Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 7 42:stä

Fuksinkaan ei tarvi venyä kaikkeen

Fuksiuteen kuuluu jännitystä ja pelkoa, kertoo Essi Erkkilä.

Opiskelijana elämä rytmittyy paitsi kalenterivuoden, myös mitä oleellisemmin lukuvuoden mukaan. Vuoden aloitus asettuu alkusyksyyn ja tuo mukanaan lupauksen monista vielä edessä odottavista seikkailuista.

Lukuvuosi 2020–2021 alkaa jokaisella opiskelijalla poikkeuksellisesti, sillä koronan vaikutukset näkyvät edelleen vuosikurssista riippumatta: jatkavat opiskelijat aloittavat kurssit etäillen, fukseilla puolestaan on edessään täysin uusi maailma, johon tutustuminen sisältää totusta poiketen ainakin huomattavasti enemmän käsidesiä ja turvavälit. Varmasti jokaisella opiskelijalla onkin pienempi tai suurempi nipistys vatsanpohjassaan, sillä edessä on joka tapauksessa varsin erityinen lukuvuoden aloitus.

Fuksius on ollut itselleni merkityksellinen kokemus, jonka olen saanut kokea kahteen kertaan. Molemmilla kerroilla siihen ovat kuuluneet samat tunteet: jännittynyt odotus, uteliaisuus, mutta myös epävarmuus sekä arkuus.

Astuessani ensimmäistä kertaa osaksi akateemista maailmaa vuonna 2015, tunsin usein olevani pökkerössä kaiken touhotuksen keskellä. Olin innoissani, mutta uuden informaation vastaanottaminen kävi kuin työstä: vastaan tuli jatkuvalla syötöllä uusia kasvoja, termejä ja paikkoja.

Aivan täysin kärryillä en aina pysynytkään, ja ruokailinkin useasti fuksivuonna Pegasuksessa, joka todellisuudessa on kirjasto – ei yksi useista lounasravintoloista.

Fuksina olo oli välillä jopa uuvahtanut, eikä väsymys johtunut täysin tapahtumilla täyttyneistä ensimmäisistä viikoista. Vaikka opiskelun aloittaminen, omilleen muuttaminen ja itsenäistyminen olivat kaikki suuria ilon aiheita ja positiivisia muutoksia, olin myös epävarma fuksi, ja hieman eksyksissä. Jännitin kaikkea uutta valtavasti. Yritin osallistua kaikkeen sekä tutustua jokaiseen uuteen ihmiseen, etten jäisi mistään paitsi.

Toisella kierroksella otin asioihin täysin toisenlaisen lähestymistavan. En yrittänyt olla kaikkien kanssa kaikkialla, vaikka nytkin jännitin uusia kuvioita, tapahtumia ja hikoilin selkäydinnestettä peläten jääväni täysin ilman kavereita.

Joka paikkaan repeämisen sijaan, halusin olla itselleni lempeä uusien asioiden edessä. Muutos syö voimavaroja, sen olin oppinut edellisellä kerralla. Pari tapahtumaa jäikin välistä lepäämisen takia, mutta kannattaa ennemmin kuunnella itseään ja omaa jaksamistaan kuin venyä kaikkeen yli omien jaksamisen rajojen. On nimittäin täysin okei, vaikkei osallistu ihan jokaiseen tapahtumaan tai ettei heti ensimmäisinä päivinä löydä vielä omaa paikkansa.

Molemmilla kerroilla ollessani fuksi kaikki järjestyi lopulta mitä parhaimmin päin: löysin ja tutustuin upeisiin ihmisiin, pääsin osallistumaan jos jonkinlaiseen tapahtumaan ja nauroin aivan valtavasti. Päätepiste oli molemmilla kerroilla hyvin samanlainen, mutta matka sinne oli aivan erilainen.

Lempeys itselle kaiken uuden edessä on kannatteleva voima. Muutoksen ja kaiken uuden keskellä eräs tärkeimmistä ajatuksista, joita kannoin mukanani oli Vesta Burmanin nerokas tiivistys: “minä riitän”. Uuden tai vanhan opiskelijan ei tarvitse yrittää olla kaikkea kaikille, sillä uuden edessä sinä riität juuri sellaisena kuin olet.

Julkaistu 3.9.20203.9.2020

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Kaikki muu paitsi opiskelun laatu on turhaa

Voisiko opiskelijoita kannustaa vaihteeksi panostamaan nopeuden sijasta opiskelunsa laatuun, kysyy Juhani Kenttä.

Kolumni

TEKSTI Juhani Kenttä

Ainoa pysyvä asia on muutos. Tänä syksynä uudet opiskelijat aloittavat fuksivuotensa huomattavasti epämääräisemmiksi muuttuneissa olosuhteissa. Koronan takia myös pääsykoeprosessi oli poikkeuksellinen.

Toisaalta haastavan kevään jälkeen myös lisättiin yhteensä yli 4000 opiskelupaikkaa sekä yliopistoihin että ammattikorkeakouluihin.

Opiskelijan asema on alati altis muutoksille. Oman sukupolvenikin sisällä on ollut monia vaihtelevia lähtökohtia opintoihin. Aloitin itse ammattikorkeakoulussa vuonna 2008 ja opiskelen nyt yliopistossa toista tutkintoani.

Vähän opintojeni aloittamista aiemmin yliopistoon päässeillä on käytännössä ikuinen opiskeluoikeus, jos he eivät ole syystä tai toisesta vielä valmistuneet. Minun jälkeen tulleilla taas on voinut olla jo hakiessaan enemmän paineita, kun valinnoissa painotettiin enemmän ylioppilastodistusta ja ensikertalaiskiintiötä. Peli kovenee.

Nyt valtiovarainministeriö ehdottaa, että jatkossa opintotuki käsittäisi määrältään vain tutkinnon tavoiteajan. Samalla opintojen ohella tehdyn työn tuloraja nousisi. Molempia ehdotuksia perustellaan niiden työllistävällä vaikutuksella.

Opetusministeri Li Anderssonin mukaan muutokset lähettäisivät ristiriitaisen viestin. Pitäisi opiskella nopeasti ja siirtyä työelämään, mutta jos leikattu raha käytetään tulorajojen nostoon, opiskelijan oletetaankin tekevän töitä opintojen ohella, jolloin opiskeluaika tietenkin pitkittyy.

Voisiko opiskelijoita kannustaa vaihteeksi panostamaan nopeuden sijasta opiskelunsa laatuun? Luulisi olevan kaikkien etu, että valmistuvat opiskelijat olisivat opintonsa huolella suorittaneita asiantuntijoita. Tietenkin on monia, jotka valmistuvat tavoiteajassa, mutta kaikilta se ei luonnistu erinäisistä syistä. Oma tavoiteaikani meni jo menojaan ja taidanpa joutua anomaan lisää opiskeluoikeuttakin ensi vuonna.

Kaikesta huolimatta, suhtaudun yhä yliopistoon idealistisesti. Tiedon kerryttäminen, itsensä kehittäminen, ja yhteisöllisyys kohtalotoverien kanssa sisältävät minulle itseisarvoja, joista haluan pitää kiinni niin kauan kuin itse koen sopivaksi. Koska en ihan tiedä, mitä tulen tekemään yliopiston jälkeen, sitä suuremmalla syyllä haluan ottaa opiskelumahdollisuudesta kaiken irti.

Oikeastaan kadehdin ikuisuusopiskelijoita, jotka eivät ole aikeissakaan valmistua. Tuntuu, että he ovat löytäneet huijauskoodin elämään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

Julkaistu 1.9.20201.9.2020

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Uutta kohti, vaikka väkisin

Uudet asiat pelottavat, mutta ne auttavat kasvamaan, kirjoittaa päätoimittaja.

Kolumni Pääkirjoitus

TEKSTI Iida Putkonen

Syksy merkitsee uuden alkua niin koulumaailmassa kuin elämässä yleisesti. Syksyllä kaapista kaivetaan vanhat, tutut ja turvalliset villasukat ja suunnataan uusiin maisemiin, uusiin opintoihin tai takaisin töihin kesän jälkeen.

Aina uudet asiat eivät kuitenkaan ole innostavia, tai edes ennustettavia. Tänä vuonna kaikille lienee tullut tutuksi uudet muutokset, tai ainakin yhtäkkinen tarve opetella käyttämään Zoomia. Vaikka videopuheluissa voikin olla käyttämättä housuja, on uutuus aina sopeutumista vaativaa ja monella tavalla kuluttavaa. Joskus on vaikeaa pitää itsestään kiinni, kun kaikki elämässä muuttuu. Uuden edessä voi olla hukassa, tuuliajolla, ennen kuin uusi elämä löytää omat uomansa, joihin asettua.

Jouduin itse uuden ääreen tahtomattani, kun heräsin heinäkuisena aamuna siihen, että katostani tippui vettä. Tilanne oli minulle täysin uusi ja tuntematon. Käytin hyvän tovin sängyn vieressä seisomiseen ja tuijottamiseen, ennen kuin osasin toimia. Oli surrealistista kokea hetki, jolloin koin olevani aidosti uudessa tilanteessa: irti arjen normaalista, ilman totuttuja toimintatapoja. Tokenin kuitenkin pian ja soitin apua, mutta uudet tilanteet eivät loppuneet siihen.

Menetin koko opiskeluaikojeni kodin vesivahingolle. Jouduin siirtämään elämäni uuteen paikkaan täysin vailla suunnitelmia tai ennakkoajatuksia. Huomasin että muutos, etenkin odottamaton sellainen, sai minut tuntemaan oloni turvattomaksi. Yhtäkkiä tuttu lattia sylki sukanpohjiin vettä ja valvoin öitä odottaen uutta vedenpaisumusta.

Pelkäsin uuden elämäntilanteen vievän altani kodin lisäksi myös muun turvan ja elämän eteen tehdyn edistyksen. Pelkäsin joutuvani aloittamaan alusta, aivan kuin viimeiset neljä vuotta olisi pyyhitty pois. Lopulta hukkasin muutossa yhden asian: lattialastan, jota olin vihannut jo vuosia. En siis saanut dramaattista menetystarinaa.

Nyt, vajaa kuukausi uuden asunnon valtaamista myöhemmin, osaan jo etsiä keittiöpyyhkeitä oikeasta laatikosta ja huomaan uutuuden olleen omalla tavallaan virkistävää. Välillä meinaan pyöräillä väärään osoitteeseen tai luetella vanhan postinumeron, mutta muutos ei ole syönyt minua ihmisenä. Pikemminkin toisin päin.

Uusien asioiden ja tilanteiden kohtaaminen ei vain kasvata, se antaa myös tilaisuuden arvioida omaa elämää uudelleen. Muuttolaatikoita pakatessa voi heittää omasta elämästään pois ne osat, joista ei pidä. Ja uudessa osoitteessa voi aloittaa alusta juuri niin paljon kuin haluaa.

Syksy tuo monelle mukanaan uusia ihmisiä ja paljon uutta opittavaa. Osa on varmasti pelottavaa uutuutta, sitä, jossa ei tiedä pärjääkö tai uskaltaako. Mutta osa on myös, ainakin jälkikäteen tarkasteltuna, sellaista, joka antaa tilaisuuden määritellä itsensä uudelleen. Syksyllä saat pakata itsestäsi parhaat osat mukaan ja jättää loput muistoihin. Etenkin uusien ihmisten seurassa voi myös itsestä löytyä jotain uutta. Uutuus, vaikka pelottavaakin, on myös tilaisuus.

Uutta elämässäni on muuttoilmoituksen lisäksi myös uusi työ. Istun jälleen tämän lehden päätoimittajan tuolissa, tällä kertaa vakituisesti. Muuttolaatikoiden purkamisen ja itseni uudelleenarvioimisen välissä olen ehtinyt tehdä myös töitä, ja julkaista printtilehden teemalla uutuus. Toivon, että tänä syksynä löydät lehdestämme jotain minkä avulla voit peilata alkavaa syksyäsi ja niitä asioita, jotka muutosten keskellä tuovat sinulle turvaa.

Julkaistu 27.8.20207.9.2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Pelkäsin paskaa koronakesää, sain kaikkien aikojen Oulu-kesän

“Lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Katariina Sarja

Kaikki koronakevään eläneet tulevat muistamaan poikkeusoloista varmasti mitä erilaisimpia tunnelmia sekä hyvässä että pahassa. Omiin muistoihini lukeutuu esimerkiksi joka aamuisen joogaamisen tuloksena erityisen hyvin voinut niska-hartiaseutu. Muistelen lämmöllä kaikkea ruoanlaittoon käytettyä aikaa, jota oli tietenkin tavalliseen arkeen verrattuna ruhtinaallisesti. Muistan paljon kivoja, mukavia juttuja. Erilaisen, mutta ihan hyvältä tuntuneen arjen.

