Huonosti meni, mutta tulipa tehtyä

Välillä on pakko luopua itsellemme asettamista liian korkeista vaatimuksista.

Luin joululomalla Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Oneiron. Se oli mielestäni täydellinen romaani: mielenkiintoisia henkilöhahmoja, harkittu rakenne ja kokoelma erilaisia tekstilajeja. Sitten sain selville, että Laura Lindstedt kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta. Kenellä on aikaa ja jaksamista työskennellä minkään projektin parissa kahdeksan vuotta, kauhistelin.

Toisaalta ymmärrän Lindstedtiä, sillä olen aina ollut hieman perfektionismiin taipuvainen. Uskoisin, että tämä sama vaivaa useita nuorehkoja naishenkilöitä. Täydellisyyden tavoittelu voi saada meidät esimerkiksi alisuoriutumaan opinnoissamme. Esseetä voisi hioa loputtomasti, ja vain ulkoa asetetut aikarajat pakottavat saamaan senkin valmiiksi. Harmi, sillä keskeneräisyydessä olisi kiva velloa.

”En ole vielä valmis kirjoittamaan hyvää gradua”, ajattelin eräänä syksynä, pakkasin malarialääkkeet, moskiittoverkon ja valekihlasormuksen rinkkaani ja lähdin Intiaan. Intian-reissun jälkeen tuli järjestöhommia ja töitä enkä vieläkään ehtinyt kirjoittaa gradua. Sille täytyisi olla kunnolla aikaa, ja halusin tehdä sen hyvin. Minähän en mitään keskinkertaista gradua kirjoita.

Sitten jossain vaiheessa gradun kirjoittaminen oli vain pakko aloittaa. Kirjoitin sitä yhden kevään ajan ja samalla tein kaikki loput rästikurssini. Yritin kirjoittaa mahdollisimman täydellistä tekstiä, mutta samalla hiekka tiimalasissa hupeni vääjäämättä. Päivisin kirjoitin ja öisin purin hampaitani yhteen. Bussimatkoilla yliopiston kirjastoon kuuntelin soittolistaani nimeltä ”Maisteriahdistus”. Joskus vapun jälkeen palautin ison G:n ja olin huojentunut. Ei se ehkä ollutkaan niin iso, nyt kun jälkikäteen mietin.

Työelämässä me perfektionistit joudumme usein luopumaan itsellemme asettamista liian korkeista vaatimuksista. Olen joutunut palauttamaan käännöstöitä, joiden kaikista ruotsinkielisistä termeistä en ole ollut ihan varma. Kaupallisella alalla ollessani tein varmasti kiireen keskellä virheitä, jotka tulivat yritykselle kalliiksi. Lastentanssin opettajana huomasin, etten saakaan kaikkia viisivuotiaita innostumaan tanssiharrastuksesta.

Nykyisessä työssäni ylioppilaskunnassa minulla on usein lukuisia projekteja yhtä aikaa meneillään. En ehdi viimeistellä kaikkia esityksiäni ja toisinaan menen palavereihin valmistautumattomana. Se on ollut ehkä aikuiselämäni kovin mutta opettavaisin kolaus.

Öisin tietysti mietin yksityiskohtia, jotka olisin voinut tehdä paremmin ja surkuttelen omaa epätäydellisyyttäni. Aamun tullen ajattelen hieman itseironisesti: ”Huonosti meni, mutta tulipa tehtyä!” Tällä tarkoitan sitä, että usein jonkin asian valmiiksi saaminen on parempi vaihtoehto kuin täydellinen suoritus. Tekemiään virheitä ei kannata jäädä märehtimään, sillä niistä voi oppia. Latteaa, mutta totta.

Juuli Juntura

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälisten asioiden ja järjestöasioiden asiantuntija ja freelancer-kääntäjä. Twitter: @JuuliLouhi

Lue lisää:

Miehet, rikkokaa äijäkuplanne!

Miehenä oleminen on rajoittavampaa kuin naisena oleminen, sanoo Eleonoora Riihinen.

Olen taas viime aikoina törmännyt ilmiöön, jonka olen paremman termin puutteessa ristinyt äijäkuplaksi. Miksi miehille on niin iso kynnys samaistua naiseen tai toteuttaa jotain naiselliseksi miellettyä aktiviteettia, kun tilanne toisin päin on paljon joustavampi?

Miksi naiset äänestävät miehiä ja naisia, mutta miehet eivät äänestä naisia? Miksi tarvitaan äijä-etuliitettä, että miehet kehtaavat harrastaa joogaa, balettia, sisustusta tai Antti Rinteen tapauksessa feminismiä?

Otetaan esimerkki kirjallisuudesta. Jotkut miehet eivät halua lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Sille on syy, miksi moni naiskirjailija käyttää sukunimen kanssa pelkkiä etukirjaimia (koska naisen kirjoittama kirja on tietysti naisille ja miesten kaikille), ja miksi Jonathan Franzen hermostuu, kun Oprah suosittelee hänen kirjaansa (koska eiväthän miehet lue naisten suosimia kirjoja).

Kysyin kirjallisuuden äijäkuplasta kolmelta sivistyneeltä ja lukeneelta miespuoliselta ystävältäni. On hassua, että kaikki painottivat sitä, että eivät edusta ”sitä tavallista miestä”. Kuka sitten edustaa? Mikä on se mystinen mieheys, jota niillä isänpäivälahjoiksi myytävillä metsästys-, kalastus- ja sotakirjoilla toteutetaan?

Kaikki sanoivat lukevansa enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Kolmas sanoi lukevansa enemmän ”feminiinisiä” kirjoja, mutta nekin olivat suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia. Mikä tekee kirjasta feminiinisen? Vastaus oli selkeä: tunteet. Tapa, jolla naiset kirjoittavat miesten puhuvan tunteista, on erään ystäväni mielestä vieraannuttava.

Eivätkö miehet ole kirjoittaneet tunteistaan ylitsevuotavasti? Millaisia hahmoja ovat vaikka Goethen Nuori Werther tai F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby elleivät läpeensä tunteellisia? Miksi naisen tunteet ovat miesten tunteita epäkiinnostavampia?

Koko vieraannuttamiskonsepti on kiinnostava. Vaikka olen feministi, luen esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneja. Aina ei ole vaihtoehtoja. Kirjallisuuden kaanon on lähes kokonaan miesten kirjoittama. Naisena olen tottunut katsomaan sormieni läpi sitä, että naiset fiktiossa ovat yhden ominaisuuden varaan kyhättyjä maskuliinisen näkemyksen äänitorvia, typeriä koristeita, luonnostaan pahoja tai seksuaalisten tarpeiden tyydyttäjiä. Terveisiä vain rajan taa Miller, Hemingway, Bukowski, Kerouac ja etenkin Norman Mailer, joka hakkasi ja puukotti vaimoaan ja lausahti kuolemattomasti, että ”pieni raiskaus tekee aina hyvää miehen sielulle”. Hieman vieraannuttavaa kieltämättä, mutta jos emme sivuuttaisi ilmiötä, emme pystyisi lukemaan suurta osaa maailman kirjallisuuden klassikoista.

Ystäväni kertoivat, että naisten tapa käsitellä kaikkea sukupuolen kautta on epäkiinnostavaa. Miesten ei ole tarvinnut samalla tavalla käsitellä mieheyttään. Olisiko korkea aika?

Miehisyys on kriisissä. Moniarvoistuva maailma on monelle suuri uhka. Miehiltä puuttuu työkaluja käsitellä tunteitaan, sillä eihän yksikään tunneälykäs ihminen uhkaile toista ihmistä niin järkyttävällä asialla kuin raiskaus.

Miehet tarvitsevat äijäkuplaa, koska poikkeaminen perinteisestä miehen kuvasta tuottaa sietämätöntä häpeää. Miehenä oleminen on monella tapaa rajoittavampaa kuin naisena oleminen.

Se on miesten oma lasikatto, jonka paineessa muhii valtavasti pelkoa, tietämättömyyttä ja vihaa

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Suomi suomalaisille, sukupuutto kaikille

Kosmisessa aikaskaalassa Suomi on äärimmäisen lyhyt ja ohimenevä ilmiö.

Suomi suomalaisille.
Sitä on viime aikoina hoettu.

Yksinkertaista sanaparia, jonka takana ei ole välttämättä minkäänlaista logiikkaa tai edes yhtä järjellistä ajatusta.

Ei ole olemassa rationaalista perustetta sille, miksi Suomena tunnettu alue kuuluisi juuri meille. Valtiolliset säädökset toki niin väittävät, mutta aiemmin samantyyppiset pumaskat kertoivat alueen kuuluvat Ruotsille tai Venäjälle. Niihin on turha nojata.

Ja vaikka yrittäisi väittää, että olemme olleet täällä pitkään ja sillä perusteella Suomi kuuluu suomalaisille, luonnontiede ei tue näkemystä. Planeettamme on ollut olemassa 4,5 miljardia vuotta ja Suomen valtio vuosisadan. Kosmisessa aikaskaalassa Suomi on äärimmäisen lyhyt ja ohimenevä ilmiö.

Mutta vaikka jollain keinolla pystyisikin todistamaan että tämä soinen metsäpläntti galaksin reunalla sattuisi kuulumaan juuri suomalaisille, törmätään uuteen ongelmaan: kuka on suomalainen? Suomessa syntynyt? Suomea puhuva? Suomeen integroitunut?

Vastaus tähän on tavallisesti se, että suomalaisia ovat kaikki, jotka elävät suomalaisessa kulttuurissa ja ovat omaksuneet suomalaiset arvot. Mutta lähdepä niitä määrittelemään! Cheekin ja Pää kii -bändin keikoilla tuskin käy kauheasti samaa porukkaa, silti molemmat edustavat suomalaista kulttuuria.

Yhtä mahdotonta on määritellä suomalaisia arvoja: osalle suomalaisuutta edustaa korpikonservatiivisuus, osalle taas liberaali kalliolainen kaupunkikulttuuri.

Suomalaisuutta kuvittelevan mielessä saattaa häilyä jonkinlainen essentialistinen prototyyppisuomalainen, jonka piirteet ja arvot löytyvät kaikista fennoista. Sellaista ei tosielämässä kuitenkaan tapaa, joten sellaisen olemassaololla on turha perustella mitään politiikkaa tai tekoja.

Vaikka nationalistiselle ajattelutavalle on vaikea löytää mitään perustetta, pakolaiskriisin myllerryksessä ja ilmastokriisin uhatessa siihen tunnutaan tarttuvan entistä hanakammin.

Se on ymmärrettävää. Nationalistinen me vastaan muut -ajattelu on lujittanut kansakuntaa uhkia vastaan ennenkin, esimerkiksi talvisodassa. Nyt tilanne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen.

Ensimmäistä kertaa ihmislajin historiassa olemme globaalin haasteen edessä. Maapallon resurssit käyvät vuosi vuodelta ohuemmiksi, lajien sukupuuttoaalto uhkaa ja ilmastonmuutos etenee kovaa kyytiä. Ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan koko planeettaa koskevaa ajattelua, ei nurkkakuntaista ”me ensin ja muut sitten”-jurottamista. Suomi suomalaisille -ajattelulla ei ratkaista yhtä ainutta ongelmaa. Sillä vain luodaan vaarallista illuusiota siitä, että hoitamalla pienen maapläntin asiat pienen kansan eduksi jotenkin estetään katastrofi, joka voi tuhota koko lajimme sukupuuttoon.

Ei estetä. Mitenkään.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Voi pettymysten pettymys!

Miksi emme uskalla puhua pettymyksistä ja epäonnistumisista?

Pettymykset ja epäonnistumiset ovat meidän jokaisen arkipäivää. Rankan opiskelun jälkeen tentti ei menekään läpi, tavoiteltu paikka ainejärjestössä tai killassa jää saavuttamatta tai haettu työpaikka (tai opiskelupaikka) ei tärppääkään omalle kohdalle.

Jokainen meistä tavoittelee joskus jotain sellaista, joka jääkin lopulta saavuttamatta. Vai oletko tavannut ihmistä, joka ei ole koskaan epäonnistunut? Minä en ole, enkä haluakaan tavata.

Epäonnistumiset ja tappion kokemukset kasvattavat ihmistä. Omat epäonnistumiseni ovat aina saaneet minut miettimään, mikä prosessissa meni pieleen, mitä olisin voinut tehdä paremmin ja miten aion toimia jatkossa. Myös maailman huiput epäonnistuvat. Ei urheilijasta tule olympiavoittajaa ilman riipaisevia tappioita, eikä bändistä tule maailmanlaajuisesti suosittua ilman vuosien harjoittelua ahtaassa autotallissa tai homeisessa kellarissa. Epäonnistumisista oppii, tapahtuivatpa ne sitten ihmissuhteissa tai työ- ja opiskeluelämässä.

Eino Leinon juomalaulun mukaan sprii on vastaus pettymyksestä toipumiseen ja uuden suunnan löytämiseen. Tämä on ehkä jopa surullisen suomalainen tapa käsitellä erilaisia pettymyksiä, ja myös monet meistä turvautuvat väliaikaisesti pulloon lohdutuksena. Miksi emme uskalla puhua pettymyksistä ja epäonnistumisista? Vallitseeko meidän suomalaisten, ja etenkin meidän korkeakoulutettujen nuorten, keskuudessa pelko siitä, että muut tuomitsevat meidät epäonnistumistemme perusteella?

Pettymyksestä, häviöstä ja epäonnistumisesta vaietaan sen sijaan, että ne nostettaisiin esiin ja kerrottaisiin, miten ne ovat kasvattaneet ja opettaneet meitä. Myös Kummelin klassikko neuvoo: jos oikeen mokaa, sun täytyy dokaa.

Sen sijaan, että hukuttaisimme pettymyksen tunteet pulloon, meidän tulisi nostaa ne puheeksi. Elämme kulttuurissa, jossa menestystä ja tietämystä arvostetaan paljon, usein myös jopa melko turhan nippelitiedon hallintaa. Tällaisessa kulttuurissa myös omien vajavaisuuksien ja epäonnistumisten myöntämistä karsastetaan. Arvelen kuitenkin, että ihminen joka ei ole koskaan epäonnistunut tai sitä itselleen myöntänyt, ei ole paljoa itsestään tai muusta maailmasta oppinut.

Joten, jos jäit ilman haluamaasi paikkaa kiltasi hallituksessa, et päässyt kurssin päättötenttiä läpi tai et saanut sitä työpaikkaa, johon hakemuksesi lähetit, älä huoli. Saat pian yrittää uudestaan yhtä kokemusta rikkaampana ja olet oppinut edellisestä kerrasta. Kokemus on tehnyt sinut vahvemmaksi ja viisaammaksi, joten uusiin haasteisiin tarttuminen on toivottavasti entistä helpompaa. Yrittäminen ei siis koskaan ole turhaa: mielestäni siitä on joskus enemmän hyötyä kuin itse lopputuloksesta.

Puhutaan epäonnistumisistamme – todetaan, että tulipas tehtyä oikea tollon työ – ja nautitaan niistä kokemuksista.

Siiri Nousiainen

Siiri Nousiainen toimi vuonna 2015 OYY:n hallituksen puheenjohtajana. Mokailee, eikä pelkää myöntää sitä. Twitter @SiiriNousiainen.

Lue lisää:

Mahdollisuuksien luojat

Rakennemuutoksen vuoksi kaikille ei enää riitä työpaikkoja isoissa yrityksissä tai valtiolla. Ei tule uutta Nokiaa, joka työllistäisi tuhansia ihmisiä. Ei, vaikka päättäjät siitä jaksavat unelmoida. Siksi yhä useamman on itse rakennettava työpaikkansa eli luoda oma yritys. Niin on Oulussa tehtykin. Täällä syntyy noin tuhat yritystä vuodessa. Harva syntyy yrittäjäksi, mutta jokainen voi sen oppia. Perheestä […]

Rakennemuutoksen vuoksi kaikille ei enää riitä työpaikkoja isoissa yrityksissä tai valtiolla. Ei tule uutta Nokiaa, joka työllistäisi tuhansia ihmisiä. Ei, vaikka päättäjät siitä jaksavat unelmoida. Siksi yhä useamman on itse rakennettava työpaikkansa eli luoda oma yritys. Niin on Oulussa tehtykin. Täällä syntyy noin tuhat yritystä vuodessa.

Harva syntyy yrittäjäksi, mutta jokainen voi sen oppia. Perheestä yrittäjyyteen voi saada jo nuorena kipinän, jos vanhemmat ovat yrittäjiä. Monilla ei kuitenkaan tällaista tilannetta ole. Siksi on hyvä, että useita vuosia yrittäjyydestä on puhuttu paljon. Jospa se hiljalleen alkaisi tuntua nuorista yhdeltä uravaihtoehdolta.

On hienoa, että meillä Oulussa on eloisa startup- ja yrittäjyysyhteisö, josta saa apua ja tukea. Yhteisö on hieman pirstaleinen, kun on Business Kitchen, Yritystakomo, Yrityskiihdyttämö, Business Oulu, Njetworking ja monia muita. Mutta on parempi olla paljon erilaisia hautomoita, kiihdyttämöitä ja yrittäjäkeskuksia, koska jostain varmasti saa neuvoja, kun yrittäjyys kiinnostaa tai jos sinulla on jo valmis liikeidea.

Kulunut vuosi on ollut Oulun yliopistolla yrittäjyyden vuosi. Se ei ole kovin paljon Linnanmaan kampuksen käytävillä näkynyt. Jokunen yrittäjyystapahtuma on ollut. Yliopisto ei ole kuitenkaan toteuttanut yrittäjyysvuotta pienellä liekillä, vaan siellä on tehty työtä, joka ei ulospäin näy. Haastatellessani Mia Kemppaalaa sivulta 12 alkavaa Oulun startup-yhteisöstä kertovaa juttua varten hän kertoi, että yrittäjyys on jatkossa vahvemmin yliopiston rakenteissa. Tämän eteen tehty työ on meillä muille näkymätöntä, mutta tulee näkymään myöhemmin. Ehkäpä tästä työstä yliopiston olisi kannattanut viestiä, ettei yrittäjyyden teemavuosi olisi näyttäytynyt niin laimeana.

Osa tuota yllä mainittua työtä on tammikuussa avattava oppimis- ja yhteistyöympäristö Tellus Innovation Arena. Sen tarkoituksena on olla matalan kynnyksen paikka, jonne voi tulla oman yritysideansa kanssa ja saada siihen apua esimerkiksi yrittäjyys- ja innovaatiopalveluista. Tällainen keskus on erittäin tervetullut Linnanmaan kampukselle, koska Telluksessa opiskelijat saattavat törmätä vahingossa yrittäjyyteen ja innostua siitä.

Opiskelijat, pohtikaa miten saisitte oman osaamisenne siirrettyä yritykseksi ja menkää rohkeasti juttelemaan ideoistanne Tellukseen tai keskustassa sijaitsevaan korkeakoulujen yrittäjyyskeskus Business Kitcheniin. Helpoin askel on seurata esimerkiksi Oulu ES:ää Facebookissa, koska silloin saa tiedon kaikista heidän järjestämistään tapahtumista. Lisäksi: muistakaa keskustella omista ideoista ja unelmista muille. Joku muukin saattaa olla kiinnostunut samoista asioista!

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Älä ole vapaamatkustaja

Järjestötoimintaan ei pidä mennä cv-merkinnän perässä, sanoo Eero Manninen.

Olen toiminut jo vuosia erilaisissa johtotehtävissä Pohjois-Suomen suurimmassa nuorisojärjestössä, eli Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa. Tänä aikana olen jatkuvasti saanut ja joutunut pohtimaan järjestöjen johtamista ja siinä työssä kohtaamiani haasteita. Yksi asia, johon huomaan törmääväni aina vain uudestaan, on innostuksen johtaminen: miten saada ihmisistä kaikki se osaaminen irti ja tehokkaaseen käyttöön, minkä he haluavat järjestön käyttöön antaa? Entä miten toimia tilanteessa, jossa ihmisten motivaatiotasot ja ambitiot toiminnan sisällöstä eroavat toisistaan rajustikin?

Olipa sitten kyse ainejärjestön tai killan luotsaamisesta tai toiminnanjohtajan roolista suuremmassa järjestössä, tarvitaan usein muita motivoinnin keinoja kuin suoraa rahapalkintoa tai vastaavaa taloudellista kannustetta. Ihmiset tulevat järjestöihin toteuttamaan itseään ja ideaalitilanteessa tekemään työtään intohimolla ja koko sydämellään. Siksi on erittäin tärkeää saada oikeat ihmiset oikeisiin tehtäviin ja kuunnella heitä herkällä korvalla.

Aihe on ajankohtainen, sillä tähän aikaan vuodesta valitaan järjestöille uudet toimijat ja johtajat ensi vuodeksi. Oletko itse pohtimassa järjestötoimintaan lähtemistä tai järjestössäsi seuraavaan haasteeseen pyrkimistä? Suosittelen lämpimästi, mutta vain siinä tapauksessa, että et ole vapaamatkustaja. Pysähdy pohtimaan syvällisesti sitä, mitä sinä haluat ensi vuonna saavuttaa ja järjestöllesi antaa. Ja erityisesti, miksi. Kun saat kirkastettua tavoitteen itsellesi, on tiesi paljon helpompi sekä valintatilanteessa että tulevana vuonna järjestösi toiminnassa. Järjestötoiminnan yksi lainalaisuus on, että saat siitä sitä enemmän irti, mitä enemmän itse sille annat. Usko pois.

Asia on ajankohtainen myös ylioppilaskunnassa. Ei ole aina itsestään selvää, että ihmiset pyrkisivät luottamustehtäviimme vain ja ainoastaan omasta innostuksestaan johtuen. Olen omien vuosieni aikana nähnyt cv-merkinnän perässä ylioppilaskuntaan tulevia kuten myös päättäjiksi haluavia, jotka himoavat valtaa vailla sen mukana tulevaa vastuuta. Ehkä joissain yksittäisissä tilanteissa olen syyllistynyt ainakin toiseen noista itsekin.

Marraskuun alussa käytiin edustajistovaalit ja ylioppilaskunta sai uuden 37-henkisen edustajiston. Toivon todella, että uusi edustajistomme innostuu työstään heti kautensa alussa ja saamme aikaan aktiivista ja älykästä keskustelua, joka johtaa ylioppilaskunnan kehittymiseen ja hyviin päätöksiin. Siten saamme 37 innostunutta ja asiaansa perehtynyttä johtajaa, jotka pohjaavat päätöksentekonsa älykkääseen argumentointiin ja kunnioittavat myös toistensa mielipiteitä.

Järjestötoiminnasta saa parhaimmillaan valtavan määrän osaamista, tietoa ja laajat verkostot. Se vaatii ainoastaan kovasti töitä, niin kuin mikä tahansa tavoittelemisen arvoinen asia.

Eero Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri. Twitter: @EeroManninen

Lue lisää: