Räjähdysten jälkeen tyhjenivät kivijalkaputiikit, seuraavaksi lähtee perinteikäs tavaratalo. Kohta kaupungin ytimeen pääsee kirjaimellisesti, kun kallioparkki kaiken paukkeen jälkeen valmistuu.
Polkupyörät ajelehtivat keskustan kaduilla tyrkyllä varkaille, koska sopivaa parkkitilaa tarjotaan niukasti. Autoton pyöräkansa, opiskelijat, onkin sijoitettu mukavan matkan päähän metsälähiöihin. Tällainen on paikka, joka julistautuu Pohjois-Skandinavian pääkaupungiksi.
Odotan hetkeä, kun tietty osuuskaupparyhmä valtaa neljä korttelia Rotuaarin ympäriltä ja rakennuttaa oman bonuskuutionsa. Siellä S-liikkeestä toiseen pääsisi tepastelemaan sisäsiltoja pitkin. Volvo jäisi lämmittelemään Kivisydämeksi nimetyn kallioparkin uumeniin, eräänlaiseen kiviarinauuniin. Jauhelihat ja uudet kurahaalarit takakontissa voisi sitten hurauttaa moottoritien varren pientaloalueelle saunomaan.
Pyöräilevänä, keskustan kupeessa yksiössä asuvana opiskelijana en tunne tätä keski-ikäisille suunnattua ja keskitylsistyvää nurkkakuntaa omakseni.
Muistan, kun kymmenen kesää sitten Kuusisaaren pimentyneessä heinäkuun yössä Samuli Putro lauloi, että tämä on kuitenkin minun kaupunkini. Silloin ei jytissyt maan alla, vaan ilotulitukset värittivät taivaan. Itkin ja ajattelin, että tämä todellakin on minun kaupunkini.
Olin naapurikunnan reunamilta festaroimaan päässyt teini, joka haaveili nuoren aikuisen elämästä juuri tässä kaupungissa. Päätin jäädä, vaikka moni lähti. Minulle Oulu näyttäytyi varsinaisena citynä, jossa oli tarjolla aktiviteetteja ja mahdollisuuksia.
Enää en voi ajatella samalla tavalla. En luota, että pian tuoreena maisterina löydän töitä täältä. Vapaa-ajan huvitkin ovat rajalliset.
Käsitykseni mukaan kaupunki on paikka, jossa on eläväistä liiketoimintaa – sanan varsinaisessa merkityksessä ja fyysistä liikettä. Sitä, että seutu ei jämähdä ja siellä näkyisivät eri ihmisryhmät, jopa nuoret, jotka janoavat elämää ja toisiaan.
Opiskelijoilta odotetaan Oulun ja koko Suomen kuntoon laittamista, mutta saamme tehdä sen eristyksissä ja näkymättömissä. Entisen suoalueen päällä meillä on riemunkirjava ja poikkitieteellinen yliopistorakennus, jonka kattojen alla muhii valtava potentiaali.
Mitä jos me eri alojen ajattelijat ja asiantuntijat yhdessä keksisimme jotain sellaista, mitä tässä kaupungissa ei ole osattu kuvitellakaan? Mitä jos yliopiston varrelta napattaisiin satunnaisotannalla viisi opiskelijaa ja heitettäisiin heidät samaan huoneeseen ideoimaan? Jos rajoja ei olisi, he voisivat vallata vaikka tyhjän liiketilan ja toteuttaa suunnitelmansa. Sillä ehkä rajoja ei olekaan.
Eihän se ole kuin tulla näkyviin ja tehdä tästä meidän kaupunkimme.
