pitkä historia, ja vuosien saatossa lähes kaikkea on kokeiltu. Noisemusiikin historiassa olisi varmasti monia elementtejä, jotka vetoaisivat myös heihin, jotka eivät miellä olevansa innostuneita koko asiasta. Kansainvälisessä noiseskenessä on valitettavan usein myös muille äärimusiikin suuntauksille yhteisiä piirteitä, joita olisi hyvä kyseenalaistaa laajemminkin. Tökeröt, usein naisiin kohdistuvat väkivaltafantasiat, misogynia, fasismin ihannointi sekä marginalisoituihin ryhmiin kohdistuva syrjintä ovat oikeita ongelmia, joihin noisen piirissä tulisi puuttua aiempaa jämäkämmin.
Oulussa noise on nähdäkseni vakiintunut ainakin underground-piireissä osaksi musiikillista maisemaa. Tänä vuonna marraskuussa järjestettävä, jo hiljalleen perinteeksi muotoutuva ja kasvava Kammottava ääni, sähköinen ääni -festivaali on useampana vuonna esitellyt melumusiikkia sekä Suomesta että muualta. Myös Oulun Taiteiden Yössä on kuultu noisea.
Salonkikelpoisuutta noisemuusikoiden kuitenkaan tuskin tarvitsee haikailla, tai pelätä. Kokeellisen musiikin maailmalla on tosin tapana vuotaa vaikutteita ympärilleen, ja modernissa popmusiikissa kuuleekin ajoittain kaikuja noisesta, vaikkei kenties ihan rajuimmasta päästä.
Olisi silti vaikea kuvitella radiokanavien innostuvan biiseistä, joita kuunnellessa ei tiedä varmasti, onko autoradio lipsunut oikealta taajuudelta vai ei.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Suomen menestynein indiebändi Satellite Stories lopettaa uransa lokakuun viimeisenä lauantaina. Kymmenen vuotta, viisi studioalbumia ja tuhansia keikkakilometrejä myöhemmin on aika hengähtää ja katsoa elämää ilman rock’ n roll -laseja. Mutta oliko koko pitkä matka sittenkin kaukokaipuuta?
”I’m dreaming of another place Freezing through these winter days My drifting mind is longing south”
Kun oululainen Satellite Stories suuntasi ensimmäistä kertaa Eurooppaan, hajosi bändin keikkapaku Saksan moottoriteille. Reissusta jäi hyvän tarinan lisäksi ikuinen kiitollisuudenvelka mekaanikko David Normanille.
Syyskuun alussa julkaistun, bändin viimeiseksi jäävän Cut Out the Lights -albumin myötä Satellite Stories suuntasi tänä syksynä vielä viimeisen kerran Eurooppaan.
Bändin jäsenet Esa Mankinen (kitara ja laulu), Olli-Pekka Ervasti (rummut), Marko Heikkinen (kitara) ja Jyri Pesonen (basso) pääsivät viimeisellä The Final Story –kiertueella vielä kerran maistamaan keikkaelämää suuren maailman meiningillä.
Bändin jäsenet ovat aiemmin kehuneet erityisesti Espanjan keikkoja hyvästä tunnelmasta. Myös tällä kertaa Espanja oli yksi odotetuimmista pysähdyspaikoista.
”Siellä indierock on vielä niin iso juttu. Keikoilla ihmiset ovat iloisia, tanssivat ja osaavat sanat ulkoa. Se hyvä fiilis tarttuu sitten itseenkin”, Marko Heikkinen kertoo.
Jäähyväiskiertue starttasi syyskuussa Kuopion Henry’s Pubista. Bändin mukaan jäähyväiskeikoilla meno on ollut villiä myös Suomessa. Mahdollisuus nähdä bändi viimeistä kertaa on tuonut keikoille tuttuja kasvoja: keikoilla on tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet bändin Suomessa yli kymmenen kertaa. Kotimaan keikat ovat vetäneet porukkaa myös kauempaa, jopa Japanista asti, Heikkinen sanoo.
Myöskin Oulun jäähyväiskeikat (25.10. ja 27.10.) ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella. Vihoviimeiselle keikalle on bändin Facebook-sivun mukaan tulossa ihmisiä aina Kanadasta asti.
Mutta ennen viimeistä keikkaa ja valojen sammumista on hyvin aikaa vielä katsoa hetkeksi menneeseen.
Valot sammuvat
”In my veins Flows mercury, flows mercury I’m not the man that I used to be”
Bändin viimeinen levy kantaa nimeä Cut Out the Lights. Usein artisteilla on tapana pakata viimeiselle levylle kaikki toteutumattomat musiikilliset ideat ja unelmat.
Bändin mukaan uuden levyn materiaalin työstäminen ja lopettamispäätös menivät osittain limittäin. Viimeisimmän levyn materiaalin säveltäminen alkoi kuitenkin hyvissä ajoin ennen päätöstä.
Esa Mankinen ja Marko Heikkinen olivat keväällä vieraanaOulun ylioppilaslehden Kampuslivessä syksyn Vulcanalia-keikan tiimoilta. Tuolloin kaksikko oli sitä mieltä, että uuden levyn materiaalissa ei kuulu se, että kyseessä on viimeinen kerta studiossa tällä kokoonpanolla.
”Yritettiin vaan tehdä niin hyviä biisejä kuin mahdollista”, Heikkinen heitti haastattelussa.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa.”
Jotain pientä erikoisuutta levynteossa silti oli. Esimerkiksi tasatahtisia biisejä oli tällä kertaa mukana enemmän kuin normaalisti.
”Niitä on kiva soittaa ja ne sopivat hyvin meidän keikkasettiin”, Heikkinen kertoo.
Myös kokemus levynteosta näkyi viidettä kokopitkää tehdessä. Nyt bändi rohkeni toteuttaa hyväksi havaittua ”less is more” -periaatetta.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
”Meillä on aina ollut yhteinen visio”
”This is a story about a man And how he came to understand The things in his life”
Mutta jäikö jotain musiikillista visiota vielä toteuttamatta, jonka kymmenvuotisen uran tehnyt bändi olisi vielä halunnut Satellite Stories -nimellä saada aikaan?
Bändin mukaan matkan varrella kovalevylle on tarttunut lähes 300 demoa, joista levyjen kappaleet on parsittu kokoon.
”Kyllä näistä ne parhaat on aina levylle laitettu, että siinä mielessä ei jää mitään hampaankoloon”, Marko Heikkinen tuumaa.
Miehet haluavat muistuttaa, että he ovat pitkän uransa aikana olleet lähes aina yhtä mieltä siitä, miltä bändin tulisi kuulostaa.
”Aika hyvin olemme kukin saaneet toteuttaa omia ideoitamme musiikin parissa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
Bändin mukaan uuden levyn kohdalla haluttiin tehdä tavallista enemmän itse. Myös studiossa materiaalin hinkkaaminen jätettiin minimiin, ja sovitukset olivat pitkälti kasassa ennen varsinaista studiosessiota. Näin jäi aikaa muille kokonaisuutta eteenpäin vieville asioille.
”Esimerkiksi lauluihin käytettiin tosi paljon aikaa, jotta niihin saatiin sellainen oikeanlainen tunnelma”, Esa Mankinen kertaa.
”Pitää ajatella maailma vähän yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on”
”I don’t want, I don’t want, I don’t wanna be in Helsinki Art Scene”
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä.
”Ei meistä alun perinkään mitään U2:ta pitänyt tulla, vaan ennemminkin kuin Vampire Weekend”, Marko Heikkinen pohtii.
Homma pääsi kuitenkin kasvamaan. Satellite Storiesia tituleerataan usein Suomen suurimmaksi indierockbändiksi. Bändiläiset myöntävät, että jossain vaiheessa he olivat vakaasti sitä mieltä, että ovat maailman paras ja kaunein bändi.
”Toki näin viiden levyn jälkeen on hiukan realistisemmat näkemykset siitä, mitä tässä on saavutettu”, Heikkinen jatkaa.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään.”
Tietty hulluus ja epärealistiset odotukset ovat Satellite Storiesin mukaan myös välttämätön osa aloittelevien bändien sielunmaisemaa. Inhorealistisella bisnesajattelulla ei pitkälle pötkitä, vaan haaveille ja unelmille pitää olla tilaa. Suuruudenhulluus on hyvästä.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään”, Jyri Pesonen summaa.
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä. Bändi keikalla Qstockissa kesällä 2015.
Rock-lavoilta opit arjen haasteisiin
”Don’t tell me it was wasted time Don’t tell me it was waste of life”
Lopettamisen jälkeen Satellite Storiesin jäsenet pääsevät maistamaan niin sanottua normaalia elämää. Se oli myös yksi syy lopettamispäätöksen taustalla. Kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen jäsenillä on kaikilla vielä keskeneräisiä opintoja Oulun yliopistolla. Esimerkiksi keväällä Oulun ylioppilaslehdessä toimitusharjoittelijana työskennellyt Marko Heikkinen palaa jäähyväiskiertueen jälkeen kirjallisuuden gradunsa pariin, ja Esa Mankinen palaa viimeistelemään musiikkikasvatuksen opintojaan.
Mutta mitä rokkielämästä voi ammentaa, kun nelikko palaa koulunpenkille ja päivätöiden pariin?
”Varmasti viihdemaailman rakenteen ymmärtämisestä on tulevaisuudessa hyötyä”, Marko Heikkinen pohtii.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka.”
Satellite Storiesin levyissä näkyy vahvasti sen jäsenten kädenjälki. Kokonaisvaltainen osallistuminen levyjen tekemiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on bändiläisten mukaan varmasti arvokasta pääomaa bändin jälkeiseen elämään.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka”, Jyri Pesonen pohtii.
Bändin mukaan näin pitkää uraa ei voi pyyhkiä noin vain pois omasta persoonasta ja hypätä puhtaalta pöydältä bändielämän jälkeiseen arkeen. Toki keikkailukin on opettanut taitoja jokapäiväiseen selviytymiseen reissuelämästä.
”Ainakin on oppinut sen, että esimerkiksi hotellihuoneesta kannattaa napata pyyhkeet ja shampoot mukaan”, Esa Mankinen virnistää.
”Terveisiä David Normanille”
”Vagabonds, we’re vagabonds”
Entä se jutun alussa mainittu David Norman ja hajonnut paku?
Tarina juontaa juurensa bändin ensimmäiselle Euroopan kiertueelle. Tuolloin keikat järjestettiin omatoimisesti puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Kiertueen ajoneuvoksi valikoitui halvin vuokra-auto, jonka bändi onnistui löytämään.
”Kaikkihan meni hyvin, kunnes auton pakoputkeen tuli sellainen nyrkin kokoinen reikä Saksan autobahnilla”, Jyri Pesonen muistelee.
Hankalaan saumaan osunut haaveri aiheutti ongelmia, sillä sunnuntaina korjaamot olivat järjestään kiinni. Pitkän etsinnän jälkeen auki oleva korjaamo löytyi, mutta korjaamisen esteeksi nousi kielimuuri.
”Ei siinä sitten auttanut kuin istua huoltomiehen kanssa Google Translaten ääreen ja alkaa kääntämään”, Pesonen jatkaa.
Pakoputki saatiin loppujen lopuksi vaihdettua ja matka jatkui. Auton korjanneen mekaanikon nimi on bändillä vieläkin muistissa.
”David Norman oli hänen nimensä. Terkkuja Saksanmaalle, ja kiitos vielä tätäkin kautta, kun Oulun ylioppilaslehteä kuitenkin luet”, Marko Heikkinen jatkaa.
Nykyään Satellite Stories on hoitanut keikkamatkat hyvin varustellulla keikkabussilla, josta löytyy kunnon sängyt ja muut mukavuudet. Nyt uran loppuhetkillä on hyvä hetki myös muistella sitä, kuinka keikkareissut ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Aluksi keikkareissujen yöpymiset hoituivat kavereiden sohvilla.
”Vasta fiilistelin sitä, että siinä kesti monta vuotta ennen kuin päästiin keikkareissulla ekan kerran hotelliin nukkumaan”, Heikkinen muistelee.
Hotellimajoitus ei toki bändin mukaan lisännyt unen määrää – päinvastoin.
”Sitten sitä vain juhli koko yön ja meni hotellille aamupalalle”, Esa Mankinen nauraa.
Koti voitti Berliinin
”Cut out the lights Then it’s up to me”
Satellite Storiesin uralla olisi ollut paikkoja tehdä asioita vielä asteen enemmän idealismi ja naiivius edellä. Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla bändin jäsenet kertoivat, että heillä on ollut mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja laittaa vielä yhtä pykälää isompi vaihde päälle.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta bändi on pysynyt Oulussa ja valloittanut maailmaa täältä käsin.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla.”
Onko Satellite Stories ollut aina kamppailua kaukokaipuun ja kotiseuturakkauden välillä?
”Ylipäätään ihmiset haluavat jotain isompaa, mutta silti pitää olla se jokin turvallinen paikka, mihin palata. Siinä mielessä allekirjoitan väitteen”, Olli-Pekka Ervasti pohtii.
Oulu on myös bändin mukaan vaikuttanut Satellite Storiesiin ja tuonut oman mausteensa sekä musiikkiin että bändin ulkoiseen ilmeeseen. Samalla kaukokaipuuta on hillinnyt maalaisjärki.
”Kyllä me ollaan useita bändejä seurattu ja huomattu, että se Berliiniin muuttaminen ja siellä vuosi pari taiteilijaelämää viettäen ei vie asioita aina eteenpäin”, Jyri Pesonen kertoo.
Bändin mukaan myös saavuttamattomat unelmat ovat tärkeitä elämässä. Usein ajatus jostain ja sen eteen työskentely on saavutettua tavoitetta palkitsevampaa.
”Ehkä me ollaan näin saatu jatkaa sitä haaveilua”, Olli-Pekka Ervasti tuumaa.
Vaikka Satellite Storiesin tarina päättyy yhteisellä päätöksellä ja hyvässä hengessä, jää siis haaveilulle aina tilaa. Musiikin saralla bändin jäsenet eivät ainakaan näillä puheilla aio olla yhtä aktiivisia tulevaisuudessa.
Jotain spesiaalia on silti luvassa.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla”, Esa Mankinen toteaa bändikavereiden nauraessa vieressä.
Tänne kaikki päättyy. 45 Specialin takahuone saa kunnian olla lauantaina 27. lokakuuta Satellite Storiesin viimeinen backstage.
Satellite Storiesin viimeiset Oulun keikat 45 Specialissa 25.10. ja 27.10.
Bändin kuulumisia vanhoissa Oulun ylioppilaslehdissä löydät esimerkiksi numeroista 10/2012 ja 9/2013.
Jutun englanninkieliset sitaatit Satellite Storiesin kappaleista.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
