historia arkistot - Oulun ylioppilaslehti

Liity työläisten rintamaan!

Leniniä, punalippuja, lakkokehotuksia. Kaikki nämä asiat löytyivät Oulun ylioppilaslehdestä vuonna 1970, jolloin lehti oli avoimen sosialistinen julkaisu. Lehden linjaus ei kuitenkaan miellyttänyt ylioppilaskunnan johtoporrasta, jolloin päätoimittaja joutui vaihtoon.

Ilmiöt Kulttuuri

TEKSTI Arttu Vuorio

Opiskelijoiden lisäksi vappu on myös suomalaisen työn ja työväen juhla. Työväenliikkeet ja opiskelijat kohtasivat vuoden 1970 Oulun ylioppilaslehden vappunumerossa kovin räväkkäällä tavalla.

Oulun ylioppilaslehti on nykypäivänä journalistisesti ja poliittisesti sitoutumaton julkaisu, eikä lehti sen kummemmin julkaise mitään erityisen poliittisesti radikaalia sisältöä tai aja mitään tiettyä agendaa tai aatetta ylitse muiden. Ylioppilaslehtien tarkoituksena ei ole olla tiedotuskanava poliittisille ideologioille, vaan olla yliopistoyhteisön oma lehti, jossa käsitellään heitä koskevia ja kiinnostavia aiheita.

Toisin oli 1970-luvulla, jolloin lehti ajoi avoimesti tiettyä poliittista aatesuuntausta. Lehden sivuja koristivat monet vasemmistolaisella särmällä varustetut artikkelit. Toimitus oli puhtaasti sosialistinen, mikä puolestaan ei miellyttänyt Oulun yliopiston ylioppilaskuntaa (OYY).

Jotta voitaisiin ymmärtää, miten radikaali muutos Oulun ylioppilaslehden toimituksen suunnassa todella oli, on parasta tarkastella alkuun lehtiä ajalta ennen tapahtunutta.

Välkkylää ja ylioppilaslehteä rakentamassa

Lehden perustamisvuodesta 1961 vuoteen 1970 Oulun ylioppilaslehti julkaisi artikkeleita liittyen oululaisiin opiskelijoihin, heidän elämäänsä ja heitä koskeviin ajankohtaisiin asioihin. Lehden uutisoimia aiheita olivat muun muassa Virpiniemen kampushanke, opiskelijakylä Välkkylän rakennushankkeen eteneminen, erilaiset vappuriehat ja humanistisen tiedekunnan haikailu ja lopullinen perustaminen. OYY:stä ja sen toiminnasta, kuten vuosijuhlien vietosta ja edustajiston vaaleista, on yhtä jos toistakin säännöllisesti ilmestyvää artikkelia lehdessä. Ylioppilaslehti toimi, ja toimii edelleen, osana OYY:tä.

Oulun ylioppilaslehti ei kuitenkaan ollut sanomalehti. Suurin osa sisällöstä 1960-luvun Oulun ylioppilaslehdissä olivat tavallisten opiskelijoiden uutisia, ilmoituksia, kolumneja ja arvosteluita. Niissä korostuivat etenkin huumori ja kieli poskella -asenne, jotka ovat opiskelijoiden tuottamassa mediassa vielä nykypäivänäkin yleisiä lähestymistapoja.

Humoristinen asenne tiivistyy OYY:n silloiseen maskottiin Uuno Välkkyyn, joka seikkailee lehden sivuilla 60-luvulla säännöllisesti kuvaten opiskelijaelämän ajattomia ongelmia ja huippukohtia. Hän muun muassa asuu veneen alla, koska ei löydä opiskelija-asuntoa, pettyy Oulun arkkitehtuuriin ja juhlii kaksi päivää putkeen krapula-aamusta huolimatta.

Mielenkiintoisimmiksi aikakauden lehdistä nousivat artikkelit, kolumnit ja mielipidekirjoitukset, jotka lehteen oli lähetetty. Aiheina oli pääosin politiikka, uskonto, elokuva- ja teatteriarvostelut sekä opiskelu. Näistä kirjoituksista erikoisimpia olivat varsinkin kolumnit ja mielipidekirjoitukset, joita nykypäivänä ei niiden sisällön vuoksi julkaistaisi. Yhdessä tekstissä kommunismista puhutaan jumaloivaan sävyyn, toisessa vastataan, ettei kommunismi olekaan niin hienoa, kolmannessa kehotetaan ottamaan Jeesus Kristuksen valo sydämeen ja neljännessä suunnitellaan saamelaisille omia, Yhdysvalloista tuttuja reservaatteja heidän kulttuurinsa säilyttämisen vuoksi.

1960-luvulla maailmanpolitiikasta ja yhteiskunnallisista epäkohdista lehti uutisoi rohkeasti. Seasta löytyy kehotuksia päästää romanit ravintoloihin ilman syrjintää ja Etelä-Afrikan apartheid-politiikka tuomitaan OYY:n toimesta useaan otteeseen. 1960-luvun loppuun tultaessa Vietnamin sodan vastustaminen ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kritisoiminen tulevat enemmän esiin poliittisissa artikkeleissa.

Sivujen täytteinä olivat siis mitä useimmiten poliittisesti sitoutuneet artikkelit. Jotkin niistä edustivat jopa radikaaleja aatteita, mutta yhtä ajatusmaailmaa ei kuitenkaan nostettu toisen päälle. Sosialistin ja kokoomuslaisen kirjoittamat artikkelit ja puheenvuorot saattoivat ilmestyä samassa numerossa jopa vierekkäin. Poliittinen särmä ei ole ikinä puuttunut Oulun ylioppilaslehdestä.

Liittykää työläisten rintamaan!

Raju käännös vasempaan tapahtui vuonna 1970. Uuden päätoimittajan, Juhana Lepoluodon, myötä lehti pikkuhiljaa menetti puolueetonta linjaustaan ja korvasi sen avoimen sosialistisella ja vasemmistolaisella näkökulmalla. Heti ensimmäisestä numerosta on havaittavissa selkeä asenteen muutos. Artikkelit kertovat julkaisussa 1/70 muun muassa sosialistien lisääntymisestä Suomessa ja miten tulopolitiikasta hyötyvät vain ”[Matti] Virkkuset, [Paavo] Honkajuuret ja [Göran] Ehrnroothit”, toisin sanoen vain rikkaat toimitusjohtajat.

Lehdestä löytyy myös yllättäen oikeistolaisen Suomen isänmaallisten nuorten kirjoitus puolueohjelmastaan. Päätoimittajan aate -ja arvomaailmasta huolimatta lehti tässä vaiheessa pyrki säilyttämään asemansa foorumina, jonne kuka tahansa oululainen ylioppilas voisi kirjoittaa.

Lopusta löytyy pilakuva, jossa kritisoidaan Yhdysvaltojen sodankäyntiä ympäri maailmaa. Kaikkialla, minne jenkkisotilas meneekään, Vietnamiin, Lähi-Itään, Afrikkaan, hän saa vastaukseksi ”Ami, go home”. Kotona perhe puolestaan odottaa pyynnöin ”Papa, come home”. Tämän tyyppiset Yhdysvaltoja ja sotaa kritisoivat pilakuvat ovat yleisiä Lepoluodon ajan ylioppilaslehdissä.

Läpi vuoden 1970 ensimmäisen puoliskon Lepoluodon poliittinen vakaamus on jatkuvasti läsnä. Vasemmistolaista linjaa tukevat artikkelit yhteiskunnallisista asioista samalla käyden keskustelua yliopistosta ja siihen liittyvistä aiheista täyttävät lehdet. Aiheet liikkuvat sosialismin, kapitalismin, porvariston, demokratian ja diktatuurien ympärillä. Tällaisia juttuja ovat muun muassa Ismo Parkkosen ”internationaalit, jossa kerrotaan työväenliittojen historiasta 1800-luvun puolesta välistä 1940-luvun alkuun sekä opintolakkoa koskevat artikkelit lehdestä 7/70.

Seuraava merkittävä vasemmistolainen artikkeli löytyy Oulun ylioppilaslehden numerosta 8/70. Lehden etusivua koristaa suurin kirjaimin kirjoitettu, ”Taantumus jarruttaa puitelakia estä sen pääsy eduskuntaan!” -otsikolla varustettu artikkeli, jossa julistetaan “taantumuksellisten porvarillisten puolueiden” hidastavan korkeakoulujen sisäistä hallintoa koskevan puitelain hyväksymistä eduskunnassa. Puitelain lisäksi käsittelyssä oli yksilön oikeuksia laajentava työsopimuslaki, aborttilaki ja vuokralaisen irtisanomissuojalaki.

