Minun Ouluni on kaupunki

Sanna Häyrynen huomasi, ettei kuulu asuinpaikkansa kohderyhmään.

Räjähdysten jälkeen tyhjenivät kivijalkaputiikit, seuraavaksi lähtee perinteikäs tavaratalo. Kohta kaupungin ytimeen pääsee kirjaimellisesti, kun kallioparkki kaiken paukkeen jälkeen valmistuu.

Polkupyörät ajelehtivat keskustan kaduilla tyrkyllä varkaille, koska sopivaa parkkitilaa tarjotaan niukasti. Autoton pyöräkansa, opiskelijat, onkin sijoitettu mukavan matkan päähän metsälähiöihin. Tällainen on paikka, joka julistautuu Pohjois-Skandinavian pääkaupungiksi.

Odotan hetkeä, kun tietty osuuskaupparyhmä valtaa neljä korttelia Rotuaarin ympäriltä ja rakennuttaa oman bonuskuutionsa. Siellä S-liikkeestä toiseen pääsisi tepastelemaan sisäsiltoja pitkin. Volvo jäisi lämmittelemään Kivisydämeksi nimetyn kallioparkin uumeniin, eräänlaiseen kiviarinauuniin. Jauhelihat ja uudet kurahaalarit takakontissa voisi sitten hurauttaa moottoritien varren pientaloalueelle saunomaan.

Pyöräilevänä, keskustan kupeessa yksiössä asuvana opiskelijana en tunne tätä keski-ikäisille suunnattua ja keskitylsistyvää nurkkakuntaa omakseni.

Muistan, kun kymmenen kesää sitten Kuusisaaren pimentyneessä heinäkuun yössä Samuli Putro lauloi, että tämä on kuitenkin minun kaupunkini. Silloin ei jytissyt maan alla, vaan ilotulitukset värittivät taivaan. Itkin ja ajattelin, että tämä todellakin on minun kaupunkini.

Olin naapurikunnan reunamilta festaroimaan päässyt teini, joka haaveili nuoren aikuisen elämästä juuri tässä kaupungissa. Päätin jäädä, vaikka moni lähti. Minulle Oulu näyttäytyi varsinaisena citynä, jossa oli tarjolla aktiviteetteja ja mahdollisuuksia.
Enää en voi ajatella samalla tavalla. En luota, että pian tuoreena maisterina löydän töitä täältä. Vapaa-ajan huvitkin ovat rajalliset.

Käsitykseni mukaan kaupunki on paikka, jossa on eläväistä liiketoimintaa – sanan varsinaisessa merkityksessä ja fyysistä liikettä. Sitä, että seutu ei jämähdä ja siellä näkyisivät eri ihmisryhmät, jopa nuoret, jotka janoavat elämää ja toisiaan.

Opiskelijoilta odotetaan Oulun ja koko Suomen kuntoon laittamista, mutta saamme tehdä sen eristyksissä ja näkymättömissä. Entisen suoalueen päällä meillä on riemunkirjava ja poikkitieteellinen yliopistorakennus, jonka kattojen alla muhii valtava potentiaali.

Mitä jos me eri alojen ajattelijat ja asiantuntijat yhdessä keksisimme jotain sellaista, mitä tässä kaupungissa ei ole osattu kuvitellakaan? Mitä jos yliopiston varrelta napattaisiin satunnaisotannalla viisi opiskelijaa ja heitettäisiin heidät samaan huoneeseen ideoimaan? Jos rajoja ei olisi, he voisivat vallata vaikka tyhjän liiketilan ja toteuttaa suunnitelmansa. Sillä ehkä rajoja ei olekaan.

Eihän se ole kuin tulla näkyviin ja tehdä tästä meidän kaupunkimme.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Väärässä olemisen riemu

Iikka Kivi oli väärässä luullessaan, ettei mattojen alta tarvitse imuroida.

Ihmiset ovat usein väärässä. Sitä hävetään ja varotaan myöntämästä ääneen.

On siinä logiikkansa: ihminen joka järkähtämättömästi uskoo asiaansa, vaikuttaa määrätietoiselta ja jämäkältä, mielipidettään vekslaava epäluotettavalta tuuliviiriltä.

Mutta väärässä olemisessa on kertakaikkisen riemukas puoli: saa oppia jotain uutta. Hoksaa, että nythän tämä aukesi ihan uudelle ladulle.

