Kategoria: Kolumni

Minulla on terveet ja toimivat jalat. Sen vuoksi huomioni kiinnittyy harvoin – jos koskaan – portaisiin, kynnyksiin tai toimimattomiin hisseihin. Ne ovat asioita, joita minun ei tarvitse huomioida arjessani. Tai oikeastaan: ne ovat asioita, joita minun ei tarvitse huomioida arjessani liikkuessani yksin.

Portaiden, kynnysten ja toimimattomien hissien merkitys saavuttaa tietoisuuteni liikkuessani yhdessä liikuntarajoitteisten ystävieni kanssa. Tuolloin havahdun tosiasiaan, että olen etuoikeutettu suhteessa liikuntarajoitteisiin ystäviini mitä rakennetun ympäristön esteellisyyteen tulee.

En liene ainoa, joka ei usein tule ajatelleeksi omia etuoikeuksiaan. Monille meistä ne ovat itsestäänselvyyksiä, joita emme osaa kyseenalaistaa ennen kuin menetämme ne tai olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joilla niitä ei ole koskaan ollutkaan. Kenenkään ei tarvitse hävetä, jos on syntymän kautta saanut sellaisia ominaisuuksia tai lähtöasetelmia – joita voi perustellusti etuoikeuksiksi kutsua – jotka helpottavat tai sujuvoittavat elämää. Sellaisia ovat esimerkiksi ihonväri, terveys, sukupuoli tai oman lapsuusajan perheen sosioekonominen asema.

Sen sijaan niiden merkitystä kannattaa tietoisesti pohtia, eikä niitä ole syytä pitää omina ansioinaan – eikä ainakaan kannata, jos välittää siitä, pitävätkö muut sinua ylimielisenä, ajattelemattomana ja piittaamattomana. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään niin ärsyttävää ja luotaantyöntävää kuin valkoihoisen kantasuomalaisen kertomassa, että Suomessa ei ole rasismia, koska hän ei ole sellaiseen koskaan törmännyt.

Ilahduttava tieto on, että kyky asettautua toisen ihmisen asemaan on taito, jota voi harjoitella ja kehittää. Esimerkiksi kirjat, elokuvat ja näytelmät tarjoavat loputtomasti mahdollisuuksia parantaa omaa empatiakykyään. Niissä kerrottujen tarinoiden avulla voimme kokea ja tuntea asioita, joita emme muuten kohtaisi. Ne avaavat ovia toisten ihmisten todellisuuteen: lukemieni kirjojen ja näkemieni elokuvien ja näytelmien avulla olen saanut vihjeen siitä, millaista transsukupuolisen, raskaana olevan vanhoillislestadiolaisen äidin tai kehitysvammaisen elämä voi olla.

Kyky asettautua muiden asemaan on myös merkittävä työelämätaito, minkä vuoksi sen tiedostettu kehittäminen kannattaa. Esimerkit puhuvat puolestaan: empaattinen insinööri pystyy suunnittelemaan tuotteen, joka vastaa parhaiten asiakkaan tarpeisiin; empaattinen johtaja kykenee ottamaan alaistensa tarpeet ja huolet huomioon ja empaattinen kirjoittaja osaa kirjoittaa asenteita ja mielipiteitä muuttavan tekstin, koska hän on huomioinut lukijansa. Empatian avulla voimme myös välttää ristiriitoja ja ratkaista olemassa olevia erimielisyyksiä.

Kyseessä on siis taito, jonka harjoittamista ei kannata ulkoistaa vain hipeille.

Jokainen, joka on kuunnellut kirjailija Bret Easton Ellisin podcasteja tietää, että hän inhoaa milleniaaleja melkein yhtä paljon kuin lähes kaikkia vuonna 2015 ilmestyneitä elokuvia.

Ellisin mielestä pari-kolmekymppiset ovat yliherkkiä, kaikkitietäviä loukkaantujia. He kuuluvat nössösukupolveen, jonka narsismia ovat ruokkineet individualistinen kulutuskulttuuri ja ylisuojelevat vanhemmat.

Suomessa sukupolvien välinen kuilu on noussut esiin suunniteltujen opintotukileikkausten yhteydessä. Nuorten ahdinkoon vastattiin ajan hengessä epäempaattiseen tyyliin. On vaikea olla vastaamatta tähän takaisin samalla mitalla murjaisemalla jotain valtaa pitävästä sukupolvesta, joka pitää kynsin ja hampain kiinni omista eduistaan. Yritän kuitenkin ohjata tätä rakentavampaan suuntaan. Silti on pakko myöntää: kalikka kalahti. Syytös täytyy purkaa osiin ja analysoida, koska Ruger Haueria lainatakseni: ”Ei kukaan haluu olla urpo”.

Ensinnäkin narsismi ei ole vain meidän sukupolvemme erityispiirre. Olemme kaikki itsekeskeisiä ja huolissamme siitä, pidetäänkö meistä. Kirjailijana Ellisin luulisi tietävän, että nämä ovat peri-inhimillisiä piirteitä, joita täydellisyyttä vaativa aikamme korostaa. Toinen asia, mitä aikamme korostaa, on juuri tällainen vastakkainasettelu meihin ja muihin.

Pitkään pahentunut taloustilanne on lietsonut pelkoa, joka saa etsimään kuumeisesti vastauksia vallitsevaan tilanteeseen. Media ja populismi vastaavat haluumme löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Mitä enemmän yritämme kaivaa totuutta selville, sitä enemmän kaivaudumme poteroihimme, sillä valikoimme tietoa, joka tukee jo aiempia käsityksiämme. Yhtäkkiä oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin kuuntelu. Lopulta on vaikea edes myöntää itsellemme sitä mahdollisuutta, että saatamme olla väärässä.

Suomi on pitkään ollut yhtenäisten tarinoiden maa, ja globalisaation myötä nämä tarinat ovat alkaneet hajota. Meillä ei olekaan yhtä vaan monia jopa keskenään ristiriitaisia versioita totuudesta. Sellainen ahdistaa. Se on suorastaan sietämätöntä. Yksi sukupolvemme keino ratkaista monien totuuksien ristiriita, on asettua kaiken ulkopuolelle. Jos ei ota mitään vakavasti, ei voi myöskään tulla satutetuksi. Tällainen suojakeino on ironia. Minua naurattaa ja itkettää yhtä aikaa se, miten Ruger Hauer pukee sukupolvistereotypiamme sanoiksi: ”Oi kuinka turhia toiveita meil on / haluun vaan olla vapaa ja saada siitä rahaa – – mikä vitun mikä vitun yhteisvastuu / se on ihan buu”.

Eräänä päivänä potiessani tätä postmodernia maailmantuskaa puuskahdin, että ”En selviäisi ilman taidetta!” En oikein itsekään tiennyt tuolloin, mitä tarkoitin tällä mahtipontisella julistuksella, mutta nyt se alkaa valjeta. Kokemus, jonka saan esimerkiksi Ruger Hauerin kuuntelusta, ei vaadi mitään puolustusta. On elinehto, että on jotain väittelyn ja sanojen ulkopuolella. Taide on rauhallinen harmaa alue, joka tiivistää jonkin tunnistettavan sekasortoisen kokemuksen elämästä. Se lohduttaa: kaikki muutkin ovat aivan yhtä pihalla. Vaikka taide olisi vaikeaa ja herättäisi jopa raivoa, se ei koskaan anna yksiselitteistä vastausta (jos se antaa, se ei ole taidetta). Se esittää korkeintaan kysymyksen. Ja rauhoitun, koska oikeaa vastausta ei ole olemassa.