Kategoria: Kolumni

Kesällä istuin iltaa lapsuudenystävieni kanssa. Hoksasimme, että olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä vuotta: syksyllä 1997 päädyimme samalle 1B-luokalle. Kippis sille!

Nyt 27-vuotiaina jokainen tuntui olevan ensimmäisessä ravistelevassa käännekohdassa elämässään. Opinnot ovat takana – tosin yksi meistä aloitti juuri opintonsa – ja pitäisi keksiä, mitä elämällään tekisi. Edes lukion jälkeen kukaan porukasta ei tuntenut olevansa niin hukassa kuin nyt.

Aloimme pohtia, minkälaista vanhempiemme elämä oli 27-vuotiaana. Heillä oli vakituiset työt, he olivat menneet naimisiin, hankkineet auton ja omistusasunnon, perustaneet jo perheenkin. Harva meistä voi ruksia listalta edes yhtä keskiluokkaisen elämän saavutusta.

Meidän arkeamme ovat pätkätyöt, vuokra-asuminen, mukavanrennot hengailuparisuhteet, autottomuus, ehkä orastava koirakuume.

Seurueemme yhteiskuntatieteilijä muistutti, että sukupolvemme on ensimmäinen, joka ei saavuta, tai varsinkaan ohita, vanhempiensa elintasoa. Vuosina 1980–1995 syntyneen Y-sukupolven osana ovat epävarmat silpputyöt, joten elämän aikana kertyvä varallisuus jää selvästi jälkeen edeltävistä sukupolvista.

Suomessa lähes kymmenen vuotta jatkunut taloustaantuma ja työelämän murros eivät ole vain uutisotsikoiden jankutusta, vaan kukkarossa ja mielentilassa tuntuvaa todellisuutta.

Laman tuoma työllisyystilannehuoli on määrittänyt ikäluokkani varhaisaikuisuutta. Toiveet urakehityksestä tai elämän ylellisyyksistä eivät ole järin suurieleisiä.

Vanhempamme nauttivat talouskasvun iloista astuessaan työelämään 1970- ja 80-luvuilla. Töitä riitti, joten asuntolainaa uskalsi ottaa ja lasten kurahousuja saattoi ostaa. Pian vanhempamme siirtyvät eläkkeelle rentoutumaan saavuttamiensa mukavuuksien keskelle.

Meille 27-vuotiaille generalistimaistereille tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että elämä perustuisi statussymbolien hankkimiseen ja aikuisuuden suoraviivaiseen suorittamiseen. Ikuinen kasvu ja kulutuskarkelot ovat ohi.

Tuona kesäisenä iltana lapsuudenystävieni kanssa saatoimme muistella, miten ala-asteen huipentumaksi suunniteltu viikon mittainen luokkaretki Saana-tunturille lopulta kuihtui muutamaksi päiväksi Syötteen laskettelurinteissä. Lupaukset petettiin. Luokkaretkemme siirtyi kartalla alaspäin.

Nyt retkeilemme ansiotulojemme näkökulmasta alempaan luokkaan kuin vanhempamme, vaikka olemme heitä koulutetumpia. Vaikka itsensä elättäminenkin tekee tiukkaa, silti pitäisi ruveta vielä synnytystalkoisiin ja maksaa työuransa tehneiden eläkkeet.

Taloudellisista syistä olemme edelleen kiinni lapsuutemme perheissä, emme itse perustamissamme. Meillä on kova hinku pohtia, mihin aidosti haluamme elämämme käyttää. Konservatiivisten odotusten täyttäminen tuntuu falskilta, individualisti kuuntelee mieluummin omia halujaan.

Omakotitalon ja rattoisien eläkepäivien sijasta sukupolvemme saavutettu etu taitaa olla yksilöllinen elämäntyyli.

Syksy on monelle meistä uuden alku. Kesän jälkeen palaamme takaisin opiskeluiden tai töiden pariin, kuka kymmenettä, kuka ensimmäistä kertaa. Osa meistä aloittaa aivan uuden vaiheen elämässään, kun opinnot yliopistossa alkavat. Vaikka monet puhkuvat syksyn kynnyksellä intoa ja tarmoa, osalla on päiviä, jolloin pallo ja motivaatio ovat todella hukassa.

Mutta mistä sitten saada motivaatiota? Ja miten voimme tukea toinen toistamme saavuttamaan täyden potentiaalinsa ja löytämään oman polkunsa?

Ainakaan se ei onnistu, mikäli nojaamme ennakkoluuloihimme. Jokaisella meistä on ennakkoluuloja – fakta, joka täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Ennen kuin tunnemme ihmisen tai asian todellisen laidan perustamme käsityksemme huhuihin, kuulopuheisiin ja arvailuihin.

On tärkeää muistaa, että nämä ennakkoluulot pitävät vain harvoin paikkansa. Siksi jokaiselle ihmiselle, järjestölle, tapahtumalle ja ylipäätänsä asialle tulisi antaa mahdollisuus. Mahdollisuuden antaminen voi nimittäin tuoda elämääsi uusia kokemuksia, uuden yhteisön tai vaikkapa uuden ihanan ystävän.

Kaikista paras motivaation tuhoaja ja yhteisön rikkoja on lannistaminen. Lannistamalla syrjäytämme ja rajoitamme toimintaa ja tapamme ihmisten luovuuden. Opiskelu- tai työyhteisössä yksilön voi lannistaa monilla tavoilla: voimme olla tylyjä ja jättää tervehtimättä aamuisin, voimme tyrmätä systemaattisesti toisen esitykset, ideat ja puheenvuorot, tai voimme yksinkertaisesti sulkea henkilön ulos ryhmästä.

Meillä on sisäsyntyinen tarve keskittyä omiin ja toistemme heikkouksiin ja siihen, kuinka huonosti asiat ovat. Kun ihmistä alati lannistetaan ja muistutellaan hänen heikkouksistaan, alkaa hän itsekin uskoa, ettei hänessä ole mitään hyvää. 

 

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa kasvatustieteiden tohtori ja erityisopettaja Erja Sandberg puhui positiivisesta pedagogiikasta ja psykologiasta. Hänen oppinsa soveltuvat hyvin paitsi opettamiseen ja ohjaamiseen, myös elämään yleensä.

Positiivinen pedagogiikka ja psykologia pohjautuvat yksilöiden vahvuuksiin: niiden tunnistamiseen, havainnoimiseen ja vahvistamiseen. Meillä jokaisella on keskimäärin viisi ydinvahvuutta, jotka vaikuttavat siihen miten käyttäydymme, mitä arvostamme, miten toimimme, miten tunnemme. Ydinvahvuuksista muodostuu eräänlainen linssi, jonka läpi katsomme maailmaa. Yksilöiden vahvuuksien voimistuessa ja hyvinvoinnin ja yhteisöjen ilmapiirin kehittyessä parantuvat todistettavasti myös oppimistulokset, motivaatio ja työn imu.

Oli sitten kyse opiskelu- tai työyhteisöstä, oppiminen ja hyvinvointi rakentuvat aina vuorovaikutuksessa. Tästä syystä meistä jokaisen olisi hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään sitä, millainen opiskelu- ja työkaveri itse olen. Olenko minä se, joka torppaa toisen mielipiteet? Vai olenko minä se, joka tervehtii iloisesti, ottaa mukaan, kysyy mielipiteitä ja kuuntelee?

Kannustamalla nostamme esiin ihmisen ja hänen vahvuutensa. Kannustamalla vahvistamme itsetuntoa, luomme positiivista minäkuvaa ja annamme toisillemme mahdollisuuden.

Kannustaminen ja vahvuuksiin nojaaminen ei tarkoita heikkouksien tai vaikeiden asioiden unohtamista, vaan sitä että niitä tehdään rinnakkain ja hyvä edellä. Kun yhteisössä luodaan vakaa pohja luottamukselle kannustamisella ja positiivisella psykologialla, on siellä myös helpompaa antaa kriittistä ja rakentavaa palautetta.

Nykyisessä työssäni iloitsen siitä, että meillä on käytössä koko työyhteisön kehuseinä sekä viikottaiset onnistumiskahvit. Kehuseinään saa aina tilaisuuden tullen raapustaa jonkin positiivisen asian tai huomion työkaveristaan, ja käydä välillä voimaantumassa itselle kirjoitetuista positiivisista huomioista. Torstaisilla onnistumiskahveilla jokaisen taas on kerrottava ääneen yksi viikon aikana syntynyt onnistuminen. 

Tässä hektisessä ja kiireen värittämässä maailmassa onnistumisten äärelle pysähtymisellä on ollut yllättävän suuri merkitys omaan työmotivaatioon. Olen huomannut, että kun palautteen antamiselle ja saamiselle luodaan systemaattisesti tilaa, annetaan sitä aiempaa rohkeammin ja luontevammin myös hetkessä.

 

Positiivinen suhtautuminen osaamiseen ja yksilöiden vahvuuksiin auttaa yksilöiden lisäksi koko yhteisöä. Sen lisäksi, että opimme olemaan rehellisesti ylpeitä omasta osaamisestamme, meidän tulisi oppia, ettei toisen menestyminen ole itseltämme pois: toisten kannustamisesta, toisten nostattamisesta, saa itsekin paljon.

On rohkeampaa tuoda oma osaaminen esiin ja tukea toisia sekä heidän vahvuuksiaan kuin haukkua ja lannistaa. Aristoteleen sanoja lainaten: “Rohkeat ihmiset tulevat rohkeammiksi kun he tekevät rohkeampia tekoja. Rohkeus on luonteenvahvuus, joka kehittyy kun sitä käytetään.”

Ylioppilaskunnassa työskentely on asia, jonka ei pitänyt tapahtua kaltaiselleni illat ja yöt tanssisalilla luuhaavalle englantilaisen filologian epäaktiiviselle opiskelijalle, joka kävi Linnanmaalla lähinnä syömässä ja kahvilla.

Kun neljä vuotta sitten ollessani krapulaisena lentokentällä matkalla Lontooseen hain kääntäjäharjoittelijaksi ylioppilaskuntaan, tarkoituksenani oli napata viisi noppaa harjoittelusta ja jatkaa kahden kuukauden asiakirjojen kääntämisen jälkeen iloista elämääni.

Harjoittelijahaastattelusta muistan, että yritin saada kaikki haastattelijat nauramaan. Muistan, että minulla oli kultaista luomiväriä. Muistan, että silloinen hallituksen puheenjohtaja Vili Koistinen kysyi minulta millainen kuva minulla on ylioppilaskunnasta ja vastasin että ei oikein minkäänlaista. En ymmärtänyt ylioppilaskunnan tarkoitusta enkä ollut erityisemmin tutustunut sen palveluihin. (Olin toki hakenut ylioppilaskunnan toimistosta tarran joka vuosi ja todennut sen kustantaman kalenterin liian pieneksi omaan käyttööni, koska tykkään piirtää ja kirjoittaa paljon kalenteriini.) Mielikuvani oli, että ylioppilaskunnan toiminta on kaavoihin kangistunutta ja tapahtumat pullollaan jäykkiä, kiusallisia perinteitä.

 

Neljän vuoden aikana toimin ylioppilaskunnassa kääntäjäharjoittelijana, kiireapulaisena toimistossa, kehitysyhteistyöviikon koordinaattorina, kanslistin sijaisena, pääsihteerin sijaisena ja hallintosihteerinä. Se on mielestäni hyvä saldo ihmiselle jolla ei ollut minkäänlaista taustaa ylioppilaskuntatoiminnassa tai ainejärjestötoiminnassa. Nämä vuodet ovat antaneet uskomattoman määrän itseluottamusta, uusia ammatillisia taitoja ja kokemusta, ja vahvistuksen halulleni valmistua maisteriksi.

Oma polkuni ylioppilaskunnan läpi osoittaa myös, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Aina kannattaa sanoa kyllä tuntemattomalle ja hypätä ulos tutuista kuvioista. Jos en olisi puolivahingossa hakenut ylioppilaskuntaan harjoitteluun, elämäni olisi nyt ison siivun köyhempää.

Ennen ylioppilaskuntaa en ollut koskaan kokenut opiskelijakulttuuria omakseni. Koska oma kaveripiirini oli aina vahvasti yliopiston ulkopuolella, kaikki opiskelijaperinteet olivat minulle täysin tuntemattomia, sitseistä alkaen. Ensimmäiset vuosijuhlani ja wesibussiajeluni pääsin kokemaan vasta tänä vuonna. Olen onnellinen siitä, että annoin itselleni luvan olla opiskelija ja nauttia opiskelijaperinteistä.

Toimiston hallinnallisen arjen pyörittämisen ohella ylioppilaskunnassa työskentelyn suurin anti on ollut palvella opiskelijoitamme kansliassa. On ollut etuoikeus liimata satoja tarroja ihmisten opiskelijakortteihin ja samalla nähdä kuinka erilaisia ihmisiä ja elämänpolkuja yliopistomme on pullollaan. Jokaisen opiskelijakorttiin liimatun tarran takana on oma tarinansa.

Erityisen ihanaa on ollut tavata uusia fukseja, jotka saapuvat hakemaan uutukaista opiskelijakorttiaan varovaisen jännittyneinä. Olen itse ollut varmasti yhtä pihalla yhdeksän vuotta sitten, kun kävelin jännittyneenä Mannenkadun toimistolle hakemaan omaa korttiani.

Leikkaus hetkestä elämälleen suuntaa etsivänä kääntäjäharjoittelijana tähän kirjoitushetkeen, elokuun kolmanteen päivään vuonna 2017. Viimeisen työpäiväni päättyessä jätän jälkeeni yhden elämäni eriskummallisimmista ja tärkeimmistä työkokemuksista, jonka kautta olen saanut elämääni kasan rakkaita ystäviä sekä elämäni rakkauden.

Siirtyessäni kohti uusia haasteita olen taas uuden luvun edessä. Olen varmasti uudessa työpaikassani vähän hukassa – aivan kuten opiskelijakorttiaan hakevat fuksit syksyisin.

Uuden äärellä on kuitenkin hyvä muistaa se, että tuntemattomassa piilee suuri mahdollisuuden siemen. Sitä ylioppilaskunta minulle edustaa.

Varhain eräänä keväisenä aamuna vuonna 1969 syrjäiseltä hautausmaalta Ann Arborista Michiganista löydettiin nuoren lakiopiskelijan Jane Mixerin ruumis. Häntä oli ammuttu päähän kaksi kertaa, minkä jälkeen häntä oli kuristettu sukkahousuilla.

36 vuotta myöhemmin Jane Mixerin siskontytär, kirjailija Maggie Nelson, istuu tätinsä uudelleenavatussa murhaoikeudenkäynnissä. Oikeussalissa uutiskamerat kiiruhtavat ottamaan lähikuvia Nelsonin ja hänen äitinsä järkyttyneistä ilmeistä, kun kankaalle heijastetaan kuvia Janen runnellusta ruumiista. Samoja kuvia lähetetään dramatisoivin leikkauksin miljooniin amerikkalaisiin koteihin, kun sosiaalipornahtava dokumenttisarja esittää Janesta kertovan jakson kiitospäivän spesiaalina.

Maggie Nelson käsittelee kiitetyssä teoksessaan The Red Parts tätinsä murhaoikeudenkäyntiä sekä murhattujen naisten ympärillä pyörivää media- ja viihdespektaakkelia. Nelsonin näkökulma on liian harvoin kuultu, surevan omaisen ääni, jonka kautta keskiöön nousee myös uhri.

Tuotannollisesti laadukkaiden rikosdokumenttien buumin aloittanut Netflixin Making a Murderer esittää kyseenalaisesti, että murhasta tuomittu Steven Avery olisikin syytön – rikostutkijoiden ja syyttäjien juonittelun uhri. Todellinen uhri, raiskattu ja murhattu Teresa Halbach, on nopeasti sivuutettava juonielementti, joka laittaa liikkeelle jännittävän rikospähkinän. Kaava on sama kuin kaikissa fiktiivisissä rikossarjoissa ja -elokuvissa, joissa kauniiden, valkoisten naisten ruumiit toimivat draaman alustoina.

Pelkään, että Reeva Steenkampille käy samoin, kun hänet murhanneesta paraolympiaurheilija Oscar Pistoriuksesta tehdään elokuva. Pistorius rekisteröi vastikään vankilasta käsin oman nimensä tuotemerkiksi. Se, että Pistorius suunnittelee tekevänsä nimellään vielä rahaa, osoittaa irvokkaalla tavalla, miten hänen kertomuksensa jatkuu siitä huolimatta, että hän on riistänyt Reeva Steenkampilta mahdollisuuden jatkaa omaansa.

Maggie Nelson pohtii, miksi juuri Janen tarina kiinnostaa toimittajia, kohudokumentaristeja ja yleisöä. Samalla, kun naisuhrit sysätään sivuun heidän kohtaloaan koskevissa tarinoissa, he ovat suhteellisesti yliedustettuina erilaisissa kuvauksissa. Tiettyä sukupuolta, varallisuutta, luokkaa ja etnisyyttä edustavien uhrien saama huomio on liiallista; todellisuudessa henkirikoksen uhri on huomattavasti useammin mies.

Nainen ei valikoidu murhatarinoiden uhriksi sattumalta. Kulttuurimme syvärakenteissa naisen ruumiiseen latautuu valtavasti merkityksiä seksuaalisesta halusta latenttiin naisvihaan. Maggie Nelsonille nämä pohdinnat tarjoavat lopulta yhtä vähän lopullisia vastauksia kuin murhakertomusten kaavat.

Syvätasoltaan The Red Parts käsitteleekin kertomusten voimattomuutta selittää käsittämätöntä todellisuutta. Nelsonille oikeussalidraamoista tuttu loppuhuipentuma, murhaajan tuomitseminen, ei toimi puhdistavana, draaman kaaren sulkevana tapahtumana. Mieletön veriteko ja siitä aiheutunut tuska jäävätkin sellaisiksi: mielettömiksi.

Trumpin menestystä seuraten Suomen laitaoikeisto laittoi presidenttiehdokkaaksi ehdan tieteenkieltäjän, Laura Huhtasaaren. Huhtasaaren puolue on perussuomalaiset, jotka ovat aiemminkin ilmaisseet allergiansa akkuraattia tietoa kohtaan väittämällä tuulivoiman räjäyttävän lepakoita.

Huhtasaari on kreationisti. Hän pitää Raamatussa esitettyä luomiskertomusta luotettavampana selityksenä elämän monimuotoisuuteen kuin tuhansilla todisteilla varmennettua evoluutiota. Huhtasaaren mukaan on mahdoton ajatus, että eläimestä voisi ajan saatossa tulla ihminen.

Onneksi luonnontutkijat eivät välitä siitä, mikä ihmisen maalaisjärjen mielestä on mahdotonta. Sen takia olemme onnistuneet selvittämään häkellyttäviä tosiasioita maailmankaikkeudestamme – kuten sen, että ihmisen ja simpanssin genomi on 96-prosenttisesti sama ja että meillä on varmasti ollut yhteinen esivanhempi.

Huhtasaaren inho omaa apinuuttaan kohtaan on kuitenkin ymmärrettävää, koska apinat osaavat olla viheliäisiä otuksia. Ne ovat fiksuja mutta moraalittomia, hirvittävän väkivaltaisia raivopäitä ja sosiaalisen pelin taitavia opportunisteja. Apinat ovat meille inhorealistinen peili.

Ihmisen kannattaisi kuitenkin tiedostaa roolinsa apinana, sillä se avaa paljon uusia näkökulmia.

Omiin ja muiden tekoihin on helpompaa suhtautua armeliaammin, kun niihin suhtautuu apinan puuhasteluna. Pillastuminen sortumisesta kuuden munkin yölliseen sarjasyöntiin tai Cheekin 83. kappaleesta, jossa hän kertoo viriliteetistään, vähenee merkittävästi, kun ymmärtää kädellisen olevan luontaisesti himokas helppojen hiilareiden ja bändäreiden perään.

Apinuuttaan ei myöskään kannata ottaa henkilökohtaisesti. Ensinnäkään sinä et valinnut syntyä apinaksi – mahdollisesti sinulla oli vetämässä hakemus järvisimpukaksi syntymisestä. Eikä apina loppujen lopuksi voi kauheasti mitään sille, millaiseksi luonto on sen muovannut. Ominaisuutemme ovat ensisijaisesti lisääntymistä ja selviytymistä varten, eivät politiikan tekemistä varten.

Apinaksi syntymisestä ei kuitenkaan kannata ottaa automaattiselitystä sille, miksi on aina myöhässä, kännissä tai viemässä tikkareita orvoilta vauvoilta. Ihminen on siinä mielessä harvinaislaatuinen apina, että se tajuaa mikä oikean ja väärän eron. Eläimiltä puuttuu moraalitaju, mutta sinulta ei, joten et pääse nisäkkyytesi taakse piiloon.

Joten kun ensi kerran olet matkalla Pride-paraatiin ja punnitset kädessäsi kakkapussia pohtien että onkohan tätä nyt varmasti tarpeeksi, mieti vielä kerran, haluatko hyödyntää evoluutiolta saamiasi harvinaislaatuisia ominaisuuksia vai oletko enemmän kotonasi, kun saat näprätä omaa paskaasi apinaserkkujemme tavoin.