Kirjoituksen mukaan suurpääoman kellokas kokoomus, liberaalisen kansanpuolueen ja ruotsalaisen kansanpuolueen säestyksellä, pyrkii jarruttamaan lakiehdotuksien käsittelyä ”maratonpuheenvuoroilla”. ”Kokoomuslaiset jaarittelivat … tuntikausien puheenvuoroissa aborteista, lehmistä ja muusta siihen mittaan, että puhemiehen oli toistuvasti kehotettava puhujia pysymään asiassa”.

Seuraavaksi tekstissä eritellään syitä sille, miksi kokoomus vastustaa lakiehdotuksia. Kokoomuksen kerrotaan vastustavan oppilaitosten demokratisoimista, sillä ”se ei vastaa suurpääoman hyvin koulutettujen idioottien tarvetta” ja kansalaisvapauksien laajenemisen muotoja, kuten aborttia. Vuokralaisten hätä ei kokoomusta hätkäytä vaan he ovat vuokraisäntien ja asunnonomistajien asialla. ”Kokoomus on suurpääoman ja ylimpien sosiaaliryhmien etupuolue”. Vasemmiston tavoitteeksi puolestaan eritellään porvarillisen demokratian lisääminen, jotta voitaisiin pohjustaa ensi askelia siirtymää kohti ”ainoaa inhimillistä yhteiskuntajärjestelmää”: sosialismia.

Lopussa kehotetaan äänestämään tulevissa eduskuntavaaleissa vasemmistoa ja keskustapuoluetta ja olematta äänestämättä niitä, jotka toimivat opiskelijan etujen vastaisesti. Samalla myös puolustetaan Neuvostoliiton ulkopoliittista vaikutusvaltaa Suomessa ja sen kykyä seurata tiukasti vaaleja. ”Yhteistyöhallitus on myös ulkopoliittisesti paras ratkaisu”.

Vaalisaga saa dramaattisen jatko-osan numerossa 10/70. Eduskuntavaalien oikeistolaista voittoa kauhistellaan ehkä hieman yliampuvasti. ”Palasimme kivikauteen: Taantumus ja fasismi nousi”, otsikossa väitetään.

Samasta numerosta löytyy Vietnamin sodan siviiliväestöön kohdistuneesta kauhuista ja tuhoista kertova artikkeli. Kerrotaan kuinka Yhdysvallat tuovat ”demokratian” ja ”vapauden” Vietnamiin sen jälkeen kun koko kansa on murhattu napalmilla ja myrkyillä. Artikkelissa esitellään Yhdysvaltojen sotarikoksia ja kemiallisten aseiden arsenaalia, etenkin napalmia, sen valmistusta ja tuhovoimaa. Kaiken päälle on lisätty tunteita herättävällä kuva haavoittuneesta vietnamilaisesta lapsesta.

Vasemmistolainen sisältö vain syventyy seuraavissa lehdissä. Numeron 11/70 avaa artikkeli, jossa luetellaan Laosin lähihistorian taisteluita ja kamppailua itsenäisyydestä. Pääkirjoitus kertoo, kuinka oikeistolaiset ovat purkaneet säännöstelupolitiikkaa maailmanlaajuisen laman aikana. Alla on kuva, jossa hipit taistelevat poliiseiksi, sotilaiksi ja liikemiehiksi pukeutuneita sikoja vastaan. Samassa lehdessä pohditaan, voiko sosialismiin päästä ilman kapitalistista vaihetta, joka filosofi -ja taloustieteilijäkaksikko Karl Marx ja Friedrich Engles ovat määränneet ehdottomaksi kehitysaskeleeksi. Lehdessä 12/70 luetellaan CIA:n vääryyksiä ja rikoksia ympäri maailmaa etenkin sosialisti -ja diktatuurimaissa.

Oulun ylioppilaslehden numero 13/70 on todellinen sosialistinen tykki. Etusivulla otsikon viereen on kirjoitettu punaisin kirjaimin Marxin ja Englesin kirjoittaman Kommunistisen manifestin (1848) kuuluisa loppulause “Kaikki maailman proletaarit, liittykää yhteen!”. Etusivua koristaa bolshevikkipuolueen ja Neuvostoliiton johtajan Vladimir Leninin kuva ja teksti “V. I. Lenin 1870-1970”. Kyseessä on juhlanumero, jossa käydään läpi proletariaatin suuren johtajan saavutuksia ja elämää hänen 100 vuotisjuhlavuonna. Pääkirjoituksessa ihannoidaan Leniniä, hänen ajatteluaan ja merkitystä työväenluokalle.

Lehti 14/70 jäi viimeiseksi sosialistiseksi ylioppilaslehdeksi. Lepoluodon viimeinen numero oli todellinen grande finale. Punaiset liput, teksti “LIITY TYÖLÄISTEN RINTAMAAN!” ja kehotus lukijalle liittyä vappukulkueeseen, jossa “työväki näyttää joukkovoimansa”.

Pääkirjoituksessa kerrotaan vapun oikeasta tarkoituksesta ja komennetaan lukijaa menevän vappuna marssille sosialistien ja kommunistien kanssa porvariston seurassa juopottelun sijasta. Viimeisessä kappaleessa molemmat päätoimittajat, Lepoluoto ja Kari Sallamaa, hyvästelevät lukijan. “Nyt ei enään auta muut kuin Kekkonen tai vallankumous.”. Pääkirjoituksen alla on kehotus perua ylioppilaslehden tilaus ja tilata sen sijaan Kansan tahtoa, Pohjolan työtä ja muita työväenlehtiä.

Oulun ylioppilaslehti 14/70 sisältää vappunumeroon sopivasti artikkeleita sosialismista, työväestä, Leninistä, kehitysavusta, luokkataistelusta ympäri maailmaa ja porvariston pahuudesta. Lehden on selvästi tarkoitus olla viimeinen Lepoluodon irvailu oikeistolaiselle OYY:n hallitukselle tekemällä lehdestä mahdollisimman vasemmistolainen vielä viimeisen kerran.

Tapaus Lepoluoto

Juhana Lepoluodon erottamisen taustalla oli pitkä tapahtumaketju, joka herätti aikanaan paljon keskustelua sen puolesta ja vastaan. Kaikki alkoi, kun inspehtori Urmas Runolinna vaati OYY:n kokouksessa “[Ylioppilaslehden] toimituksen aisoihin panemista”. Lepoluoto mainitsee tämän pääkirjoituksessa 5/70. Hän kertoo, miten lehti vain raportoi maailmassa vallitsevia ongelmia. Lepoluodon mukaan kyseessä on tyypillinen taantumuksellinen mielenilmaus: jos itse ei kykene tiedostamaan maailman ongelmia, vaatii, ettei muutkaan niitä tiedosta. “Tällaiset iskut menevät aina ohi, professori Runolinna”, Lepoluoto lopettaa.

Seuraavassa numerossa Lepoluoto kirjoittaa kokonaisen artikkelin tapahtuneesta. Jupakka, joka kuivui kokoon -artikkelissa kerrotaan, miten yrityksistään huolimatta Runolinna ei menestynyt saamaan tukea julkilausumalle, jonka mukaan OYY irtisanoisi itsensä ylioppilaslehden linjasta. Oulun Opiskeleviin Oikeistonuoriin (OOON) kuuluva OYY:n pääsihteeri Juha Runolinna kuitenkin ilmoitti, että päätoimittaja erotetaan mahdollisimman pian.

Inspehtori Runolinnan kommenteista johtuen on tuskin sattumaa, että samalta etusivulta löytyy tekstilaatikko Professorintauti, jossa Oulun yliopiston professori Pekka Vuorinen kuvailee professorintaudin olevan oireyhtymä, joka “tekee ihmisen kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja vihaiseksi”. Lisäksi potilas luulee tietävänsä kaikesta kaiken ja pitävän mielipiteitä henkilökohtaisuuksina. Lepoluoto irvailee Runolinnalle takaisin pitämällä häntä viisastelijana.

Saman lehden pääkirjoitus on kriittinen OYY:tä kohtaan ja kehottaa lukijoita olematta juhlimaan organisaation 10-vuotisjuhlia: “[Juhlinta] suo vain harvalukuiselle ylioppilaspoliitikoista ja -byrokraateista koostuvalle eliitille tilaisuuden juopotella ylioppilailta koottuja varoilla.”

