Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 37 43:stä

Olipa kerran opiskelija

Opintotuen vastikkeellisuus vain tiukentuu, mutta tarinat opiskelijasta pysyy.

Opintotukeen ollaan koskemassa taas, ja tällä kertaa siitä halutaan haukata pois historiallisen paljon. Ja se, jos mikä saa internetin, printtimedian ja kahvipöytäpuheet täyttymään tarinoista opiskelijoista. Tai ehkä oikeammin opiskelijasta. Opiskelija on se nuori ja vähän vastuuton kaveri, joka lähtee yliopistoon haahuilemaan vailla tarkkaa visiota tulevaisuuden näkymistä tai työllistymisestä. Opiskeluaika on ihmisen parasta aikaa, niin on opiskelijakin kuullut, joten miksi hän ei viihtyisi yliopistolla ainakin vuosikymmenen, ellei pidempäänkin. Opiskelija on se tyyppi, jonka kylpyhuoneessa täytyy olla kaksi lattiakaivoa, koska keskiviikon bileiden jälkeen tulee joskus sammuttua suihkuun. Opiskelija on kova valittamaan opintotuestaan, sillä hän pelkää, että opintotukileikkausten jälkeen hän joutuisi pohtimaan kulutustaan tarkemmin, bilettämään vähän vähemmän ja ehkä jopa luopumaan ulkomaanmatkoista.

Suomessa on 300 000 korkeakouluopiskelijaa. Tarinoita opiskelijasta on yhtä monta, mutta useimmista niistä ei juurikaan puhuta, kun puhutaan korkeakouluopiskelijoista. On hirvittävän turhauttavaa ja surullista, miten paljon esimerkiksi opintotukikeskustelut pyörivät yksipuolisten opiskelijastereotypioiden ympärillä. Opintotukiaiheisten uutisten kommenttipalstojen vakiokommenteissa esiintyvät laiska ikiopiskelija ja opiskelija, jolla rahaa on oltava liikaakin, koska sitä riittää alkoholin suurkulutukseen. Jos yhtään tuntee nykyistä opintotukijärjestelmää, tietää, ettei kumpikaan näistä opiskelijastereotypioista elätä itseään ainakaan opintorahalla, joka on hyvin rajallinen paitsi euromäärältään, myös tukikuukausien suhteen. Opintotuen vastikkeellisuus vain tiukentuu, mutta tarinat opiskelijasta pysyy.

Opiskelija on aina muutakin kuin pelkkä opiskelija. Opiskelija on myös yhtä kaikki opiskelija, vaikka hän olisi samalla esimerkiksi yksinhuoltaja tai menestyvä yrittäjä. Opiskelijoiden heterogeenisyys unohtuu aivan liian helposti myös meiltä opiskelijoilta itseltämme. Noin kolmannes yliopisto-opiskelijoista ei ole mukana missään opiskelijajärjestötoiminnassa, ja niin järjestöissä kuin ylioppilaskunnassakin unohdetaan liian usein, että myös he ovat opiskelijoita.

Lopetetaan opiskelijan elämästä puhuminen. Puhutaan mieluummin opiskelijoista, kaikista meistä ja meidän erilaisista tarinoistamme. Puhutaan niistä opiskelijoista, jotka jättävät lounaan opiskelijaravintolassa väliin, koska 2,60 € on loppukuun budjetille liikaa. Puhutaan myös siitä, että joillain opiskelijoilla menee taloudellisesti hyvin. Puhutaan opiskelijakulttuurista ja yhteisöllisyydestä, mutta puhutaan niistäkin opiskelijoista, jotka ovat aivan yksin, ja niistä jotka voivat huonosti. Tuodaan enemmän ja näkyvämmin esille asioita, joilla monipuolistetaan opiskelijakuvaa. Minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa ihmisten mielikuvissa teekkarit eivät sammu vappuna ojaan, vaan vaihtavat ihmisille autonrenkaita, soittavat torvia Rotuaarin lavalla ja rakentavat formula-autoja ja robottipukuja. Ensimmäiset askeleet kohti sitä muutosta meidän on otettava itse.

Julkaistu 20.3.2016

Liisa Väisänen

Toimi Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisena asiantuntijana vuonna 2016. Twitter: @LiisaPekkala.

Lue lisää:

Voisinpa luvata

On lottovoitto syntyä Suomeen niin kauan, kun me tarjoamme kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet kouluttautua.

Kolumni

TEKSTI Henna Määttä

Parisen viikkoa sitten kävin yhdessä Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen kopovastaavan kanssa puhumassa lukiolaisten vanhemmille siitä, mitä on opiskella Oulun yliopistossa. Paikalla sekä etänä oli kuulolla myös joukko lukiolaisia. Monta kertaa mietin, mitä heille kertoisin, kuinka suora olisin. Nimittäin nyt jos koskaan ainoastaan varmaa on kaikki se epävarmuus, mikä tulevaisuudessa velloo.

Työmarkkinat ovat todella epävakaat ja muuttuvaiset. Tuskin kukaan rehellisesti pystyy näkemään tulevaisuuteen ja kertomaan mitkä ovat ne tulevaisuuden ammatit, joita todella tarvitaan. Tämä haastaa ja ravistelee koko koulutusjärjestelmäämme. Tämän lisäksi opintoaikoja on rajattu, ensikertalaisille on asetettu kiintiöt, tutkintojen muodot ovat murroksessa, korkeakouluilta leikataan historialliset määrät resursseja ja opintotukea ollaan leikkaamassa aivan järkyttävällä tavalla.

Samaan aikaan suuret ikäpolvet tuntuvat nousseen keskustelufoorumeille hekumoimaan auvoisesta 70-luvusta. Ei voi puhua juuri muusta kuin sukupolvien välisestä harmillisesta kuilusta, jossa ei edes haluta nähdä nykytodellisuutta. Kukaan tuskin oikeasti sinne 70-luvulle tahtoo palata, joten ei mennä nyt sinne, vaan otetaan katse rehellisesti nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Menneisiin aikoihin vertailu kun ei ole suoraviivaista, ongelmatonta tai oikeastaan millään tavalla edes hedelmällistä.

On lottovoitto syntyä Suomeen niin kauan aikaa, kun me tarjoamme kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet kouluttautua aina varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen. Tämän korkeakouluasteella mahdollistaa maksuton koulutus ja riittävä toimeentulo. Tätä ollaan hyvää vauhtia kuitenkin romuttamassa. Opintotuki on ollut liian pitkään ja liian monen hallituksen koulutuspoliittinen pelinappula. Opintotukeen on tehty niin monia muutoksia, ettei kukaan enää ole kärryillä yhdenkään muutoksen ja rajauksen vaikutuksesta. Näin käy kun käytetään sosiaaliturvaa koulutuspoliittisena keppinä.

Sen sijaan, että keskityttäisiin opiskelijoiden olotilojen kurjistamiseen, epävarmuuden ilmapiirin lietsomiseen (kyllä Suomen hallitus, tämä on sitä vaikka muuta kuinka yrittäisitte väittää) ja tilastojen kauhisteluun, tulisi keskittyä ohjaus- ja tukipalvelujen sekä korkeakoulupedagogiikan kehittämiseen, aiemmin hankitun osaamisen parempaan tunnistamiseen ja tunnustamiseen, alanvaihtamisen sujuvoittamiseen ja ylipäätänsä joustaviin ja sujuviin opintopolkuihin. Emme me voi tehdä Suomen kokoisessa maassa päätöksiä, joissa tietoisesti sekä pelottelemme nuoriamme että lisäämme heidän riskiä tippua pois systeemistämme. Emmehän?

Tällä hetkellä vain 60% opiskelijoista suorittaa putkitutkinnon. Surulliset seitsemän prosenttia tippuu pois koko järjestelmästämme. Loput kärsivät motivaatio-ongelmista, vaihtavat alaa, kartuttavat osaamistaan työkokemuksella, saavat lapsen, käyvät armeijan tai vitkuttavat valmistumistaan muun muassa tulevaisuuden näkymien pelossa. Ja tämä on se todellisuus, jonka kanssa me elämme jo nyt. Opiskelijoiden joukko ei missään nimessä ole homogeeninen, vaan se koostuu hyvin erilaisista ihmisistä eri elämäntilanteineen ja taustoineen. Moneen opiskelijan kohtaamaan haasteeseen vastaus ei ole tukiverkoston karsiminen, vaan sen kehittäminen korkeakouluissa. Jos tavoitteena on nimenomaan opintojen nopeuttaminen, vastaus tavoitteeseen on edellä mainittujen rakenteiden kehittämisessä, ei opintotuessa. Tähän kehittämiseen tarvitaan näkemyksellistä ja suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa.

Monta kertaa vanhempainillassa ja nytkin mieleni tekisi laulaa tuleville korkeakouluopiskelijoille Emma Salokosken oivaltavin sanoin – voisinpa luvata.

Voisinpa luvata, että sulla on voittajan arpa, että lempeesti kohtelee sua maailma, että koskaan et valitse väärin.

Mutta eihän näin voi tehdä. Elämä ei ole yksinkertaista. Harvassa on pelkkien voittajien arvat ja mitä on elämä ilman yhtään virhettä tai mokaa? Opiskelija ei opiskele eikä suorita tutkintoaan koskaan tyhjiössä, eikä näin ollen opiskelijaan liittyviä päätöksiä tule tehdä tältä oletuspohjalta.

Emme kuitenkaan taannoisessa lukiolaisten vanhempainillassa puhuneet kaikesta tuosta epävarmuudesta. Puhuimme siitä, miten yliopistossa opiskelija kantaa vastuuta ja on yliopistoyhteisön aktiivinen jäsen. Siitä, miten yliopistossa opiskelijat toimivat toistensa tutoreina ja mentoreina. Kerroimme toimivista aine- ja harrastejärjestöistä ja osaamisen kehittämisestä opiskelun ohella. Siitä, kuinka yliopistossa kasvaa oman alansa asiantuntijaksi, mutta myös aktiiviseksi ja kriittisesti ajattelevaksi kansalaiseksi. Mikä onkaan tämän kokemuksen arvo verrattuna putkitutkintoon?

Kerroimme palavasti myös siitä yhdessä tekemisen meiningistä, joka kantaa vielä vuosien jälkeen. Siinä yhdessä tekemisen meiningissä argumentoidaan, taistellaan ja puolustetaan tulevien sukupolvien oikeutta tasa-arvoiseen koulutukseen. Se yhdessä tekemisen meininki näkyy tänään, kun opiskelijat seisovat yhtenä rintamana järjettömiä opintotukileikkauksia vastaan.

Julkaistu 9.3.20169.3.2016

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

V*ttu, mitä vihapuhetta

Elämme nykyään yhteiskunnassa, jossa toisen ihmisarvon saa riistää uhkailulla joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Elämme Suomessa, jossa Turun yliopiston yhteiskunnan poliittista tilannetta pohtivan erikoistutkijan kaksivuotias tytär uhataan raiskata. Ja tämä asia hukkuu uutisvirrassa muiden samankaltaisten joukkoon. Fasistit järjestäytyvät maassamme ennätyksellisen avoimesti, ja suljetun yhteiskunnan kannatus saa absurdin paljon ääntä. Olen miettinyt usein viime kuukausien aikana, että […]

Kolumni

TEKSTI Eero Manninen

Olen miettinyt usein viime kuukausien aikana, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Ilmeisesti vaihtoehtoina olisi hiljentyä jonkinlaiseksi fasismin ja rasismin hiljaa hyväksyväksi tolkun ihmiseksi tai tulla altistaneeksi itsensä ja lähimmäisensä mitä hirveimmälle uhkailulle. Mitään todellista yhteiskunnallista keskustelua ei taida nykyään olla enää olemassakaan. Sen sijaan on väittelyä termeistä ja kiertoilmauksista, toisen osapuolen varauksetonta haukkumista ja faktojen tietoista hämärtämistä.

Tunnustaudun siis itsekin jäävääväni tämän kolumnin ajaksi itseni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja tyydyn vain kommentoimaan sitä ilmiönä. Sen kuitenkin sanon, ettei ole olemassa mitään suvakkia, joka toivoisi koko maailman tulevan Suomeen tai joka haluaisi syytää tulijoille vähintään puolet valtion rahoista. Sen sijaan on olemassa suomalaisia, jotka haluavat auttaa apua tarvitsevia, jäivätpä he lopulta Suomeen tai eivät.

Yksi kummallisimmista tavoista iskeä marttyyrinaula ”keskusteluun” heti sen aluksi on niin sanottu ”No tästäkään ei sais varmaan taas puhua” -aloitus. Useimmin tätä näkee käytettävän tilanteessa, jossa jaetaan vaikkapa turvapaikanhakijoihin liittyvä negatiivinen uutinen.

Ikään kuin jossain olisi oikeasti olemassa joku taho, joka haluaa vaientaa todellisen keskustelun ja oikean faktoihin perustuvan argumentoinnin. No, ei ole. Sen sijaan tuo ilmaisutapa ohjaa vastaanottajan huomion itse kommenttiin uutisen sijaan, provosoitumaan asiaa ajattelematta. Se kiihottaa perverssillä tavalla taitavasti viestin vastaanottajan reagoimaan samalla tavalla suuttuen tälle vaientajalle, joka ”ei saatana salli tämänkään asian ääneen sanomista”.

Elämme Suomessa, jossa tasa-arvoa puolustavat naiset joutuvat raiskaus- ja hukuttamisuhkailujen kohteeksi. Alkuperäiskansojemme edustajille toivotaan palavaa kuolemaa Oulun yliopiston tiedeyhteisön jäsenien toimesta. Samaan aikaan suosittu artisti julkaisee biisin, jonka nimessä ja kertosäkeessä on sana vittu, ja se saa aikaan kohun. Siitäkö nuorisomme sitten menee pilalle, sekö kertoo yhteiskuntamme degeneraatiosta?

Nyt tulee se kaikkein raskain totuus ja asia, jota on varmasti hankala ääneen sanoa: Suomessa pelätään. Ja pelätään muuten paljon. Ei ulkomaalaisten ihmisten tekemiä rikoksia tai sitä, että kohta ei uskaltaisi enää liikkua kadulla. Ei sitä, että joku tulee tänne ja vie työpaikat. Eikä myöskään sitä, että Daesh tai jokin muu terroristijärjestö iskisi vaikkapa Oulun Stockmannille. Me pelkäämme sitä, että tuntemamme Suomi muuttuu. Että arvostamamme eurooppalainen vakaus ei olekaan niin kestävää, kuin viime vuosiin asti olemme uskoneet. Me pelkäämme sitä, että turvapaikanhakijat tuovat mukanaan oman hätänsä, emmekä osaa käsitellä sitä.

Missä vaiheessa mielemme maailma syttyi palamaan? Missä vaiheessa sivistynyt yhteiskuntamme taantui tilaan, jossa julkisesti ja omalla nimellä toisen raiskatuksi tai poltetuksi tulemisen toivominen on arkipäivää niin, että siihen meinaa turtua? Sannin kohua aiheuttanutta vetoa siteeratakseni: Että mitähän v*ttua? Minullakin alkaa jo huumori loppua.

Julkaistu 19.2.2016

Eero Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri. Twitter: @EeroManninen

Lue lisää:

Tulevaisuus tapahtuu nyt

Mitä päätät tänään, vaikuttaa huomiseen. Sitran megatrendit 2016 –raportin alaotsikko Tulevaisuus tapahtuu nyt on osuva. Kun päätöksiä tehdään, vaikutukset näkyvät vasta kuukausien tai vuosien päästä asiasta riippuen. Siksi liitynkin suomalaisesta korkeakoulutuksesta huolestuneiden joukkoon. Hallituksen viime vuoden kohtuuttomat koulutusleikkaukset alkavat jo näkyä, kun tammikuun lopussa saimme kuulla niin Helsingin yliopiston kuin Aalto-yliopiston massairtisanomisista. Nämä henkilöstön vähennykset […]

Pääkirjoitus

TEKSTI Minna Koivunen

Pääministeri Juha Sipilän viimeisimmät vakuuttelut Ylen Pääministerin haastattelutunnilla 31. tammikuuta siitä, että leikkaukset eivät tee hallaa tutkimukselle ja opetukselle, ontuivat. Hänen mielestään luovuus pääsee kukoistamaan, kun leikataan, koska uusiutumisen kautta on mahdollista päästä parempiin tuloksiin, kuin silloin, kun on enemmän rahaa käytettävissä. Jossain ympäristössä ja esimerkiksi yksittäisten taiteilijoiden työssä tämä saattaa päteä.

Yliopistoissa irtisanomiset kuitenkin rampauttavat tutkimuksentekoa merkittävästi. Suomessa on jo nyt vähemmän professoreita, kuin muissa Pohjoismaissa (HS 5.2.), joten tutkimuksemme laatua tuskin parantaa, että opetus- ja hallintohenkilökuntaa vähennetään. Se yksinkertaisesti ei motivoi ja tehosta työntekoa, kun menettää työkavereitaan ja joutuu tekemään suuremman työn itse tai tekemään aiempaa vähemmän.

Vaikka Oulun yliopistossa ei ole jouduttu koulutusleikkausten vuoksi käymään yt-neuvotteluja, on uhkia täälläkin ilmassa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosneuvottelut lähestyvät, ja se odottaa yliopistoilta omia avauksia profilointiin. Huolimatta siitä, että rehtori Jouko Niinimäki on uuden strategian tiimoilta antanut ymmärtää, ettei mikään tiedekunta ole vaarassa, ei siihen voi tuudittautua. Niinimäki on rehtorina lyhyessä ajassa tehnyt rohkeita avauksia ja osoittanut, että tekee välttämättömiä muutoksia. Kymmenen tiedekunnan yliopisto profiloinnin aikakaudella ei kuulosta pysyvältä.

Tulevaisuuden ennakointi on tietenkin vaikeaa ja voihan olla, että yliopistoissa opetuksen laatu ja tutkimustulokset parantuvat. Sitran megatrendiraportissa todetaan parhaiten tulevaisuuden ennakointityössä onnistuvan useimmiten niiden, jotka pyrkivät itse aktiivisesti rakentamaan tulevaisuutta toiveidensa ja visioidensa mukaiseksi. Tähän tukeutuen uskoisin Oulun ylipiston kokonaisuutena menestyvän. Ainakin uusi strategia on niin mahtipontinen ja luottoa omaan osaamiseen löytyy, että noiden visioiden täyttyessä Oulun yliopisto tulee selviämään.

Julkaistu 10.2.2016

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Hollywoodissa on paljon hyvää

Tieteeseen pohjautuvien elokuvien kasvu on iso juttu.

Kolumni

TEKSTI Iikka Kivi

Hollywood-elokuvat tuntuvat nykyään keskittyvän ennalta tunnettuun lähdemateriaaliin. Valtavirtaelokuva kaihtaa aikuisia teemoja ja vaihtaa ne johonkin sellaiseen, jolla on helppo myydä leluja.

Tähän on syynsä: elokuvien tuotantokustannukset ovat kasvaneet niin isoiksi, että riskinottoa vältetään viimeiseen asti. Sen takia on helpompaa tehdä leffa laivanupotuspelistä kuin tuoreesta ideasta, sillä Battleship on edes jossain määrin tunnettu brändi.

Hollywoodille kiukuttelu sen rahanahneudesta on tietysti täysin hyödytöntä, sillä isot elokuvat ovat ensin bisnestä ja vasta sitten kaikkea muuta. Ja vaikka blockbuster-rainojen keskeisiä ideoita ei enää keksitäkään itse, vaan ne napataan jo olemassaolevasta materiaalista, elokuvien sisällössä on tapahtunut paljon positiivisiakin muutoksia.

Roolitusten diversiteetti kasvaa. Hyvänä esimerkkinä toimii tuore Star Wars, jonka pääosissa nähdään Hollywoodille täysin poikkeuksellisesti nainen ja tummaihoinen mies. Täysin valmis prosessi ei tietenkään ole (esimerkiksi Marvel ei ole vieläkään saanut aikaan yhtään supersankarileffaa, jonka pääosassa olisi nainen), mutta suunta on hyvä.

Kaikkein eniten minua ilahduttaa tieteellisen maailmankuvan istahtaminen luonnolliseksi osaksi elokuvien maailmaa. Interstellar leikittelee avaruusmatkailulla, mustilla aukoilla ja aika-avaruusjatkumon vääntelyllä, Scarlett Johanssonin Lucy puolestaan pohtii mitä voisi tapahtua, jos ihminen voisi käyttää aivojensa koko kapasiteettia samanaikaisesti. Gravity kiskaisi teatterissa katsojan kiertoradalle ja muistutti armottomasti avaruuden säälimättömyydestä.

Kaikkein hienointa supersankari- ja nörttibuumissa on se, että tieteellinen lähestymistapa on keino ratkoa elokuvien ongelmia. Rautamies ei saa supervoimiaan kuntosalilta vaan rakentamalla itselleen hyperteknisen haarniskan. Elokuvien arkkisankarina ei enää nähdä valtavalla konekiväärillä varustautunutta lihaskimppua, vaan sankariksi noustaan keräämällä tietoa ja yhdistämällä sitä uusiin ideoihin – innovoimalla, tutkimalla, hakkeroimalla, ohjelmoimalla.

Kaikki elokuvat toki ottavat taiteellisia vapauksia todellisuudesta – esimerkiksi Interstellarin astrounautti olisi kärventynyt tuhkaksi mustan aukon kertymäkiekossa – mutta ylipäätään se, että tieteen tekemistä löydöistä rakennetaan elokuvalle pohja ja löydetään avaimet elokuvan keskeisiin ratkaisuihin, on jo älyttömän iso juttu.

Ja tällä todella on väliä: elokuvat vaikuttavat etenkin alitajuisella tasolla paljon siihen, miten maailmankuvamme rakennamme. Mitä enemmän rakennuspalikoiksi tarjotaan ennakkoluulotonta ja innostavaa suhtautumista tieteeseen, sen parempi on ihmisen tulevaisuus.

Julkaistu 10.2.201610.2.2016

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Kielletyt sanat

Muutaman ilmauksen boikotointi keventää oloa.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

Uudenvuodenlupaukset taitavat olla jo rikottu. Totaalikieltäytyminen sokerista tai vähintään neljässä Sporttipassi-jumpassa käyminen joka viikko olisivat suuria vaatimuksia kenelle tahansa. Saati sitten sellaiselle, joka nauttii suklaasta tai tykkää iltaisin tehdä muutakin kuin kuunnella jumputusta ja ohjaajan huutamia kehuja fantastisille kuntoilijoille. Miksi ihmisen pitäisi vaatia itseltään kohtuuttomuuksia tai kieltää asioita, jotka tuottavat iloa?

Lupausten sijaan halusin tammikuun alussa udella lähimmiltäni, mitä he toivovat vuodelta 2016. On armollisempaa toivoa vaikkapa keskittymistä kuin luvata, että maksimoi päivittäisen tuotteliaisuutensa.

Hämmennyin, kun sain kuulla, että vaikutan kiireiseltä ja minulla on paljon tekemistä. En kokenut, että touhua olisi radikaalisti enemmän kuin ihmisillä keskimäärin. Hieman stressaantunut ehkä olin. Jos luettelen to do -listaani ja nousen lounaspöydästä mutisten, että pitäisi kirjoittaa yksi teksti ja käydä kirjastossa, ei ihme, että elämäni vaikuttaa pakkojen sanelemalta painepesäkkeeltä.

Rupesin tietoisesti siivoamaan pitäisi-verbiä kielenkäytöstäni. Nyt lähden kirjoittamaan ja voisin käydä kirjastossa. Itse asiassa haluan tehdä noita asioita. Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä niin. Arki tuntuu paljon mukavammalta.

Ennen vertasin itseäni mystiseen joukkoon nimeltä kaikki. En ole ainoa kaikki-ajatteluun sortuva. Ajauduin keskusteluun, jossa eräs seurueen jäsen oli viime kesänä käynyt kaksissa häissä. Hän kertoi hieman ahdistuneella äänellä, että kaikki menevät naimisiin. Rankkaa yleistystä, totesin. Hän puhui yhteiskunnan paineesta perustaa perhe. Tuo haiskahtaa normiläähätykseltä, keksittyihin normeihin puristamiselta. Sellaisen huohotuksen voi huoletta karistaa niskastaan.

Yhteiskunta on hyvin epämääräinen möhkäle sanelemaan kenellekään minkäänlaisia määräyksiä henkilökohtaisista elämänvalinnoista. Nuo paineet ovat vain ympäriltä imettyjä sanoja, jotka pohdiskelijan omassa mielessä ottavat käskyn muodon. Kukaan ei pakota. Kyseessä on oma elämämme, omat valintamme.

Mistä nämä päänsisäiset sanelijat tulevat? Sigmund Freudin ajatuksista voidaan kiistellä, mutta ilmiö muistuttaa hänen muotoilemaansa yliminän käsitettä: vaativaa ja perfektionistista minuutemme ulottuvuutta, joka yrittää tukahduttaa mielihyvän ja saa meidät noudattamaan sääntöjä.

Kielitieteen vaikutuksen alaisena olen tullut diskurssiuskovaiseksi. Ympäröivä diskurssi eli sanat ja puheentavat muokkaavat todellisuutta ja käsityksiämme asioista. Sanoilla on valtaa niin yhteisössä kuin yksilön omassa päässä. Ajatuksen voima ei ole humpuukia.

Kuuntelisitko sellaista ihmistä, joka käskyttää tai puhuisitko jollekulle yhtä ilkeästi kuin itsellesi? Tuskin. Toivon, että vuonna 2016 henkilökohtainen vihapuhe vähenee.

Julkaistu 10.2.201610.2.2016

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen