Onko graffiti taidetta? Ajatteletko, että kommandopipoiset narkkarit ja töhrivät kriminaalit ovat vallanneet oikealta taiteelta tilan?
Asennettasi graffititaiteeseen ja -taiteilijoihin kannattaa käydä tarkistamassa Oulun taidemuseon monipuolisessa Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä.
Näyttely esittelee parikymmentä graffititaitelijaa, sisältäen myös oululaisia graffareita sekä arvostetun saksalaisen Claudia ”MadC” Walden töitä. Taidemuseon kolmessa salissa on esillä niin old schoolia, nykygraffitia kuin post-graffitiakin.
Suomen ensimmäisen pelkästään graffititaiteeseen keskittyvän museonäyttelyn motto on ytimekäs: ”Graffiti on tullut jäädäkseen. Totuttele ajatukseen.”
Onko laiton aina vandalismia?
Graffitikulttuurin juuret ovat 1960-luvun Amerikan suurkaupunkien nuorisojengien reviirimerkkeissä. Graffitilla on vastakulttuurin tai vähintäänkin alakulttuurin leima, jota on pidetty osin tarkoituksellisestikin yllä. Ryhmään kuuluminen ja erottautuminen on osa sosiaalista ihmisyyttä.
Graffitin tekemiseen on vuosien saatossa ollut lukemattomia eri syitä. Graffitikirjallisuudesta ja tutkimuksesta saa väistämättä kuvan, että syitä ja tarkoituksia on tekijöidenkin usein vaikea sanallistaa tai perustella.
Vandalismia graffiti ei kuitenkaan ole. Graffitimaalarin tarkoitus ei ole sotkea sotkemisen takia. Taustalla on aina muita syitä kuin pelkkä tuhoaminen.
Suomessa mielikuvat vandaaleista ja rikollisista yhteiskunnan vihollisista juontavat vuonna 1998 Helsingissä aloitettuun Stop Töhryille -kampanjaan. Kymmenen vuotta kestänyt kampanja perustui tiukkaan nollatoleranssiin.
Vartiointiin ja välittömään graffitien poistoon käytettiin valtavasti resursseja – noin miljoona euroa vuodessa.
Kamppailu graffitikulttuurin lopettamiseksi institutionalisoitui. Kaikkia merkkejä ja kuvia seinillä piti kutsua töhryiksi. Asenteet jyrkkenivät ja graffitikulttuuri painui maan alle.
Nollatoleranssin perustana oli sosiologiassa vallalla ollut rikottujen ikkunoiden teesi. Sen mukaan yksi kaupunkitilassa rikottu ikkuna johtaa muidenkin ikkunoiden särkemiseen.
Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn kuraattori, graffititaiteilija Jouni ”Psyke” Väänänen kertoo, että yhä edelleen, vuosia Stop Töhryille -kampanjan jälkeen, hän joutuu selittelemään tekemisiään. Asenteet ovat säilyneet sitkeästi ihmisten mielissä.
Töhryjä vai taidetta taidemuseoon?
Mikä on taidetta? Ikuisuuskysymys on keskustelun aiheena mielenkiintoinen, mutta ei johda juuri koskaan mihinkään.
Suomenkielen taide-sanaan liittyy läheisesti käsitteet taito ja taitavuus. Ensimmäiset graffitit olivat nopeasti tehtyjä ja yksinkertaisia. Pian oli kuitenkin erotuttava joukosta taidolla ja tyylillä.
Useat näyttelyn graffitit ovat taidokkaita kuvia, masterpiecejä, kotoisammin piissejä tai suurempia duuneja. Näyttelyssä esillä olevat vanhan koulun tekijät ovat taitavia taiteilijoita.
Kaikki graffitimaalarit eivät kuitenkaan ajattele, että graffiti kuuluisi taidemuseoon.
Aiheesta kirjoitettuja etnografisia tutkimuksia lukiessa tulee vastaan lausahdus: ”Katu on mun galleria”.
Asenne on, että graffiti kuuluu kaduille – urbaaniin kaupunkiympäristöön. Galleria tarkoittaa graffitipiireissä paikkaa, jossa maalarin on helppo työskennellä.
Hauska ja ironinen esimerkki sanomalehti Kalevan haastattelusta (21.1.2018) kertoo paljon: ”Suoraan sanoen en näe hirveästi järkeä siinä, että tuodaan graffiteja museoon, hymähtää Yoguy ripustaessaan Grahviitti-Kalevala-teostaan esille Oulun taidemuseon salissa.”
Mikä on oikeaa graffitia?
”Graffitimaalaaminen on performanssi, joka keskustelee aina maalattavan kohteen ja siihen luotujen ennakko-odotusten kanssa. Prosessin lopputulemana on kirjaimista muodostuva teos, joka on maallikolle erittäin vaikeasti lähestyttävä, sanomaltaan jopa eksklusiivinen”, kertoo nykygraffitin taitaja Action näyttelyesitteessä.
Graffiti on tosiaan maallikolle erittäin vaikeasti lähestyttävä aihe. Graffiti pakenee määrittelyjä, mistään ei saa oikein kiinni. Uuden taiteenlajin määrittelystä ei ole yksimielisyyttä ja käsitteet ovat vasta muotoutumassa.
Kuvia on kuitenkin tehty jo paljon ennen historiankirjoitusta. Ihmisellä on tarve jättää merkkinsä ympäristöön. Sitä ei tosin kukaan tiedä, mikä oli luolahenkilön merkkien tarkoitus.
Ensimmäiset kuvat raapustettiin kallioon noin 33 000 vuotta sitten. Kuvien tulkitaan esittävän naisen häpyä. Jos katsoo kirkkoveneitä miestenvessan seinillä, kehitys ei ole ollut järisyttävää.
Mutta ovatko kirkkoveneet graffiteja?
Tärkein graffitin muusta katukoristuksesta erottava piirre ovat tyylitellyt kirjaimet, joista on luettavissa graffitimaalarin, eli wraitterin nimimerkki tai crewn kirjaimet. Crew on yleensä väljä ryhmä wraittereita, joita yhdistää esimerkiksi sama tyyli tai asenne. Graffiti on signeeraus – eräänlainen kuvallinen puumerkki.
Graffitipiireissä perinteistä ollaan joskus tarkkoja. Kuraattori Väänänen kertoo hauskan esimerkin: Keravan näyttelyä pystytettäessä Skien teokseen Color Splash lisättiin Skien tyylitelty S-kirjain jälkikäteen, jotta se olisi graffitia. Väänäsen mielestä ”korjaus” pilasi teoksen.
Graffitikulttuurissa on kirjoittamattomia sääntöjä, joista ei olla yksimielisiä. Nykygraffitissa kirjaimet ovat kehittyneet usein vaikeasti luettaviksi merkeiksi.
Post-graffitissa taas rikotaan graffitin sääntöjä tietoisesti ja typografiasta on jäljellä enää viitteitä.
Graffitia vai katutaidetta?
Jouni Väänänen kertoo, että graffiti on oma juttunsa – ei katutaiteen alalaji. Sellaisiakin näkökantoja on esitetty, että vanhan liiton tekijät taistelivat 15 vuotta graffitin puolesta, ja nyt penskat ja katutaiteilijat korjaavat hedelmät.
Rajoja rikkova ja tyylitelty postgraffiti saattaa olla hyvin kaunista ja esittävää luvallista nykytaidetta. Mutta missä sitten on ero katutaiteeseen? Riittääkö, että wraitteri teki teininä tuhojaan metro- ja junavaunujen kylkeen?
Suhtautumisessa ja asenteissa graffitimaalaamiseen ja katutaiteeseen on eroavaisuuksia:
Katutaiteilijat ovat helposti joukkoa me. Katutaiteeseen liitetään käsitteitä estetismi, esteettisyys, kaunistava, luvallinen ja kaupallinen.
Graffitimaalareista puhutaan käsitteillä anarkismi, vandalismi, territoriaalisuus, poliittisuus, luvaton ja autenttinen. Graffiteja tekevät ne muut – toiset.
Kuraattori ja graffititaiteilija Jouni Väänänen kertoo, että teininä aloittaneet pahaperseet ovat nykyisin nelikymppisiä partamiehiä, joiden karhean pinnan alla sykkii herkkä sydän.
Bad Ass -asennetta on ehkä vähemmän kuin nuorena, mutta iän myötä, aikuiseksi kasvamisen myötä vanhan liiton tekijöiden taito on kehittynyt.
Kuvien ja sanojen kautta lähemmäksi graffititaidetta – räjähdysherkkä Trama
Taiteenlaji avautuu uudella tavalla, kun tutustuu aiheeseen, taustoihin ja tekijöihin.
Vanhan liiton tekijöistä kenties mielenkiintoisin on Trama, jonka töitä on esillä Oulussa old school- ja post-graffiti -saleissa. Helsingin ja Keravan välisen junalinjan kuningas voitti vuonna 2015 graffitin suomenmestaruuden. Aina elämä tinkimättömänä taiteilijana ei kuitenkaan ole ollut helppoa.
Trama (s.1975) tunnetaan graffitin villinä kauhukakarana ja anarkistina täynnä punk-asennetta. Nollatoleranssi ja Stop Töhryille -kampanja iski kovaa nuoreen mieheen.
2000-luvun alun suurissa graffiti-oikeudenkäynneissä Trama määrättiin valtaviin vahingonkorvauksiin suurella korolla. Kyse oli jopa sadoista tuhansista euroista.
Rakkaudesta vapauteen
Rakkaudesta vapauteen on Suomen laajin yksinomaan graffititaiteeseen keskittyvä näyttely. Näyttely on Keravan taidemuseon tuottama, ja oli ensimmäisen kerran esillä Keravan taidemuseossa Sinkassa viime syksynä.
Aivan kaikkia Keravalla esiteltyjä töitä ei Ouluun saatu, sillä osa teoksista oli jo myyty. Graffiti on siis kaupan.
Oulussa Keravan näyttelystä poiketen on esillä paikalliset, tai paikallislähtöiset tekijät Maver, Yoguy ja Folla. Heidän teoksensa eivät oikeastaan liity näyttelykokonaisuuteen muuten kuin genrensä osalta – mutta lähellä napapiiriäkin osataan.
Hauskoja ja hienoja esimerkkejä ovat Yoguyn Grahfiitti-Kalevala, Follan innovatiivinen teos ja Maverin kylmän maiseman havainnointi.
Yoguin Grahviiti-Kalevala on veikeä. Tussi-kalligrafialla ja spreyllä toteutettu kalevalamuotoon puettu eepos kertoo tositarinan legendaarisen nimimerkin Taki 183:n takaa.
Demetreus tai Demetraki (lyh. Taki) toimi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla New Yorkissa polkupyörälähettinä ja alkoi levittää merkkiä Taki 183, joka muodostui hänen nimestään ja osoitteesta 183. kadulla.
Vaikka Taki 183 ei ollut ihan ensimmäinen reviirin merkkaaja, hän sai julkisuutta, kun New York Times teki hänestä haastattelun vuonna 1971.
Takin nimestä vääntyi näiden merkkien yleisnimi tag – suomeksi tagi tai tägi.
Graffitia Paskassa Kaupunnissa
Legendan mukaan Suomen ensimmäiset graffitit ilmestyivät Ouluun vuonna 1979.
Kyse oli filosofisista teksteistä, kuten Pysy pystyssä, vanhan paloaseman kyljessä.
Oulun erityinen ylpeys on teksti PASKA KAUPUNNI. Teksti ilmestyi ensimmäisen kerran 1980-luvulla osoitteeseen Uusikatu 22. Teksti maalattiin peittoon säännöllisesti, mutta se ilmaantui seinälle takaisin kerta toisensa jälkeen.
Nykyisin teksti on kaupungille ”positiivinen voima, jota Oulu käyttää imagotyössään”, kerrotaan taidemuseon yläkerran näyttelyssä Näytön paikka pohjoisessa piilaaksossa.
Nuorissa on toivo
Mutta onko graffitissa enää kapinaa?
Jouni Väänänen kertoo, että useat vanhan koulun wraitterit tekevät nyt ”oikeita töitä” mainostoimistoissa.
Kaikkea toivoa ei ole menetetty, minkä todistavat Oulun nuoret teippigraffitityöpajan taiteilijat.
Teippigraffitityöpaja tuo museoihin peräänkuulutettua toiminnallisuutta näyttelyyn. Jokainen voi toteuttaa taiteellisen visionsa värikkäillä sähköteipeillä muutamalle seinänpätkälle.
Kuvataidekasvattaja Mika Kunnari, yksi työpajan ohjaajista kertoi, että olisi ollut pettynyt, jos seinältä ei löytyisi kolmea asiaa: kirkkovenettä, mulkkua ja numerosarjaa 666.
Pajan ohjaaja ei joutunut pettymään, sillä kaikki löytyivät kauimmaiselta seinältä heti työpajan kahden ensimmäisen tunnin aikana.
Rakkaudesta vapauteen, For the Love of Freedom. Oulun taidemuseossa 27.1.– 21.3.2018.
Action, Egs, Eore, Jr., Jani Tolin, Masters, Mion, MadC, Loop, Osek, Parasite, Psyke, Round, Skie, Skin, Tazer, Trama
