Laura Moisio pohtii uudella levyllään ihmisen kokemusta ja roolia muuttuvan luonnon äärellä. Kuva: Miikka Varila.

Levyarvio: Laura Moisio – Laulaa kun ei voi muutakaan

Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Laura Moisio lähestyy neljännellä kokopitkällään kevyen musiikin saralla yhä varsin vaiettua teemaa, ilmastonmuutosta.

Kulttuuri  | 

Teksti Kerttu Juutilainen

Niin poplyriikassa kuin runoudessakin luonnon perinteisenä roolina on ollut ihmistunteiden peilinä toimiminen. Sade on kirjoitettu lauluihin surun heijastumaksi, aurinko ilon, juhlan ja rakkauden hetkiin. Myös ilmastonmuutos on alkanut pilkahdella lyriikassa tässä tarkoituksessa, ihmiselämän havainnollistajana. Chisun viimevuotisella Momentum 123 -albumilla ihmissuhteen päättymistä ja henkilökohtaista muutosta pohditaan rinnastamalla niitä ilmastonmuutoksen. Maija Vilkkumaan laulussa lämpimän talven myötä haurasta Kaivopuiston jäätä verrataan laulun puhujan ihmissuhteen haurauteen. 

Laura Moisio pohtii uudella levyllään ihmisen kokemusta ja roolia muuttuvan luonnon äärellä. 

Tarkkanäköisenä sanoittajana Moisio lähestyy suurta teemaansa pienen kautta. Hän havainnoi luontosuhteita, hetkiä ja tunnelmia, enteitä ja muistoja muuttuvassa ajassa taltioiden. Kuten kriisin keskellä usein, monet tunteet elävät rinnakkain. Sanoituksissa ja musiikissa ovat samanaikaisesti läsnä niin pakenemisen kaipuu ja menettämisen pelko, arat rohkeuden hetket kuin varovaiset tuntemukset vastauksista. 

Muun muassa folkin, bluesin ja iskelmän äänimaisemista musiikissaan ammentava Moisio liikkuu valtavirran trendeistä toisaalla, ja levy soi aiempien levyjen tapaan kuulaana ja ajattomana. Vakiintuneen taustabändin kanssa luoduissa sovituksissa luotetaan vahvasti perinteisten bändi-instrumenttien voimaan, mitä täydennetään harkitusti muun muassa jousi- ja torvisovituksin. Moisio on vahvasti paitsi lauluntekijä, myös laulaja ja tulkitsija. Hänen paljolti falsetissa liikkuva äänensä on kuuntelemaan pakottava kertoja, runsaina harmonioina ja yllättäviäkin polkuja kulkevina laulumelodioina myös levylle leimansa antava instrumentti.  

Verrattuna moniin artistikollegoihinsa, Moisio hyödyntää lyriikassaan vahvemmin erilaisia runouden keinoja. Hänen kaikilla levyillään teksteissä pääsevät ääneen erilaiset puhujat, mikä laajentaa kerrontaa poplyriikan totututuista ihmissuhdekuvastoista yllättäviin näkökulmiin. Moisio uskaltaa myös jättää tilaa säkeidensä ympärille, antaa ne kuulijoidensa täydennettäviksi. Runolla voidaan parhaimmillaan lausua jotain ajatonta, ja tähän ilmeisimpiä aikansa leimamerkkejä sanoituksissaan kuin musiikissaan välttelevä Moisio pyrkii ja onnistuu siinä. Levyllä uuden elämän saa myös Edith Södergranin vuoden 1929 runo Levottomia unia, jonka pohjalta luotu kappale Kaukana onnesta pistää pohtimaan uhkien muutosta, mutta niiden läsnäolon aiheuttamien tunteiden samankaltaisuutta eri aikoina. 

Keskeisenä pohdintana näyttäytyy ilmastonmuutoksen edessä toimimisen pakon ja toisaalta helposti omaksuttavan välinpitämättömyyden välinen ristiriita, sukupolvikokemuskin: “Jäikö taaksemme pahaa unta? / en edes muista, on kulunut kauan / mut mihin oikein me ajettiin / mehän vaan ohi ajettiin.” Kuin unenomaisessa sumussa, sivustakatsojien rivistöön on helppoa asettua. Myöhemmin omia valintoja voi olla vaikeaa enää ymmärtää tai elää niiden kanssa: “Miksi kyytiin mä jäin?”

Laulaa kun ei voi muutakaan -levyllä heijastuu myös perinteisten luontokuvien ennakoitu muutos. Vaaraa enteilevässä kappaleessa “Tummat hahmot” aurinko ei viesti ilosta, vaan sen läsnäolo herättää vierauden kokemuksen: “Kuljin pitkän matkan eilen / pitkin tyhjää tietä / paistoi aurinko alhaalta / ja se kuumuus kuin en kuuluisi tänne.”

Kriisin keskellä on helppoa hakea oloonsa voimaa myös todellisuutta pakenevista luontokokemuksista, kuten kuvataan kappaleessa “Metsä”: “Tänne jos jään / ois helpompaa elää / voisin kuulla sen / mikä hukkuisi muuten”. Kertosäkeen haikeus muistuttaa kuitenkin ihmisen  väistämättömästä osasta metsässä vain vierailijana. Yksilön toimijuuden ja osallisuuden koettuun ristiriitaan viitannee myös levyn nimi. Kappaleessa “Kuulin linnun”, kauppakeskuksen paikalla lintu “laulaa kun ei voi muutakaan”, pistäen pohtimaan, miten helppoa tähän kokemukseen on samastua myös ihmisenä.  

Ääniraitojen määrä on pidetty maltillisena ja harkittuna, jolloin pienilläkin vivahteilla onnistutaan luomaan merkittäviä tunnelman muutoksia. Sovituksissa onnistutaan vuoroin kasvamaan ja hiljentymään uudelleen. Orgaaninen, hiottu ja hengittävä kokonaisuus muodostaa yhdessä Moision laulun kanssa satumaisen, uteliaan ja ehyen äänimaiseman. 

Poikkeusaikojen vuoksi keväältä peruuntuneelle levynjulkaisukiertuelle kannattaa hakeutua kuulijaksi myöhemmin, sillä Moisiolla bändeineen on kyky myös livenä saada ihmiset seisahtumaan luomisen tarpeesta syntyvän musiikin ja tarinoiden äärelle.  

Julkaistu 3.4.2020

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue seuraavaksi

Kirja-arvio: Ei vain äiti, ei vain uraohjus

Petra Uusimaa

Arviot

14.5.2020

Kulttuuria kampukselta: Sirakh on vaaran tunnetta, inhimillisyyttä ja intohimoa

Kerttu Juutilainen

Kulttuuri

23.4.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821