Opintotukeen ollaan koskemassa taas, ja tällä kertaa siitä halutaan haukata pois historiallisen paljon. Ja se, jos mikä saa internetin, printtimedian ja kahvipöytäpuheet täyttymään tarinoista opiskelijoista. Tai ehkä oikeammin opiskelijasta. Opiskelija on se nuori ja vähän vastuuton kaveri, joka lähtee yliopistoon haahuilemaan vailla tarkkaa visiota tulevaisuuden näkymistä tai työllistymisestä. Opiskeluaika on ihmisen parasta aikaa, niin on opiskelijakin kuullut, joten miksi hän ei viihtyisi yliopistolla ainakin vuosikymmenen, ellei pidempäänkin. Opiskelija on se tyyppi, jonka kylpyhuoneessa täytyy olla kaksi lattiakaivoa, koska keskiviikon bileiden jälkeen tulee joskus sammuttua suihkuun. Opiskelija on kova valittamaan opintotuestaan, sillä hän pelkää, että opintotukileikkausten jälkeen hän joutuisi pohtimaan kulutustaan tarkemmin, bilettämään vähän vähemmän ja ehkä jopa luopumaan ulkomaanmatkoista.
Suomessa on 300 000 korkeakouluopiskelijaa. Tarinoita opiskelijasta on yhtä monta, mutta useimmista niistä ei juurikaan puhuta, kun puhutaan korkeakouluopiskelijoista. On hirvittävän turhauttavaa ja surullista, miten paljon esimerkiksi opintotukikeskustelut pyörivät yksipuolisten opiskelijastereotypioiden ympärillä. Opintotukiaiheisten uutisten kommenttipalstojen vakiokommenteissa esiintyvät laiska ikiopiskelija ja opiskelija, jolla rahaa on oltava liikaakin, koska sitä riittää alkoholin suurkulutukseen. Jos yhtään tuntee nykyistä opintotukijärjestelmää, tietää, ettei kumpikaan näistä opiskelijastereotypioista elätä itseään ainakaan opintorahalla, joka on hyvin rajallinen paitsi euromäärältään, myös tukikuukausien suhteen. Opintotuen vastikkeellisuus vain tiukentuu, mutta tarinat opiskelijasta pysyy.
Opiskelija on aina muutakin kuin pelkkä opiskelija. Opiskelija on myös yhtä kaikki opiskelija, vaikka hän olisi samalla esimerkiksi yksinhuoltaja tai menestyvä yrittäjä. Opiskelijoiden heterogeenisyys unohtuu aivan liian helposti myös meiltä opiskelijoilta itseltämme. Noin kolmannes yliopisto-opiskelijoista ei ole mukana missään opiskelijajärjestötoiminnassa, ja niin järjestöissä kuin ylioppilaskunnassakin unohdetaan liian usein, että myös he ovat opiskelijoita.
Lopetetaan opiskelijan elämästä puhuminen. Puhutaan mieluummin opiskelijoista, kaikista meistä ja meidän erilaisista tarinoistamme. Puhutaan niistä opiskelijoista, jotka jättävät lounaan opiskelijaravintolassa väliin, koska 2,60 € on loppukuun budjetille liikaa. Puhutaan myös siitä, että joillain opiskelijoilla menee taloudellisesti hyvin. Puhutaan opiskelijakulttuurista ja yhteisöllisyydestä, mutta puhutaan niistäkin opiskelijoista, jotka ovat aivan yksin, ja niistä jotka voivat huonosti. Tuodaan enemmän ja näkyvämmin esille asioita, joilla monipuolistetaan opiskelijakuvaa. Minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa ihmisten mielikuvissa teekkarit eivät sammu vappuna ojaan, vaan vaihtavat ihmisille autonrenkaita, soittavat torvia Rotuaarin lavalla ja rakentavat formula-autoja ja robottipukuja. Ensimmäiset askeleet kohti sitä muutosta meidän on otettava itse.