Lepoluoto päätettiin erottaa päätoimittajan tehtävästä 23.2.1970 OYY:n edustajiston kokouksessa. Erottaminen tapahtui äänin 18-14. Syynä oli ideologiset syyt. OOON:n edustaja Juhani Turunen totesi, ettei “ole varaa pitää kommunisteja palkkalistoilla”. Asiasta kerrottiin lehdessä 11/70. Samasta numerosta löytyy julkilausumia ja mielipiteitä ylioppilaskunnilta ympäri Suomea päätöstä vastaan.

Lepoluoto, erotuksesta huolimatta, julkaisi Oulun ylioppilaslehteä vielä huhtikuuhun saakka. Erotuspäätös sai Lepoluodon viemään lehteä vielä vasemmistolaisempaan suuntaan kuin aikaisemmin. Tämän vuoksi lehdet 13/70 ja 14/70 muistuttavat enemmänkin työväenlehteä kuin ylioppilaiden omaa julkaisua. Kehotukset peruuttamaan lehden tilaus, Leninin kuva etusivulla, punaiset liput ja kutsu työväen marssiin olivat kaikki keinoja ketkuilla OYY:lle takaisin.

Tästä eteenpäin

Uudella päätoimittajallakaksikolla, Erkki Vähämaalla ja Kaarlo Sarkkisella, varustettu Oyl 15/70 pyytää pääkirjoituksessa anteeksi lehden suuntaa ja erittelee, miten toimitus tästä lähtien toimii. Yksipuolista ja kärjistävää, joskus jopa henkilökohtaisuuksiin menevää politiikkaa ei kansien välissä enää nähdä. Lehti ei enää aja tai kommentoi jonkin erityisen poliittisen ryhmittymän päämääriä.

Verrattaessa edelliseen julkaisuun Oulun ylioppilaslehti 15/70 on huomattavasti rauhallisempi kuin Lepoluodon julkaisut. Vaikka julkaisusta löytyy vasemmistopolitiikkaa ja sosialismia hipovia artikkeleita, ei niin sanottuun lepoluotolaiseen, äkäiseen vasemmistojournalismiin päästä tai tavoitella. Lepoluotoa jopa kritisoidaan julkaisun etusivulla runossa Oodi Lepoluodolle:

Sait marttyyrin kruunun sä ah ja oh,

nimes ennen niin tuntematon nyt on huulilla kansan.

Hyvää tahtoa riitti vaikk’ oivallist’ taitoa puuttui,

poroporvarit suuttui:

ei oo herrojen kanss’ marjassa leikkiä laskeminen.

mitä siitä

kun joukkosi uskossa hurskaat ja vahvat

alamaisina aatteelle työllesi tukensa antaa

punalippua kantaa

älä hellitä, iske ja kosta ja tee propagandaa,

veri vielä on virtana vuotava lahtarien!

Politiikasta lehti ei suinkaan kokonaan luopunut. Esimerkiksi Vietnamin sotaa sekä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa kritisoitiin vielä pitkälle 70-luvulle Oulun ylioppilaslehdessä. Vasemmistolaisuus oli läsnä, mutta lehden kanta ei ollut yhtä radikaali kuin aikaisemmin. Poliittinen kommentointi palasi tavalliseksi osaksi lehden journalismia sen sijaan, että se olisi lehden ensisijainen tavoite. Poliittiset kirjoitukset ilmestyvät lehdessä vielä nykypäivänäkin, mutta Lepoluodon henki ei niissä pihise.

Julkaistu 2.5.202512.5.2025

Arttu Vuorio

Kirjoittaja on toimitusharjoittelija Oulun ylioppilaslehdellä. Kirjottamisen lisäksi hän opiskelee tieteiden ja aatteiden historiaa ja musisoi minkä ehtii.

Lue lisää:

Join the workers’ front!

Pictures of Lenin, red flags, proposals for a strike. All of these things were once found in Oulu Student Magazine in the year 1970 when the magazine was an openly socialist publication. The policy of the magazine, however, did not please the student union which decided to expel the editor-in-chief in a dramatic line of events.

In English Uutiset

TEKSTI Arttu Vuorio

In addition to being the day of the students, vappu also is a cause of celebration for workers. The labour movement and students met each other on the pages of Oulu Student Magazine in the year 1970 in the most extraordinary of ways.

Nowadays, Oulu Student Magazine is a non-politically aligned publication and it does not promote a singular idea or an ideology above the rest. The point of a student magazine is not to be a channel for a political cause but to be a magazine for the community of the university in which topics of interest for them are published.

The circumstances were different in the 1970’s. Back when the magazine was openly a radical leftist publication. The editorial staff was openly socialist which in return did not please the Student Union of University of Oulu (OYY).

To understand how radical the switch in the content of Oulu Student Magazine was we must first take a look at how the magazine was before the change.

In making of Välkkylä and of the student magazine

From the foundation of the magazine in 1961 to 1970 Oulu Student Magazine published articles relating to the students of Oulu, their lives and relevant topics of interest for them. The things the magazine reported on were for example the question of the Virpiniemi campus, construction of the student residency of Välkkylä, all sorts of vappuhappenings and the longing for and the eventual founding of the Faculty of Humanities. OYY features in articles about the representative elections or annual balls. Oulu Student Magazine was and still is a part of OYY.

Oulu Student Magazine, however, was not in fact a newspaper. The vast majority of the content in 1960’s Student Magazines was written by regular students and were usually news, informational bulletins, columns and reviews. They were defined by a humorous attitude which still remains a part of everything students create.

The humoristic point of view is well condensed in the mascot OYY at the time: Uuno Välkky. He is seen on the pages of the magazine living through the life of a student with many of his adventures being still relatable to students. For example Uuno lives under a boat since he can’t find a student apartment and parties for two days straight without letting the hangover stop him.

The most interesting part of the magazines of the time are the articles, columns and the opinions that have been sent into the magazine. The topics range from politics and religion to studying and movie and theater reviews. The most peculiar of these articles are the once that would not be released today due to their contents. One article talks about communism in an overly praising style, the other answers that communism isn’t great, actually. The third one attempts to convert the reader into christianity and the fourth one proposes the idea of a Native American style reservations for the Sámi people of Lapland.

In the 60’s Oulu Student Magazine reported boldly about world politics and societal issues. For example, articles about letting the Roma people in restaurants without discrimination and South Africa’s apartheid policy being condemned by OYY are common. At the end of the 1960’s United States’ involvement in the Vietnam War sprouted anti-war attitudes even in the Oulu Student Magazine.

By and large political articles filled the pages of the magazine even before the swift into a socialist alignment. However the magazine did not favor one ideology above the rest.

Join the workers’ front!

The magazine took a radical turn to the political left in the year 1970. With the new editor-in-chief Juhana Lepoluoto in command, the magazine started to lose its politically neutral stance in favor of an openly socialist point of view. Even from the first issue it is evident. Oulu Student Magazine 1/70 features articles that talk about the rise of socialism amongst Finns and how income policy benefits only the rich CEOs.

Surprisingly the issue also features a text from a right wing Finnish youth movement Suomen isänmaalliset nuoret. This shows that even if the magazine was going towards a leftist direction it still tried to maintain its place as a forum for all types of students from Oulu.

Nearing the end of the magazine there is a cartoon which criticizes the United States’ foreign policy. Everywhere where the US marine may roam, be it Africa, Korea or Vietnam, he only causes disharmony and anger. “Ami, go home”, he is told. Meanwhile back in the USA, the marines family sits solemnly at a dinner table crying out “Papa, come home”. These sorts of cartoons are very common among the issues that Lepoluoto produced during his time.

Lepoluotos politics are very evident in his issues. Articles and discussion about the university and of society as a whole with a bleeding leftist edge fill the pages. The topics could be anything leftist such as socialism, capitalism, the bourgeoisie, the proletariat, democracy and dictatorship. For example Ismo Parkkonen wrote an article titled Internationaalit in which he chronicles the history of organized workers movements from the mid 1800’s to the beginning of the 1940’s in the issue 7/70.

The next noteworthy leftist article is found in the issue 8/70. The front cover is filled with and huge, red title which informs the reader that the government, especially the national coalition party, is trying to stop or slow down the draft law on the internal administration of higher education institutions. Also on the chopping block were laws about abortion, kicking out a tenant and an employment contract law expanding the individual’s rights.

According to the text the mouthpiece for capital National Coalition Party, with the help of the Liberal People’s Party and the Swedish People’s Party of Finland, tried to slow down the lawmaking process with “marathon speeches”. “The National Coalition Party members blabbered on about in their multihour speeches about abortion, cows and other things in a way that made the speaker had to remind them to stay on topic multiple times.”

Next the text continues to describe the reasons why the National Coalition Party doesn’t want the laws to pass. They oppose the democratization of learning institutions since it does not produce useful and highly educated idiots for capital. All sorts of laws that would give more personal freedoms are out of the question also such as abortion. The tough life of the tenants do not make the National Coalitioners feel anything towards them. They only care about the landlords. “The National Coalition Party is the party for grand capital and the upper social classes.” The goal of the left in return is to create more bourgeoisie democracy so the first steps towards the only humane social system can be taken: socialism.

In the end it is suggested that the reader should vote for leftist or central parties in the upcoming parliamentary elections and that students should not vote against their own interests. At the same time the Soviet Union’s political influence over Finland is defended by saying that the communal government is the best solution in terms of foreign policy.

The election saga gets a dramatic sequel in the issue 10/70. The right wing has won and the magazine is in shock. “The stone age has returned. Regression and fascism on the rise.”

The same issue features an article about the Vietnam War’s civilian casualties and who the US brings democracy and freedom into Vietnam once the civilian population is exterminated. The weapons used to carry the genocide out, napalm and poison gas, are described in detail. The article is topped off with an image of a wounded Vietnamese child.

The issue 13/70 of Oulu Student Magazine was a true bomb of socialistic media. Next to the Oulu Student Magazine title there is the famous last phrase of the Communist Manifesto (1848): “Workers of the world, unite!” The front cover is decorated with an image of the founder of the Bolshevik Party and the first leader of the Soviet Union V. I. Lenin. The issue, in fact, is commemorating the 100 year anniversary of Lenin. Below the image there is a text that describes the achievements of Lenin and his meaning to the international proletariat.

The leftist content multiples in the following issues. The issue 11/70 is opened by an article which goes through notable days in Laos People’s Republic’s struggle for independence. The editorial is about how the right wing has been tearing apart the rationing policies even though there is a worldwide recession going on. Below that there is an image of hippies duking it out with swine dressed as policemen, politicians and soldiers. In the same issue there is an article which discusses could socialism be achieved in one country without capitalism. According to the communist principles, as laid down by the German philosopher and economist duo Karl Marx and Friedrich Engels, in order for a state to achieve socialism it must first have a capitalist system which has to be overthrown via revolution. The issue 12/70 lists some of the crimes CIA has committed all around the world especially in socialist and communist nations.

The issue 14/70 was the last fully socialist publication of Oulu Student Magazine. This last issue was a true grande finale. The front cover boldly announces: “Join the workers’ front!”. The accompanying text encourages people to join the vappu parade in which “the workers show their strength”.

The editorial encourages the reader to join the workers march instead of spending the vappu day drinking with the bourgeoisie. In the last paragraph both of the editors-in-cheif, Lepoluoto and Kari Sallamaa, bid farewell to the reader. “The only thing that could help us now is either Kekkonen or the revolution.” Below the editorial there is a blurb encouraging the reader to discontinue the subscription of the magazine and start reading socialist workers’ magazines.

Oulu Student Magazine 14/70 features, fittingly for a vappu release, articles about socialism, the proletariat, Lenin, foreign aid, class struggle and the evildoings of the bourgeoisie. The issue was meant to be Lepoluoto’s last chance to screw the student union over.

The Case of Lepoluoto

In the background of the firing of Lepoluoto was a long process that awakened discussion for and against it. It all started when the superintended Urmas Runolinna insisted in an OYY meeting that the student magazine should be taken in control because its content has gone off the rails. Lepoluoto mentions this in the editorial of the issue 5/70. He continues by saying that this is a typical reaction of a regressionist and that the magazine just reports on events happening in the world. Lepoluoto says that Runolinna thinks like this: he himself can’t understand the problems of the world so he thinks that no one should understand them either. “Attacks like this always miss, Mr Runolinna.”, Lepoluoto sings out.

The next issue features an article about the whole debacle. It tells who despite his best efforts Runolinna didn’t get support for his initiative that OYY should detach itself from the line of the student magazine. However the rightist student party leader Juha Runolinna announced that Lepoluoto would be fired asap.

Because of the comments of the superintendent it is likely not a coincidence that on the same page as the editorial there is a little infobox talking about a disease called “professors disease”. Oulu University professor Pekka Vuorinen describes it as a serious disease that makes the patient think that they are always right, highly irritating and taking opinions as personal attacks. This infobox was put here to strike back at the superintendent. Lepoluoto basically calls him a cheeky prick.

The same issue’s editorial is critical of OYY. It discourages students from celebrating OYY’s 10th anniversary since it is only an excuse for the university’s ruling class to drink with the student’s money.

Lepoluoto was evicted from the position of the editor-in-chief of the Oulu Student Magazine on 23.2.1970 in an OYY counsel meeting. He was evicted with the votes 18-14. The reason given was “ideological reasons”. Rightist student party associate Juhani Turunen noted that OYY had no money to keep communists on their payroll. All of this was noted in the issue 11/70. The same issue includes pro-Lepoluoto statements from other student unions from all over Finland.

Even if Lepoluoto was fired he continued the position of the editor-in-chief for a couple of issues. This actually is the reason why issues 13/70 and 14/70 are so openly socialist and do not resemble a student magazine in the slightest. They were meant to screw back to OYY.

From now on

The issue 15/70 started a new chapter in the life of Oulu Student Magazine. The new editors-in-chief, Erkki Vähämaa and Kaarlo Sarkkinen, apologized for the magazine’s previous content and set a bar on how the magazine will work from now on. One sided and simplifying political and personal content will be discarded.

Oulu Student Magazine 15/70 is far less radical of a release when compared to other issues that Lepoluoto used to publish. Leftist content still exists in the magazine even though it is no longer political by nature. Lepoluoto type articles are a far cry from what was released from then on.

The magazine did not in fact get rid of politics for good. For example resisting the Vietnam War and The United States’ foreign policies are common themes until the end of the war. The style of the magazine was changed into a more neutral and less one sided. Political commentary returned to a regular thing in the magazine instead of it solely existing for it. Political and socially relevant topics still continue to be released in the magazine to this day however Lepoluoto’s spirit has been laid to rest a long time ago.

Julkaistu 2.5.20252.5.2025

Arttu Vuorio

Kirjoittaja on toimitusharjoittelija Oulun ylioppilaslehdellä. Kirjottamisen lisäksi hän opiskelee tieteiden ja aatteiden historiaa ja musisoi minkä ehtii.

Lue lisää:

Vapun viettoa vuosikymmenten varrella

Miltä vapun vietto on näyttänyt tasavuosikymmeniä sitten? Oulun ylioppilaslehti kurkisti lehden arkistoihin.

Ilmiöt Kulttuuri

TEKSTI Kalle Parviainen

Opiskelijavapun juhlinta on pidentynyt vappuaaton ja vappupäivän pienimuotoisesta vietosta moniviikkoiseksi karkeloinniksi. Samalla vain teekkareiden juhlimasta tapahtumasta on tullut poikkitieteellinen, eri alojen opiskelijoita yhdistävä juhla. Jotkut perinteet pitävät vahvasti paikkansa, kuten vuodesta 1963 lähtien ilmestynyt vappulehti Ööpinen tai vuosikymmeniä vanha Franzénin lakitusperinne.

2014

Vuoden 2014 lehti ilmestyi sopivasti vappuaattona. Serpentiinikuvioidussa keskiaukeaman liitteessä esiteltiin 15 vuotta täyttänyt Wesibussi. Vapun poikkitieteellisyys näkyi, sillä tapahtumakalenteriin oli nostettu menovinkki lähes jokaiselta opintoalalta. Näihin lukeutuivat luonnontieteilijöiden wappupiknik, Finanssin vappusauna, humanistien järjestämä Franzénin patsaan lakitus ja tietenkin teekkareiden aaton ja vappupäivän menot alkaen Rauhalasta käynnistyneestä Wappukulkueesta päättyen fuksilakkien polttohautaukseen.

Keskiaukeamalla lehden toimitus oli haastettu suunnittelemaan uusi haalarimerkki. Lisäksi kerrottiin ruotsalaisesta opiskelijavapusta ja todettiin, että Uumaja on huono vappukaupunki. Mikäli länsinaapurissa haluaa juhlia vappua, niin Lund tai Uppsala ovat lehden mukaan oikeat osoitteet. Lisäksi OYY:n hallituksen jäsenen Ville Siikaluoman kolumnissa muistutettiin vapun olevan sprintin sijaan pitkä maraton.

2004

Kaksikymmentä vuotta sitten vappu näkyi yllättävän vähän Oulun ylioppilaslehdessä. Huhtikuun 28. päivä ilmestyneen numeron kannessa komeili silloinen kansanedustaja Mikko Alatalo. Vapun menoihin oli nostettu ainoastaan teekkareiden tapahtumia. Lehden mukaan ”teekkarit ovat huomanneet yhden päivän rajallisuuden ja ovat siksi jatkaneet vapun viettoa useammalle päivälle.”

Katsauksessa oli myös ”visusti navan alapuolella” oleva arkkitehtiopiskelijoiden vappulehti Ööpinen ja lukijoille oli tarjolla simaresepti.

Vaikka vappu onkin työväen juhla, yllättäen lehden Menot-palstalla ainoa poliittisten järjestöjen ilmoitus oli Oulun kokoomusnuorten Wappuboolit-tapahtuma vappuaattona.

1994

Lama-ajan kurjuus taisi näkyä vuoden 1994 vappunumeroissa, sillä kevään tuloa ei juuri juhlittu. Vappua edeltävässä lehdessä (7/1994) ainoastaan legendaarinen opiskelijaravintola Reidar mainosti vappuna järjestettävää discoa sekä lauantain ja sunnuntain päiväkaljoja. Vapun jälkeisen lehden (8/1994) kannessa oli kuvakooste vapun vietosta. Otoksiin on päätynyt haalariasuista vapun viettäjää kirkkovenesouduista, fuksiuitoista ja muista tapahtumista.

1984

Jos vappu oli lyhyt 90-luvulla, oli se lehden perusteella vielä tiiviimpi kasarilla. Ylioppilaskunta juhlisti vappua silloisella ylioppilastalolla Rauhalassa. Tarjolla oli runonlausuntaa, yhteislaulua ja esiintymässä oli myös nimettömäksi jäänyt Arkkitehtikillan bändi. Lisäksi ohjelmaan oli merkitty muun muassa ”Hyvän aaton toivotukset” ja ”Wapaamuotoista Wapunviettoa”.

Erityishuomiona mainittakoon, että Franzénin lakitus tapahtui vappuaattona klo 16 – nykyään tapahtuma on klo 12. Lehden perusteella teekkareiden fuksiuittojen sijaan ensimmäisen vuoden tekniikan opiskelijoille järjestettiin erillinen fuksikaste.

Lisäksi Kom-teatteri esitti vappupäivänä Avattu ovi -näytöksen, joka perustui ”neuvostoliittolaisten trubaduurien Bulat Okudžavan ja Vladimir Vysotskin lauluihin”.

Lehdestä löytyy myös meteorologi Erkki Harjaman vastine tekniikan ylioppilaiden lähettämään kirjeeseen koskien wappusäätä. Harjama kirjoittaa yrittävänsä parhaansa wappusään suhteen, mutta takatalvi kuulemma kolkuttelee ovella.

Kommentti

Olen opiskelijavapun suuri fani. Parhaimpia opiskelijaelämäni kokemuksia oli vuonna 2014 kahden viikon vapun viettäminen. Tämä oli sopivan mittainen rypistys: tapahtumia riitti jokaiselle päivälle, mutta toisaalta myös kevyempiä päiviä mahtui sekaan, eikä aina tarvinnut riekkua aamuyöhön asti.

Usein vapusta puhutaan nimenomaan teekkareiden vappuna. Vaikka vapun näkyvimmät päätapahtumat ovat tekniikan alan opiskelijoiden järjestämiä, kuten Prosessikillan kirkkovenesoudut tai vappuaaton fuksiuitot, näen vapun ennen kaikkea poikkitieteellisenä juhlana. Tämä muutos on lehden arkistoja selaillessa tapahtunut jossain 2010-luvun tienoilla. Esimerkiksi kattokiltojen yhteiset vapun avajaiset järjestettiin hatarien muistikuvieni perusteella ensimmäisen kerran vuoden 2014 tietämillä.

Absurdiudessaan oma suosikkini vapputapahtumista on Ashematunnelin örinät. Mikä olisikaan hienompaa kuin valvoa aamuyön pikkutunneille ja öristä (lue: huutaa) hetki asematunnelissa?

Itseäni vapussa kiehtoo juuri sen monipuolisuus. Yhtenä päivänä voi osallistua satojen muiden bilettäjien kanssa reiveihin, toisena taas viettää oman pienen järjestön kesken leppoisaa saunailtaa. Laajasta tapahtumien vappubuffetista voi kukin koota lautaselleen haluamansa kattauksen. Opiskelijayhteisön monimuotoisuus näkyy ja kuuluu.

Sopii toisaalta heittää ilmoille kysymys, onko opiskelijavappu jo liian pitkä? Sopivasti nimettyjen ”Humanistit ekana” ja ”Humanistit vikana” tapahtumien välissä kun on tänä vuonna peräti kuukausi. Missä menee tarjonnan ja kysynnän raja? Onko tapahtuma vappuinen vain ajankohdan perusteella vai pitäisikö sen näkyä sisällössäkin?

Julkaistu 30.4.202430.4.2024

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Aktivismia kiitos!

Mukavuudenhaluinen nykyihminen tyytyy sosiaalisen median päsmäröintiin oikean aktivismin sijasta. Maailmankuulu toisinajattelija, yksi eniten siteerattu modernin ajan akateemikko ja Massachusettsin teknillisen korkeakoulun kieliteteen emeritusprofessori Noam Chomsky totesi 4. toukokuuta 2021 Yhdysvaltalaisen Fordhamin yliopiston opiskelijoiden järjestämässä Zoom-keskustelutilaisuudessa hyytävän näkemyksensä: “Teidän sukupolvenne joutuu päättämään jatkaako organisoitunut ihmisyhteiskunta olemassaoloaan, vai ei. Meidän on päätettävä juuri nyt, jatkuuko itsetuhon ja […]

Kolumni

TEKSTI Waltteri Niiranen

Mukavuudenhaluinen nykyihminen tyytyy sosiaalisen median päsmäröintiin oikean aktivismin sijasta.

Maailmankuulu toisinajattelija, yksi eniten siteerattu modernin ajan akateemikko ja Massachusettsin teknillisen korkeakoulun kieliteteen emeritusprofessori Noam Chomsky totesi 4. toukokuuta 2021 Yhdysvaltalaisen Fordhamin yliopiston opiskelijoiden järjestämässä Zoom-keskustelutilaisuudessa hyytävän näkemyksensä:

“Teidän sukupolvenne joutuu päättämään jatkaako organisoitunut ihmisyhteiskunta olemassaoloaan, vai ei. Meidän on päätettävä juuri nyt, jatkuuko itsetuhon ja lajituhon kehitys sellaiseen käännekohtaan, josta ei ole paluuta, vai ponnistelemmeko realististen, toteutettavien ja ulottuvilla olevien ratkaisujen kautta, emme ainoastaan ihmiskunnan selviytymiseen, vaan kaikille parempaan elämään.”

Ajatus siitä, että nykyinen sukupolvi ratkaisee inhimillisen elämän jatkuvuuden herättää varmasti muutakin kuin vastuuntuntoa. Pelkoa esimerkiksi. Mutta Chomsky on oikeassa. Ihmiskunnalla on oikeastaan kolme suurta haastetta: ympäristökriisi, sosiaalis-taloudellinen epätasa-arvo ja joukkotuhoaseiden uhka.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n huhtikuun alussa julkaiseman raportin mukaan ihmiskunnan on toteutettava merkittäviä päästövähennyksiä kymmenen vuoden kuluessa pysäyttääkseen ilmaston lämpeneminen kriittisenä pidettyyn kahteen asteeseen. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan vuonna 2020 maailman 2153 miljardööriä omistivat enemmän varallisuutta kuin 4,6 miljardia ihmistä varallisuusportaan pohjalla. Bulletin of the Atomic Scientists -julkaisu arvioi tammikuussa ihmisen aiheuttaman joukkotuhon todennäköisemmäksi kuin kylmän sodan aikana asettamalla niin sanotun Tuomionpäivän kellon vain sadan sekunnin päähän “keskiyöstä”.

Yhteiskunnallisiin epäkohtiin on vaikutettu aikaisemminkin. Inhimillistä kehitystä on edistetty historian varrella parhaiten aktivismin avulla. Abolitionistit ajoivat orjuuden lopettamista, suffragetit naisten äänioikeutta, työväenjärjestöt turvallisia työoloja ja parempaa palkkaa. Nämä asiat ovat toteutuneet suuressa osassa maailmaa. Suomessa vaadittiin vuonna 1905 suurlakolla yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja se saatiin ensimmäisenä Euroopassa.

Aktivismilla on saavutettu paljon, vaikka sen harjoittajat ovat olleet usein omana aikanaan hyljeksittyjä toisinajattelijoita. Kansalaisoikeusaktivisti ja pastori Martin Luther King Jr. oli eläessään mielipiteitä jakava ja jopa vihattu hahmo. Etelä-Afrikan rotuerottelun vastainen aktivisti Nelson Mandela oli suuren osan elämästään vangittuna mielipiteidensä vuoksi ja häntä pidettiin kotimaansa lisäksi osassa länsimaista terroristina. Mandela pääsi vankilasta vuonna 1990, voitti Nobelin rauhanpalkinnon työstään rotuerottelun päättämiseksi vuonna 1993 ja tuli valituksi Etelä-Afrikan presidentiksi vuonna 1994. Yhdysvallat poisti Mandelan terroristien listaltaan vasta vuonna 2008.

Sinunkin epäsuosittu ajatuksesi voi olla jonkun ajan päästä valtavirtaa. Edesmennyt brittiläinen parlamentaarikko Tony Benn määritti viisi kysymystä, jotka valtaapitäville tulisi esittää: Mitä valtaa sinulla on, mistä olet sen saanut, kenen intressien vuoksi käytät sitä, kenelle olet vastuussa ja miten pääsemme sinusta eroon? Viimeinen kysymys on erityisen tärkeä. Edistys on vaatinut tähän mennessä sitä, että ihmiset ovat uskaltaneet kyseenalaistaa, vaatia parempaa, organisoitua ja tarvittaessa protestoida vallitsevaa järjestelmää vastaan. Me saamme elää paremmin, nauttia kansalaisoikeuksista ja esimerkiksi äänestää, koska joku joskus uskalsi olla eri mieltä ja aikaansa edellä. Lopulta eliittien on ollut pakko omaksua uudet ajatukset, koska omaksumatta jättäminen olisi johtanut siihen, että heistä hankkiudutaan eroon.

On hyvä, että meidän aikanamme on ihmisoikeusaktivisti Malala Yousaftzain ja ilmastoaktivisti Greta Thunbergin kaltaisia ihmisiä, jotka eivät hyväksy asioita sellaisena kuin ne ovat. He ovat esimerkkejä meille muille.

Esimerkkejä sikäli, kun kontrasti heidän harjoittamansa aktivismin ja turhanpäiväisen some-aktivismin välillä ei voisi olla suurempi. Ajallemme on tyypillistä, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa lyhytaikaiset osallistumistavat, kuten kansalaisaloitteiden allekirjoittaminen, mutta myös sosiaalisen median spontaanisti syntyvät ilmiöt ovat suosittuja samalla, kun sitoutuneempi osallistuminen on menettänyt suosiota. Järjestöjen, puolueiden ja ammattiliittojen jäsenmäärät ovat laskeneet kulta-ajoista, kuten myös äänestysaktiivisuus vaaleissa.

Uusissa menetelmissä on varmasti hyvätkin puolensa, esimerkiksi uusien paikasta riippumattomien “verkostorakenteiden” synnyttämisessä, kuten joku politiikan tutkija sanoisi. Osalle ihmisistä näyttää kuitenkin muodostuneen harhaluulo, että sosiaalisen median aktiivisuus olisi yhtä vaikuttavaa kuin reaalitodellisuuden osallistuminen. Ilmeisesti ihmiset luulevat tekevänsä jotain merkittävää vaihtamalla profiilikuvaansa milloin minkäkin maan lipun värit, tykkäämällä jostain julkaisusta, käyttämällä pinnalla olevaa “hästägiä” tai taivastelemalla samaa mieltä olevien kanssa jollakin palstalla, kuinka eri tavalla ajattelevat ovat väärässä ja tyhmiä.

Internet-ajan mukavuudenhaluisten ihmisten mielessä maailma muuttuu yhtä helposti kuin Woltista saa ruokaa: ilman, että tarvitsee ajatella liikaa tai nostaa hanuriaan penkistä. Motivaattorina toimii tykkäyksistä ja huomiosta syntyvä lyhyt dopamiiniryöppy aidon yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamisen sijaan.

Päsmäröinti somessa ei ole aktivismia. Se oli aktivismia, kun vuonna 1970 Helsingin yliopiston opiskelija-aktiivit Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund joutuivat putkaan osoittaessaan mieltä Persian diktaattori shaahi Reza Pahlavia vastaan. Shaahi vieraili tuolloin presidentti Urho Kekkosen luona.

Eräs eläköitynyt Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian lehtori toivoi pari vuotta sitten, että opiskelijat uskaltaisivat olla nykyään enemmän radikaaleja. Nykyiset yliopisto-opiskelijat ovat kieltämättä aika laimeita suhteessa sukupolveen, joka osallistui Helsingin vanhan ylioppilastalon valtaamiseen.

Entisellä ylä-asteen historian ja yhteiskuntaopin opettajallani vuosikymmen sitten oli periaate, että jos oppilas organisoi mielenosoituksen, hän sai yhteiskuntaopin numeroksi kympin. Sama opettaja myös valitteli, ettei hän veljiensä tavoin ollut koskaan joutunut putkaan. Opettaja ilmoittikin tavoitteekseen joutua putkaan ennen 60-vuotissyntymäpäiväänsä.

Tässä on ideaa. Haluatko siis muuttaa maailmaa? Jätä sosiaalisen median tekovaikuttaminen, järjestä mielenosoitus ja joudu putkaan. Jos syy on oikein hyvä, järkevät ihmiset kyllä ymmärtävät. Ja halu taata inhimillisen elämän ja sivilisaation jatkuvuus on hyvä syy. Niin hyvä, että saatan jopa liittyä seuraan.

Julkaistu 5.5.20226.5.2022

Waltteri Niiranen

Filosofian maisteri pääaineena yleinen historia. Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Unohdettu pala historiaa

Oulun yliopiston alueen opiskelija-asunnot ovat täynnä elämää. Kaiken keskeltä löytyy kaksi hiljaista ja hylätyn näköistä rakennusta. Rakennusten historian kaivelu kuitenkin paljastaa niiden kietoutuvan tiiviisti yhteen yliopistoalueen historian kanssa. Puulinnanmaan vieressä on rivitalokompleksi, Virkakatu 6. Se on ollut pitkään tyhjillään. Havupuut humisevat hiljaa, levittäen oksansa rakennusta kohden. Lasten leikkipaikasta ovat rippeet jäljellä. Takapihan terassit ovat osittain […]

Arkkitehtuuri

TEKSTI Suvi Rissanen

Oulun yliopiston alueen opiskelija-asunnot ovat täynnä elämää. Kaiken keskeltä löytyy kaksi hiljaista ja hylätyn näköistä rakennusta. Rakennusten historian kaivelu kuitenkin paljastaa niiden kietoutuvan tiiviisti yhteen yliopistoalueen historian kanssa.

Puulinnanmaan vieressä on rivitalokompleksi, Virkakatu 6. Se on ollut pitkään tyhjillään. Havupuut humisevat hiljaa, levittäen oksansa rakennusta kohden. Lasten leikkipaikasta ovat rippeet jäljellä. Takapihan terassit ovat osittain lahonneet ja kaiteet kaatuneet. Silti iltapäiväauringon loisteessa voi kuulla kaikuja menneisyydestä, lasten naurun ja ihmiset kesäaikaan terasseille juomaan iltapäiväkahvejaan.

Rakennuksen väri on lämmin punamulta ja terassit avautuvat etelän ja lännen suuntaan. Arkkitehdillä on selvästikin ollut visio viihtyisästä ja kodikkaasta taloyhtiöstä. Rakennus onkin suunniteltu alun perin asumiskäyttöön Oulun yliopiston työntekijöille.

Arkkitehtitoimisto Kari Virta vastasi rakennuksen suunnittelusta ja ensimmäinen osa rivitalosta valmistui 1977 ja toinen 1980. Kyseisen rivitalon suunnittelu oli kuitenkin vain pieni osa arkkitehti Kari Virran työuran suurimmasta projektista, joka oli Oulun yliopiston suunnittelu. Hänen toimistonsa suunnittelupöydillä saivat hahmonsa yliopiston ensimmäiset rakennukset jo 60-luvulla ja kaiken kaikkiaan hänen toimistonsa oli mukana kehityksessä kolmenkymmenen vuoden ajan.

”Rakennusten tulevaisuus kytkeytyy edelleen koko Linnanmaan tulevaisuuteen.”

Nykyisin tyhjillään seisovat rivitalot ovat nähneet useita eri omistajia, mutta tämänhetkinen omistaja on Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö PSOAS. Rakennusten tulevaisuus kytkeytyy edelleen koko Linnanmaan tulevaisuuteen, kertoo PSOAS:n kiinteistöpäällikkö Eerik Junnikkala.

”Alueelle on tehty selvityksiä ja tontin rakentamista ideoitu. Oulun Yliopiston kampusstrategia vaikuttaa koko Linnanmaan alueen opiskelija-asuntostrategiaan, joten hanketta ei ole lähdetty viemään eteenpäin, koska yliopiston kampusstrategiasta ei ole päätöstä.”

Arkkitehti Kari Virran suunnittelema rivitalo Virkakatu 6:ssa Puulinnanmaalla.

Hiljainen lastentalo ylioppilaskylässä

Oulun Yliopistokadun värikkäiden kerrostalojen välissä sijaitsee yksikerroksinen, laatikkomainen, tumman vihreän sävyinen rakennus. Ajalle tyypilliseen tapaan rakennus on tasakattoinen ja siinä on valesokkeli. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Risto Harju Ky ja se valmistui vuonna 1977. Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö rakennutti sen Linnanmaan ylioppilaskylän päiväkodiksi, samalla kun ympärille nousivat hankkeen muut rakennukset.

Risto Harjun arkkitehtitoimisto oli 70-luvulla Pohjois-Suomen suurimpia ja hänen kädenjälkensä näkyy Oulussa useissa julkisissa rakennuksissa ja asuinalueissa. Monelle oululaiselle tutuin rakennus lienee Nallikarin paviljonki.

Harjun suunnittelemat Yliopistokadun opiskelija-asunnot toimivat edelleen, mutta päiväkoti on ollut noin kymmenen vuotta tyhjillään. Lapset ja työntekijät joutuivat siirtymään toisaalle rakennuksen huonon kunnon vuoksi, kertoo PSOAS:n kiinteistöpäällikkö Junnikkala.

Myös tämän rakennuksen sekä Linnanmaan opiskelija-asuntoinvestoinnit otetaan uudelleen tarkasteluun, vasta yliopiston sijoituspäätöksen jälkeen, hän toteaa.

Risto Harjun suunnittelema tyhjilleen jäänyt päiväkoti Oulun Ylioppilaskylässä.

Menneisyyden arkkitehtuurista voi ottaa opiksi

Molemmat rakennukset edustavat 70-lukua ja niiden arkkitehtuurissa näkyy ajalle tyypillinen konstruktivismi eli rakenteellisuus – jonka teemana ovat rakenteet, kantavat rakennusosat ja elementtijako. Valitettavasti ajanjakson rakennuksilla on huono maine nykyaikana, sillä monet tekniset ratkaisut osoittautuivat lyhytikäisiksi.

Aikakauden vahvuuksista voisi kuitenkin ottaa opiksi. Usein parjatun aikakauden hyvään suunnitteluun kuuluvat toimivat pohjaratkaisut, valottaa arkkitehti Anu Soikkeli. Asumismukavuus ei useinkaan toteudu yhtä hyvin tämän päivän suunnittelussa. Opiskelijoille rakennetaan ahtaita ”koppeja”, usein kustannustehokkuuteen vedoten. Pienempien huonekokojen aiheuttamat ongelmat ovat jo tulleet näkyviin etätyöskentelyn lisääntyessä, Soikkeli toteaa.

”Verrattuna nykyiseen asuntosuunnitteluun esimerkiksi asuinkerrostalojen kohtuullinen runkosyvyys aikaansai valoisia asuntoja. Nykyiset kerrostalot ovat runko syvyydeltään suurempia, jolloin asuinhuoneista muodostuu pimeitä. Osa asuintiloista toteutetaan jopa ikkunattomina, mikä ei 1970-luvulla olisi ollut mahdollista.”

Aikakauden asuntojen toimivuuden suunnittelu oli neliöntarkkaa hommaa.

”Aikakauden asunnot ovat nykymitoitukseen verrattuina väljiä ja siksi myös muuntojoustavia. Mitoitusnormit ohjasivat suunnittelua, ja siksi esimerkiksi olohuoneilla oli minimi leveysmitat, ja makuuhuoneisiin tuli mahtua myös työpöytä, ” Soikkeli kertoo.

Molemmat rakennukset kertovat mielenkiintoista tarinaa arkkitehtuurin sekä Oulun yliopiston historiasta. Samalla ne ovat kuitenkin surullinen muistutus päätöksenteon monimutkaisuudesta. Uusia asuntoja rakennetaan kaupunki -ja aluekehityssuunnitelmien mukaan. Hiljaiset mysteerirakennukset seuraavat kehitystä sivusta, vuosikymmenestä toiseen.

Juttua muokattu ma 14.3. klo 12:20. Korjattu Pohjois-Suomen opiskelijayhdistys Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiöksi sekä Yliopistonkatu Yliopistokaduksi.

Julkaistu 4.3.20222.3.2023

Lue lisää:

Uskommeko enää edistykseen?

Länsimainen yhteiskunta on pitkään pohjautunut edistyksen ideaalille. Jo 1700-luvun valistusfilosofit näkivät ihmiskunnan tavoitteena täydellistymisen. 2000-luvun ilmastokriisi, sodat ja pandemia ovat kuitenkin asettaneet edistysuskon kriisiin, jota ei helposti ylitetä.

Ilmiöt

TEKSTI Petra Uusimaa

KUVAT Maiju Putkonen

Länsimaat ovat rakentaneet alttareita edistykselle jo satoja vuosia. Teknologia, luonnontieteiden kehitys ja elintason nousu ovat siivittäneet uskoa kaiken parantumiseen aina 1700-luvulta lähtien.

Filosofinen pohja edistykselle luotiin 1700-luvulla valistuksen aikana. Modernin tieteen synty on luonut uskoa siihen, että ihmiskunnan tulevaisuus on nykyisyyttä valoisampi.

Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi “jumalallinen” suunnitelma, jota yhteiskunnan ajateltiin seuraavan suoraviivaisesti kohti kaiken täydellistymistä.

1900-luvun alun maailmansodat ja pitkään jatkunut kylmä sota romahduttivat edistysuskon hetkellisesti. Miten ihmiskunta voi parantua entisestään, kun pahuuden huippu on saavutettu?

Talouskasvu, hyvinvointivaltioiden ja teknologian kehitys kuitenkin antoivat edistysuskolle uudet siivet, ja kapitalismin ja teknologian riemusaatto on jatkunut yhteiskunnassa aina 2000-luvulle saakka.

Edistysuskon juuret

Historioitsija ja historian dosentti Jouko Jokisalo kirjoittaa kirjassa Historianfilosofia (2015) edistysuskon olevan 1700-luvulta lähtien yksi modernin yhteiskunnan historiallisen ja poliittisen ymmärryksen kiinnekohtia.

Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi ”jumalallinen” suunnitelma.

Länsimainen yhteiskunta havittelee täydellisyyttä sekä yksityisellä että valtiollisella tasolla. Filosofi Immanuel Kant kirjoitti jo vuonna 1798: “Ihmissuku on aina edistynyt kohti parempaa ja tekee niin edelleenkin.”

Edistysusko koki kolahduksen maailmansotien jälkeen, mutta siitä tuli taas pian yksi keskeisimmistä länsimaiden ideaaleista. Filosofi Francis Fukuyama jopa totesi teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992), että kaikki historian kannalta merkittävä on jo tehty liberaalin demokratian voiton myötä.

2000-luvulle tultaessa alkoi edistysuskon rinnalle muodostua huolta nopean ja säätelemättömän muutoksen vaikutteista. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit osoittivat aseteollisuuden kehityksen nurjan puolen ja kylmän sodan ase- ja ydinvoimateknologian kehitys jatkoi tätä kehityskulkua.

Ranskalainen valistusfilosofi Antoine de Condorcet kehitteli 1700-luvun lopussa edistykselle kolme keskeistä päämäärää: epätasa-arvoisuuden häviäminen, tasa-arvoisuuden lisääntyminen kansakuntien välillä sekä ihmiskunnan jatkuva täydellistyminen.

Immanuel Kant taas puhui pysyvän rauhantilan lisääntymisestä kansallisvaltioiden välillä ja mainitsi myös ideaalin maailmankansalaisuudesta.

Edistyksestä huolimatta ihmiset ympäri maailmaa kuolevat nälkään, sotivat ja joutuvat vainotuiksi seksuaalisuutensa ja uskontonsa takia. Onko edistysusko notkahtanut 2000-lukujen lukuisten kriisien, nälänhätien, sotien ja pandemian aikana?

Edistyksen kääntöpuoli

Ymmärtääksemme nykyajan edistysuskoon perustuvaa yhteiskuntaa on palattava ilmiön juurille.

Renessanssin ja uuden ajan alussa eurooppalainen yhteiskunta alkoi avautua ja laajeta sekä henkisesti että fyysisesti löytöretkien, siirtomaavalloitusten ja tieteen kehityksen myötä. Samalla luotiin usko edistykseen, joka johdattaa Eurooppaa kohti maailman kuninkuutta. Edistysusko olikin alusta asti hyvin eurooppakeskeinen ilmiö, jossa länsi-
maiset ideaalit edistyksestä olivat ainoa oikea suunta.

Charles Darwinin evoluutioteoria ja myöhemmin hänen ajattelustaan kehittynyt sosiaalidarwinismi olivat keskeisessä yhteiskuntaa.

Esimerkiksi filosofi John Stuart Millille alkuperäisväestöt olivat “barbaareita”, jotka täytyi alistaa “rautaisella kädellä” länsimaisen edistyksen alle. Kolonialistinen sotaisuus kuitenkin oli vastakkaista valistusajattelijoille, joista esimerkiksi Immanuel Kant piti sotaista sankaruutta ja tappamista “raakalaisen korkeana hyveenä”.

1800-luvulla länsimaista edistysuskoa käytettiin perustelemaan kansanmurhia. Kirjailija Joseph Conrad kirjoitti teoksessaan The Rescue (1920): “Jos alempien rotujen on hävittävä, se on hyvä asia, askel kohti yhteiskunnan täydellistymistä, mikä on kehityksen päämäärä.”

Edistyksen synkästä puolesta puhuivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisessa manifestissa (1848). Porvarillinen yhteiskunta on edistynyt niin pitkälle, ettei se pysty enää hallitsemaan yhteiskunnan kehitystä ja edistyksen luomaa epätasa-arvoa. Marxin ja Engelsin “maanpäällinen paratiisi”, eli kommunistinen yhteiskunta, oli saavutettavissa vallankumouksella.

Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.

“Kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rik- kauden alkulähteet; maan ja työläiset”, kirjoittaa Marx.

Engels taas kirjoittaa Luonnon dialektiikassa (1875) ihmisen toiminnan muuttaneen luontoa niin peruuttamattomasti, että muutoksen seuraukset eivät ole enää ennustettavissa.

Engels kuitenkin suhtautui luonnontieteiden mahdollisuuksiin miltei yliopitimistisesti, nähden teknologisessa edistyksessä paljon mahdollisuuksia. Marx taas oli pessimistinen ihmiskunnan mahdollisuuksiin hallita edistystä ja teknologista kehitystä. Hän varoitti vuonna 1856 ihmiskunnan herättäneen eloon “sellaiset teollisuuden ja tieteen voimat, jollaista ihmiskunnan historian minään aikaisempana kautena ei ollut aavistustakaan.”

Mitä edistykselle kuuluu nyt?

Edistysusko on kärsinyt kolahduksen COVID-19 pandemian myötä. Pandemia on osoittanut länsimaisen edistyksen haurauden, kun näennäisesti täydellistynyt yhteiskunta ei kyennytkään torjumaan kansainvälistä kriisiä. Edistysusko on joutunut kriisiin, josta on hankala selvitä.

Jo ennen pandemiaa edistysusko oli kuitenkin matkalla kriisiin. Kapitalismin määrätön kasvu on johtanut luokka- ja varallisuuserojen kasvuun sekä länsimaissa että erityisesti kehitysmaissa. Toinen merkittävä haittavaikutus on ilmaston ylikuormittuminen ja siitä johtuva ilmastokriisi. Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.

“Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia”, kirjoittaa Erkki Tuomioja blogitekstissään.

Erkki Tuomioja osoittaa hyvin perinteisen edistysuskon kohtaamat rajoitteet modernissa maailmassa. Globalisaatio on johdattanut meidät tilanteeseen, jossa yksittäisen maan kriisi saattaa muuttua kansainväliseksi. Samaan aikaan edistyksen selittäminen yhtenä samansuuntaisena ja samankaltaisena muutoksena tuntuu vanhentuneelta.

Pystyykö edistysusko nousemaan kriisin yli vai tarvitseeko 2020-luvun maailma enää edistystä? 2000-luvulla syntynyt kritiikki luulisi herätelleen ihmisiä siinä määrin, että olemme tajunneet edistyksen rajat. Vaikka teknologia ja luonnontieteet ovat kehittyneet ja luoneet maailman, jota menneisyyden ihmiset eivät tunnistaisi, ihmisluonto ei ole täydellistynyt. Maailmassa on edelleen sotia, pandemioita ja nälänhätiä. Olemme vain luoneet uusia kriisejä, jotka korostavat edistyksen kääntö-
puolta.

Voivatko länsimaat selvitä ilman edistystä?

Millaisia sitten olisivat länsimaat ilman edistysuskoa? Ajatus tuntuu miltei utopistiselta, sillä länsimaiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluu ajatus kasvusta ja kehityksestä. Edistysusko on sinällään jo utopistinen, sillä 2020-luvun ihminen ei ole missään määrin täydellisempi esimerkiksi keskiajan ihmiseen verrattuna.

Vaikka meillä on nykyaikainen teknologia, paremmat elinmahdollisuudet ja pidempi elämä, emme kuitenkaan ole yhtään sen viisaampia tai kehittyneempiä kuin menneisyyden ihminen.

Uskomme yhä siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme.

Ihminen ei ole muuttunut yhtään rauhaa rakastavammaksi tai eettisesti paremmaksi; elämme edelleen maailmassa, jossa rasismi, sodat ja epätasa-arvo ovat läsnä siitäkin huolimatta että demokratia on yleistynyt ympäri maailmaa.

Edistysuskosta on tullut länsimainen “suuri kertomus”, aivan samankaltainen kuin Jumalan johdattava suunnitelma. Emme ehkä ajattele aikaa yhtä deterministisesti, mutta uskomme edelleen siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme. Edistysuskon suuri tarina on kuitenkin hajoamassa, sillä sen olemassaolon tarpeellisuutta kyseenalaistetaan. Voimmeko kehittää teknologiaa ja tiedettä tavalla, joka ei kuormittaisi luontoa?

En usko, että edistysusko tulee poistumaan länsimaisen yhteiskunnan ideologiasta. Täydellisyyden tavoittelu on osa länsimaista ideaalia, vaikka on olemassa todisteita jo saduista ja mytologiasta siitä, ettei täydellisyyden tavoittelu johda hyvään tulokseen. Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros lentää keinotekoisilla siivillään liian lähelle aurinkoa ja lopulta hukkuu mereen pudotessaan liian korkealta.

Sama tilanne on edistysuskolla ja kehityksellä: yhteiskunta ei tule koskaan olemaan niin täydellinen, että edistys loppuisi. Sen sijaan, että pyrkisimme lopettamaan edistyksen tavoittelun, olisi järkevämpää muuttaa edistystä kestävämmäksi sekä ilmastolle, taloudelle että yksilölle. Jos lennämme Ikaroksen tapaan liian lähelle aurinkoa, se koituu kohtaloksemme.

Julkaistu 27.10.202027.10.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.