Oulun ydinkeskustaan levittäytyvä Lumo-valofestivaali on aiempia vuosia kansainvälisempi. Tapahtuman vastaava tuottaja Anna Lanas kertoo, että uutta ja omaperäistä on tiedossa usean teoksen voimin.
Lumeton marraskuu on synkkä. Sisäinen valokin jo himmenee. Nyt kuitenkin jostakin kajastaa toivoa: Lumo Light Festival Oulu tuo valoa sydämiin tulevana viikonloppuna 23.–25. marraskuuta.
Kuudetta kertaa järjestettävän Lumo-valofestivaalin tämänvuotisena teemana ovat tunteet. Tapahtuman vastaava tuottaja Anna Lanas kertoo, että valo vaikuttaa suoraan ihmisen mielialaan ja kaupunkiympäristössä asukkaiden turvallisuudentunteeseen.
”Valon eri sävyt, lämpötilat ja voimakkuudet herättävät kokijassa esimerkiksi riemun, pelon, ahdistuksen tai rauhan tunteita”, hän valaisee.
Kaupungin ydinkeskustaan levittäytyvä festivaali on kansainvälisempi kuin aiempina vuosina. Anna Lanas kertoo, että uutta ja omaperäistä on tiedossa usean teoksen voimin. Tuottaja nostaa esille ohjelmistosta kolme kansainvälistä teosta.
Englantilainen Museum of the Moon on esillä Suomessa ensimmäistä kertaa. Valkean Kesäkadun ylle nousee seitsenmetrinen täysikuu. Kokemukseen kuuluu olennaisena osana vaikuttava sävelmaailma.
Tuomiokirkon julkisivuun heijastettava belgialainen videoteos Sturm Der Liebe on suunniteltu tilaustyönä nimenomaan tätä festivaalia varten. ”Rakkauden myrsky on hurrikaanin ja ihmissuhteiden yhteen kietoutuma”, kerrotaan teoksen kuvauksessa. Suuria tunteita on siis luvassa.
Belgialaisen Skeleton Dance -teoksen näyttämönä on katu. Kirkkokatu 9:n pysäköintialue repeää auki paljastaen katukivien alla tanssivat Tuonelan luurangot. Herättääköhän katumaalaustyylinen videoteos katsojissa pelkoa?
Tuottaja Anna Lanakselle on aina yllätys, mitkä teokset heräävät eloon ja osoittautuvat lopulta kokijoille liikuttavimmiksi. Tunnekirjo syntyy teoksen ja sen vastaanottajan vuorovaikutuksessa.
”Festivaaliteosten herättämä tunteiden kirjo ulottuu ihmetyksestä rauhaan ja wow-kokemuksesta hilpeyteen.”
Lumon erityispiirre kansainvälisten valofestivaalien joukossa on laaja kattaus esittävää taidetta, jossa hyödynnetään valoa.Paikalliset yhteisöt ja taiteilijat ovat vahvasti mukana esittävän taiteen ohjelmanumeroissa.
Ainakin nämä viikonlopun esitykset on merkittävä kalenteriin:
Kaiho, toivo, rakkaus, raivo: Pimeässä Linnansaaressa hehkuu mystinen lasikontti, jonka sisällä on Riutta-yhtye. Otsikon suuret tunteet risteilevät progressiivisessa musiikki-valoteoksessa. Linnansaari, pe 23.11 kello 20, la-su 24.–25.11. kello 18. Kesto noin yksi tunti. Toteutus Riutta.
Edgar Allan Poe – Korppi: Poen runo Korppi kattaa kirjon tunteita kaipuusta rakkauteen ja kalman kauhuun saakka. Alppilan Taiteellisen Teatterin, ATT-Ensemblen teoksessa runon tunnelmaa vahvistaa lavamaisema, valo ja pimeys. Aleksinkulman kellari, 23.–25.11. kello 18 ja 19. Kesto noin 30 min. Lippuja rajoitettu määrä. Ennakkovaraukset
Tulen aalto: Flamenco ja tuli kohtaavat Rotuaarin lavalla. Jo teoksen kuvaus houkuttelee paikalle pakkasiltana: ”Voimakas esitys vyöryy yli kuin tulinen aalto. Se lämmittää määrätietoisesti ja koskettaa syvältä”. Rotuaarin lava, la 24.11. kello 18, su 25.11 kello 18. Kesto noin 15 min. Toteutus: flamencoyhdistys Paolo Nuevo, Tuliryhmä Tulikukka.