Silti tunnemuistoihin lukeutuu myös ahdistavia sävyjä. Muistan kämmenselkien saippuan rikkoman ihon ja painostavan tunteen ruokaostoksilla. Pohdinnat siitä, pitäisikö kaikkien elintarvikkeiden pakkaukset vielä desinfioida kotona. Läheisten ikävöinnin, ja riskiryhmäläisten puolesta pelkäämisen.

Ja sitten on myös niitä muistoja jotka huvittavat, ja niiden ääneen sanominen nolottaa hiukan. Muistan uhriutuvaa kiukuttelua siitä, että varmaan tämä pandemiapaska nyt sotkee koko tulevan kesänkin ja mikään ei kyllä koskaan enää ole kivaa kun ei pääse festareille eikä ulkomaille.

Kaikista marttyyrin viitan suojissa nyyhkityistä maailman etuoikeutetumman krokotiilin kyyneleistä huolimatta kesä tuli kuitenkin. Lehdet puhkesivat jälleen puihin, aurinko lämmitti samoin kuin ennenkin ja horsmat kukkivat taas tien laidassa. Suomessa tartuntojen määrä lähes tyrehtyi. Hiljalleen rajoitteita purettiin, ja elämä palaili normaaleihin uomiinsa.

Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Minä vietin tänä kesänä ensimmäisen kesälomani vuosikausiin. Ennen koronapandemian rantautumista Suomeen olin haaveillut lähteväni loman kunniaksi ulkomaille. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut enää mukavalta, vaikka joitain matkustusrajoitteita purettiinkin.

Kun harmistuksesta oli selvitty, seuraava suunnitelma oli Suomi-roadtrip. Käydäpä kaikissa niissä paikoissa, joissa ei ole vielä tullut vierailtua! Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Tuli heinäkuu ja loma koitti. Mutta Suomen kesä, tuo kiero pirulainen, päätti tietysti himmata lomani kunniaksi kesäkuun täydellisiä biitsikelejä. Ettei nyt vain olisi liian mukavaa ja kaunista! Kyllä sai pieni ihminen ihmetellä, miten sekä globaali pandemia että Suomen säätilat olivat kollektiivisesti juuri minun lomaani vastaan. Nauravat varmaan yhdessä oluttuoppien äärellä, että siinäs roadtrippailet, pidä hauskaa teltassa sateisena yönä senkin kaupunkilaishienohelma!

Kun kumppanini kanssa katsoimme reissun ajankohdaksi suunnitellun viikon sääennustetta ympäri Suomen, huomasimme, että parhaat säät oli luvattu Oulun seudulle. Katsoimme toisiamme sama ajatus mielessä: jäädään kotiin. Jospa kerrankin vain lomailisi kotona ja ottaisi rennosti, täysin suorittamatta. En katunut päätöstä hetkeäkään.

Oulukesämme aikana vierailimme esimerkiksi Taidemuseossa, Turkansaaren ulkoilmamuseossa, Hailuodossa ja Tietomaassa. Söimme pizzaa Tuban terassilla ja nautimme paikallisia pienpanimo-oluita kesäisten iltojen syleilyssä. Uimme meressä ja joessa, ja paistattelimme päivää Hupisaarilla. Ehkäpä suurin elämys oli, kun kävimme kapulalossilla Varjakansaaren hylätyssä sahayhdyskunnassa. Seikkailimme täysin rinnoin, ja kaapissa pölyttynyt termoskassi sai vuosien jälkeen vihdoin kiduksiinsa pillimehuja ja eväsleipiä. Jokaisen seikkailun jälkeen uni maittoi makeasti omassa sängyssä.

Sanotaan, että kaikki suomalaiset kaupungit ovat kauniita kesäkaupunkeja. Oulu ei ole tässä poikkeus. Kauniin lisäksi se on myös eläväinen ja täynnä tekemistä eri asioista kiinnostuneille kaupunkilaisille ja turisteille. Eikä pelkästään kesällä, vaan ympäri vuoden, vaikka välillä sen elämyshakuisuudessaan melkein unohtaa.

Koronakesästä ei tullut sittenkään aivan paska. Siitä tuli kesä, jolloin oma kotikaupunki muistutti parhaista puolistaan ja siitä, että lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs.

Julkaistu 7.8.20207.8.2020

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Musiikilla ei tienaa, kenessä on vika?

"Ehkä tulevaisuus on musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä", pohtii Juhani Kenttä kolumnissaan.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Juhani Kenttä

Monen ammattiryhmän vaikeudet ovat olleet pinnalla viime kuukausina. Viimeistään koronakriisi osoitti, kuinka paljon muusikoiden toimeentulo jää nykyään keikkamyynnin varaan.

Pyrin itse suosimaan kotimaisia artisteja juuri tukemisen vuoksi niin keikoilla käymisien kuin levyostoksien suhteen. Silti aika harva levyistä päätyy lopulta hyllyyni, myönnetään. Minua uskollisemmin yhä fyysisen mediaan satsaavat eivät hekään paikkaa sitä, että valtaosa musiikista kuunnellaan nykyään jo striimauspalveluista. Kuten moni jo tietääkin, se merkitsee artisteille huomattavasti pienempiä tuloja kuin perinteinen levymyynti.

Tuloja kertyy vähän etenkin, jos kuuntelija käyttää Spotifyn ilmaisversiota. Tilitettävä rahasumma per kuuntelu riippuu monista tapauskohtaisista seikoista kuten artistin sopimuksesta levy-yhtiönsä kanssa, mutta Spotify Premiumilla kuunnellun kappaleen tuotto on joka tapauksessa moninkertainen. Viime vuonna keskimääräinen tilitys yhtä kappaletta kohti oli 0,00437 dollaria. Ja siitä jakaantuu ensin levy-yhtiölle oma siivunsa.

Spotify on edelleen kirkkaasti suosituin musiikkipalvelu, mutta sen maksuton versio on pysynyt erityisen suosittuna naapurimaihin verrattuna juuri Suomessa. Pohjoismaisten tekijänoikeusjärjestöjen tilaaman tutkimuksen mukaan suomalaisista vain 32 prosenttia maksaa musiikkipalveluista, kun muissa Pohjoismaissa keskimääräinen lukema on jo 49 prosenttia. Maksullisten videopalvelujen tilauksissa olemme niin ikään kitsaampia kuin pohjoismaiset verrokkimme, mutta niitä sentään tilaa jo noin kolme viidestä suomalaisesta.

Kuluttajan näkökulmasta Spotify on tietenkin luonteva valinta. Ilmaisversiossa puolen tunnin välein soivat mainokset ovat lopulta pieni kiusa niin laajan musiikkikirjaston ja mutkattoman käyttökokemuksen rinnalla. Muissa pohjoismaissa ilmaisversiota perusteltiin vähäisellä kuuntelulla, mutta tutkimukseen vastanneet suomalaiset perustelivat valintaansa juuri palvelun helppoudella. Runsaan kuuntelun ja maksamattomuuden välillä ei koettu ristiriitaa.

Maksullisen version tilaaminen lähettää selkeämmän viestin. Siinä kuluttaja sanoo, että palvelu on hintansa arvoinen. Jos se jättääkin artistit hankalan ansaintamallin armoille, siitä huolehtiminen ei ole hänen ongelmansa.

Ehkä joku Spotifysta maksava kuluttaja jopa ajattelee, että mitä enemmän hänen kaltaisiaan on, sitä enemmän Spotifylla on myös varaa palvelunsa parantamiseen ja striimauksista tilittämiseen. Itse en pidättäisi hengitystäni moista odotellessa.

Vastikään uutisoitiin, että Spotify osti oikeudet Joe Roganin huippusuosittuun The Joe Rogan Experience -podcastiin sopimuksella, jonka suuruutta on arvioitu jopa 100 miljoonan dollarin arvoiseksi. Sopimus sisältää yksinoikeudet sekä kaikkiin tuleviin että yli tuhanteen aiempaan jaksoon, jotka siirtyvät vuoden loppuun mennessä Youtubesta Spotifyn katalogiin.

Musiikkitoimittaja Ted Gioia arvioi, että artistin tulisi saada kappaleilleen 23 miljardia striimauskertaa, että hän tienaisi Roganin sopimuksen suuruisen summan. Toisaalla arvioidaan, että 26 miljardia olisi lähempänä totuutta. Vertailun vuoksi, koko viime vuosikymmenen striimatuin artisti oli Drake 28 miljardilla striimauskerrallaan ja nekin koostuvat yli kymmenestä pitkäsoitosta sekä lukuisista pienemmistä julkaisuista.

Suomalainen kevyt musiikki on hyvin suurelta osin suomenkielistä, joten sen realistiset striimaustavoitteet ovat tietenkin täysin eri maata. JVG:n Tarkenee ylitti viime vuonna ensimmäisenä suomenkielisenä kappaleena yli 20 miljoona striimausta ja sen voi luokitella näillä main superhitiksi.

Gioian mukaan 100 miljoonan sopimus viestittää ennen kaikkea, että Spotify asettaa Roganin korkeampaan arvoon kuin yhdenkään artistin koko musiikin historian ajalta. Se on todennäköisesti tuottoisa pelinavaus yhtiölle, koska podcastien oikeuksista ei myöskään tarvitse maksaa rojalteja kolmannelle osapuolelle eli levy-yhtiölle.

Jos taas pienemmät artistit haluavat musiikkinsa kuuluviin, he turvautuvat yhä sekä levy-yhtiöön että sen myötä Spotifyyn, välinpitämättömään jättiläiseen, joka vaikuttaa kaiken lisäksi olevan nyt artistien sijaan kiinnostuneempi uusista aluevaltauksista.

Uusi sukupolvi ei opi enää ilmaiseen musiikkiin piratismin kautta. Musiikinkuuntelijat tottuvat nyt ilmaiseen sisältöön palveluissa, joissa syntyy vaikutelma suorasta suhteesta sisällöntuottajan ja kuluttajan välillä. Podcastaajat, tubettajat tai Billie Eilishin kaltaiset artistit lataavat tuotoksensa palveluun ilman välikäsiä ja ponnahtavat tähteyteen.

Ehkä tulevaisuus on siis musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä. Kuluttajakin selviäisi vähemmällä syyllistämisellä.

Julkaistu 18.6.202018.6.2020

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Ylioppilaskuntavuodet opettivat, että muutokseen tarvitaan uteliaisuutta ja sokraattista viisautta

Muutosta haluavan tulee tietää, ettei tiedä kaikkea, kirjoittaa Janne Hakkarainen viimeisessä kolumnissaan Oulun ylioppilaslehdelle.

Kolumni

TEKSTI Janne Hakkarainen

Vierailin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan toimistolla ensimmäisen kerran syksyllä 2006, jolloin olin juuri aloittanut germaanisen filologian opintoni. Nykyistä huomattavasti kotikutoisempi toimisto sijaitsi tuolloin Puistomannessa, Åströminpuistoa vastapäätä.

Muistan suhtautuneeni ylioppilaskunnan toimintaa esitteleviin hallituksen jäseniin ihaillen, olivathan he valmiita käyttämään omaa aikaansa muiden opiskelijoiden aseman parantamiseksi.

Ylioppilaskunta on lakisääteinen, julkisoikeudellinen yhteisö, jonka olemassaolosta ja tehtävistä säädetään yliopistolaissa. Minun mielestäni tehtävistä selvästi tärkein on opiskelijoiden valmistaminen aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin liberaalin demokratian olemassaolon perusedellytys.

Olen ollut mukana ylioppilasliikkeessä vuodesta 2008 lähtien. Tuolloin minut valittiin OYY:n ympäristöjaoston varapuheenjohtajaksi vaalissa, jossa voitin vastaehdokkaani selkein luvuin. Vastaehdokkaani vaaliohjelmaan sisältyi ilkivaltaisten aloitteiden tehtailua ylioppilaskunnalle ja kaupungille, tavoitteena tukkia näiden hallinto. Oma vaaliohjelmani oli maltillisempi.

Tuon valinnan jälkeen olen ollut ylioppilaskunnan edustajiston jäsen, sen puheenjohtaja, hallituksen jäsen ja viimeiset neljä vuotta työntekijä. Tuona aikana olen nähnyt läheltä sen, millä lailla ylioppilaskunta on kasvatustehtäväänsä hoitanut. Nyt olen vaihtamassa työpaikkaa, joten aika on sopiva retrospektiiviselle tarkastelulle kuluneen kahdentoista vuoden ajalta.

Mielestäni olemme onnistuneet hienosti kannustamaan opiskelijoita kriittisyyteen. Se ei ole edes vaatinut erityisiä ponnisteluja, koska meistä monien perusluonteeseen kuuluu lähes oletusarvoinen epäluuloisuus muutokseen.

Aktiivisuuden arviointi on vaikeampaa. Ainakaan emme ole erityisen hyvin onnistuneet kannustamaan opiskelijoita osallistumaan omaan toimintaamme tai yliopiston hallinnon opiskelijaedustajiksi. Ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa äänioikeutetuista äänestää vain vajaa kolmannes, ja hallinnon opiskelijaedustajien täydennyshaut ovat luonteeltaan jatkuvia. Äänestysaktiivisuus valtakunnallisissa vaaleissa on nuorten keskuudessa harmillisen matalaa, mutta yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa kohtuullista. Tosin äänestysaktiivisuutta ei voi laskea ylioppilaskunnan ansioksi – kyse lienee korkeakoulutuksen positiivisesta ulkoisvaikutuksesta, koska korkeakoulutetut ymmärtävät äänestämisen merkityksen monia muita väestöryhmiä paremmin.

Sen sijaan valveutuneisuuden edistämisessä meillä on selkeästi parannettavaa. Se ei koske vain ylioppilaskuntaa ja sen jäseniä, vaan koko yhteiskuntaamme. Jotta asioihin voi vaikuttaa ja saada aikaan rakentavaa muutosta, täytyy asioihin perehtyä – erityisesti silloin, kun toiminnan tavoitteena on vaikuttavuus.

On tietysti kohtuutonta ajatella, että kaikkien pitäisi perehtyä kaikkiin maailman asioihin. Se ei ole edes mahdollista saati järkevää. Sen sijaan haluaisin nostaa esiin kolme ajatusta, joita kannattaa pohtia ennen barrikadeille nousua.

Ensinnäkin: jos viheliäisen monimutkaisiin ongelmiin olisi helppoja ratkaisuja, ne eivät edes olisi ongelmia. Intuitiivinen ratkaisu voi joskus olla oikea, mutta ei läheskään aina.

Toiseksi olen oppinut, että yhteiskunnallinen päätöksenteko sisältää keskenään ristiriitaisten tavoitteiden yhteensovittamista. Se johtaa usein kompromisseihin, joita kukaan ei pidä täydellisenä. Täydellinen on usein riittävän hyvän pahin vihollinen, eikä muutosta parempaan synny välttämättä lainkaan, jos tavoitteena on täydellisyys.

Kolmanneksi: jos esitetty ratkaisu vaikuttaa omituiselta, syynä voi olla historiallinen painolasti. Joskus täydellinen ratkaisu ei onnistu, koska se pitäisi yhteensovittaa menneisyyden ratkaisuihin. Hyviä esimerkkejä tällaisista vaikeuksista ovat laajat tietojärjestelmät, joilla on useiden vuosikymmenien historia. Ilmiötä kutsutaan polkuriippuvuudeksi.

Joskus historiallinen painolasti voi osoittautua niin suureksi taakaksi, että siitä kannattaa luopua kokonaan. Mielestäni hyvä esimerkki sellaisesta vaihtoehdosta on yliopiston hallituksen päätös tehdä hankeselvitys Linnanmaan kampuksen siirtämisestä keskustaan.

Sokrateen mukaan viisas on se, joka tietää, ettei tiedä kaikkea. Minusta tämän oivaltaminen on ainoa seikka, joka kannattaa sisäistää, jos haluaa saada aikaan muutosta.

Muutosta voi lähteä ajamaan esimerkiksi ensi vuonna edustajisto- ja kuntavaaleissa. Lisäksi ylioppilaskunta valitsee tuolloin myös uudet hallinnon opiskelijaedustajat. Sitä ennenkin avautunee myös lukuisia hallinnon opiskelijaedustajien täydennyshakuja.

Näiden tehtävien menestyksekkääseen hoitamiseen ja muutoksen edistämiseen riittää edellä mainitun sokraattisen viisauden sisäistäminen ja ripaus uteliaisuutta. Tämän ylioppilaskunta opetti minulle 12 vuoden aikana.

Muokattu 5.6.2020 kello 19.06: Korjattu Åströminpuistoa koskeva kirjoitusvirhe.

Julkaistu 5.6.20205.6.2020

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak