Elämme nykyään yhteiskunnassa, jossa toisen ihmisarvon saa riistää uhkailulla joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Elämme Suomessa, jossa Turun yliopiston yhteiskunnan poliittista tilannetta pohtivan erikoistutkijan kaksivuotias tytär uhataan raiskata. Ja tämä asia hukkuu uutisvirrassa muiden samankaltaisten joukkoon. Fasistit järjestäytyvät maassamme ennätyksellisen avoimesti, ja suljetun yhteiskunnan kannatus saa absurdin paljon ääntä.
Olen miettinyt usein viime kuukausien aikana, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Ilmeisesti vaihtoehtoina olisi hiljentyä jonkinlaiseksi fasismin ja rasismin hiljaa hyväksyväksi tolkun ihmiseksi tai tulla altistaneeksi itsensä ja lähimmäisensä mitä hirveimmälle uhkailulle. Mitään todellista yhteiskunnallista keskustelua ei taida nykyään olla enää olemassakaan. Sen sijaan on väittelyä termeistä ja kiertoilmauksista, toisen osapuolen varauksetonta haukkumista ja faktojen tietoista hämärtämistä.
Tunnustaudun siis itsekin jäävääväni tämän kolumnin ajaksi itseni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja tyydyn vain kommentoimaan sitä ilmiönä. Sen kuitenkin sanon, ettei ole olemassa mitään suvakkia, joka toivoisi koko maailman tulevan Suomeen tai joka haluaisi syytää tulijoille vähintään puolet valtion rahoista. Sen sijaan on olemassa suomalaisia, jotka haluavat auttaa apua tarvitsevia, jäivätpä he lopulta Suomeen tai eivät.
Yksi kummallisimmista tavoista iskeä marttyyrinaula ”keskusteluun” heti sen aluksi on niin sanottu ”No tästäkään ei sais varmaan taas puhua” -aloitus. Useimmin tätä näkee käytettävän tilanteessa, jossa jaetaan vaikkapa turvapaikanhakijoihin liittyvä negatiivinen uutinen.
Ikään kuin jossain olisi oikeasti olemassa joku taho, joka haluaa vaientaa todellisen keskustelun ja oikean faktoihin perustuvan argumentoinnin. No, ei ole. Sen sijaan tuo ilmaisutapa ohjaa vastaanottajan huomion itse kommenttiin uutisen sijaan, provosoitumaan asiaa ajattelematta. Se kiihottaa perverssillä tavalla taitavasti viestin vastaanottajan reagoimaan samalla tavalla suuttuen tälle vaientajalle, joka ”ei saatana salli tämänkään asian ääneen sanomista”.
Elämme Suomessa, jossa tasa-arvoa puolustavat naiset joutuvat raiskaus- ja hukuttamisuhkailujen kohteeksi. Alkuperäiskansojemme edustajille toivotaan palavaa kuolemaa Oulun yliopiston tiedeyhteisön jäsenien toimesta. Samaan aikaan suosittu artisti julkaisee biisin, jonka nimessä ja kertosäkeessä on sana vittu, ja se saa aikaan kohun. Siitäkö nuorisomme sitten menee pilalle, sekö kertoo yhteiskuntamme degeneraatiosta?
Nyt tulee se kaikkein raskain totuus ja asia, jota on varmasti hankala ääneen sanoa: Suomessa pelätään. Ja pelätään muuten paljon. Ei ulkomaalaisten ihmisten tekemiä rikoksia tai sitä, että kohta ei uskaltaisi enää liikkua kadulla. Ei sitä, että joku tulee tänne ja vie työpaikat. Eikä myöskään sitä, että Daesh tai jokin muu terroristijärjestö iskisi vaikkapa Oulun Stockmannille. Me pelkäämme sitä, että tuntemamme Suomi muuttuu. Että arvostamamme eurooppalainen vakaus ei olekaan niin kestävää, kuin viime vuosiin asti olemme uskoneet. Me pelkäämme sitä, että turvapaikanhakijat tuovat mukanaan oman hätänsä, emmekä osaa käsitellä sitä.
Missä vaiheessa mielemme maailma syttyi palamaan? Missä vaiheessa sivistynyt yhteiskuntamme taantui tilaan, jossa julkisesti ja omalla nimellä toisen raiskatuksi tai poltetuksi tulemisen toivominen on arkipäivää niin, että siihen meinaa turtua? Sannin kohua aiheuttanutta vetoa siteeratakseni: Että mitähän v*ttua? Minullakin alkaa jo huumori loppua.
