Kategoria: Kolumni

Mokaaminen ja virheet ovat jokaisen arkipäivää. Arjen pikku mokat ovat usein unohduksia tai kömmähdyksiä: Unohdin viedä aamulla roskat roskikseen ja nyt asunto haisee, kompastuin ja lensin rähmälleni kadulle.

Arkiset mokat ovat harmittomia ja niistä on vastuussa vain itselleen. Arkipäivän mokaaminen voi olla jopa joskus suorastaan hauskaa, mutta kun kyse on esimerkiksi opiskelusta tai työelämästä, mokaaminen voi pelottaa. Mokaamisen pelkääminen taas voi johtaa siihen, ettei enää uskalla yrittää tehdä mitään. 

Mokia tulee aina, mutta niistä voi oppia pääsemään yli. Vaikka mokaaminen monesti harmittaa, tulisi mokailu nähdä ennemmin mahdollisuutena: jos ei uskalla joskus epäonnistua, ei myöskään opi virheistään eikä kehity.

Oma asenne sekä omiin että muiden mokiin on tässä ratkaisevassa roolissa. Jostain syystä toisten mokia on usein helpompi sietää kuin omia. Pelätessämme mokaamista pelkäämme myös sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Jos toinen mokaa ja on siitä pahoillaan, meidän tulisi moittimisen sijaan ennemmin tukea ja auttaa häntä selviytymään mokasta.

Lapset mokailevat jatkuvasti. Muistan itsekin monta mokaa lapsuudestani, jotka kummittelevat mielessäni vielä aikuisiällä. Muistan esimerkiksi edelleen sen, kuinka yläasteella sain yhdestä pienestä ruotsin kokeesta vain 8 ½, vaikka minut oli totuttu näkemään kympin oppilaana. Luokkakavereiden härnääminen ei tuntunut mukavalta, mutta en muistele asiaa pahalla.

Nyt puolitoistavuotias lapseni pukee kengät tai housut vääriin jalkoihin ja lentelee pyllylleen joka päivä. En soimaa häntä siitä. Olen positiivisesti yllättynyt, että hän ylipäätään osaa jo laittaa kengät jalkaan.

 

Mokaaminen voi toki aiheuttaa isoja pettymyksiä, jos esimerkiksi tavoittelet tiettyä työpaikkaa todella kovasti, ja pitkän panostuksen jälkeen lopulta mokaat työhaastattelun. 

Jos mokattu asia on tärkeä, voi asiaa harmitella hetken, mutta asiasta kannattaa päästä yli. Harmittomista kömmähdyksistä voi jälkeenpäin tulla hauskoja sattumuksia, joita muistellessa naurulta ei malta tulla loppua. Huumori on parasta vastalääkettä myös mokaamisen pelolle.

Kannattaa myös pohtia, mihin mittaluokkaan oma moka sijoittuu. Perspektiiviä omiin mokailuihinsa voi löytää vaikka Googlesta, joka on pullollaan maailman suurimpia, kalleimpia ja typerimpiä mokia. Iän ja elämänkokemuksen myötä minäkin olen oppinut suhtautumaan mokiin inhimillisemmin.

Moka voi kääntyä myös voitoksi. Finlayson mokasi tasa-arvokampanjallaan, mutta sai laajan mediahuomion. Mutta voiko esimerkiksi Jari Sillanpään julkinen kiinni jääminen huumeista kääntyä hänelle vielä voitoksi? Se jää nähtäväksi.

Mokaaminen voi siis olla jopa menestyksellistä, kun oppii mokailemaan hyvin ja oppii virheistään. Alitajuntaan jäävä muisto virheestä takaa, ettei samaa mokaa tee enää hevillä uudestaan. Mitä enemmän siis mokailee, sitä parempi!

Suosittelen kuitenkin treenailemaan mokailua ennemmin pienissä ja harmittomissa asioissa kuin vaikka työelämässä tai ihmissuhteissa. Oman mokasi ja siitä selviytymisen tarinasi voit jakaa esimerkiksi Nyytin ja Yeesin Mokasin-kampanjassa.

 

Monet sanovat, etteivät halua katua elämässään mitään. Jokaisen elämästä kuitenkin todennäköisesti löytyy jokin asia, jonka olisi voinut jättää tekemättäkin.

Toisaalta täysin virheetön elämä tuskin tuntuisi miltään. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, ja kukaan tuskin pitäisikään täydellisestä ihmisestä. Siksi kaikilla meistä on oikeus mokailla.

Ratkaisevaa onkin, miten suhtaudut mokaan ja miten käsittelet mokaamisesi. Mokailusta huolimatta elämä jatkuu, ja asioilla on lopulta tapana järjestyä.

