Mikä metelöinnissä miellyttää?

”Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä”, kirjoittaa Helmi Juntunen noise-musiikin viehätystä käsittelevässä kolumnissaan.

Kolumni  | 

Teksti Helmi Juntunen

Viehtymykseni meluun saattoi alkaa teinivuosien kesätöissä tehtaan pakkaamossa, kilkuttavien koneiden keskellä. Tai ehkä jo lapsena joku särökitarasta paennut sointu jäi päähäni kiertämään ja kaikumaan ikuisena bordunana.

Melumusiikki eli noise ja sen lähisukulaiset, kuten industrial, ovat keskeinen osa elämääni. Noisen skaala on laaja, etenkin kun mukaan luetaan erilaiset lajista syntyneet fuusiogenret. Omia suosikkigenrejäni ovat harsh noise, power noise ja noise rock. Jo lajien kirjosta voi päätellä, etten ole melumieltymykseni kanssa yksin. Jo lukioaikoinani löysin netistä paljon samanhenkisiä ihmisiä, ja muutettuani Ouluun opiskelemaan tulin hiljalleen tietoiseksi paikallisen noise- ja kokeellisen musiikin skenestä. Lukioikäisenä kuuntelemani melodiattomat ja rytmittömät äänikollaasit eivät enää olleetkaan vain jotain, mille sukulaiset puistelivat naureskellen päitään, vaan osa perinnettä, joka selvästi eli internetin ulkopuolellakin.

 

Melu ja hiljaisuus koetaan usein vastapareiksi, joista hiljaisuus on hyvää ja hyödyllistä ja melu yksiselitteisen vahingollista. Kun puhutaan melusta, tarkoitetaan yleensä sattumanvaraisia, usein epämiellyttäviä ääniä, joita ihminen arjessaan kohtaa.

Melu musiikillisena elementtinä on kuitenkin eri asia. Sillä on tarkoitus, olla osa teosta. Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä.

Noisessa, siis musiikillisessa melussa, on jotain samaa kuin metallimusiikissa, eräänlaista katarttisuutta. Kun kuuntelen äärimmäisiä ääniä, koen vapautuvani. Melu musiikillisena elementtinä miellytti minua aluksi varmaankin sen takia, että se ärsytti, mutta eri tavalla kuin jatkuva melodiaryöpytys, jota ympäristömme on täynnä. En sano, ettenkö olisi silloin ja nytkin nauttinut melodisesta musiikista: välillä vain tunsin tarvetta jollekin aivan muulle kuin kauppakeskusten ja kahviloiden harmittomalle hissimusiikille. Musiikillisessa kontekstissa ja pieninä annoksina melu tuntuu virkistävältä vastalauseelta melodialle.

Laajemmin kokeellisesta musiikista kiinnostuneena arvostan myös noiseartistien ikonoklastista suhtautumista länsimaisen musiikin muotokieleen. Noisen kuuntelu on minulle hieman samankaltainen kokemus kuin maalauksen tai seinävaatteen tarkastelu; mitä signaaleja on oikein pitänyt rääkätä ja miten, että näin erikoisia äänenvärejä on saatu aikaiseksi? Millä perustein niitä on kiedottu yhteen, jotta on saatu valmis kokonaisuus? Satunnaisestiko, vai tarkkaan harkitusti?

 

Noise on minusta parhaimmillaan paitsi arvaamatonta, myös jännittävää ja raakaa. Monien artistien teoksissa ei usein kappalerakenteista voi puhuakaan, vaan häiriöäänten massa etenee vakaasti kuin jäätikkö. Vaikka kyseisen estetiikan mukaan toimivat tai toimineet artistit, kuten japanilainen Merzbow, tulevat varmasti monelle pintapuolisesti asiaan perehtyneelle ensimmäisenä mieleen, melodia ja rytmi eivät ole kokonaan vieraita noisen sateenvarjon alle luettavalle musiikille. Esimerkiksi power noisessa ja noise rockissa kappalerakenteet myötäilevät usein perinteisiä populaarimusiikin kaavoja. 

Noisella on muun kokeellisen musiikin tavoin pitkä historia, ja vuosien saatossa lähes kaikkea on kokeiltu. Noisemusiikin historiassa olisi varmasti monia elementtejä, jotka vetoaisivat myös heihin, jotka eivät miellä olevansa innostuneita koko asiasta. Kansainvälisessä noiseskenessä on valitettavan usein myös muille äärimusiikin suuntauksille yhteisiä piirteitä, joita olisi hyvä kyseenalaistaa laajemminkin. Tökeröt, usein naisiin kohdistuvat väkivaltafantasiat, misogynia, fasismin ihannointi sekä marginalisoituihin ryhmiin kohdistuva syrjintä ovat oikeita ongelmia, joihin noisen piirissä tulisi puuttua aiempaa jämäkämmin.

 

Oulussa noise on nähdäkseni vakiintunut ainakin underground-piireissä osaksi musiikillista maisemaa. Tänä vuonna marraskuussa järjestettävä, jo hiljalleen perinteeksi muotoutuva ja kasvava Kammottava ääni, sähköinen ääni -festivaali on useampana vuonna esitellyt melumusiikkia sekä Suomesta että muualta. Myös Oulun Taiteiden Yössä on kuultu noisea. 

Salonkikelpoisuutta noisemuusikoiden kuitenkaan tuskin tarvitsee haikailla, tai pelätä. Kokeellisen musiikin maailmalla on tosin tapana vuotaa vaikutteita ympärilleen, ja modernissa popmusiikissa kuuleekin ajoittain kaikuja noisesta, vaikkei kenties ihan rajuimmasta päästä.

Olisi silti vaikea kuvitella radiokanavien innostuvan biiseistä, joita kuunnellessa ei tiedä varmasti, onko autoradio lipsunut oikealta taajuudelta vai ei.

Julkaistu 27.9.2019

Helmi Juntunen

Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.

Lue seuraavaksi

Bucket list -yhteiskunta synnyttää tyytymättömiä sarjasuorittajia

Sanna Häyrynen

Kolumni

9.12.2019

Fanit, jotka kumartavat basiliskia

Juhani Kenttä

Kolumni

2.12.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821