Luin joululomalla Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Oneiron. Se oli mielestäni täydellinen romaani: mielenkiintoisia henkilöhahmoja, harkittu rakenne ja kokoelma erilaisia tekstilajeja. Sitten sain selville, että Laura Lindstedt kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta. Kenellä on aikaa ja jaksamista työskennellä minkään projektin parissa kahdeksan vuotta, kauhistelin.
Toisaalta ymmärrän Lindstedtiä, sillä olen aina ollut hieman perfektionismiin taipuvainen. Uskoisin, että tämä sama vaivaa useita nuorehkoja naishenkilöitä. Täydellisyyden tavoittelu voi saada meidät esimerkiksi alisuoriutumaan opinnoissamme. Esseetä voisi hioa loputtomasti, ja vain ulkoa asetetut aikarajat pakottavat saamaan senkin valmiiksi. Harmi, sillä keskeneräisyydessä olisi kiva velloa.
”En ole vielä valmis kirjoittamaan hyvää gradua”, ajattelin eräänä syksynä, pakkasin malarialääkkeet, moskiittoverkon ja valekihlasormuksen rinkkaani ja lähdin Intiaan. Intian-reissun jälkeen tuli järjestöhommia ja töitä enkä vieläkään ehtinyt kirjoittaa gradua. Sille täytyisi olla kunnolla aikaa, ja halusin tehdä sen hyvin. Minähän en mitään keskinkertaista gradua kirjoita.
Sitten jossain vaiheessa gradun kirjoittaminen oli vain pakko aloittaa. Kirjoitin sitä yhden kevään ajan ja samalla tein kaikki loput rästikurssini. Yritin kirjoittaa mahdollisimman täydellistä tekstiä, mutta samalla hiekka tiimalasissa hupeni vääjäämättä. Päivisin kirjoitin ja öisin purin hampaitani yhteen. Bussimatkoilla yliopiston kirjastoon kuuntelin soittolistaani nimeltä ”Maisteriahdistus”. Joskus vapun jälkeen palautin ison G:n ja olin huojentunut. Ei se ehkä ollutkaan niin iso, nyt kun jälkikäteen mietin.
Työelämässä me perfektionistit joudumme usein luopumaan itsellemme asettamista liian korkeista vaatimuksista. Olen joutunut palauttamaan käännöstöitä, joiden kaikista ruotsinkielisistä termeistä en ole ollut ihan varma. Kaupallisella alalla ollessani tein varmasti kiireen keskellä virheitä, jotka tulivat yritykselle kalliiksi. Lastentanssin opettajana huomasin, etten saakaan kaikkia viisivuotiaita innostumaan tanssiharrastuksesta.
Nykyisessä työssäni ylioppilaskunnassa minulla on usein lukuisia projekteja yhtä aikaa meneillään. En ehdi viimeistellä kaikkia esityksiäni ja toisinaan menen palavereihin valmistautumattomana. Se on ollut ehkä aikuiselämäni kovin mutta opettavaisin kolaus.
Öisin tietysti mietin yksityiskohtia, jotka olisin voinut tehdä paremmin ja surkuttelen omaa epätäydellisyyttäni. Aamun tullen ajattelen hieman itseironisesti: ”Huonosti meni, mutta tulipa tehtyä!” Tällä tarkoitan sitä, että usein jonkin asian valmiiksi saaminen on parempi vaihtoehto kuin täydellinen suoritus. Tekemiään virheitä ei kannata jäädä märehtimään, sillä niistä voi oppia. Latteaa, mutta totta.