Lumo Light Festival Oulu 23.–25.11.2018 päivittäin kello 16–22. Tapahtuma sopii koko perheelle ja on kaikille avoin ja ilmainen. Katso tapahtuman koko ohjelma, kartat ja aiempien vuosien kuvia tapahtumasivulta.
Muokattu 23.11. kello 14:50: Lumo-festivaalia koskevista kommenteista vastasi tuottaja Anna Lanaksen lisäksi ohjelmapäällikkö Jarkko Halunen.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.
Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?
Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.
Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.
Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuvaseurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.
Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä – etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen.
Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.
Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen – ei pelkästään Mercuryn – yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.
Kerronnalliset ratkaisut vääristävät
Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.
Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.
Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.
Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.
Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.
Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?
Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?
Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.
Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.
Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singersai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi.
Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.
Fiilistelyelokuva Queen-faneille
Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.
Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.
Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.
Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.
Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Suomen menestynein indiebändi Satellite Stories lopettaa uransa lokakuun viimeisenä lauantaina. Kymmenen vuotta, viisi studioalbumia ja tuhansia keikkakilometrejä myöhemmin on aika hengähtää ja katsoa elämää ilman rock’ n roll -laseja. Mutta oliko koko pitkä matka sittenkin kaukokaipuuta?
”I’m dreaming of another place Freezing through these winter days My drifting mind is longing south”
Kun oululainen Satellite Stories suuntasi ensimmäistä kertaa Eurooppaan, hajosi bändin keikkapaku Saksan moottoriteille. Reissusta jäi hyvän tarinan lisäksi ikuinen kiitollisuudenvelka mekaanikko David Normanille.
Syyskuun alussa julkaistun, bändin viimeiseksi jäävän Cut Out the Lights -albumin myötä Satellite Stories suuntasi tänä syksynä vielä viimeisen kerran Eurooppaan.
Bändin jäsenet Esa Mankinen (kitara ja laulu), Olli-Pekka Ervasti (rummut), Marko Heikkinen (kitara) ja Jyri Pesonen (basso) pääsivät viimeisellä The Final Story –kiertueella vielä kerran maistamaan keikkaelämää suuren maailman meiningillä.
Bändin jäsenet ovat aiemmin kehuneet erityisesti Espanjan keikkoja hyvästä tunnelmasta. Myös tällä kertaa Espanja oli yksi odotetuimmista pysähdyspaikoista.
”Siellä indierock on vielä niin iso juttu. Keikoilla ihmiset ovat iloisia, tanssivat ja osaavat sanat ulkoa. Se hyvä fiilis tarttuu sitten itseenkin”, Marko Heikkinen kertoo.
Jäähyväiskiertue starttasi syyskuussa Kuopion Henry’s Pubista. Bändin mukaan jäähyväiskeikoilla meno on ollut villiä myös Suomessa. Mahdollisuus nähdä bändi viimeistä kertaa on tuonut keikoille tuttuja kasvoja: keikoilla on tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet bändin Suomessa yli kymmenen kertaa. Kotimaan keikat ovat vetäneet porukkaa myös kauempaa, jopa Japanista asti, Heikkinen sanoo.
Myöskin Oulun jäähyväiskeikat (25.10. ja 27.10.) ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella. Vihoviimeiselle keikalle on bändin Facebook-sivun mukaan tulossa ihmisiä aina Kanadasta asti.
Mutta ennen viimeistä keikkaa ja valojen sammumista on hyvin aikaa vielä katsoa hetkeksi menneeseen.
Valot sammuvat
”In my veins Flows mercury, flows mercury I’m not the man that I used to be”
Bändin viimeinen levy kantaa nimeä Cut Out the Lights. Usein artisteilla on tapana pakata viimeiselle levylle kaikki toteutumattomat musiikilliset ideat ja unelmat.
Bändin mukaan uuden levyn materiaalin työstäminen ja lopettamispäätös menivät osittain limittäin. Viimeisimmän levyn materiaalin säveltäminen alkoi kuitenkin hyvissä ajoin ennen päätöstä.
Esa Mankinen ja Marko Heikkinen olivat keväällä vieraanaOulun ylioppilaslehden Kampuslivessä syksyn Vulcanalia-keikan tiimoilta. Tuolloin kaksikko oli sitä mieltä, että uuden levyn materiaalissa ei kuulu se, että kyseessä on viimeinen kerta studiossa tällä kokoonpanolla.
”Yritettiin vaan tehdä niin hyviä biisejä kuin mahdollista”, Heikkinen heitti haastattelussa.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa.”
Jotain pientä erikoisuutta levynteossa silti oli. Esimerkiksi tasatahtisia biisejä oli tällä kertaa mukana enemmän kuin normaalisti.
”Niitä on kiva soittaa ja ne sopivat hyvin meidän keikkasettiin”, Heikkinen kertoo.
Myös kokemus levynteosta näkyi viidettä kokopitkää tehdessä. Nyt bändi rohkeni toteuttaa hyväksi havaittua ”less is more” -periaatetta.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
”Meillä on aina ollut yhteinen visio”
”This is a story about a man And how he came to understand The things in his life”
Mutta jäikö jotain musiikillista visiota vielä toteuttamatta, jonka kymmenvuotisen uran tehnyt bändi olisi vielä halunnut Satellite Stories -nimellä saada aikaan?
Bändin mukaan matkan varrella kovalevylle on tarttunut lähes 300 demoa, joista levyjen kappaleet on parsittu kokoon.
”Kyllä näistä ne parhaat on aina levylle laitettu, että siinä mielessä ei jää mitään hampaankoloon”, Marko Heikkinen tuumaa.
Miehet haluavat muistuttaa, että he ovat pitkän uransa aikana olleet lähes aina yhtä mieltä siitä, miltä bändin tulisi kuulostaa.
”Aika hyvin olemme kukin saaneet toteuttaa omia ideoitamme musiikin parissa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
Bändin mukaan uuden levyn kohdalla haluttiin tehdä tavallista enemmän itse. Myös studiossa materiaalin hinkkaaminen jätettiin minimiin, ja sovitukset olivat pitkälti kasassa ennen varsinaista studiosessiota. Näin jäi aikaa muille kokonaisuutta eteenpäin vieville asioille.
”Esimerkiksi lauluihin käytettiin tosi paljon aikaa, jotta niihin saatiin sellainen oikeanlainen tunnelma”, Esa Mankinen kertaa.
”Pitää ajatella maailma vähän yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on”
”I don’t want, I don’t want, I don’t wanna be in Helsinki Art Scene”
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä.
”Ei meistä alun perinkään mitään U2:ta pitänyt tulla, vaan ennemminkin kuin Vampire Weekend”, Marko Heikkinen pohtii.
Homma pääsi kuitenkin kasvamaan. Satellite Storiesia tituleerataan usein Suomen suurimmaksi indierockbändiksi. Bändiläiset myöntävät, että jossain vaiheessa he olivat vakaasti sitä mieltä, että ovat maailman paras ja kaunein bändi.
”Toki näin viiden levyn jälkeen on hiukan realistisemmat näkemykset siitä, mitä tässä on saavutettu”, Heikkinen jatkaa.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään.”
Tietty hulluus ja epärealistiset odotukset ovat Satellite Storiesin mukaan myös välttämätön osa aloittelevien bändien sielunmaisemaa. Inhorealistisella bisnesajattelulla ei pitkälle pötkitä, vaan haaveille ja unelmille pitää olla tilaa. Suuruudenhulluus on hyvästä.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään”, Jyri Pesonen summaa.
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä. Bändi keikalla Qstockissa kesällä 2015.
Rock-lavoilta opit arjen haasteisiin
”Don’t tell me it was wasted time Don’t tell me it was waste of life”
Lopettamisen jälkeen Satellite Storiesin jäsenet pääsevät maistamaan niin sanottua normaalia elämää. Se oli myös yksi syy lopettamispäätöksen taustalla. Kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen jäsenillä on kaikilla vielä keskeneräisiä opintoja Oulun yliopistolla. Esimerkiksi keväällä Oulun ylioppilaslehdessä toimitusharjoittelijana työskennellyt Marko Heikkinen palaa jäähyväiskiertueen jälkeen kirjallisuuden gradunsa pariin, ja Esa Mankinen palaa viimeistelemään musiikkikasvatuksen opintojaan.
Mutta mitä rokkielämästä voi ammentaa, kun nelikko palaa koulunpenkille ja päivätöiden pariin?
”Varmasti viihdemaailman rakenteen ymmärtämisestä on tulevaisuudessa hyötyä”, Marko Heikkinen pohtii.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka.”
Satellite Storiesin levyissä näkyy vahvasti sen jäsenten kädenjälki. Kokonaisvaltainen osallistuminen levyjen tekemiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on bändiläisten mukaan varmasti arvokasta pääomaa bändin jälkeiseen elämään.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka”, Jyri Pesonen pohtii.
Bändin mukaan näin pitkää uraa ei voi pyyhkiä noin vain pois omasta persoonasta ja hypätä puhtaalta pöydältä bändielämän jälkeiseen arkeen. Toki keikkailukin on opettanut taitoja jokapäiväiseen selviytymiseen reissuelämästä.
”Ainakin on oppinut sen, että esimerkiksi hotellihuoneesta kannattaa napata pyyhkeet ja shampoot mukaan”, Esa Mankinen virnistää.
”Terveisiä David Normanille”
”Vagabonds, we’re vagabonds”
Entä se jutun alussa mainittu David Norman ja hajonnut paku?
Tarina juontaa juurensa bändin ensimmäiselle Euroopan kiertueelle. Tuolloin keikat järjestettiin omatoimisesti puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Kiertueen ajoneuvoksi valikoitui halvin vuokra-auto, jonka bändi onnistui löytämään.
”Kaikkihan meni hyvin, kunnes auton pakoputkeen tuli sellainen nyrkin kokoinen reikä Saksan autobahnilla”, Jyri Pesonen muistelee.
Hankalaan saumaan osunut haaveri aiheutti ongelmia, sillä sunnuntaina korjaamot olivat järjestään kiinni. Pitkän etsinnän jälkeen auki oleva korjaamo löytyi, mutta korjaamisen esteeksi nousi kielimuuri.
”Ei siinä sitten auttanut kuin istua huoltomiehen kanssa Google Translaten ääreen ja alkaa kääntämään”, Pesonen jatkaa.
Pakoputki saatiin loppujen lopuksi vaihdettua ja matka jatkui. Auton korjanneen mekaanikon nimi on bändillä vieläkin muistissa.
”David Norman oli hänen nimensä. Terkkuja Saksanmaalle, ja kiitos vielä tätäkin kautta, kun Oulun ylioppilaslehteä kuitenkin luet”, Marko Heikkinen jatkaa.
Nykyään Satellite Stories on hoitanut keikkamatkat hyvin varustellulla keikkabussilla, josta löytyy kunnon sängyt ja muut mukavuudet. Nyt uran loppuhetkillä on hyvä hetki myös muistella sitä, kuinka keikkareissut ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Aluksi keikkareissujen yöpymiset hoituivat kavereiden sohvilla.
”Vasta fiilistelin sitä, että siinä kesti monta vuotta ennen kuin päästiin keikkareissulla ekan kerran hotelliin nukkumaan”, Heikkinen muistelee.
Hotellimajoitus ei toki bändin mukaan lisännyt unen määrää – päinvastoin.
”Sitten sitä vain juhli koko yön ja meni hotellille aamupalalle”, Esa Mankinen nauraa.
Koti voitti Berliinin
”Cut out the lights Then it’s up to me”
Satellite Storiesin uralla olisi ollut paikkoja tehdä asioita vielä asteen enemmän idealismi ja naiivius edellä. Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla bändin jäsenet kertoivat, että heillä on ollut mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja laittaa vielä yhtä pykälää isompi vaihde päälle.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta bändi on pysynyt Oulussa ja valloittanut maailmaa täältä käsin.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla.”
Onko Satellite Stories ollut aina kamppailua kaukokaipuun ja kotiseuturakkauden välillä?
”Ylipäätään ihmiset haluavat jotain isompaa, mutta silti pitää olla se jokin turvallinen paikka, mihin palata. Siinä mielessä allekirjoitan väitteen”, Olli-Pekka Ervasti pohtii.
Oulu on myös bändin mukaan vaikuttanut Satellite Storiesiin ja tuonut oman mausteensa sekä musiikkiin että bändin ulkoiseen ilmeeseen. Samalla kaukokaipuuta on hillinnyt maalaisjärki.
”Kyllä me ollaan useita bändejä seurattu ja huomattu, että se Berliiniin muuttaminen ja siellä vuosi pari taiteilijaelämää viettäen ei vie asioita aina eteenpäin”, Jyri Pesonen kertoo.
Bändin mukaan myös saavuttamattomat unelmat ovat tärkeitä elämässä. Usein ajatus jostain ja sen eteen työskentely on saavutettua tavoitetta palkitsevampaa.
”Ehkä me ollaan näin saatu jatkaa sitä haaveilua”, Olli-Pekka Ervasti tuumaa.
Vaikka Satellite Storiesin tarina päättyy yhteisellä päätöksellä ja hyvässä hengessä, jää siis haaveilulle aina tilaa. Musiikin saralla bändin jäsenet eivät ainakaan näillä puheilla aio olla yhtä aktiivisia tulevaisuudessa.
Jotain spesiaalia on silti luvassa.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla”, Esa Mankinen toteaa bändikavereiden nauraessa vieressä.
Tänne kaikki päättyy. 45 Specialin takahuone saa kunnian olla lauantaina 27. lokakuuta Satellite Storiesin viimeinen backstage.
Satellite Storiesin viimeiset Oulun keikat 45 Specialissa 25.10. ja 27.10.
Bändin kuulumisia vanhoissa Oulun ylioppilaslehdissä löydät esimerkiksi numeroista 10/2012 ja 9/2013.
Jutun englanninkieliset sitaatit Satellite Storiesin kappaleista.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
Suru saapui arvaamatta oululaisen sarjankuvantekijä Harri Filpan elämään, kun hänen vaimonsa menehtyi yllättäen. Selviytymistarinana surutyöstä syntyneen Kuolema meidät erotti -teoksen tekoprosessissa raskasta oli päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta, Filppa sanoo.
“Ennen kirjan julkaisua tuntui hirmu raskaalta päästää näin henkilökohtaisia ja arkoja asioita esille. Näitä asioita, joita päästin kirjassa esille, niin niistä ei puhuta julkisesti tai puolituttujen kanssa.”
Näin sarjakuvantekijä Harri Filppa kertaa kokemiaan tuntoja ennen Kuolema meidät erotti (2017) -teoksen julkaisua.
Neljä vuotta sitten Filpan elämä muuttui yhdessä silmänräpäyksessä, kun hän löysi vaimonsa aamulla yllättäen kuolleena heidän mökiltään. Tulevaisuus ja sen varalle tehdyt suunnitelmat menivät täysin uusiksi.
Filppa tunsi kantavansa mustaa kaapua, lesken viittaa, ja hän vältteli ihmisten kohtaamista kaupassa. Hän kuvaa teoksessaan suruprosessia todella henkilökohtaisella tasolla, ja esittää menetyksen läpikäymisen valoisat ja synkimmät hetket.
Filpalle albumin teko oli tärkeä osa suruprosessia, sillä se selvitti monia asioita hänelle itselleen. Purettuaan tuntojaan kirjassa hän on huomannut pystyvänsä puhumaan nykyään joistain asioista itkemättä.
“Aloitin teoksen teon pahimman suruprosessin jälkeen. Halusin, että kirja on selviytymistarina surutyöstä.”
Sarjakuvamainen tyyli syntyi itsestään
Sarjakuva on ollut Filpalle hyvin luonteva muoto ilmaista itseään lapsuudesta saakka. Hän arvioi olleensa ”noin kaasupullon kokoinen”, kun sai ensimmäisen kerran käteensä kynän ja paperia. Sarjakuvamainen tyyli syntyi lähes tiedostamatta.
“Äitini on säästänyt papereita, joissa jo ennen kouluaikojani oli nähtävissä hyvin sarjakuvamaisia piirroksia. Se tapahtui jo ennen kuin osasin kirjoittaa”, Filppa kuvailee.
Täysi-ikäistyttyään Filppa alkoi piirtää sarjakuvia aktiivisemmin ja kehittää itseään tavoitteellisesti. Vuonna 1980 syntyneen sarjakuvantekijän ensimmäinen lehdessä julkaistu sarjakuva Kaurismäkeläiset alkoi vuonna 2004. Vuosina 2005–2015 Filppa teki Oulun ylioppilaslehdelle (silloiselle Ylkkärille) Lyhyempi oppimäärä -sarjakuvaa sekä kuvitustöitä.
“Yhteen väliin olin myös tuuraajana ja toimittajana Ylkkärissä. Meillä on pitkät juuret”, lehden entinen avustaja kertoo.
Ehkä unohtaminen on ihmisen tapa selviytyä
Omaa elämää käsittelevän kirjan teko ei pohjimmiltaan eronnut muista töistä.
“Aika monet sarjakuvat reflektoivat omaa elämää ja omat taustat heijastuvat sieltä. Kuolema meidät erotti -käsikirjoituksen teossa meni enemmän aikaa, ja ulos puskeva surun tunne toi oman haasteensa”, Filppa sanoo.
Filppa kertoo, että sarjakuvan tekoprosessissa raskasta oli päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta. Teoksessa käsitellään paitsi henkilökohtaisia myös yhteiskunnallisia asioita, joista tekijä nostaa esille etenkin alkoholin kulutuksen surun käsittelyssä.
Filppa ei säästele itseään kuvatessaan raadollisesti, kuinka alkoholista tulee lääke suruun, ja kuinka pari yömyssyä muuttuu pariksikymmeneksi. Kirjan sivulla todetaan suomalaisen miehen surevan yksin tai kossupullon kanssa, viitaten Metsolat-sarjaan (1993–1995), jota Filppa katsoi kirjan tekovaiheessa.
Filpan surun sumentaman muistin tukena teoksen käsikirjoitusta laatiessa toimi hänen tietokoneelleen kirjoittamansa perkele.docx-tiedosto. Tarinan aukkoja paikkasivat myös Filpan ystävät, joiden muistia on kiittäminen muun muassa viime hetkellä käsikirjoitukseen päätyneestä tarinasta auton rikkoutumisesta matkalla Norjaan.
“Ehkä se on ihmisen elimistön tapa selviytyä: unohdamme huonoja ja hyviäkin muistoja, jotta voidaan selviytyä eteenpäin”, hän pohtii.
Kuolema meidät erotti -teoksen käsikirjoituksen laatimisessa Harri Filpan muistin tukena toimi tietokoneella oleva perkele.docx-tiedosto.
Oululainen sarjakuva voi hyvin
Oman sarjakuvantekijän uransa ohella Harri Filppa toimii Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtajana sekä marraskuussa järjestettävän Oulun sarjakuvafestivaalin taiteellisena johtajana.
Töidensä kautta Filpalla on vahva näköalapaikka taiteenlajiin, jonka tämänhetkistä tilaa hän pitää Pohjois-Suomessa erittäin hyvänä.
“Tänä vuonna oululaisilta tai oululaislähtöisiltä tekijöiltä on tullut paljon laadukkaita teoksia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tekijöiden määrä on kasvanut ja laatu noussut”, hän hehkuttaa oululaista sarjakuvaskeneä.
Esimerkkeinä oululaisten ja oululaislähtöisten sarjakuvantekijöiden tänä vuonna julkaistuista töistä Filppa mainitsee Mari Ahokoivun teoksen Oksi,Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjan sekä Lauri Ahtisen Eliaksen. Oulussa tehdään Filpan mukaan sarjakuvaa hyvin laajalla skaalalla, eikä mistään “Oulun koulusta” voi puhua.
Hän haluaa työssään Sarjakuvakeskuksen puolella edistää monipuolisuutta ja toivottaa uudet tekijät rohkeasti mukaan. Sarjakuvan tulevaisuus näyttää hänen silmissään hyvältä.
“Olen hyvin luottavainen siihen, että sarjakuvien lukijamäärät tulevat kasvamaan. Onhan se niin, että mitä parempia kirjoja meillä tulee, sitä enemmän on myös lukijoitakin.”
Oulun kirjailijaseuran osoittama, 10 000 euron suuruinen Botnia-palkinto myönnetään vuosittain teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. Palkinto jaetaan tänä syksynä toista kertaa. Filppa pitää merkittävänä, että ehdokkaana on ensimmäistä kertaa myös sarjakuvateos.
Ehdokkuudet ovat tuntuneet taiteilijalle kiitokselta tehdystä työstä.
“Toivoisin, että tämä ehdokkuus saisi ihmiset huomaamaan, että sarjakuva on todellakin kaunokirjallisuutta. Itselleni sarjakuvissa kiehtoo eniten kuvien vaikutus kerronnassa”, Filppa korostaa taiteenlajilleen ominaista luonnetta.
Filppa arvioi, että keskivertolukijan on helpompaa tarttua sarjakuvateoksen sijasta romaaniin. Silti oululaiset lukijat ovat löytäneet Filpan kirjan: teoksen kappaleet ovat jatkuvasti lainassa ja varattuja Pohjois-Pohjanmaan Outi-kirjastoissa, ja Pohjoinen kustannustoiminta (Pokuto) otti kirjasta tänä vuonna toisen painoksen.
“Olen saanut todella lämmintä palautetta ihmisiltä laidasta laitaan. Aika monet alkavat muistella minulle jotain tapahtumaa omassa elämässään, ja ovat päässeet niihin ajatuksiin, mitä olen itse käynyt läpi kirjaa tehdessäni.”
Teokseen tarttuneet ovat lähestyneet Filppaa pääosin kasvotusten ja sähköpostitse, yksi lukija jopa etsi tekijän numeron ja soitti hänelle.
Filppa vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä siitä, että Kuolema meidät erotti on tavoittanut myös heidät, joille sarjakuva on perinteisesti edustanut kolmen kuvan strippejä sanomalehdissä. Sen kynnyksen ylittäminen ei ole itsestään selvää etenkään kuolemaa käsittelevälle sarjakuvateokselle.
Oulun kirjailijaseuran myöntämä Botnia-palkinto julkistetaan tiistaina 23. lokakuuta.
Kuka?
Harri Filppa
>> Syntynyt Kempeleessä 1980.
>> Sarjakuvantekijä, Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja, Oulun sarjakuvafestivaalin taiteellinen johtaja.
>> Työskennellyt avustajana Oulun ylioppilaslehdelle ja työskennellyt myös lehden toimittajana 2011.
>> Taiteen maisteri Lapin yliopistosta vuonna 2007, teki pro gradu -työnsä sarjakuvamuodossa mainonnallisen sarjakuvan kerronnallisista keinoista.
>> Teoksia: Kaurismäkeläiset (2004–2006), Lyhyempi oppimäärä (2005–2015), Vastarannan siili -sarjakuvat (2016–), Kuolema meidät erotti (2017). Muusikko Jukka Takalon kanssa yhteistyönä tehty Kekä kommeiten kuolee –sarjakuva julkaistaan marraskuussa.
Ajankohtaisuuden sijaan Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 -näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.
Oulun ylioppilasteatterissa tapahtuu kummia. Tulossa on Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017.Ei kai millään produktiolla voi olla noin pitkää ja kummallista nimeä?
Näytelmän sivustolla kerrotaan, että luvassa on ”kutkuttavaa dialogia sisältävä absurdi katsahdus kahden miehen päivään”.
Näytelmän on ohjannut ja käsikirjoittanut Matti Sipola, joka näyttelee myös toisen pääosista. Vastaparina nähdään Aleksi Lappalainen, joka huolehtii myös näytelmän musiikista ja äänisuunnittelusta.
Näytelmän teemoja ja tarinaa ei avata liikaa etukäteen. Kuvauksen mukaan näytelmässä miesten tulee valita novelli kustantajalle iltaan mennessä, mutta henkilökohtaiset ongelmat, kalastus, rahan puute ja unet tulevat kuitenkin väliin. Näytelmä on tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä.
Jännitys- ja yllätysmomentti halutaan säilyttää. Juonen ja tarinan avaamisen sijaan saamme nähdä prologin, hämmentävän lyhytelokuvan: Palkattomat pojat. Sipolan ja Lappalaisen käsikirjoittaman lyhytelokuvan voi katsoa Oulun ylioppilasteatterin nettisivuilla ja Facebook-sivulla.
Palkattomat pojat on melkoinen trippi outoon mielenmaisemaan. Hauskasta lyhytelokuvasta jää hämmentynyt olo – mitä ihmettä tapahtui?
Käsikirjoittaja Matti Sipola kertoo vaatimattomasti laittelevansa vain sanoja peräkkäin, mutta elokuvasta löytää jokaisella katselukerralla uusia tasoja. Ehkäpä juuri tämä on absurdin kerronnan vahvuus.
Kyse ei ole selvästi perusteatterista selkeine juonikuvioineen ja teemoineen. Absurdin tekstin sovittaminen näyttämölle ei ole ilmeisin valinta.
”Halusin kirjoittaa kahdelle henkilölle dialogin ja halusin näytellä toisen osan, koska muuten sitä saa itse niin pieniä rooleja. Minä tykkään kirjoittaa mitä haluan ja, kun saa kirjoittaa mitä haluaa, niin ei sen tarvitse seurata oikean maailman sääntöjä”, käsikirjoittaja ja näyttelijä-ohjaaja Sipola kertoo.
Tekstien kirjoittaminen on Sipolalle antoisaa puuhaa. Kirjoittaja huomasi, että silloin kun hänellä on työskennellessä hauskaa, muutkin tykkäävät tekstistä, ja hän saa kirjoittaa ja toteuttaa näytelmiä.
Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 on Matti Sipolan ensimmäinen kokopitkä näytelmä. Aiemmat Oulun ylioppilasteatterille ohjatut lastennäytelmät Nallea jännittää ja Uhrak Ellan otettiin innolla vastaan.
”Sain avopuolisolta kannustusta lasten pienoisnäytelmän kirjoittamiseen ja, kun se esitettiin muutamaan kertaan ja siitä tuli hyvää palautetta, niin yllättäen siitä tuli hyvä mieli.”
Käsikirjoitus kokopitkään näytelmään muotoutui hiljalleen. Yksittäiset kohtaukset lähtivät kuljettamaan tekstiä ja pian löytyi punainen lanka, josta Sipola alkoi muokkaamaan lopullista näytelmätekstiä.
Lyhytelokuvassa ja näytelmän johdannossa tulitetaan kirjallista tekstiä hengästyttävällä nopeudella. Mieleen tulee ensin Aki Kaurismäki, joka on ottanut liikaa vauhtia.
”Näytelmä on hengästyttävä, jos ei vielä hengästyttävämpi kuin lyhytelokuva, mutta suvantojakin on. Puhetta, puuhastelua ja musiikkia se sisältää. Näyttelemisen olisi tarkoitus olla aika eläväistä. Rohkenenko jopa sanoa, että toimintaa saattaa olla luvassa”, Sipola kertoo.
Teatteri on nykyisin usein joko klassikkosovituksia tai osoittelevan ajankohtaista ja kantaaottavaa. Matti Sipolan absurdi näytelmä ei varsinaisesti kommentoi tätä päivää.
Sipola kitetyttää, että ajankohtaisuuden sijaan näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.
Oulun Ylioppilasteatteri esittää: Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017.
Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 5.10. kello 19. Muut esitykset: pe 12.10., la 13.10., pe 19.10., la 20.10., pe 2.11., la 3.11., pe 9.11., pe 16.11., la 17.11. Valvenäyttämöllä kello 19.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Keskiviikkona 12.9. Limingantullissa juhlistettiin riehakkaasti uuden lukuvuoden alkamista, kun Oulun yliopiston ylioppilaskunnan järjestämä Vulcanalia, uudelleenimettynä Vulcanalia Festival, keräsi Areena Ouluun parituhatpäisen yleisön. Loppuunmyydyn Vulcanalian lavalle nousivat Teekkaritorvet, Satellite Stories ja Stig, illan päätti DJ Tom Wizard. Festivaali-illan oheisohjelmaan kuului myös Glitternistin glitter-meikkipiste, taidepiiri Tapiirin haalarimerkkipaja ja valokuvauspiste.
Kuvagalleriassamme juhlatunnelmia Vulcanalian esiintymislavalta ja lavan takaa.