Kun ei siitä mitään elämäntyöpalkintoa saa, että on 50 vuotta vetänyt samoilla kalsareilla. Ei tule presidentiltä onnittelusähkettä kuolinvuoteelle, että Perkele Reiska, sinä se et antanut periksi, vaan aina pidit siitä kiinni, että kyllä ei ole ihminen apinalle mitään sukua, oot hieno mies. Terveisin Sauli.

Joten entä jos treenataan vähän? Voin toimia tässä eräänlaisena esitunnustajana. Lähdetään helpoista arkijutuista liikkeelle.

Olin väärässä monta vuotta, kun ajattelin että mattojen alta ei tarvitse imuroida. Tarvitsee viimeistään sitten, kun osa matoista on naisen omia. Olin väärässä myös, kun ajattelin että näihin Neljän ruusun biiseihinhän ei kyllästy ikinä. Niihin väsyy neljässä kuukaudessa. Ja tosi, tosi väärässä olin silloin kun, ajattelin että Matrix on hyvä elokuva. Ei ole. On viidessätoista vuodessa niin väsähtänyt se onnenkeksifilosofointi ja goottimuoviestetiikka.

Noin. Ei ollut paha, eihän? Sitten kierroksia kovemmalle.

Olin väärässä monta vuotta, kun ajattelin että jos vain saisin siihen tyttöön yhteyden, niin meistä varmasti tulisi pari. Ei tullut. Sain ensimmäisen kännykän ja lähetin viestin: tyttö sanoi, ettei missään tekemisissä tarvitse olla. Olin todella väärässä, kun ajattelin ettei tuolta oikealta ketään tule. Tuli ja lunastukseen meni. Olin aivan hirvittävän väärässä, kun luulin että vanhojentanssijatkojen portsari ei huomaa viskipulloa povarissa, vaikka otan huikan heti narikan edessä. Huomasi.

Hm. Eihän tämä aina mukavaa ole. Lyhyellä tähtäimellä. Mutta pidemmällä piuhalla keventää. Sitten ne oikeasti pahat.

Olin aivan mahdottoman väärässä, kun ajattelin että perussuomalaisia äänestämällä tulee muutos. Ei tullut. Tuli kikkelikuvia Seiskaan.  Aivan tutkakujalla olin, kun luulin että kehitysmaissa on jotenkin siistimpi meininki. Ei ole. Siellä ihmisillä on tosi paha olla. Ja ihan totaaliulapalla vietin 20 vuotta, kun luulin että yläilmoissa on joku häiskä, joka pistää minut ikuisiksi ajoiksi maan alle grilliin, jos tuijotan liian kauan tissejä Kuponkiuutisten takasivuilta. Kun ei siellä ole ketään kyttääjätyyppiä, siellä on kvasaareja, galakseja ja pimeää ainetta.

Noin. Onhan se outoa. Tunnustaa täysin tuntemattomille ihmisille, että ihan pitkin seiniä on menneet monet kelat.

Mutta tekee höpöä kyllä. Kokeile.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Turhaan ankeaksi tuomittu

Paluumuutin taannoin Ouluun opintojeni loppuvaiheessa gradua tekemään. Tarkoituksenani oli käydä kirjoittamassa tuo viimeinen yliopistollinen koitos, ja jatkaa sitten matkaa muualle. Elämä ei kuitenkaan mene useinkaan suunnitelmien mukaan. Gradu ei valmistunut aivan odotettuun tahtiin, mutta sain sen valmiiksi muutaman kuukauden omasta aikataulustani myöhässä. Tuossa ajassa olin jo ehtinyt hankkia seuraavaksi kesäksi töitä, joten jäin kaupunkiin vielä […]

Paluumuutin taannoin Ouluun opintojeni loppuvaiheessa gradua tekemään. Tarkoituksenani oli käydä kirjoittamassa tuo viimeinen yliopistollinen koitos, ja jatkaa sitten matkaa muualle. Elämä ei kuitenkaan mene useinkaan suunnitelmien mukaan.

Gradu ei valmistunut aivan odotettuun tahtiin, mutta sain sen valmiiksi muutaman kuukauden omasta aikataulustani myöhässä. Tuossa ajassa olin jo ehtinyt hankkia seuraavaksi kesäksi töitä, joten jäin kaupunkiin vielä muutamaksi kuukaudeksi pidempään.

Sain nopeasti uusia kavereita, kesäinen Oulu pani minut ihastumaan itseensä ja löysin tunnelmallisen kodin Puu-Raksilasta. Huomaamattani minulle oli rakentunut uusi elämä kaupungissa, johon minun ei vielä valmistumisen jälkeen pitänyt päätyä. Olin aina ajatellut, että voisin palata Ouluun sitten joskus, kun minulla on perhe ja lapsia.

Viiden kuukauden sijasta olen viipynyt paluumuuttajana kohta neljä vuotta. Etelä-Suomessa asuvat ystäväni välillä kysyvät, viihdynkö täällä ja milloin muutan kenties sinnepäin takaisin. Joka kerta vastaan kyselijöille nauttivani täällä asumisesta. Toki vaihtaisin maisemia, jos kaupungissa olisi ankeaa.

Tässä lehdessä neljä nuorta oululaista kertovat suosikkipaikoistaan kotikaupungissaan (s. 13–18). Tarinat siitä, miksi juuri ne paikat koetaan tärkeimmiksi, ovat kiehtovia. Kaikilla muillakin Oulussa asuvilla on varmasti lempikadunpätkä, suosikkilenkkipolku tai mieluisin kahvila. Itse ainakin päivittäin työmatkoilla fiilistelen pyörän selässä vehreitä maisemia. Erityisesti Raatista kaupunginkirjastolle menevät pyöräsillat tarjoavat pakahduttavia näköaloja.

Vaikka ilmapiiri, josta Sanna Häyrynen kolumnissaan sivulla 25 kirjoittaa, ei kaikilta osin ole kaupungissamme nuorekas ja kaikkia ihmisryhmiä huomioonottava, on meillä Perämeren rannalla moni asia kuosissaan.

Harrastus- ja liikuntamahdollisuuksia on runsaasti. Värikäs kulttuurielämä pursuaa monipuolista taidetta musiikista kuvataiteisiin ja tanssista teatteriin. Muusikoita, taiteilijoita, dj:itä ja tapahtumajärjestäjiä riittää, ja monet eivät missään nimessä halua muuttaa täältä pois.

Runsas ja eloisa start-up-ekosysteemi luo mahdollisuuksia yrittämiseen ja monitieteinen yliopisto kouluttaa nuorista asiantuntijoita. Kaupunkimme on täynnä nuoria, joten täällä itää aikamoinen potentiaali tehdä mitä vaan!

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Lukukausimaksujen hurmoksessa?

Suomalaisten korkeakoulujen kansainvälisyys on uhattuna, pohtii Juuli Juntura.

Suomalaisista korkeakouluista on tullut aidosti kansainvälisiä 2000-luvulla. Kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden määrä on kasvanut jatkuvasti, samoin vaihto-opiskelijoiden määrä. Suomalaisilla yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoilla on mahdollisuus saada ystäviä ja kontakteja ympäri maailmaa – vaikka itse pysyisi kotikampuksellaan.

Nyt Suomen tuore hallitus on päättänyt, että korkeakouluissa otetaan käyttöön lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Tämä on samalla poliittinen päätös sanoa hyvästit suomalaisen koulutuksen maksuttomuuden periaatteelle. Vielä ei ole tietoa, tulevatko lukukausimaksut pakollisiksi kaikille korkeakouluille vai saavatko korkeakoulut valita, ottavatko maksut käyttöönsä.

Lukukausimaksuja on perusteltu sillä, että maksut tuovat yliopistoille uuden rahoituslähteen. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että maksavia opiskelijoita tosiaan tulisi suomalaisiin yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin.

Kun Ruotsissa ja Tanskassa asetettiin lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille, kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden määrä romahti. Sittemmin kansainvälisten opiskelijoiden määrä on Ruotsissa ja Tanskassa lähtenyt kasvuun, mutta opiskelijoita on tullut lähinnä Euroopan maista, eikä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta. Mikään todellinen rahasampo lukukausimaksut eivät siis muissakaan Pohjoismaissa ole olleet. Lisäksi opiskelija-aines on Ruotsin ja Tanskan korkeakouluissa muuttunut vähemmän kansainväliseksi, kun ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat tulevat lähinnä Euroopasta.

Jos ja kun otetaan käyttöön lukukausimaksut, ei opiskelijan maksukyky voi olla ainoa peruste opiskelijarekrytoinnissa. Korkeakoulujen täytyy edelleen voida rekrytoida lahjakkaimmat opiskelijat, myös vähävaraiset. Tämä puolestaan vaatii toimivaa stipendijärjestelmää. Lisäksi yliopistojen täytyy pohtia, kuinka saadaan houkuteltua opiskelijoita, jotka voivat valita esimerkiksi Oulun tai Itä-Suomen yliopiston sijasta jonkun tunnetumman yliopiston maailmalla.

Suomalaiset yliopistot ovat laadukkaita, mutta eivät kansainvälisesti tunnettuja. Jotta yliopistoihin saadaan hyviä opiskelijoita opiskelemaan, täytyy hakijoitakin olla paljon. Tämän vuoksi yliopistojen tulee jatkossa panostaa markkinointiin entistä enemmän, jos haluavat pitää kansainvälisten opiskelijoiden määrän samana kuin se nyt on.

Ellei markkinointiin ja stipendijärjestelmään panosteta, kansainvälisten opiskelijoiden määrä tulee romahtamaan. Miten silloin käy suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisyyden?

Juuli Juntura

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälisten asioiden ja järjestöasioiden asiantuntija ja freelancer-kääntäjä. Twitter: @JuuliLouhi

Lue lisää:

Huijarit ja itsensämollaajat

Mokasin nukkumisen, en saavuttanut tavoitettani. Naurettavaa.

Lähipiirissäni jyllää epidemia. Se vaivaa erityisesti nuoria naisia. Ahkerat puurtajat soimaavat itseään laiskoiksi ja vähättelevät saavutuksiaan. Itsensämollaajan diagnoosin tein, kun ystäväni valitteli ehtineensä pakertaa vain neljä tuntia gradunsa parissa tapaamiseemme mennessä. Kello ei ollut tuolloin kolmeakaan lauantai-iltapäivänä. Toinen oireileva mainitsi ohimennen, että palauttaa gradunsa lähiviikkoina. Hän ei tuulettanut vaan naurahti valmistautuvansa työttömyyteen.

Oman diagnoosini vahvistamiseksi en edes vaivaudu surffailemaan lääkäripalstoilla. Riitti, että univelkaisten yöunien putken jälkeen koin epäonnistuneeni, kun viikonloppuaamuna en osannutkaan nukkua yhdeksää tuntia, vaikka siihen oli tilaisuus. Mokasin nukkumisen, en saavuttanut tavoitettani. Naurettavaa.

Tekniikan tohtori Eeva Vilkkumaa tuumasi Aalto-yliopiston ylioppilaslehti Ainon (4/2014) haastattelussa, että nuoret naiset vähättelevät itseään kaikista eniten. Hänkin oli kokenut epävarmuutta omasta osaamisestaan niin musikaalilavoilla kuin väitöstilaisuudessaan.

Vilkkumaa esitettiin esimerkkinä huijarisyndroomasta kärsivästä, arvostelun alla työskentelevästä lahjakkaasta ihmisestä, joka pelkää hetkenä minä hyvänsä paljastuvan, että hän on vain narrannut muita. Ettei hän osaakaan mitään. Sama joukko ei uskalla hakea työtä, jos ei täytä yhtä lukuun ottamatta kaikkia työpaikkailmoituksessa lueteltuja yli-ihmisen ominaisuuksia. Kympin tyttöhän on tottunut täydellisyyteen.

En usko, että miehetkään kärkkyvät työelämään vailla epävarmuutta. Näennäisesti rintaansa pörhistelevää maisterijamppaa saattaakin vaivata huijarisyndrooma tai hän mollaa itseään, mutta peittää heikkouden tunteet kuorensa alle.

Miksi pätevä ja osaava ihminen kokee riittämättömyyttä? Mistä itsensä haukkuminen kumpuaa? Harva sietäisi kaveriltaan yhtä ilkeää puhetta kuin ryöpyttää korvien välissä itselleen. Onneksi rumat sanat ovat vain ajatuksia, eivät totta. Jokainen voi mennä kiusaamistilanteessa väliin ja harjoitella lempeämpää sisäistä puhetta. Työnhakuoppaissa kannustetaan oman osaamisen kartoittamiseen. Se voisi olla toimiva hoitomuoto huijarisyndroomaan tai itsensämollaamisen kierteeseen.

