Ylioppilaskuntavuodet opettivat, että muutokseen tarvitaan uteliaisuutta ja sokraattista viisautta

Muutosta haluavan tulee tietää, ettei tiedä kaikkea, kirjoittaa Janne Hakkarainen viimeisessä kolumnissaan Oulun ylioppilaslehdelle.

Kolumni  | 

Teksti Janne Hakkarainen

Vierailin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan toimistolla ensimmäisen kerran syksyllä 2006, jolloin olin juuri aloittanut germaanisen filologian opintoni. Nykyistä huomattavasti kotikutoisempi toimisto sijaitsi tuolloin Puistomannessa, Åströminpuistoa vastapäätä.

Muistan suhtautuneeni ylioppilaskunnan toimintaa esitteleviin hallituksen jäseniin ihaillen, olivathan he valmiita käyttämään omaa aikaansa muiden opiskelijoiden aseman parantamiseksi.

Ylioppilaskunta on lakisääteinen, julkisoikeudellinen yhteisö, jonka olemassaolosta ja tehtävistä säädetään yliopistolaissa. Minun mielestäni tehtävistä selvästi tärkein on opiskelijoiden valmistaminen aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin liberaalin demokratian olemassaolon perusedellytys.

Olen ollut mukana ylioppilasliikkeessä vuodesta 2008 lähtien. Tuolloin minut valittiin OYY:n ympäristöjaoston varapuheenjohtajaksi vaalissa, jossa voitin vastaehdokkaani selkein luvuin. Vastaehdokkaani vaaliohjelmaan sisältyi ilkivaltaisten aloitteiden tehtailua ylioppilaskunnalle ja kaupungille, tavoitteena tukkia näiden hallinto. Oma vaaliohjelmani oli maltillisempi. 

Tuon valinnan jälkeen olen ollut ylioppilaskunnan edustajiston jäsen, sen puheenjohtaja, hallituksen jäsen ja viimeiset neljä vuotta työntekijä. Tuona aikana olen nähnyt läheltä sen, millä lailla ylioppilaskunta on kasvatustehtäväänsä hoitanut. Nyt olen vaihtamassa työpaikkaa, joten aika on sopiva retrospektiiviselle tarkastelulle kuluneen kahdentoista vuoden ajalta. 

Mielestäni olemme onnistuneet hienosti kannustamaan opiskelijoita kriittisyyteen. Se ei ole edes vaatinut erityisiä ponnisteluja, koska meistä monien perusluonteeseen kuuluu lähes oletusarvoinen epäluuloisuus muutokseen.

Aktiivisuuden arviointi on vaikeampaa. Ainakaan emme ole erityisen hyvin onnistuneet kannustamaan opiskelijoita osallistumaan omaan toimintaamme tai yliopiston hallinnon opiskelijaedustajiksi. Ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa äänioikeutetuista äänestää vain vajaa kolmannes, ja hallinnon opiskelijaedustajien täydennyshaut ovat luonteeltaan jatkuvia. Äänestysaktiivisuus valtakunnallisissa vaaleissa on nuorten keskuudessa harmillisen matalaa, mutta yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa kohtuullista. Tosin äänestysaktiivisuutta ei voi laskea ylioppilaskunnan ansioksi – kyse lienee korkeakoulutuksen positiivisesta ulkoisvaikutuksesta, koska korkeakoulutetut ymmärtävät äänestämisen merkityksen monia muita väestöryhmiä paremmin.   

Sen sijaan valveutuneisuuden edistämisessä meillä on selkeästi parannettavaa. Se ei koske vain ylioppilaskuntaa ja sen jäseniä, vaan koko yhteiskuntaamme. Jotta asioihin voi vaikuttaa ja saada aikaan rakentavaa muutosta, täytyy asioihin perehtyä – erityisesti silloin, kun toiminnan tavoitteena on vaikuttavuus. 

On tietysti kohtuutonta ajatella, että kaikkien pitäisi perehtyä kaikkiin maailman asioihin. Se ei ole edes mahdollista saati järkevää. Sen sijaan haluaisin nostaa esiin kolme ajatusta, joita kannattaa pohtia ennen barrikadeille nousua.

Ensinnäkin: jos viheliäisen monimutkaisiin ongelmiin olisi helppoja ratkaisuja, ne eivät edes olisi ongelmia. Intuitiivinen ratkaisu voi joskus olla oikea, mutta ei läheskään aina.

Toiseksi olen oppinut, että yhteiskunnallinen päätöksenteko sisältää keskenään ristiriitaisten tavoitteiden yhteensovittamista. Se johtaa usein kompromisseihin, joita kukaan ei pidä täydellisenä. Täydellinen on usein riittävän hyvän pahin vihollinen, eikä muutosta parempaan synny välttämättä lainkaan, jos tavoitteena on täydellisyys.

Kolmanneksi: jos esitetty ratkaisu vaikuttaa omituiselta, syynä voi olla historiallinen painolasti. Joskus täydellinen ratkaisu ei onnistu, koska se pitäisi yhteensovittaa menneisyyden ratkaisuihin. Hyviä esimerkkejä tällaisista vaikeuksista ovat laajat tietojärjestelmät, joilla on useiden vuosikymmenien historia. Ilmiötä kutsutaan polkuriippuvuudeksi.

Joskus historiallinen painolasti voi osoittautua niin suureksi taakaksi, että siitä kannattaa luopua kokonaan. Mielestäni hyvä esimerkki sellaisesta vaihtoehdosta on yliopiston hallituksen päätös tehdä hankeselvitys Linnanmaan kampuksen siirtämisestä keskustaan.

Sokrateen mukaan viisas on se, joka tietää, ettei tiedä kaikkea. Minusta tämän oivaltaminen on ainoa seikka, joka kannattaa sisäistää, jos haluaa saada aikaan muutosta. 

Muutosta voi lähteä ajamaan esimerkiksi ensi vuonna edustajisto- ja kuntavaaleissa. Lisäksi ylioppilaskunta valitsee tuolloin myös uudet hallinnon opiskelijaedustajat. Sitä ennenkin avautunee myös lukuisia hallinnon opiskelijaedustajien täydennyshakuja. 

Näiden tehtävien menestyksekkääseen hoitamiseen ja muutoksen edistämiseen riittää edellä mainitun sokraattisen viisauden sisäistäminen ja ripaus uteliaisuutta. Tämän ylioppilaskunta opetti minulle 12 vuoden aikana.

Muokattu 5.6.2020 kello 19.06: Korjattu Åströminpuistoa koskeva kirjoitusvirhe.

Julkaistu 5.6.2020

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue seuraavaksi

OYY:n Teemu Virtanen ehdolla Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi

Iida Putkonen

Opiskelu

22.9.2020

Järjestötoiminta saattaa mullistaa elämäsi, mutta tärkeintä on kuitenkin ystävät ja hauskanpito

Katariina Sarja

Kolumni

21.9.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821