Kesällä istuin iltaa lapsuudenystävieni kanssa. Hoksasimme, että olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä vuotta: syksyllä 1997 päädyimme samalle 1B-luokalle. Kippis sille!

Nyt 27-vuotiaina jokainen tuntui olevan ensimmäisessä ravistelevassa käännekohdassa elämässään. Opinnot ovat takana – tosin yksi meistä aloitti juuri opintonsa – ja pitäisi keksiä, mitä elämällään tekisi. Edes lukion jälkeen kukaan porukasta ei tuntenut olevansa niin hukassa kuin nyt.

Aloimme pohtia, minkälaista vanhempiemme elämä oli 27-vuotiaana. Heillä oli vakituiset työt, he olivat menneet naimisiin, hankkineet auton ja omistusasunnon, perustaneet jo perheenkin. Harva meistä voi ruksia listalta edes yhtä keskiluokkaisen elämän saavutusta.

Meidän arkeamme ovat pätkätyöt, vuokra-asuminen, mukavanrennot hengailuparisuhteet, autottomuus, ehkä orastava koirakuume.

Seurueemme yhteiskuntatieteilijä muistutti, että sukupolvemme on ensimmäinen, joka ei saavuta, tai varsinkaan ohita, vanhempiensa elintasoa. Vuosina 1980–1995 syntyneen Y-sukupolven osana ovat epävarmat silpputyöt, joten elämän aikana kertyvä varallisuus jää selvästi jälkeen edeltävistä sukupolvista.

Suomessa lähes kymmenen vuotta jatkunut taloustaantuma ja työelämän murros eivät ole vain uutisotsikoiden jankutusta, vaan kukkarossa ja mielentilassa tuntuvaa todellisuutta.

Laman tuoma työllisyystilannehuoli on määrittänyt ikäluokkani varhaisaikuisuutta. Toiveet urakehityksestä tai elämän ylellisyyksistä eivät ole järin suurieleisiä.

Vanhempamme nauttivat talouskasvun iloista astuessaan työelämään 1970- ja 80-luvuilla. Töitä riitti, joten asuntolainaa uskalsi ottaa ja lasten kurahousuja saattoi ostaa. Pian vanhempamme siirtyvät eläkkeelle rentoutumaan saavuttamiensa mukavuuksien keskelle.

Meille 27-vuotiaille generalistimaistereille tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että elämä perustuisi statussymbolien hankkimiseen ja aikuisuuden suoraviivaiseen suorittamiseen. Ikuinen kasvu ja kulutuskarkelot ovat ohi.

Tuona kesäisenä iltana lapsuudenystävieni kanssa saatoimme muistella, miten ala-asteen huipentumaksi suunniteltu viikon mittainen luokkaretki Saana-tunturille lopulta kuihtui muutamaksi päiväksi Syötteen laskettelurinteissä. Lupaukset petettiin. Luokkaretkemme siirtyi kartalla alaspäin.

Nyt retkeilemme ansiotulojemme näkökulmasta alempaan luokkaan kuin vanhempamme, vaikka olemme heitä koulutetumpia. Vaikka itsensä elättäminenkin tekee tiukkaa, silti pitäisi ruveta vielä synnytystalkoisiin ja maksaa työuransa tehneiden eläkkeet.

Taloudellisista syistä olemme edelleen kiinni lapsuutemme perheissä, emme itse perustamissamme. Meillä on kova hinku pohtia, mihin aidosti haluamme elämämme käyttää. Konservatiivisten odotusten täyttäminen tuntuu falskilta, individualisti kuuntelee mieluummin omia halujaan.

Omakotitalon ja rattoisien eläkepäivien sijasta sukupolvemme saavutettu etu taitaa olla yksilöllinen elämäntyyli.

Syksy on monelle meistä uuden alku. Kesän jälkeen palaamme takaisin opiskeluiden tai töiden pariin, kuka kymmenettä, kuka ensimmäistä kertaa. Osa meistä aloittaa aivan uuden vaiheen elämässään, kun opinnot yliopistossa alkavat. Vaikka monet puhkuvat syksyn kynnyksellä intoa ja tarmoa, osalla on päiviä, jolloin pallo ja motivaatio ovat todella hukassa.

Mutta mistä sitten saada motivaatiota? Ja miten voimme tukea toinen toistamme saavuttamaan täyden potentiaalinsa ja löytämään oman polkunsa?

Ainakaan se ei onnistu, mikäli nojaamme ennakkoluuloihimme. Jokaisella meistä on ennakkoluuloja – fakta, joka täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Ennen kuin tunnemme ihmisen tai asian todellisen laidan perustamme käsityksemme huhuihin, kuulopuheisiin ja arvailuihin.

On tärkeää muistaa, että nämä ennakkoluulot pitävät vain harvoin paikkansa. Siksi jokaiselle ihmiselle, järjestölle, tapahtumalle ja ylipäätänsä asialle tulisi antaa mahdollisuus. Mahdollisuuden antaminen voi nimittäin tuoda elämääsi uusia kokemuksia, uuden yhteisön tai vaikkapa uuden ihanan ystävän.

Kaikista paras motivaation tuhoaja ja yhteisön rikkoja on lannistaminen. Lannistamalla syrjäytämme ja rajoitamme toimintaa ja tapamme ihmisten luovuuden. Opiskelu- tai työyhteisössä yksilön voi lannistaa monilla tavoilla: voimme olla tylyjä ja jättää tervehtimättä aamuisin, voimme tyrmätä systemaattisesti toisen esitykset, ideat ja puheenvuorot, tai voimme yksinkertaisesti sulkea henkilön ulos ryhmästä.

Meillä on sisäsyntyinen tarve keskittyä omiin ja toistemme heikkouksiin ja siihen, kuinka huonosti asiat ovat. Kun ihmistä alati lannistetaan ja muistutellaan hänen heikkouksistaan, alkaa hän itsekin uskoa, ettei hänessä ole mitään hyvää. 

 

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa kasvatustieteiden tohtori ja erityisopettaja Erja Sandberg puhui positiivisesta pedagogiikasta ja psykologiasta. Hänen oppinsa soveltuvat hyvin paitsi opettamiseen ja ohjaamiseen, myös elämään yleensä.

Positiivinen pedagogiikka ja psykologia pohjautuvat yksilöiden vahvuuksiin: niiden tunnistamiseen, havainnoimiseen ja vahvistamiseen. Meillä jokaisella on keskimäärin viisi ydinvahvuutta, jotka vaikuttavat siihen miten käyttäydymme, mitä arvostamme, miten toimimme, miten tunnemme. Ydinvahvuuksista muodostuu eräänlainen linssi, jonka läpi katsomme maailmaa. Yksilöiden vahvuuksien voimistuessa ja hyvinvoinnin ja yhteisöjen ilmapiirin kehittyessä parantuvat todistettavasti myös oppimistulokset, motivaatio ja työn imu.

Oli sitten kyse opiskelu- tai työyhteisöstä, oppiminen ja hyvinvointi rakentuvat aina vuorovaikutuksessa. Tästä syystä meistä jokaisen olisi hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään sitä, millainen opiskelu- ja työkaveri itse olen. Olenko minä se, joka torppaa toisen mielipiteet? Vai olenko minä se, joka tervehtii iloisesti, ottaa mukaan, kysyy mielipiteitä ja kuuntelee?

Kannustamalla nostamme esiin ihmisen ja hänen vahvuutensa. Kannustamalla vahvistamme itsetuntoa, luomme positiivista minäkuvaa ja annamme toisillemme mahdollisuuden.

Kannustaminen ja vahvuuksiin nojaaminen ei tarkoita heikkouksien tai vaikeiden asioiden unohtamista, vaan sitä että niitä tehdään rinnakkain ja hyvä edellä. Kun yhteisössä luodaan vakaa pohja luottamukselle kannustamisella ja positiivisella psykologialla, on siellä myös helpompaa antaa kriittistä ja rakentavaa palautetta.

Nykyisessä työssäni iloitsen siitä, että meillä on käytössä koko työyhteisön kehuseinä sekä viikottaiset onnistumiskahvit. Kehuseinään saa aina tilaisuuden tullen raapustaa jonkin positiivisen asian tai huomion työkaveristaan, ja käydä välillä voimaantumassa itselle kirjoitetuista positiivisista huomioista. Torstaisilla onnistumiskahveilla jokaisen taas on kerrottava ääneen yksi viikon aikana syntynyt onnistuminen. 

Tässä hektisessä ja kiireen värittämässä maailmassa onnistumisten äärelle pysähtymisellä on ollut yllättävän suuri merkitys omaan työmotivaatioon. Olen huomannut, että kun palautteen antamiselle ja saamiselle luodaan systemaattisesti tilaa, annetaan sitä aiempaa rohkeammin ja luontevammin myös hetkessä.

 

Positiivinen suhtautuminen osaamiseen ja yksilöiden vahvuuksiin auttaa yksilöiden lisäksi koko yhteisöä. Sen lisäksi, että opimme olemaan rehellisesti ylpeitä omasta osaamisestamme, meidän tulisi oppia, ettei toisen menestyminen ole itseltämme pois: toisten kannustamisesta, toisten nostattamisesta, saa itsekin paljon.

On rohkeampaa tuoda oma osaaminen esiin ja tukea toisia sekä heidän vahvuuksiaan kuin haukkua ja lannistaa. Aristoteleen sanoja lainaten: “Rohkeat ihmiset tulevat rohkeammiksi kun he tekevät rohkeampia tekoja. Rohkeus on luonteenvahvuus, joka kehittyy kun sitä käytetään.”

Ylioppilaskunnassa työskentely on asia, jonka ei pitänyt tapahtua kaltaiselleni illat ja yöt tanssisalilla luuhaavalle englantilaisen filologian epäaktiiviselle opiskelijalle, joka kävi Linnanmaalla lähinnä syömässä ja kahvilla.

Kun neljä vuotta sitten ollessani krapulaisena lentokentällä matkalla Lontooseen hain kääntäjäharjoittelijaksi ylioppilaskuntaan, tarkoituksenani oli napata viisi noppaa harjoittelusta ja jatkaa kahden kuukauden asiakirjojen kääntämisen jälkeen iloista elämääni.

Harjoittelijahaastattelusta muistan, että yritin saada kaikki haastattelijat nauramaan. Muistan, että minulla oli kultaista luomiväriä. Muistan, että silloinen hallituksen puheenjohtaja Vili Koistinen kysyi minulta millainen kuva minulla on ylioppilaskunnasta ja vastasin että ei oikein minkäänlaista. En ymmärtänyt ylioppilaskunnan tarkoitusta enkä ollut erityisemmin tutustunut sen palveluihin. (Olin toki hakenut ylioppilaskunnan toimistosta tarran joka vuosi ja todennut sen kustantaman kalenterin liian pieneksi omaan käyttööni, koska tykkään piirtää ja kirjoittaa paljon kalenteriini.) Mielikuvani oli, että ylioppilaskunnan toiminta on kaavoihin kangistunutta ja tapahtumat pullollaan jäykkiä, kiusallisia perinteitä.

 

Neljän vuoden aikana toimin ylioppilaskunnassa kääntäjäharjoittelijana, kiireapulaisena toimistossa, kehitysyhteistyöviikon koordinaattorina, kanslistin sijaisena, pääsihteerin sijaisena ja hallintosihteerinä. Se on mielestäni hyvä saldo ihmiselle jolla ei ollut minkäänlaista taustaa ylioppilaskuntatoiminnassa tai ainejärjestötoiminnassa. Nämä vuodet ovat antaneet uskomattoman määrän itseluottamusta, uusia ammatillisia taitoja ja kokemusta, ja vahvistuksen halulleni valmistua maisteriksi.

Oma polkuni ylioppilaskunnan läpi osoittaa myös, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Aina kannattaa sanoa kyllä tuntemattomalle ja hypätä ulos tutuista kuvioista. Jos en olisi puolivahingossa hakenut ylioppilaskuntaan harjoitteluun, elämäni olisi nyt ison siivun köyhempää.

Ennen ylioppilaskuntaa en ollut koskaan kokenut opiskelijakulttuuria omakseni. Koska oma kaveripiirini oli aina vahvasti yliopiston ulkopuolella, kaikki opiskelijaperinteet olivat minulle täysin tuntemattomia, sitseistä alkaen. Ensimmäiset vuosijuhlani ja wesibussiajeluni pääsin kokemaan vasta tänä vuonna. Olen onnellinen siitä, että annoin itselleni luvan olla opiskelija ja nauttia opiskelijaperinteistä.

Toimiston hallinnallisen arjen pyörittämisen ohella ylioppilaskunnassa työskentelyn suurin anti on ollut palvella opiskelijoitamme kansliassa. On ollut etuoikeus liimata satoja tarroja ihmisten opiskelijakortteihin ja samalla nähdä kuinka erilaisia ihmisiä ja elämänpolkuja yliopistomme on pullollaan. Jokaisen opiskelijakorttiin liimatun tarran takana on oma tarinansa.

Erityisen ihanaa on ollut tavata uusia fukseja, jotka saapuvat hakemaan uutukaista opiskelijakorttiaan varovaisen jännittyneinä. Olen itse ollut varmasti yhtä pihalla yhdeksän vuotta sitten, kun kävelin jännittyneenä Mannenkadun toimistolle hakemaan omaa korttiani.

Leikkaus hetkestä elämälleen suuntaa etsivänä kääntäjäharjoittelijana tähän kirjoitushetkeen, elokuun kolmanteen päivään vuonna 2017. Viimeisen työpäiväni päättyessä jätän jälkeeni yhden elämäni eriskummallisimmista ja tärkeimmistä työkokemuksista, jonka kautta olen saanut elämääni kasan rakkaita ystäviä sekä elämäni rakkauden.

Siirtyessäni kohti uusia haasteita olen taas uuden luvun edessä. Olen varmasti uudessa työpaikassani vähän hukassa – aivan kuten opiskelijakorttiaan hakevat fuksit syksyisin.

Uuden äärellä on kuitenkin hyvä muistaa se, että tuntemattomassa piilee suuri mahdollisuuden siemen. Sitä ylioppilaskunta minulle edustaa.

Varhain eräänä keväisenä aamuna vuonna 1969 syrjäiseltä hautausmaalta Ann Arborista Michiganista löydettiin nuoren lakiopiskelijan Jane Mixerin ruumis. Häntä oli ammuttu päähän kaksi kertaa, minkä jälkeen häntä oli kuristettu sukkahousuilla.

36 vuotta myöhemmin Jane Mixerin siskontytär, kirjailija Maggie Nelson, istuu tätinsä uudelleenavatussa murhaoikeudenkäynnissä. Oikeussalissa uutiskamerat kiiruhtavat ottamaan lähikuvia Nelsonin ja hänen äitinsä järkyttyneistä ilmeistä, kun kankaalle heijastetaan kuvia Janen runnellusta ruumiista. Samoja kuvia lähetetään dramatisoivin leikkauksin miljooniin amerikkalaisiin koteihin, kun sosiaalipornahtava dokumenttisarja esittää Janesta kertovan jakson kiitospäivän spesiaalina.

Maggie Nelson käsittelee kiitetyssä teoksessaan The Red Parts tätinsä murhaoikeudenkäyntiä sekä murhattujen naisten ympärillä pyörivää media- ja viihdespektaakkelia. Nelsonin näkökulma on liian harvoin kuultu, surevan omaisen ääni, jonka kautta keskiöön nousee myös uhri.

Tuotannollisesti laadukkaiden rikosdokumenttien buumin aloittanut Netflixin Making a Murderer esittää kyseenalaisesti, että murhasta tuomittu Steven Avery olisikin syytön – rikostutkijoiden ja syyttäjien juonittelun uhri. Todellinen uhri, raiskattu ja murhattu Teresa Halbach, on nopeasti sivuutettava juonielementti, joka laittaa liikkeelle jännittävän rikospähkinän. Kaava on sama kuin kaikissa fiktiivisissä rikossarjoissa ja -elokuvissa, joissa kauniiden, valkoisten naisten ruumiit toimivat draaman alustoina.

Pelkään, että Reeva Steenkampille käy samoin, kun hänet murhanneesta paraolympiaurheilija Oscar Pistoriuksesta tehdään elokuva. Pistorius rekisteröi vastikään vankilasta käsin oman nimensä tuotemerkiksi. Se, että Pistorius suunnittelee tekevänsä nimellään vielä rahaa, osoittaa irvokkaalla tavalla, miten hänen kertomuksensa jatkuu siitä huolimatta, että hän on riistänyt Reeva Steenkampilta mahdollisuuden jatkaa omaansa.

Maggie Nelson pohtii, miksi juuri Janen tarina kiinnostaa toimittajia, kohudokumentaristeja ja yleisöä. Samalla, kun naisuhrit sysätään sivuun heidän kohtaloaan koskevissa tarinoissa, he ovat suhteellisesti yliedustettuina erilaisissa kuvauksissa. Tiettyä sukupuolta, varallisuutta, luokkaa ja etnisyyttä edustavien uhrien saama huomio on liiallista; todellisuudessa henkirikoksen uhri on huomattavasti useammin mies.

Nainen ei valikoidu murhatarinoiden uhriksi sattumalta. Kulttuurimme syvärakenteissa naisen ruumiiseen latautuu valtavasti merkityksiä seksuaalisesta halusta latenttiin naisvihaan. Maggie Nelsonille nämä pohdinnat tarjoavat lopulta yhtä vähän lopullisia vastauksia kuin murhakertomusten kaavat.

Syvätasoltaan The Red Parts käsitteleekin kertomusten voimattomuutta selittää käsittämätöntä todellisuutta. Nelsonille oikeussalidraamoista tuttu loppuhuipentuma, murhaajan tuomitseminen, ei toimi puhdistavana, draaman kaaren sulkevana tapahtumana. Mieletön veriteko ja siitä aiheutunut tuska jäävätkin sellaisiksi: mielettömiksi.