Jos lauantain gradusession päätteeksi kiittäisikin itseään ahkeruudesta. Tai valmistumisen kynnyksellä luottaisi, että opiskeluaikana tehty työ varmasti tietää työtä jatkossakin. Ja aamulla silmät avatessaan toteaisi, että nukkui niin hyvin, että heräsi aivan virkeänä.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Opintotuen sekametelisoppa

Viimeisin yritys puuttua opiskelijan sosiaaliturvaan eli niin sanottu opintotuen rajauskeissi oli erittäin surullista kokea. Suomen hallitus muutti neljässä päivässä kantaansa, kansanedustajat kertoivat julkisesti, kuinka kiertää esitetty lakimuutos, ja lehtien mielipidepalstat pursuivat väärinymmärryksiä opintotuesta. Tapaus paljasti karuimmillaan sen, että suurin osa ei tiedä, mistä oli kyse – eivät edes asiasta päättävät. Toisaalta, onko se ihme? Nykyinen […]

Viimeisin yritys puuttua opiskelijan sosiaaliturvaan eli niin sanottu opintotuen rajauskeissi oli erittäin surullista kokea. Suomen hallitus muutti neljässä päivässä kantaansa, kansanedustajat kertoivat julkisesti, kuinka kiertää esitetty lakimuutos, ja lehtien mielipidepalstat pursuivat väärinymmärryksiä opintotuesta.

Tapaus paljasti karuimmillaan sen, että suurin osa ei tiedä, mistä oli kyse – eivät edes asiasta päättävät. Toisaalta, onko se ihme? Nykyinen opintotukilaki hyväksyttiin vuonna 1994. Tämän jälkeen sitä on muutettu noin 80 kertaa eli keskimäärin neljä kertaa vuodessa. Saati, että tiedettäisiin, mitä käytännössä on elää vastikkeellisen opintotuen varassa.

Opiskelijoilla on hyvin erilaisia opintotuen käyttötapoja. Toisille opintotuki on mahdollisuus saada korkeakoulututkinto ja kattaa osa opiskelun aikaisista elämiskuluista. Heille opintotuki on sosiaaliturvaa. He elävät jatkuvassa epävarmuudessa, koska ovat riippuvaisia opintotuen jatkumisesta.

Toiset laittavat opintotuen ASP-tilille kasvamaan korkoa tai sijoittavat sen osakkeisiin. Usein heidän mielestään opintotuki on palkkaa ja sen tulorajat pitäisi poistaa. Tällöin opiskelijan tuntipalkka vaadittaviin opintopisteisiin ja käytettävään aikaan suhteutettuna olisi 2,35 euroa ilman lainaa ja 4,25 euroa lainan kanssa. He ovat usein hyvätaustaisia, he onnistuvat ja he pärjäävät. Pienet vastoinkäymiset eivät heitä hetkauta, sillä heillä on pelivaraa.

Suurelle joukolle opiskelijoita tulee jossain vaiheessa jokin seinä vastaan: sairastuminen, ero, vanhemman kuolema tai muu elämäntilanteen muutos. Tiukka opintotukijärjestelmä mahdollistaa huonosti jouston tällaisten tilanteiden varalle. Opintotuen ehdot puskevat opiskelijan muutenkin äärirajoille. Opiskelukyky alkaa horjua.

Myös YTHS on käytännön potilastyössään nähnyt opiskelijoiden opiskeluedellytysten polarisoitumista. Erityisesti opintotukiuudistukset ovat lisänneet opiskelijoiden stressiä.
Yhtään opintotukikuukautta ei ole varaa tuhlata, vaan jokaisen eteen on tehtävä tiukasti töitä: 7 op ja 180 tuntia kuukaudessa. Muuten kompastut tai jopa tipahdat koko järjestelmän ulkopuolelle.
Yleinen huoli onkin yleistä. Mitä jos tapahtuu niin tai näin? Mitä minä sitten teen? Huoli syntyy jo ennen kuin mitään on tapahtunut.

Opiskelijan sosiaaliturva on jatkuvasti leikkauslistalla ja opiskelijaliike on sitä aina tiukasti puolustamassa. Opintotuki on selvästi ongelma. Tarvitaankin tarkoituksenmukaisempi ja käytännöllisempi järjestelmä. Onko se uusi opintotukilaki, perustulo vai jotain muuta? Se selvinnee meille ehkä jo tämän kuukauden aikana.

Hennamari Toiviainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen sosiaalipoliittinen asiantuntija, joka jatkoi matkaansa Oulun kaupungille kuntalaisvaikuttamisen koordinaattoriksi. Twitter: @HennamariT

Lue lisää: